— Sinun ei pitäisi sallia isoisän noin vaivautua. Loppujen lopuksi kai
sinä juuri veit hänet kalasatamaan ja torille. Tunnen sinut, veitikka,
tunnen sinut hyvin. Ja nyt minun tehtäväkseni jää keittää tuo kala.
Pois tuo paperi ja tuo pahvirasia. Olet kai ainakin kiittänyt. Etpä
ole, tiesinhän sen. No kiitä nyt jo!
Tyttö oli ehkä matkimishalusta omaksunut Ornellan pettämättömän
menettelytavan: hän ei koskaan vastannut mitään äidin nuhteisiin.
Sensijaan hän johti keskustelun toiselle tolalle lepyttääkseen
äitiään.
— Niin, äiti, kävimme kalasatamassa ja näimme siellä isän, ja siellä
oli Gina Bluvin yllään keltaraitainen hame kuin Tigrinolla...
Yksityisseikkoja, jotka isoisältä olivat täydelleen jääneet
huomaamatta, sukelsi esiin tytön kertomuksesta. Kaiken sen tämä oli
noukkinut ja tuonut mukanaan kuten ne pienet näkinkengät, jotka hän
otti esille taskustaan ja järjesti pöydän reunalle. Isoisä ei ollut
ollenkaan huomannut hänen kokoilleen niitä.
Äiti kuunteli melkein lapsellinen ilme kasvoillaan.
* * * * *
Kaksi viikkoa kului sitten iloisesti ja vaihtelevasti äidin
onnellisina terveyden päivinä. Ateriat kestivät pitkään, ja perheen
jäsenet erosivat pöydästä vatsa täpösen täynnä, varsinkin iltaisin,
jolloin pullot ilmestyivät pöytään toinen toisensa perästä, pölyisinä
ja kylminä kellarin kosteudesta ja pimeästä, Marga ja Antonio joivat
kilvan viiniä aina vuoroonsa kehoitellen toisiaan. Joku perheenystävä
kävi tervehtimässä ja auttoi isäntäväen hyvää tahtoa.
Juotuaan Marga kävi omituisen hiljaiseksi ja istui liikkumatta ja
ääneti pöydän ääressä, silloin tällöin vain puoleksi vaistomaisesti
järjestellen tukkaansa. Hänen unelmoivaa kaihomielisyyttä uhkuvat
silmänsä ja hienot kasvonsa, joita auringonlaskun rusko näytti
hohteellaan valaisevan, olivat silloin ihmeen kauniit; Antonio taas,
joka päivän kuluessa ollessaan työssä ja toimessa tavallisesti oli
vaitelias ja melkein töykeä, muuttui puheliaaksi ja kerskailevaksi.
Kaikki muka onnistui hänelle mainiosti maailmassa hänen puheistaan
päättäen, ja tulevaisuudessa kaikki oli onnistuva vielä paremmin.
— Kun on niin hyvä pää kuin minulla, ja tällainen sydän, ja kun tekee
työtä tuon lapsen hyväksi, niin jumaliste, kaiken täytyy käydä kuin
itsestään.
Kädenlyönti otsalle, toinen povelle, Olaan päin teatterimaisesti
ojennettu käsi, milloin luja, milloin hellä tai uhkaava äänenpaino,
alleviivasi hänen sanojaan ja Olan nauru, hänen iloa ja
veitikkamaisuutta loistavat silmänsä loivat erityisen hohteen pöydälle.
Mutta huolimatta tästä iloisesta ulkokuoresta opettaja luuli kaikessa
erottavansa tumman varjon.
Rauhallisemmat, joskin alakuloisuuden verhoamat, olivat ne päivät,
joina Margassa oli kuumetta. Tuntui siltä kuin terveiden päivien
herkeämätön työ ja mielenliikutus olisi masentanut hänet niinkuin
henkilön, joka pitkään valvottuaan vaipuu syvään uneen. Opettaja
katsoi velvollisuudekseen olla niinä päivinä jättämättä taloa ja
lasta yksin. Hän opetti tyttöä lukemaan ja kirjoittamaan ja totesi
itsekseen, ettei opettajantehtävät koskaan ollut tuntunut hänestä
vaivalloisemmalta.
