hiekasta rakentamat vallit, mutta paljoa isompia ja korkeampia ja
niillä kasvaa puita ja pensaita.
— Onko siellä ihmissusiakin? tyttö kysyi hiukan säikkyneenä kaikesta
tuosta oudosta suuruudesta.
— Ei toki, lemmikkini! Ihmissusia ei ole ollenkaan olemassa.
Tyttö väittää vastaan, ei tahdo, että voimakkaat perinnäisuskomukset
häneltä riistetään, ja pysähtyy äkisti.
— Ehei, ihmissusia _on_ olemassa! Kuulin niiden ulvovan yölla, kun
kaikki on hiljaista: huu, huu!
Ola puraisee hiukan isoisän kättä korostaakseen väitettään.
— Hyi, kuinka kamalaa! vanhus sanoo ollen säikähtyvinään ja hellittää
tytön käden puhaltaen omaansa. Pois, pois, ihmissusi!
Tällakin kertaa tytön nauru tuntui hänestä säteilevämmältä kuin meri ja
kukkivat niityt. Ja hän melkein pelkäsi tätä onnenhetkeä, vaikka käänsi
päänsä sivulle salatakseen, että hänkin nauroi.
— Nyt taas leikimme, tyttö sanoi jälleen tarttuen hänen käteensä.
Ja he leikittelivät kuin äskeiset koirat rannalla, kuin kalaparvi
matalikolla, kuin pienet punasinervät perhot, jotka siivillään hipoivat
aaltoja.
Kun Ola lopulta kävi vallattomaksi ja todella puri isoisää käteen,
vanhus nousi ja sanoi ankarasti:
— Hauska leikki ei saa jatkua liian pitkään. Jos sitä kestää kauan, se
käy ikäväksi.
* * * * *
Sitten he lahtivät katsomaan pursien paluuta kalasta, ne tulivat
rantaan kaksittain, kuin aviopuolisot hauskalta kävelyltä. Ne soluivat
arvokkaasti kanavaan, ja niiden tultua satamaan yksi kalastajista
kiipesi notkeana kuin apina sillan kaiteelle ja tarrautui kiinni sillan
laitaan, josta käden käänteessa keikahti sillalle. Toveri heitti
hänelle touvin, jonka hän köytti hyökysillan kiveen kiinnitettyyn
rautarenkaaseen. Ja pursi kellui siinä kuin vangittu nöyrä siivekäs
eläin, huojuen hiljaa, kunnes pysähtyi tyynellä vedenkalvolla, joka
selvästi heijasti sen kuvan.
Toinen toisensa perästä ne järjestyivät pitkin aallonmurtajan
laitaa purjeet välkkyen ilmassa ja vedessä. Eräät niistä olivat
ihan kuin tatuoituja, niin täynnä paikkoja, jotka pistivät silmiin
purjekankaasta. Ja ympärille levisi juhlatunnelma, kuin kulkue olisi
liikkunut ohi kultakangas-lippuineen ja hopeasauvoineen.
Ola osoitti isoisälleen muutamien uusien pursien metalliheloja ja
veistokoristuksia: sinisiä vanteita, hopealevyjä, jopa kukkamaljakkoja
erotti aluksen mustasta tervasta. Mutta enimmin tyttöä miellytti
punasilmäinen lohikäärme, joka oli kauttaaltaan kullattu, ja joka
törrötti veneen kokassa välkkyen päivänpaisteessa kuin epäjumalankuva.
Ola näytti isoisälle myös isänsä alukset, mutta ei ollut erityisen
ylpeä niistä. Niitä oli neljä jotenkin pientä ja vanhaa, vaikkakin
korjattua ja valkoiseksi maalattua venettä. Jos niillä olisi ollut
valkoiset purjeet, ne olisivat näyttäneet kahdelta kyyhkysparilta, niin
likekkäin ne olivat suudellen toisiaan vuorotellen. Niiden nimet _San
Giorgio ja Nicoletta, Gabbiano ja Maria Margherita_, oli maalattu
koukeroiden koristamilla isoilla sinisillä kirjaimilla.