Ola turvautui kaikenlaisiin verukkeisiin laiminlyödäkseen
velvollisuutensa. Kun opetustunti lähestyi, hän tekeytyi kuuroksi ja
mykäksi ja antoi etsiä itseään kauan, ennenkuin suvaitsi tulla esille
piilopaikastaan. Sitä- paitsi hänellä muka aina oli jotakin kipua kun
tunnin piti alkaa, milloin vatsakipua, milloin särkyä toisessa jalassa
tai kädessä, jonka oli määrä pidellä kynää.
Ja kun tyttö oli niukuin naukuin oppinut kirjoittamaan O kirjaimen,
hän piirusti siihen kaksi pientä silmää leveän suun ja pari pientä
käpälää ja näytti sen Ornellalle muka isoisän muotokuvana.
Ja kun isoisä sanoi:
— Hyi! Kun on kysymys opiskelusta, sinulla on vetelä pää kuin
kurpitsa, aivan samoin kuin isälläsikin; tyttö otti pienen
kurpitsapalan ja asetti sen isoisän pieluksen alle, ja kun vanhus
nuhteli häntä siitä, hän virkkoi:
— Se on palanen minun päästäni.
* * * * *
Niinä päivinä, jotka Antonio oli poissa kotoa, vallitsi syvä
hiljaisuus, jota vain hieman keskeyttivät Olan liverrykset tuossa
edistyneen kevään kirkastamassa ja lämmittämässä huvilassa. Mereltä
jä rantaniityiltä, jotka kokonaan olivat kaislojen ja krookuskukkien
peittämät, tuulahti raikas tuoksu, joka tuotti opettajalle ruumiillisen
hyvinvoinnin tunteen. Hän luuli tulevansa jälleen nuoreksi.
Hänen pieni huoneensakin näytti hänestä toisenlaiselta. Hän oli
itse verhonnut sen vaalealla paperilla, jota koristivat kultakuvat,
niin että luuli päivänpaisteen heijastuvan seinille, jotka hän oli
somistanut muutamilla tauluilla; pari halpaa, mutta värikästä mattoa
loi huoneeseen jotakin herrasmaista.
Siitä ei koskaan puuttunut tavallisesti kedolta noukittuja kukkia,
jotka oli asetettu maljakon virkaa toimittavaan savikuppiin.
Opettajan kirjoittaessa Ola oikaisi itsensä milloin toiselle milloin
toiselle matolle, koettaen perehtyä niiden koristelukuvioihin, seuraten
sormellaan niiden viivoja ja puhuen itsekseen. Kissa piti hänelle
seuraa ja pisti vuorostaan esiin käpälänsä leikkisästi koettaen
raapaista. Koirankin oli lupa käydä sisälle, vaikka se ei tuntenut
itseään kotiutuneeksi siellä. Kanatkin ojentelivat kaulaansa ovella ja
kurkistivat sisään vain toisella silmällä.
Toinen vieras, joka vastaanotettiin osaksi myötätuntoisesti, osaksi
vihamielisesti, oli Lenin, pieni vaaleanpunainen porsas, jonka saparo
oli kippurassa ja jonka pienet pirteät silmät päivä päivältä vaipuivat
syvemmälle ihraan. Kursailematta se tunkeutui sisään nuuskien lattiaa
ja piilottautuen vuoteen alle, jossa se suvaitsi päästää eräänlaisia
vähemmän hyvälle tuoksuvia ääniä, kunnes koira tarkastettuaan opettajan
kasvoja arvatakseen hänen ajatuksensa karkoitti röhkijän pois, vieläpä
päälle päätteeksi ajoi sitä takaa kappaleen matkaa ulkona näin
rangaisten sitä sen säädyttömästä julkeudesta.
Kaikkein vähimmin tervetullut vieras oli Ornella. Opettaja kaihti tämän
seuraa silloinkin, kun hän tuli siivoamaan huonetta. Tämä ei johtunut
siitä, ettei tuo nuori nainen olisi osoittanut hänelle riittävää
kunnioitusta, vaan siitä, että tuon naisen läsnäolo häiritsi häntä
herättäen hänessä puhtaasti ruumiillista levottomuutta, joka ei ollut
himoa, vaan oikeammin vastenmielisyyttä. Ornella oli opettajan mielestä
typerä ja tylsä, jopa tämä viime päivinä oli huomannut hänessä vilppiä
ja valheellisuutta. Marga oli esim. käskenyt hänen tehdä ostoksia
tietyissä myymälöissä. Sensijaan hän meni toisiin, josta sai huonompaa,
mutta silti kalliimpaa tavaraa.
Eräänä päivänä opettaja sai miniältään toimeksi mennä erään tuollaisen
myymälän omistajan luo esittämään vastaväitteitä, mutta kauppias
kohteli häntä töykeästi ja oli lopulta suorastaan hävytön.
— Marga, opettaja sanoi senjälkeen ystävällisesti, mutta pontevasti,
älä enää lähetä minua sellaisille asioille; kernaammin teen itse nuo
ostokset. Äläkä nyt toru Ornellaa minun tähteni, niin olet kiltti.
Marga ei torunut, mutta pyysi miestään kieltämään Ornellaa enää
jalallaan astumasta tuon hävyttömän kauppiaan myymälään. Antonio teki
sen liioitellun vakavasti, mikä näytti tekevän Ornellaan tavattoman
syvän vaikutuksen.
Mutta jo samana päivänä opettaja sattumalta näki Ornellan menevän
ostoksille juuri tuohon myymälään. Vähää myöhemmin hän ja Ola kuulivat,
seisoessaan puutarha-aidan takana, Ornellan palaavan kotiin toisen
naisen seurassa. Ornella ei enää tuntunut samalta, hänen suunsa kävi
yhtenään ja hän nauroi säädyttömästi uhkuen elämänhalua kuin eläin
keväällä.
— Tuollainen hän aina on, kun äiti ja isä eivät ole näkemässä, tyttö
sanoi huomatessaan isoisän ällistystä ja vihamielisyyttä kuvastavan
ilmeen.
Silloin syntyi näiden molempien välillä salaliitto. Opettajan
kehoittamatta Ola kertoi hänelle kaikki yllättämänsä Ornellan pahat
teot liioitellen niitä ja kuvaten niitä synkin värein ja aina pyytäen,
ettei isoisä puhuisi niistä kenellekään.
Tämä huomasi kuitenkin, että Ornella osoitti ollessaan kahden tytön
kanssa ja kun luuli, ettei kukaan pitänyt heitä silmällä, häntä kohtaan
omituista hellyyttä. Eräänä päivänä opettaja näki heidän leikkivän kuin
kaksi kissaa, vuoroin purren ja mukiloiden toisiaan.
Vanhus puhui siitä Margalle kerran, kun Ornella oli lähtenyt ulos.
Kasvot leimuten äkillisessä vihanpuuskassa äiti kutsui Olan luokseen
ja alkoi ankarasti nuhdella häntä, ikäänkuin tyttö olisi yksin ollut
syyllinen, ja olisi häntä lyönytkin, ellei isoisä olisi tullut valiin.
— Ei niin! ei niin! hän sanoi hätääntyneenä painaen tytön puoleensa
ja näytti itse turvautuvan tyttöön; Marga kalpeni ja hänen silmänsä
himmenivät surusta. Kaikki kolme vaikenivat kuin pyörremyrskyn
yllättäminä, joka oli temmata heidät mukaansa ja joka säikytti heitä
luonnottomalla, salaperäisellä rajuudellaan.