Niiden purjeet olivat yksinkertaiset, heleän safraninväriset,
uutuuttaan hohtavat ja sopusoinnussa uuden omistajan kuumaverisen ja
uskaliaan luonteen kanssa.
Veneissä kalastajat liikkuivat ääneti paljaat jalat märkinä merivedestä
ja iho suolan kyllästämästä ilmasta ruskettuneena, noukkien kaloja
hämmästyttävän nopeasti. Muutaman hetken kuluttua korit olivat
täynnä isoja vihreitä, limaisia kampeloita, hopeankiiltoisia
piikkieväkaloja ja lihavia karppeja. Punaruskeat merikravut viskattiin
ylenkatseellisesti syrjään samoin kuin kelpaamattomat pikkukalat, jotka
olivat suomuttomia ja liukkaita kuin madot.
Sitten kalakorit asetettiin käsirattaille, ja kalastajat, jotka
näyttivät suoraa päätä meren aalloista nousseilta, alkoivat vetää
niitä, korjattuaan kalasaaliinsa niinkuin maamies kokoaa viljasatonsa.
Ola, isoisä ja koira seurasivat heitä. Siellä täällä hyökysillan
kivillä loikoi kuollut pieni kala, joka oli tipahtanut koreista.
Opettaja varoi niitä tallaamasta tuntien sääliä, jota isot kalat eivät
olleet hänessä herättäneet. Ja Ola, joka taas melkein arvasi hänen
ajatuksensa, noukki niitä pienillä sormillaan ja heitti ne mereen, ja
vesi aukeni ja sulkeutui taas kuin pieni nielaiseva suu.
— Rupeavatko ne jälleen elämään, isoisä? Tuskinpa vain? Kun kerran
kuolee, ei enää rupea elämään.
Opettajan sydän vavahti taas, sillä synkkä muisto sukelsi esiin
keskeltä tätä meren rannan loihtimaa suurta valoisaa onnea.
Vaistomaisesti hän seurasi Olaa, joka veti häntä perässsään kulkien
varmana samannepäin kuin kalastajat. Hän tunsi heidät kaikki, ja kaikki
he tunsivat hänet. Ola tiesi veneiden pienten koirien ja kissojen
nimetkin ja tervehti niitä somasti hymyillen ja päätään nyökäyttäen.
Tietäen olevansa isoisälle hauska näky hän pakotti tämän pysähtymään
ja katselemaan miestä, joka istui onkimassa. Mies, tavallinen porvari,
istui sillan laidalla ja piteli kädessään vapaa, jonka siima upposi
veteen. Hän istui liikkumatta pää kallellaan ja näytti siltä kuin olisi
rukoillut: "Herra Jumala, lähetä minulle kaunis iso kala, niin että
voin viedä sen kotiin, paistattaa sen ja syödä sen perheeni kanssa,
amen!"
Lapsin seisoi vaieten katselemassa, ja kaikkien kasvoissa kuvastui kuin
suuren tapauksen odotus.
Isöisäänkin tarttui noiden toisten uteliaisuus, melkeinpä jännitys, ja
hän ajatteli, että moinen työ ehkä sopisi hänellekin.
Vesi värähteli siiman ympärillä, joka vaipui syvemmälle veteen. Mies
nosti äkkiä vapaa, ja lasten suut aukenivat ikäänkuin nielläkseen jo
valmiiksi paistetun oivallisen kalan. Mutta pettymyksen pilvi peitti
katsojien ja samalla ilkkuva hymy onkijan kasvot, sillä siiman päässä
kieppui vain koukkuun kiinnitetty surkea kuollut syöttikala, joka
kiilsi kuin korvakelluke.
Mutta onkija ei masennu eikä välitä katsojien levottomuudesta. Samoin
kuin hänen ei ole tapana kertoa kenellekään pyydystämisensä tuloksista,
hän ei liioin ilmaise omaa pettymystään ja aina uusiutuvaa toivoaan.
Hän upottaa uudelleen hitaasti siimansa veden pehmeään syliin, taas hän
kumartuu odottamaan.
— Ola, lähdetään jo, isoisä sanoo, puristaen ja pudistaen tytön kättä.
Mutta tyttö ei suostu lähtemään, vaan pyytää häntä vielä odottamaan.
Onkimies nykäisee vavan ylös hämmästyttävän nopeasti, ja ennenkuin
läsnäolijat vielä huomaavat, mistä on kysymys, kaunis, melkein sininen
kala pyristelee rajusti korissa, johon siima on sen paiskannut.
Ja nyt onkija karkoittaa pojat, jotka huutavat ilosta, ikäänkuin kala
olisi heidän, ja hymyilee puoleksi ivallisesti, puoleksi ystävällisesti.
— Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!
Hän herkeää hymyilemästä, kun isoisä, kumarruttuaan kuuntelemaan Olan
kuiskaamaa neuvoa, kysyy, onko kala myytävänä.
Se on kaupan, sillä onkimies toivoo saavansa toisia kotiin vietäväksi.
Hierotaan siis kauppoja, kimmeltävän uhrin jatkaessa korin pohjalla
epätoivoista tanssiaan, sen korallikehäisten silmien himmenemistään
himmetessä kuin hukkuvalla.
Sitten sen hypyt vähitellen käyvät lyhyemmiksi; kiemurteleva ruumis
suorenee, kellahtaa pohjaan kupeelleen, maaten siinä viimeisen
värähdyksen jälkeen hengettömänä, vatsa vaaleana ja evät laskeutuen
kökoon kuin pienet viuhkat.
— Se on kuollut, poikaset kuuluttavat. Onkimies kätkee sen
sanomalehteen kuin käärinliinaan ja ojentaa ostajalle. Ja sitten isoisä
ja tyttö poistuvat pitkin auringonpaisteista hyökysiltaa. Heitä seuraa
koira, joka on ollut läsnä tapauksessa silminnäkijänä tuntematta siitä
erikoista mielenkiintoa, se kun ei välitä kalasta, olipa se raakaa tai
paistettua.
Aallonmurtajan paalusto päättyi kanavan laitaa kulkevaan tiehen, joka
äkkiä laajeni puiden reunustamaksi aukioksi, mihin oli kasattu hirsiä.
Se oli kalastajien telakka ja samalla myyntipaikka.
Ola veti isoisän mukaansa sinne ja karkasi äkkiä hänen luotaan juosten
miesten ja naisten ryhmään, jotka seisoivat kalakorien ympärillä. Tytön
isä seisoi keskellä, lakki työnnettynä takaraivolle ja kaulahuivi
kirjavana kuin kesäperho, joka koreili hänen sinisellä paidallaan.
Tyttö syleili nauraen hänen sääriään.
Antonio kääntyi, huomasi opettajan ja tervehti häntä kättä
heiluttamalla, mutta näytti tyytymättömältä hänen tulostaan. Ehkä hän
ajatteli, ettei ollut oikea hetki esittää isoisäänsä tovereilleen. Nämä
eivät muutoin näyttäneet ollenkaan haluavan tutustua muukalaiseen, eikä
hänkään halunnut tulla heidän tuttavakseen.
Olihan hänellä jo mieluisaa seuraa, ja kun Ola, jonka isä lempeästi
työnsi luotaan, palasi isoisän luo, tämä taas tarttui hänen pieneen
käteensä kuin johonkin, mikä kuului yksinomaan hänelle, ja päätti olla
enää päästämättä häntä pakenemaan.