Samanlaisella uneliaalla äänellä kuin kuumepäivinään Marga alkoi
puolustautua:
— Mitä minun pitää tehdä? Sivistymättömät ihmiset ovat kaikki
tuollaisia kuin tuo tyttöletukka, vähän eläimellisiä. He eivät ymmärrä
käyttäytyä paremmin, ja heitä täytyy surkutella, sillä hekin ovat
onnettomia. Ornella ei ole suinkaan kaikkein pahimpia ja on kiintynyt
pienokaiseen. Hän tarkoittaa tytön parasta, vaikka tekeekin sen omalla
tavallaan. Eikö niin, Ola? Kun olit pieni, äiti lisäsi puolustellen
itseään tytönkin silmissä, niin muistatko tuota ikävää Toninan juttua?
Hän löi sinua, kun kuuli sinun itkevän, ja joi isällesi varatun maidon.
Ornella taas on valmis kulkemaan metsän läpi yöllä, jos sinä olet
sairas ja tarvitset lääkäriä.
— Ja sitten hän antaa minulle namusia, kun ei kukaan näe, Ola lisäsi.
— Mutta sinä Ola et saa liian tuttavallisesti seurustella hänen
kanssaan, ymmärrätkö? Et saa liiaksi hullutella hänen kanssaan. Jospa
tietäisitte, hän jatkoi jälleen kääntyen opettajan puoleen, kuinka
monta palvelijatarta olen koetellut, joista toinen on ollut toistaan
mahdottomampi. Ornella on ainakin uskollinen. Yöllä hän heti nousee,
kun luulee kuulevansa jotakin epäilyttävää ääntä ja olisi valmis yksin
uhmailemaan kokonaista rosvojoukkiota.
Sanoja, pelkkiä sanoja! Ne rapisivat kuin tyhjään tynnyriin voimatta
poistaa pimeyttä sen sisästä. Marga itsekin oli siitä tietoinen.
— Tiedän kyllä, hän jatkoi vilkkaammin, että minun pitäisi puhua
Ornellan kanssa ja vaatia häntä pysymään aloillaan. Mutta se olisi
sama kuin puhuisi seinille; hän ei ymmärtäisi mitään. Ummärtävätkö
elukat? hän kysyi katsoen opettajaan, ikäänkuin he olisivat keskenään
sopineet sellaisen puhetavan käyttämisestä, jota tyttö ei käsittäisi.
En muutoin voi enkä tahdo nöyrtyä Ornellan edessä. Nuhtelen tosin häntä
usein pikkuseikoista, eikä hän pane sitä pahakseen, kun tietää, että
se tapahtuu puoleksi pilan vuoksi. Mutta jos koettaisin sanoa hänelle
yhdenkään sanan, joka osuisi kipeään kohtaan, hän saattaisi karata
kimppuuni ja kuristaa minut kuoliaaksi.
Opettaja tunsi sisimmässään väristystä, sillä hän tiesi että Ornellassa
piili tuollaista salaista raivoa. Eihän tarvinnut muuta kuin nähdä
hänen kissansilmänsä.
— No, lähetä hänet siis pois talosta, hän sanoi hiljaa, ja samalla
tavoin Marga vastasi:
— Jos Ornella olisi tavallinen palvelijatar, voisin tehdä niin,
mutta meillä on siveellisiä velvollisuuksia häntä kohtaan. Se olisi
samaa kuin heittää hänet kadulle, sillä hänellä ei ole ketään, jonka
luo menisi asumaan, paitsi jos hän ottaisi palvelijattaren paikan
jossakin toisessa perheessä, mutta sitä emme tahdo. Muutoin, hän lisäsi
surullisella äänellä, hän tai joka muu — se on yhdentekevää.
Opettaja intti itsepintaisesti:
— Eikö vanhempi palvelijatar sopisi sinulle paremmin?