Näin he katselivat kalahuutokauppaa matkan päästä ja melkein
piiloittautuen, jotteivät olisi häirineet Antoniota. Huutokauppa
tapahtui omituisella tavalla, eräänlaisen mystiikan värittämänä,
mikä selitti osallisten vakavan mielenkiinnon, ankaran ihmeen ja
silmistäkuvastuvan itsekkyyden.
Ensin huudettiin kori täynnä oivallisia karppeja, jotka loistivat
kuin kosteat punaiset ruusut. Kookas, lihava mies, yllään avara
musta takki, joka aallehti joka taholle, oli ryhmän päähenkilö ja
huusi murteella muutaman sanan, jotka näyttiyät kehoittavan ostajia
tekemään tarjouksensa. Silloin nämä yksitellen, sekä miehet että
naiset, lähestyivät häntä, nousivat varpailleen, mies kun ei vähääkään
kumartunut, ja kuiskasivat hänen korvaansa summan, jonka olivat
halukkaat maksamaan.
Järkähtämättömän tyynenä mies siinä seisoi kuunnellen, kasvoillaan
auringon kirkas heijastus, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä, koska
huusi toistämiseen ja jälleen kuunteli salaisia tarjouksia. Tuntui
siltä, kuin hän olisi ripittänyt kaikkia noita vakavia ihmisiä,
jotka eivät keskenään vaihtaneet sanaakaan, vaan kiinnittivät kaiken
huomionsa kilpailuun, josta heidän kohtalonsa näytti riippuvan. Lopulta
tuo kalakori luovutettiin rotevalle naiselle, jolla oli mädälle
kalalle lemahtava pörröinen tukka. Hän oli ainoa, joka nousematta
varpailleen saattoi kuiskata kuuluttajan korvaan, hän kun pituudessa
veti vertoja kookkaalle miehelle. Ja käsillään, jotka olivat yhtä
limaiset kuin kalat, tuo nainen raivasi itselleen tietä, nosti korin
maasta tyytyvaisena hymyillen kaloille, laski sen käsirattaille ja meni
matkoihinsa välittämättä mistään muusta.
Ola puristi isoisänsä kättä, ja hekin poistuivat kulkien sen
merituoksun vanavedessä, jota roteva kalanmyyjätär levitti jälkeensä.
He astuivat kanavan laitaa pitkin kiemurtelevan tietä, joka imi
väriä ja eloisuutta veneiden purjeista ja niiden vihreään veteen
heijastuvasta kuvaimesta. Kanavan toisella puolella kohosi harmaana
pilvenä tamariskijono, ja etäisyydessä hohti taivas kirkkaana
piinioiden takana. Sitten tie teki mutkan, minkäjälkeen se suorana ja
kiiltävänä kuin miekka upposi maiseman sydameen.
Tämä sydän oli pieni rantakivillä laskettu tori, oikealla oli kirkko
ja vasemmalla vanha tumma kunnallistalo, keskellä vedetön suihkulähde.
Kaiken yläpuolella levisi kaistale sinitaivasta katoksen tavoin.
Tulijoita vastaan värähteli kirkonkellojen kalkatus ja kauppatorilta
väen sorina.
Vaate- ja elintarvemyymälöiden hyvin varustetut näyteikkunat saivat
luulemaan, että oltiin kaupungissa, ja isoisä olisi ehkä kulkenut
hiukan eksyksiin ilman Olan varmaa opastusta.
Kaikkein ensiksi tyttö veti hänet torin lähimpaän kulmaan sen
myymäläikkunan eteen, josta hän enimmin piti ja jonka täyttivät kuin
museon kaikenlaiset kallisarvoiset ja mielenkiintoiset esineet: puetut
nuket, onnea tuottavat alastomat, siivekkäät lemmenhaltiat, kiiltävät
rannerenkaat ja lelut. Mutta isoisä ei ottanut kuullakseen tytön
toivomuksia, sillä hänen, tuon entisen kasvattajan opetusmenetelmän
ydinkohtia oli vakaumus, ettei saa tukea lasten kiintymystä
hyödyttömiin asioihin ja esineisiin.
— Se nukke, jonka toin sinulle, hän sanoi lohduttaakseen lasta, on
tuhatta kertaa kauniimpi kuin nuo, ja samalla se on onnea tuottava. Ja
vielä vahvistaakseen lohdutustaan hän itse seisahtui toisen ikkunan
eteen:
— Tässä on ainakin sellaista, mikä on hyödyllistä; katso, katso,
kuinka kauniita leivoksia, rubiininpunainen kirsikka keskellä. Katso
kuinka hyviä sokerileipiä, vielä tuoreita ja lämpöisiä kuin sinun
pienet sormesi. Ja katso miten oivallisia kermaleivoksia, jotka
näyttävät avaavan huulensa, niin että kerma tulee näkyviin, ja sanovan:
syökää meidät, syökää, syökää! Emmekö osta niistä muutamia äidille?
He menivät leipomoon, joka kauttaaltaan tuoksui sokerille, ja
hyllylle rakennetun leivospyramidin ylin leivos irroitettiin kuin
kaunis teeruusu pensaasta ja tarjottiin Olalle. Tyttö sieppasi sen
käteensä, kuitenkaan osoittamatta himokkuutta, ja tarkasteli sitä
joka puolelta. Hän tunnusteli sitä ympäriinsä ensin sormella ja
sitten kielellä, paremmin huomatakseen sopivan hyökkäyskohdan. Tämän
löydettyään hän iski siihen kuin ahmatti pienet hampaansa. Vähitellen
hänen haukkauksensa kävivät harvemmiksi, ja kun enää viimeinen pala
oli jäljellä, hän otti sen pois suustaan, katseli sitä moneen kertaan,
pienensi sitä pienentämistään ja söi sen muruttain. Viimeinen muru
putosi lattialle ja hän otti senkin maasta.
Sellaista elämä on, opettaja ajatteli katsellessaan lasta. Sillä aikaa
leipuri, jota tytön ahneus äitelytti, latoi pahvirasiaan ne leivokset,
jotka opettaja oli ostanut kotiin viedäkseen.
* * * * *
Ola seurasi ylen tarkkaavaisena sokerileipurin hommaa, miten hän
huolellisesti sitoi kolmivärisellä nauhalla tuon sievän valkoisen
pahvirasian; ja kun nauhasta lopuksi oli muodostettu silmukka, josta
oli mukava kantaa, tyttö nykäisi isoisän takinlievettä, pakottaen hänet
kumartumaan ja kuuntelemaan salaisuutta:
— Anna minulle vielä yksi — —
Mutta isoisä tahtoi kasvattaa lasta ja
epäsi pyynnön, tosin vastenmielisesti.
— Kunhan tulemme kotiin.
Mutta vähän lohduttaakseen tyttöä opettaja antoi hänen kantaa
pientä pakettia, ja jälleen he menivät väkijoukkoon torille, jossa
seurusteltiin kuin yhteisellä pihalla. Siellä kaikki tunsivat
toisensa, ja Ola vastaanotti ja jakeli hymyjä oikealle ja vasemmalle
vihännesmyyjättärien luodessa uteliaita katseita mieheen, joka oli
hänen seurassaan.
— Onko tuo isoisäsi?
— On, se on isoisäni, tyttö vastasi ravistaen opettajan kättä ja
ylpeillen hänestä, eikä hienotunteisuudessaan ottanut omenaa eikä
herneenpalkoa, jota joku naisista hänelle tarjosi.
Mutta yhdelle heistä hän vastasi töykeästi ja väistyi syrjään. Tämä
ei kaupannut vihanneksia, vaan oli tavallinen vanha kansannainen. Hän
nojasi paksuun sauvaan; hänellä oli isot leveät jalat, jotka näyttivät
halvautuneilta, ja musta huivi pienten kasvojensa ympärillä, jotka
muodoltaan ja väriltään muistuttivat kurtistunutta päärynää.