Mutta Margan epätoivoisella välinpitämättömyydellä ei ollut rajoja.
— Kaikki on aivan yhdentekevää, kotona tai kodin ulkopuolella, kaikki
on yhdentekevää.
Nämä sanat hän lausui kuin kuumehoureessa, ne ikäänkuin heittivät
paulan opettajan kaulaan, ja tästä tuntui, kuin hän olisi ollut
tukehtumaisillaan.
— Ola, opettaja sanoi tytölle, joka rapsi hänen selkäänsä eikä enää
kiinnittänyt huomiota äidin ja isoisän vakavaan keskusteluun, häiritset
minua, en minä ole mikään kissa. Mene leikkimään. Mene! hän käski
ankarasti, kun tyttö epäröi.
— Marga, hän virkkoi heidän jäätyään kahden, käsitäthän, että voit
pitää minua isänä. Luuletko, että miehesi ja Ornella...?
Marga avasi ja sulki jälleen silmänsä, aivan kuin ovea, joka avataan ja
heti paiskataan kiinni vaaran uhatessa, ja tämä sai opettajan melkein
häpeämään olettamustaan.
Mutta sitten hän näki Margan hymyn, tuon nopean hymyn, joka paljasti
ja taas peitti hänen harvinaisen terveet ja himokkaat hampaansa. Ja
tämä teki isoisän mielen raskaaksi, sillä hän vaistosi, että Olan pahin
vihollinen tässä salaperäisessä ympäristössä oli äiti itse. Hän kysyi
melkein ankarasti:
— Etkö luule, että Antoniolla ja Ornellalla on luvaton suhde?
— Antonio on nuori, mutta jos hän tähtoo huvitella, hän huvittelee
muualla eikä kotona, Marga vastasi rypistäen kulmakarvojaan.
— Tyttäresi vuoksi ei sinun pitäisi kärsiä sitä kotona eikä kodin
ulkopuolella, opettaja lopuksi virkkoi karskisti.
Ja kun Marga nauroi melkein ilkkuen vanhuksen suorasukaisuutta, tämä
lähti, tarttui Olan käteen ja vei hänet merenrannalle hengittämään
raikkäita tuulahduksia, jotka parantavat kaiken pahan.
— Meri, hän ajatteli Olan kaivellessa hiekkaa uutterilla pienillä
sormillaan, tunnen, että sinä olet maan oikea sielu ja että opetat
meille, mikä on meidän sielumme olemus. Maa uudistuu hitaasti eri
vuodenaikojen kuluessa samoin kuin ruumiimme; sinä, uudistut joka hetki
pohjattomissa syvyyksissä, jotka ovat täynnä hirviöitä ja jumalaisia
ihmeitä, samoin kuin meidän sielumme.
Hän luuli lopultakin löytäneensä oikean ystävän, vertaisensa, jota
saattoi ymmärtää ja jolle saattoi uskoa salaisuutensa paremmin kuin
ihmisille.
Sinä hetkenä meri oli tyyni, kauempana välkkyi smaragdikehä ja
auringon kilo, jonka sisällä kuin vedenpinnassa olevalla tiellä
näki nuorten kampeloiden iloisesti karkeloivan. Ulapalla heijastui
veneiden purjeisiin meren ja taivaan vihreys ja sini, ja ne kiiltivät
kuin punasinervä silkki ja näyttivät kukkasilta, jotka on istutettu
puutarhaan vartavasten kohottamaan taulun kauneutta.
Ja mies, jonka vieressä tyttö kaiveli hiekkaa, samoin kuin tämä penkoi
ajatuksiaan, tunsi itsensä rauhalliseksi ja valmiiksi ammentamaan tästä
lepohetkestä voimia lopputaivalta varten.
* * * * *
Toukokuussa yläkerran vuokralainen ilmoitti saapuvansa muutaman
päivän kuluttua.
Ikkunat avattiin, patjoja piestiin ja tomutettiin, lattiat pestiin.
Opettaja tarjoutui liimaamaan, samoin kuin hän oli tehnyt omassa
huoneessaan, yläkerran salin uudet seinäpaperit, mikä jo olikin tarpeen.
Marga esteli kuten tavallisesti; mutta suostui lopulta. Opettaja
lähti siis paikkakunnan verhoilijan luo ostamaan tarveaineita.
Ola avusti seinäpaperien valinnassa ja neuvoi isoisää ottamaan
kultakukkaiset tiilenväriset paperit, ja verhoilija itse totesi,
että oli osattu oikeaan, sillä tuo punerva väri parhaiten vastusti
meren vaalentavaa vaikutusta. Salin huonekalut, jotka olivat kasassa
keskellä huonetta, peitettiin purjekankaalla. Sitten opettaja tekaisi
itselleen paperilakin, jommoista maalarit tavallisesti käyttävät
seiniä maalatessaan, ja pani sen päähänsä toiselle korvalle, mikä sai
Olan makeasti nauramaan. Tyttökin tahtoi saada samanlaisen, ja hänen
kiharansa, jotka pistivät esiin valkean paperin alta, näyttivät sen
rinnalla entistään mustemmilta, ja näin varustettuna tytöstä tuli
isoisälle melko hyödyllinen apulainen.
Hän toi alhaalta keitiöstä tölkin sitkun valmistusta varten, ja kun
opettajalla ei ollut tulitikkuja, tyttö kaivoi yhden esiin taskustaan.
Opettaja asetti ruokapöydälle kaksi pitkää lautaa ja levitti niille
seinäpaperikäärön, nurean puolen ylöspäin, ja alkoi sivellä sille
sitkua. Ja äkkiä laulu, joka tosin ei kuulunut voimakkaasti, mutta
jossa oli lämmin, hillitty kaiku, keskeytti hiljaisuuden huoneessa,
johon heijastui meren metallihohde. Niin laulavat nuoret käsityöläiset
työtä tehdessään.
Olalta putosi sivellin kädestä, ja hän nauroi katketakseen. Sitten
hän herkesi nauramasta ja katseli isoisää kuin outoa henkilöä.
Isoisäkö todella lauloi? Hän se todella oli, ja olisi luullut hänen
nuoruudestaan alkaen toimineen verhoilijana ja koko hänen työteliään
ja tyydytystä tuottaneen aikaisemman elämänsä palanneen tuon äänen ja
laulun kaikuessa.
Kaikki huonekalutkin tuntuivat siitä elostuvan ja kuuntelevan,
purjekankaalla peitetytkin. Ola meni katsomaan sohvalla loikovaa
nukkeaan ja kuvitteli, että sekin avasi suunsa laulaakseen. Sitten hän
otti nuken käsivarrelleen, palasi isoisän luo ja alkoi laulaa mukana
kurkkuäänellään, toistaen loppusäkeen.
Mutta ikäänkuin heräten unesta vanhus herkesi laulamasta ja sanoi:
— Mene kutsumaan Ornella tänne.
Ornella oli paraikaa pesemässä sisähuoneen lattiaa. Hän tuli heti,
jalassa kuluneet tallukat, ilman sukkia, käsivarret paljaina ja
yllä lyhyt hame kuin balettitanssijattarella. Hänen säärensä, joita
peittivät vaaleat hipiäkarvat ja jotka olivat paljaat vaaleanpunaisiin
kiiltäviin polviin asti, herättivät opettajassa ihailua. Hän ei koskaan
ollut nähnyt niin voimakkaita ja kauniita sääriä, ja taas hänen
mieleensä johtui jonkinlainen tarueläin, joka oli ihmisnaaraan näköinen.