— Jumala teitä siunatkoon! hän sanoi huolimatta Olan ynseydestä.
Opettaja, joka luuli häntä kerjäläiseksi, tahtoi antaa hänelle kolikon,
jota vanhus, näyttämättä kuitenkaan loukkautuneelta, ei ottanut. Hän
pudisti vapiseväa päätaän, kuin olisi tahtonut sanoa: Rahat ovat hyviä
olemassa, mutta sopuisaan yhteisoloon tarvitaan muuta.
Ja muitta mutkitta hän poistui hitaasti ja ääneti kuin kilpikonna.
— Kuka hän on? opettaja kysyi.
— Se on Leppä-huvilan eukko; hän varastelee lapsia.
— Sitä en usko. Missä tuo huvila on?
— Näytän sen sinulle. Äiti on kieltänyt minua menemästä sinne asti.
Mutta sinun kanssasi kai voin mennä?
Ja tyttö veti vanhusta rajusti mukaansa kovin innostuneena odottavaan
kiellettyyn huviin. He kulkivat nyt vanhan kirkon ohi, joka taytti
kokonaan yhden torin sivuista, ja opettajan päähän pälkähti mennä
sisälle tuohon kirkkoon, missä Ola oli kastettu ja mihin hän ehkä
kerran oli astuva morsiamena. Omasta puolestaan opettaja ei noudattanut
mitään kirkon ulkonaisia menoja, hänellä kun oli sydämessään oma
uskontonsa, varmuus, että Jumala on meissä ja että me olemme jumalassa,
ja että kuulemme hänen läsnäolonsa _omassa äänessämme_. Mutta hänen
vakaumuksensa oli, että kristinusko on yksinkertaisten sielujen ainoa
lähtökohta, josta he voivat päästä täydelliseen Jumalantietoisuuteen.
Opettaja nousi siis kirkonportaiden ensimmäiselle astimelle mennäkseen
sisälle, mutta Ola veti hänet takaisin ja oli vähällä sanoa: — Mitä
teet siellä, oletko hassu? Mutta tyttö oli jo oppinut erottamaan hänen
kasvojensa varjo- ja valoilmeet ja sanoi mielistelevän viekkaasti:
Menemme sinne huomenna; huomenna on sunnuntai. Nyt äiti odottaa meitä.
Mutta siitä huolimatta hän vielä kääntyi pitkälle kävelylle. Hän vei
isoisän takaisin asemalle johtavaan lehtikujaan, ja kun he olivat
saapuneet kotihuvilaan johtavan tien päähän, Ola ei poikennut sille,
vaan veti isoisänsä päinvastaiseen suuntaan.
Kauempana polku laajeni leveäksi tieksi pujoitellen hiekkasärkkien ja
puutarhain välitse, jotka kuuluivat pensasaitojen ja tamariskien
kätkemiin pikkuhuviloihin. Rannan puolella kohosi vielä jokunen
ruohon peittämä pieni kunnas, ja siellä näki sodan aikana
kaivettuja juoksuhautoja. Muutamat multavallit olivat niin korkeita,
että ne kaihtivat näköalan merelle. Sitten tie kiipesi ylämäkeä,
kaikki asutuksen jäljet katosivat, ja tuuheiden leppien jono peitti
oikeanpuoleisen taivaanrannan.
Ola jätti pienen paketin isoisän huostaan ja puristi lujasti hänen
kättänsä, ja tämäntästä hän kääntyi katsomaan taakseen pelon
vallassa, joka jo oli helpottanut mutta vielä hiukan häntä vaivasi.
Lopulta he saapuivat rautaportille, jossa oli metallilankaverkko ja
joka sulki puiden ympäröimälle vanhalle harmaalle kaksikerroksiselle
talolle johtavan tien. Talo näytti asumattomalta.
— Tässä asuu tuo vanha mummo, Ola sanoi, heiluttaen isoisän kättä,
johon tämän paikan salaperäisyys ei näyttänyt tekevän erikoista
vaikutustä.
Eikä tuossä huvilassä ollut mitään huomiota herättävää: se oli
muiden maalaistalojen kaltainen, joita näkee syrjässä valtateistä,
viljelysmailla lähellä rannikkoa. Sen vieressä oli viinitarha, jota
väentupa vartioi. Hiukan kauempana taustassa oli punajuurikaspelto.
Enimmin kiinnitti Olan ja lopulta isoisänkin huomiota talon oikealla
puolella leviävä aukio, jota ympäröivät sankan vihreän veden tavoin
korkeiden puiden vavahtelevat varjot. Näistä varjoista pilkoitti
muutamia yksinäisiä valkoisia marmoripenkkejä ja kaksi isoa pyöreätä
märmoripöytää. Viileän alastomina, varisseiden lehtien kirjailemina ne
herättivät opettajassa yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunteen, joka
varmaankin asusti tuossakin autiossa talossa. Ja Ola selitti hiukan
epäröiden salaisuuden:
— Se on kirottu talo, tiedätkös! Pojat tappoivat isän ja pakenivat,
mutta toinen heistä joutui kiinni ja vankilaan, ja nyt talo on sotaväen
oma. Mutta soltut eivät asu siinä; siinä asuu toiselta seudulta tullut
mies, ja tuo vanha mummo, joka varastaa lapsia.
— Entä äiti?
— Mikä äiti? Mummon äitikö?
— Ei, vaan häijyjen poikien äiti.
— Hän on kuollut. Tietysti hän on kuollut! tyttö huudahti lujasti,
ikäänkin olisi tahtonut sanoa: Jös äiti olisi ollut elossa, ei tätä
olisi tapahtunut.
— Onko siitä pitkä aika?
— Äidin kuolemastako? sanoi tyttö, joka noudatti täsmällisyyttä
puheessaan.
Ei, vaan siitä tapauksesta?
Ola nosti pientä kättään ja pani suunsa suppuun.
— No niin! Sitä en tiedä. Siitä on ehkä sata vuotta; ehkä kaksi
vuotta, hän lisäsi umpimähkään. Aikaan nähden hän ei noudattanut
täsmällisyyttä.
— Olet oikeassa. Sellaisissa tapauksissa ei aika merkitse mitään.
Tule, tule! vanhus sanoi vetäen tyttöä pois portilta. Ja he menivät
istumaan tienviereen ruohoon ja kukkien keskelle, näköalanaan
meri. Ola olisi tahtonut hieman leikitellä, juosta tavoittelemaan
keltaisia perhosia, jotka halukkaasti lähentelivät häntä ikäänkuin
houkutellakseen häntä seuraansa. Mutta hän pelkäsi vanhaa eukkoa ja
kääntyi alinomaa katsomaan, tuliko vanhus jäljestä. Ja tämäntästä tyttö
palasi isänmurhaan; siinä oli aivan kuin jonkinlaista sairaalloisuutta.
Lopulta isoisä vaihtoi puheenaihetta.
— Sanohan Ola, onko Ornella jo kauan ollut teidän talossanne?
— Siitä päivästä alkaen
— Onko hän sinulle kiltti?
— Kyllä hän on minulle kiltti, mutta välistä hän lyö minua.
Mutta minäkin olen joskus häijy. Panen perunoita jä neuloja hänen
vuoteeseensa.
— Miksi?
— Siksi, että — — tyttö sanoi virnistellen, mikä kai merkitsi, etta
häntä huvitti joskus tehdä pahaa.
— Ei pidä tehdä kenellekäan pahaa, opettaja aloitti saarnanuotilla,
mutta oman äänensä kaiku herätti hänen mielessään samaa ahdistusta kuin
äsken hyökysillalla.
Sitten he vähitellen palasivat kotia.
Äkkia Ola hellitti vahuksen käden jä kiiveskeli hänen kiellostaan
huolimatta tienviereisille multavalleille uhaten jäädä sinne, ellei
isoisä tullut auttamaan häntä alas. Ja kun tyttö ei saanut tätä
oikkuansa tyydytetyksi, hän syöksyi ja ryntäsi isoisää vastaan niin
rajusti, kuin olisi tahtonut lävistää hänet.
— Sinä alat ottaa itsellesi liian suuria vapauksia, isoisä nuhteli.
Sinä olet huonosti kasvatettu. Mutta kyllä vielä totisesti saan sinut
pysymään aisoissasi!
Isoisä oli täynnä siveellistä paheksumista, ja tyttö taivutti päänsä
alas ja kulki nolostuneena matkan päässä edellä. Pienokaisen paljaat
suorat sääret, jotka olivat sileät kuin vaaleanpunainen marmori,
liikuttivat opettajan mieltä. Tuossa siis ne pylväät, joihin nyttemmin
nojasi koko hänen maailmansa. Äskeisen varjon karkoitti kirkas valo
ja opettajan mieleen muistui hengellinen laulu, jonka hän oli kuullut
kaukaisina lapsuuden aikoina ja josta muisti vain kaksi ensimmäistä
säettä:
Meripoika lainehilla
Avuks' sua huutaa. Herra...
Siinä kaikki. Mutta samoin kuin raunioista aavistaa ajan hävittämän
suuren kaupungin entisen olemassaolon, samoin toivon ja rakkauden
sinfonia kajahti tuon vanhan laulun katkelmasta.
— Kiitän Sinua, Herra! Ja anna minulle anteeksi, jos vielä epäilen
saavuttaneeni varman valkaman. Tässä olen auringonpaisteessa tuon
pienen olennon kanssa, Sinun kanssasi. Olen tehnyt syntiä, jota ehkä
en ole vielä sovittanut. Mutta sydämeni on oleva puhdas, ja puhdas on
oleva ruumiini hamaan kuolemaani asti. Tarjoan Sinulle kaikkeni, ja
vieritä Sinä päälleni kaikki suruntaakat, kunhan ei paha kosketa tuota
nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni.
Hän tarttui jälleen Olan käteen, ja he astelivat edelleen vaieten.
Heidän lähestyessään kotia heidän onneansa jälleen häiritsi äidin ääni,
joka torui Ornellaa. Tuo ääni vaikeni kuitenkin edellä kulkevan koiran
ilmoittaessa heidän tuloaan. Kissakin oli tällä kertaa huomaavaisempi
koukistaen selkänsä kaareksi oven pielessä, ja opettaja, joka piti
kissoista, tuli taas iloiseksi ja tyyneksi. Tuolla kissalla oli
uhmaavat, mutta somat pienet kasvot, melkein taivaansiniset silmät
pistivät kirkkaina esiin nahan vaalean ruskeasta sametista.
Kumartuessaan sitä hyväilemään opettaja tunsi sen liukuvan käsistä kuin
elävä ankerias, mutta hän aavisti, että heistä pian oli tuleva ystävät.
Toinenkin miellyttävä yllätys odotti heitä. Valkoiselle leivinlaudalle
oli asetettu kuivamaan joukoittain pieniä, vaaleita lihapiiraita, ja
hellasta leyhähteli suloinen paistinkäry, joka voitti puutarhan lemut.
Marga kierteli keittiössä ja kumartui lakkaamatta, jokin esine
kädessään. Hänen tukkansa oli vielä sukimatta ja vaatteensa
korjaamatta, mikä sai ajattelemaan, että hän oli ollut käsikähmässä
jonkun kanssa. Huomatessaan pahvirasian ja sanomalehteen käärityn
kalan, jotka opettaja laski pöydälle, hän vähän hermostui, tosin
ei opettajan näkemästä vaivasta, vaan siitä, että uudet ostokset
häiritsivät keittiössä vallitsevaa järjestystä.