Hän pyysi Ornellaa tarttumaan sitkusta kostean seinäpaperin kaistaleen
toiseen päähän, toisen pään hän itse otti käteensä ja kiipesi seinän
varaan asetetuille tikapuille. Sitten hän alkoi kiinnittää paperia
sangen taitavan Ornellan avulla. Kun ensimmäinen kaistale oli
kiinnitetty paikoilleen, opettaja laskeutui tikapuilta maahan mennen
takaperin vastakkaiselle seinälle nähdäkseen, miltä paperi näytti.
Tyttö ja palvelijatar tekivät samoin. Mutta äkkiä Ornella hulmahti
hehkuvan punaiseksi, ikäänkuin punaväri olisi seinästä tarttunut
niihin, mulkoili silmillään, kalpeni seuraavassa tuokiossa ja horjahti
sivulle, ja viime hetkessä opettaja ehatti tukemaan häntä ponnistaen
kaikki voimansa pitääkseen häntä pystyssä ja nojaten seinään, jotta ei
itse olisi kaatunut.
— Tuoli tänne, sina tyhmä tyttö! hän huusi Olalle, joka nauroi täyttä
kurkkua, nähdössään heidät noin kietoutuneina toisiinsa.
Ola asetti heidän eteensä tuolin, ja opettaja laski sille istumaan
Ornellan, joka lysähti kokoon kuin riepu. Sitten hän käski tytön tuoda
vähän vettä. Sillä välin hän tuki Ornellaa, joka tuntui hänen käsiinsä
lämpöiseltä kuin tuore hedelmä. Nuoren naisen valkoisista käsivarsista,
jotka olivat silkinsileät ja tummasuoniset ja päältä kultaisten
hipiäkarvojen peittämät, lumivalkeasta povesta, joka pilkotti esiin
kuin täynnä maitoa, ja hänen vaatteistaan levisi samanlainen omituinen
haju kuin läjässä olevasta heinästä, joka alkaa hapata, "palaa". Hetken
ajan opettaja tunsi outoa huumausta, kuin joukko muistoja nuoruuden
ajoilta olisi tunkeutunut hänen aivoihinsa, ja hän kuvitteli elävänsä
luolassa jossakin kaukana vuoristossa, kamppaillen salaperäisen
olennon kanssa, joka pakeni häntä samalla houkutellen häntä rientämään
jälkeensä. Eikä tuolla olennolla tuntunut olevan muotoa eikä ydintä,
mutta silti se uhkui voimakasta elämää kuin meren meduusa.
— Tässä on vettä, Ola sanoi hiljaa, nyt jo hänkin levottomana Ornellan
äkillisestä pyörtymisestä.
— Onko Ornella kuollut? Herää toki, Ornella! tyttö hätäili ja nipisti
häntä polvesta.
Ornella näytti heräävän pikemmin tästä nipistyksestä kuin vedestä,
jolla hänen kasvojaan ja poveaan valeltiin. Hän kosketteli kädellä
polveaan, nousi hitaasti ja avasi jälleen silmänsä eikä näyttänyt
halukkaalta selittämään pahoinvointinsa syytä, ja opettaja tuli lopulta
hänelle avuksi.
— Kas noin! Sellaista tapahtuu keväällä.
— Niin keväällä... Ornella toisti.
Kaikki näytti olevan ohi, mutta äkkiä Ornella kavahti pystyyn tuolilta
ja lysähti sille takaisin, sillä sääret eivät kannattaneet. Sitten
hän peitti kasvonsa käsillään ja herahti itkuun purren hamettaan. Ola
heittäytyi kalpeana ja pelästyneenä hänen syliinsä ja itki ääneen
hänkin.
Kaikki tämä aivan masensi opettajan. Tuon naisen ja lapsen järkevää
selitystä kaipaavaa surunpuuskausta katsellessaan hän tunsi olevansa
selittämättömän ilmiön edessä, jolla kuitenkin olisi pitänyt olla
luonnolliset syynsä.
Hiljaa opettaja veti tytön pois Ornellan luota, painoi hänet rintaansa
vasten ja huomasi, että tyttö häveten kätki kasvonsa hänen povelleen.
Vähitellen Ornellan nyyhkytykset ja vaikeroiminen taukosivat ja hän
kohotti hitaasti päätään, kuin kuunnellen kaukaista melua. Sitten hän
rajusti niisti nenäänsä hameeseensa ja livahti äkkiä tiehensä kulkien
puolikumarassa seinäviertä.
Opettaja ei virkkanut sanaakaan pidättääkseen häntä. Hän vain ravisteli
lasta ja työnsi tämän luotaan.
— Etkö huomaa, että vallan töhrit minut siveltimelläsi! hän torui.
Tämä asetti myrskyn. Molemmat palasivat työhönsä.
Seuraava päivä oli kuuma päivä, ja Ornella pysytteli alakerrassa
valvoen Margan huoneessa, opettajan päättäessä seinien koristelun
yläkerrassa. Seinäpaperien yläreunus oli jo kiinnitetty, se oli
punainen ja kultaviiruinen ja muistutti brokadia. Jäljellä oli vain
seinien alipienan siveleminen, ja sitä varten opettaja oli hankkinut
tölkillisen vernissaa, joka näytti keitetyltä suklaalta. Ola sekoitti
sitä ihastuneena, töhrien sormensa ja pienen hameensa.
Vielä kello kahdentoista aikaan he olivat työssä, kun Antonio tuli
pyytämään heitä aamiaiselle. Ola juoksi isäänsä vastaan ja sai, kuten
tavallista, isoisän lievästi mustasukkaiseksi. Mutta isä ojensi käsiään
eteenpäin suojellakseen vaatteitaan tahroilta, hänellä kun oli yllään
uusi tumma villapuku, joka hyvin päästi oikeuksiinsa hänen solakan
vartalonsa ja kasvojensa heleät värit.
Antonio oli ollut erään vanhan merimiehen hautajaisissa, joka oli
ollut hänen palveluksessaan, mutta surujuhla tuntui tehneen häneen
pikemminkin iloisen vaikutuksen. Hänen kauniit kosteat silmänsä
loistivat ilosta ja hänen puhtaat piirteensä ja punaiset huulensa
palauttivat hänet opettajan mieleen entisenä huolettomana
nuorukaisena niiltä ajoilta, jolloin hän toveriensa kanssa palasi
vuoriston metsiin tekemältään retkeltä tuoden kotia ampumansa linnun
täi kokoamansa sienet. Olan juostessa isänsä perässä koettaen saada
hänet kiinni, tämä alkoi hyppiä pakoon ja piiloittautui sinne tänne
huonekaulujen taakse. Ja sitten hän juoksi viereiseen huoneeseen
ja lukitsi oven. Mutta tyttö juoksi toista tietä muiden huoneiden
kautta ja yllätti hänet, ja siitä syntyi naurua ja huutoa, joka täytti
hiljaiset huoneet äänillä, niin että luuli pääskysparven lehahtaneen
sisään.
Hän on vielä kuin poika ikään, opettaja ajatteli ja siveli lopuksi
vielä muutaman kerran seinää. Ja hän kuvitteli niin kuin ennen, että
Antonio voisi vielä talttua ja tulla helläksi pojaksi ja uskolliseksi
aviomieheksi.
Pöydän ääressäkin nuo molemmat jatkoivat naureskeluaan, vaikka
opettaja tämäntästä huomautti, etteivät häiritsisi sairasta.
Selittääkseen vallatonta hilpeyttään Antonio sanoi:
— Jos liikeyritys, jota tänään olen alkanut suunnitella, onnistuu
hyvin, niin todella matkustamme Jerusalemiin ja vast'edes itse asumme
yläkerrassa, kun meidän ei enää tarvitse ottäa mokomia vuokralaisia,
jotka tulevat tänne tekemään säästöjä ja esiintyvät mahtavina kuin
ruhtinaat.
Hän hykersi käsiään, mutta näytti samalla muistavan jotakin ikävää: