innokkaasti, ja hänen äänenpainonsa kuulosti vilpittömältä. Tietysti
olisin vieläkin tyytyväisempi, jollei vaimollani, Margalla, olisi tuota
tautia. Meidän kesken sanoen, luulen samoin kuin lääkärikin, että tuo
tauti johtuu etupäässä hermoista ja että se aikaa myöten paranee, jos
hän suostuu vaihtamaan ilmanalaa. Mutta siinä kohden hän on kovin
itsepäinen. Hän ei koskaan liiku ulkoisalla eikä pidä vieraista.
Entä miten hän siis suhtautuu minuun?
— No mutta te — sehän on vallan toista. Hän on odottanut teitä kuin
Messiasta. Hän on jo pitkät ajat odottanut teitä. Ja luulen, että juuri
teidän täälläolonne tekee hänelle hyvää.
— Niin, olen pannut merkille jotakin omituista vaimosi silmissä ja
äänessä. Hän puhuu esimerkiksi hyvin omituisella tavalla vainajasta,
ensimmäisestä miehestäan.
Antonio laski rajusti piipun pöydälle ja nauroi, Mutta hänen naurussaan
öli ontto ja teennäinen kaiku.
— Siinä nyt ollaan! Hänen päähänpiintymänänsä on ajatella tuota
erinomaista Adelmoaan kuin sankaria ja pyhimystä. Luulenpa, että
hän tekee tuon saattaakseen minut mustasukkaiseksi. Tuota Adelmoa
en tuntenut, mutta olen kuullut hänestä yhtä ja toista! Hän oli
vaimoaan vanhempi, ja hänen valokuvassaan, jota vaimoni säilyttää kuin
pyhäinjäännöstä, näkee rumat, tavattoman pitkät kasvot ja ahneet silmät
syvällä kuopissaan. Huhuillaan lisäksi, että hän sodan loppuvuosina
osoitti suurta myötätuntoa vihollisia kohtaan ja oli laivoineen
yhteydessä heidän kanssaan.
— Puhutpa sangen rumasti, poikaseni, vanhus sanoi hyväntahtoisesti. Ja
näyttää siltä, kuin vaimosi olisi todenteolla onnistunut tehdä sinut
mustasukkaiseksi.
— Ei! Ei! Antonio vastusteli ottaen jälleen käteensä piipun, jota
katseli tarkoin, aivan kuin ei olisi sitä ennen nähnyt.
— Sehän olisi luonnotonta. Olenhan, hitto vieköön, nuori ja terve,
vapaa huolista ja epäluulosta. Ja näette tämän piipun. Se oli kelpo
Adelmon piippu, jonka hän oli ostanut Hollannista. Poltanhan sillä
mielikseni.
Ja kerskaillen hän pisti sen suuhunsa. Silloin opettaja ajatteli, että
piippu ei ollut ainoa Adelmon jättämä peru, josta Antonio hyötyi. Ja
hänestä tuntui, kuin hänen suussaan olisi ollut karvas maku. Margan
hänelle puoleksi uskomat salaisuudet palasivat jälleen hänen mieleensä.
— Vaimosi odotti minua, hän virkkoi, kuin itsekseen. Hän on hyvä, eikö
niin?
— Hyvä ja kunnollinen. Hän on hyvin työteliäs ja elää yksinomaan
kotia, minua ja tyttöämme varten. Huomenna saatte nähdä hänet. Me
muutoin olemme täydelleen yhtä mieltä. Koko omaisuus on tosin hänen,
mutta minä puolestani uhraan kaiken työni ja voimani tehdäkseni sen
korkoa tuottavaksi. Tänään minun olisi pitänyt tulla teitä vastaan.
Muttä siitä ei tullut mitään, minun kun täytyi lähteä matkaan pitämään
perheen puolta. Ja ajattelin, että hän, isäni, sen hyvin ymmärtää ja on
siitä mielissäänkin.
— Teit todella siinä oikein.
— Ja omaisuus tuottaa hyvin sentähden, etta minä olen tällainen.
Toisen käsissä kaikki olisi mennyt hukkaan. Teen tilin Margalle joka
kolikosta, ja itse elän kuin poika talossa, sen Margakin myöntää. Oh,
hän jatkoi koroittaen ääntään ja pullistaen rintaansa, ei kukaan voi
väittää, ettei minusta ole tullut kunnon miestä, vaikka karkasinkin
kotoa ja palkitsin hyväntekijäni kiittämättömyydellä.
Tämä kosketteli opettajan salaisimpia ajatuksia. Mutta hän ilmaisi
epäröimättä mielipiteensä. Hän esiintyi mielellään oikaisijana, tapa,
joka kenties oli jäänyt häneen kouluajoilta. Olihan hän aina, kun joku
poika oli salaa tehnyt pahaa, koettanut houkutella hänestä esille
totuutta ja valaista hänen sieluaan selvittämällä hänelle tuota pahaa.
Hän sanoi siis aivan tyynesti Antoniolle:
— Jos Marga koettaa saada sinut mustasukkaiseksi, niinkuin mainitsit,
ja joutuu tuohon hermostuneeseen tilaan, niin hänellä kai on siihen
aihetta. Nainen, joka on täysin onnellinen, ei ajattele sellaisia
seikköja.
— Mitä me oikeastaan tiedäme naisista! Kaikki he ovat, varsinkin
rakkausasioissa, vähän hassuja. Marga oli mustasukkainen ensimmäiselle
miehelleenkin, joka ei totisesti ollut mikään kauneuden perikuva.
Hän juoksi tämän jäljessä öisinkin ja kertoo itse seuranneensa
häntä kalaretkillekin. Kerran myrsky yllätti heidät, niin että
hengenlähtö ei ollut kaukana. Minulle hän ei koskaan ole näyttänyt
mustasukkaisuuttaan, mutta luulen silti, että hänessä sitä on tai
ainakin oli aviomme ensi vuosina.
— Avio on pyhä, opettaja sanoi vakavasti, eivätkä sellaiset pilvet saa
sitä pimittää, varsinkaan kun on lapsia. Mies, joka solmii avioliiton,
ottaa hartioilleen vastuun Jumalan edessä. Hän on viljelijän kaltainen,
joka on ottanut tehtäväkseen kasvattaa uusia, terveitä ja voimakkaita
taimia huostaansa uskotussa maassa. Lapset ovat elämän kukkia.
Antonio tuprutteli sauhuja piipustaan hiukan suutuksissaan,
kun saatettiinkin epäillä hänen oivallisia aviomiehen ja isän
ominaisuuksiaan.
— Aviossa on todella suuri edesvastuu, hän viimein virkkoi käyttäen
jälleen tuota mahtipontista äänensävyä, joka teki epäiltäväksi hänen
sanojensa vilpittömyyden. Mutta jos tekin olisitte ollut naimisissa,
tietäisitte, kuinka taitava ja kärsivällinen täytyy olla voidakseen
ylläpitää sopua, ettekä soimaisi miestä, joka joskus lähtee kotoa
viattomalla tavalla huvittelemaan.
— Siinä nyt ollaan! Myönnät siis, että joskus menettelet väärin vaimoasi
kohtaan.
— Väärinkö? Väärin menettelee mies, joka riistää rakkautensa vaimoltaan
ja ennenkaikkea hänen omaisuutensa. Minä puolestani voin vannoa, että
en koskaan ole tuhlannut ropoakaan naisiin jo siitäkin syystä, etteivät
he sitä ansaitse. He ovat kaikki enemmän tai vähemmän lutkia — hän
vakuutti sylkäisten kauas — ja nepä juuri juoksevat miesten perässä,
varsinkin kun mies — sanottakoon se aivan vaatimattomasti — on nuori
ja vahva niinkuin allekirjoittanut. Toiselta puolen juuri sentähden,
että aivan uhkuu terveyttä, tarvitsee huvitusta. Eikä hyvä puoliso,
jollainen Marga on, oikeastaan ole siitä pahoillaan. Emme enää elä
vanhaan aikaan, ja Salomokin oli useamman kuin yhden naisen tarpeessa.
Opettaja lakkasi polttamasta. Hän tunnusti, että kaikki, minkä Antonio
oli sanonut, oli järkevää; mutta silti tämän sanat herättivät hänessä
tyytymättömyyttä ja vastenmielisyyttä.
— Sillä tavoin joutuu paheen liejuun, hän huomautti, kuitenkin mielessaan
se surullinen vakaumus, että toinen ei häntä käsittäisi. Ymmärrän
harha-askelen, joka aiheutuu rakkaudesta, mutta en sellaista, joka
johtuu riettaudesta. Miehen pitää tyytyä yhteen naiseen ja naisen
yhteen mieheen, se on Jumalan käsky, sitä vaativat elämän laitkin.
Tiedän, että jos olisin mennyt naimisiin, en koskaan olisi pettänyt
vaimoani.
— Juuri siitä syystä olette visusti varonut ottamasta itsellenne
vaimoa.
Opettaja ei heti vastannut, mutta hänen kasvonsa, jotka olivat
olleet kelmeät kuin hänen lasinsa, hulmahtivat äkkiä punaisiksi.
Oliko se halveksimista, tunnonvaivaa, mielipahaa vai häpeää? Ehkä
kaikki nämä intohimon veriset kukat yhdessä olivat järkyttäneet hänen
mielenrauhaansa.
— Rakas poikani, hän sanoi ensi kertaa mainiten häntä tällä nimellä,
olet ehkä oikeassa. En voi arvostella sellaista, mitä en tunne. Ja minä
ja sinä, me edustamme ikäänkuin todellisuutta ja unelmaa. Mitä sinä
tiedät minusta? Et ainakaan tiedä, puhunko ehkä kokemuksesta sentähden,
että olen elänyt ja hairahtunut, ja annanko sinulle neuvojani
suojellakseni sinua suruilta.
Mutta nuori mies oivalsi ainoastaan hänen sanojensa ulkonaisen puolen.
— Tiedän aina tarkoin, kenen kanssa olen tekemisissä, hän virkkoi
melkein töykeästi. Olen oppinut tuntemaan maailman ja ihmiset liian
hyvin antaakseni enää petkuttaa itseäni. Ei kukaan voi tehdä minulle
pahaa.
— Suru ei tule toisista, se tulee omasta itsestämme ja luonnosta.
Tänään olet vahva — entä huomenna?
— Huominen on Jumalan kädessä, toinen virkkoi hilpeästi kaataen
itselleen viimeisen lasillisen viiniä ja ravistaen ylösalaisin
käännettyä pulloa, ikäänkuin siinä vielä olisi piillyt viinitilkka.
Mutta hän ei juonut. Hänen mieltään pahoitti, että kasvatusisä oli niin
alakuloinen. Mutta hän ajatteli samalla, että mies, joka ei juo, aina
hieman saarnailee ja on ikävä. Nuori mies tahtoi saada hänet paremmalle
tuulelle, niin että hän viettäisi edes jonkin hauskan hetken. Aluksi
hän siis kosketteli hauskempia asioita.
— Kun tässä puhumme Margasta, tahdon kertoa teille, miten tulin hänet
tuntemaan.
Ensin hän meni katsomaan, oliko Ornella todella vetäytynyt keittiön
vieressä olevaan pieneen huonepahaiseensa. Hän palasi ja istuutui
entiselle paikalleen juoden huomaamattaan viimeisen lasillisensa viiniä.
Tuo tyttö on niin hirveän utelias. Näyttää siltä, kuin hän ei
välittäisi mistään, mutta aina hän silti heristää korviaan. Ohimennen
sanoen, Marga kaikin mokomin tahtoo pitää häntä talossa, sillä
tietäkää, että vaimoni olisi mustasukkainen palvelijattarille, mutta
Ornella taas on sukua hänen hellästi rakastamalleen Adelmolle.
— No niin, hän jatkoi hiljaisella äänellä ja hilpeänä, kuten ehkä
muistatte, minulla oli täällä toimi tullilaitoksessa, ja valmistauduin
karabinieerialiupseeriksi. Minulla oli vakavat, korkealle tähtäävät
tuumat. Toivoin ennen pitkää pääseväni vääpeliksi ja aikaa myöten
kenraaliksi! Miksikäs ei? Lujasti ponnistellen ehkä olisin tämän
korkean arvon saavuttanutkin. Siihen aikaan en ajatellut naisia.
Olin pyytänyt siirtoa kaupunkiin, jossa saattaisi paremmin
opiskella, mutta myös päästäkseni täällä asuvan aliupseerin rouvan
komennon alaisuudesta. Tuo nainen pakotti meitä solttuja raatamaan
puutarhassaan, joka on Margan viinitarhan rajoilla.
"Marga oli vähää aikaisemmin jäänyt leskeksi, eikä häntä koskaan
näkynyt. Tunsin hänet vain nimeltä, tai oikeammin kuulopuheista.
Juoruttiin paljonkin hänen miesvainajastaan, kerrottiin, että tämä
oli ollut itävaltalaisten urkkijana, että hän oli löytänyt aarteen
ja varastanut sievoisen rahasumman vanhalta tädiltään, joka oli
kasvattanut hänet ja joka sittemmin kuoli surusta. Työskennellessäni
aliupseerin vaimon puutarhassa katselin Margan tiluksia ja huvilaa
tavallani ivallisen uteliaana ja ajattelin leskeä, joka ei kokonaiseen
vuoteen ollut liikkunut ulkoisalla, vaan istui kotona itkien mokomaakin
miestä, joka — niin huhuiltiin — oli rikastunut vaimonsa kautta ja
jättänyt hänelle kaiken omaisuutensa.
"Tosiasiassa ajattelin, että Adelmo varmaankin oli ansainnut
kalastuksella suunnattomasti rahoja sodan aikana, sillä hänen veneensä
kävivät kalassa silloinkin, kun se oli kiellettyä. Mutta ihmisillä on
aina puhumista miehestä, joka on rikastunut, ja siihen aikaan puhuttiin
pahaa Adelmosta, niinkuin nyt puhutaan pahaa minusta, joka olen nainut
hänen leskensä. Ja monet sanovat, että nain hänet rahojen tähden,
vaikka menin naimisiin rakkaudesta.
"Rakastin häntä jo ennenkuin hänet tunsin, ja hän oli totisesti
ensimmäinen rakkauteni.
"Olin silloin melkein vain poika, ja vaikka olin kuljeksinut maailmalla
enkä ujostellut naisia, en ollut vielä koskaan ollut todella rakastunut.
"Kun aliupseerin vaimo tuli puutarhaan valvomaan työtäni, hän aina
puhui minulle salaperäisestä naapurinaisesta ja sanoi, että tämä oli
hyvin kaunis ja oli herättänyt suurta intohimoa monessa miehessä,
muiden muassa Adelmon veljessäkin, joka oli toivottoman rakkautensa
tähden lähtenyt Jaavaan, missä onneksi yhä vielä oleskelee. Ja hän
kertoi, ettei edes ollut mahdollista nähdä tuota naista, hän kun ei
ottanut vastaan muita kuin lähimpiä sukulaisiaan eikä enää koskaan
tahtonut liikkua kodistaan mihinkään, uskollisena miehensä muistolle.
"'Lyödäänkö vetoa, että minun sittenkin onnistuu nähdä hänet?' sanoin
aliupseerin vaimolle eräänä lokakuun päivänä. — 'Ei kai tuossa
ovettomassa ja ikkunattomassa talossa sentään asu ihmissyöjiä! Vannon,
että minun onnistuu tavata tuo Marga rouva hänen omassa huoneessaan.'
"Aliupseerin vaimokin oli kaunis, veikeä nainen, joka kernaasti
seurusteli kanssani, ja luulenpa, että hän juuri sen vuoksi piti minua
työssä puutarhassa, huvitellen alinomaa ja kiihoittaen minua puhumalla
rakkaudesta, naisista ja varsinkin Margasta.
"'Mies voi tehdä kaiken, mitä tahtoo', hän sanoi merkitsevästi.
"'Mutta käyköön miten tahansa, te olette todistajanani, että
tarkoitukseni on ainoastaan saada läheltä nähdä tuo kuuluisa kaunotar.'
"Tunnustan suoraan, että aliupseerin vaimo avusti minua yrityksessäni
ja salli minun tehdä aukon pensasaitaan, jotta voisin päästä puutarhan
viereiselle pihalle. Kuten jo mainitsin, oli lokakuu ja vielä lämmintä
kuin kesällä. Kasarmissa nukuimme ikkunat auki ja omasta kämpästäni
saatoin lehtimajan lomitse nähdä Margan ikkunan valon.
"Ja eräänä yönä tunkeuduin tuolle pihalle huopakengät jalassa vallan
kuin salakuljettajia vaaniessamme, ja hiivin hiljaa eteenpäin.
Unhotinpp, mainita, että olin hieronut ystävyyttä väenrakennuksen
koiran kanssa, joka usein tuli pensasaidan ääreen haukkumaan kanojamme.
Viskasin sille joskus makupalan, ja kuten tunnetaan, koirasta tulee
suun välityksellä ihmisen ystävä. Se alkoi haukkua minun päästyäni
pihaan, mutta tultuaan lähemmäksi ja huomattuaan minut tuttavaksi se
rauhoittui. Sitten se iloisena juoksi edelläni, kuin olisi tuntenut
hyvät aikeeni ja näyttänyt minulle tietä.
"Näin saavuin lehtimajaan. Olette kai huomannut, että Margan ikkuna
on matalalla? Laskeuduin polvilleni ja konttasin lähemmäksi paremmin
nähdäkseni. Ja onni suosi minua, jopa liiaksikin.
"Marga, jonka luulin paraikaa rukoilevan miesvainajansa sielun
puolesta, huuhteli käsivarsiaan ja kaulaansa, niinkuin hän vieläkin
tekee, ennenkuin menee levolle. Näin hänet siinä hartiat ja rinta
paljaina, hiukset käärittyinä solmuun päalaelle. Hän oli kaunis kuin
marmoripatsas. Hänen pyyhkiessään ja hieroessaan vahvasti pyyheliinalla
ihoaan, se kävi ruusunpunaiseksi. Hän nosti nuorekkaita käsivarsiaan,
käänteli ja väänteli niitä ja tarkasteli niitä kauan. Sitten hän
tarkkaavaisesti katseli sydämenmuotoista syntymämerkkiä, joka hänellä
on keskellä povea. Minä heittäydyin melkein pelästyneenä maahan ja
jäin siihen makaamaan, kunnes hän sulki ikkunaluukut, ja kaikki oli
hiljaista.
"Mutta en puhunut mitään aliupseerin vaimolle päättäen jatkaa peliäni
senkin uhalla, että menettäisin vedon. Eräänä yönä Margan renki
huomasi minut ja oli vähällä ampua minuun luodin pyssystään. Sanoin,
että virkani perusteella muka olin oikeutettu käymään, missä halusin,
ja koska olin kuolettavasti rakastunut Margaan ja kiihkeästi halusin
puhua hänen kanssaan, lisäsin, että minun tehtävänäni oli suorittaa
kotitarkastus hanen huvilassaan. Koko talo joutui mullin mallin. Marga,
joka asui kahden palvelijattarensa kanssa, pelästyi niin kovin, että
minä sain tunnonvaivoja, kun olin häntä häirinnyt; Rengin äiti ja
vaimo riensivät paikalle tukka pörrössä kuin raivottarilla, koira ei
enää ollut hillittävissä, vaan alkoi haukkua, kuin pannen vastalauseen
kaikkea tätä joutavaa hälihää vastaan.
"'Hyvä', sanoin Margalle,'"minun on käsketty tarkastaa huvilanne
kuistikkoa, sillä näyttää siltä, kuin joku teidän tietämättänne olisi
piiloittanut sinne sotakieltotavaraa.'
"Hän ei vastustellut. Hän antoi minulle kuistikon avaimen ja käski
rengin saattaa minut sinne. Sanoin, että hänenkin läsnäolonsa oli
tarkastusta toimeenpantaessa välttämätön, ja hän tuli mukaan. Tietysti
ei sieltä löytynyt mitään, mutta panin merkille, että kuistikosta johti
ullakolle pieni ovi, jonka pyysin Margaa avaamaan. Hän lähetti rengin
noutamaan avainta. Kun olimme kahdenkesken, heittäydyin hänen eteensä
ja pyysin anteeksi. Te itse olette se sotakieltotavara, jota etsin.
Olen keksinyt tämän juonen saadakseni tavata teidät, kun se ei muuten
käynyt päinsä.
"Ensin Marga väistyi säikähtyneenä, mutta purskahti sitten äänekkääseen
nauruun ja sänoi hieman murtaen: 'Olettepa te perin hassu!'
"Mutta kun sitten keskellä päivää tulin häntä tervehtimään, hän ei
ainoastaan ottanut minua vastaan, vaan lähetti päällepäätteeksi
palvelijattaren asialle, niin että saatoimme olla kahden ja puhella
häiritsemättä."
* * * * *
Marga nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa. Ja tuntui, kuin
auringon nousu olisi kirkastanut talon, joka ilman häntä piili pilvissä.
Kun opettaja siistinä ja tukka huolellisesti kammattuna astui
keittiöön, Marga oli jo siivonnut huoneet, käynyt renkituvassa,
puhutellut lehmiä, varsaa ja tammaa, kanoja ja ankkoja, koiraa, puita
ja kukkia.
Nyt hän jo puhutteli keittiön astioita. Ei ollut mitään niin
vähäpätöistä, johon ei hänen elämis- ja liikkumisilonsa olisi
kohdistunut.
Opettajalta ei jäänyt huomaamatta, että emäntä lakkaamatta lausui
Ornellalle moitteen sanoja. Ja tämä vastaanotti ne ääneti ja
liikkumatonna kuin kuvapatsas.
Marga muutoin rauhoittui pian ja alkoi nauraa ja puhua pikkutytön
kanssa, ikäänkuin hän olisi ollut aikuinen, ja hänenkin, apen kanssa,
kuin olisi tahtonut häntä kaikkien elämänsä tarjoamien arvojen
todistajaksi.
— Näettehän, Antonio on jo lähtenyt kotoa edes nauttimatta kulausta
vettä. Hän on jo mennyt hoitamaan asioitamme, kun toinen vielä venyisi
vuoteessaan herrasmiehen tavoin. Kaikki käy hyvin perheessä, jossa
noustaan varhain ja jossa jokainen täyttää velvollisuutensa.
Tarjotessaan kahvia ja maitoa ja leikellessään tarjottimella
edellisestä illasta säästyneitä leipäpalasia hän kysyi pienokaiselta:
— Oletko rukoillut aamurukouksesi? Oletko rukoillut isoisänkin
puolesta?
— Saattepa nähdä, isoisä, että tuosta tytöstä tulee oikea nainen, että
hän itse saa nauttia onnesta ja — jakaa sitä muillekin. Hän saa
opiskella latinaakin, jos Jumala niin suo, mutta hän ei silti laiminlyö
talon askareita. Vanhempien ja teidänkin antama hyvä esimerkki on
varmasti häntä hyödyttävä. Ja kuinka kaunis tuo tyttö on, ja kuinka
kiltti. Hänen vertaistaan ei ole maailmassa. Mutta mitä teetkään, Ola,
sinä häijy lapsi? Sinä katkeroitat koko elämäni tässä maailmassa.
Ja ellei opettajan läsnäolo olisi suojellut tyttöä, äiti olisi
antanut Olalle aika korvapuustin. Sillä käyttäen hyväkseen äidin
innostusta uhkuvaa ylistelyä tämä veitikka oli kumartunut ja kaatanut
osan maidonsekaisesta kahvistaan koiran selkään. Eläin oli jäänyt
kotiin, kun isännän ei tarvinnut mennä satamaa kauemmaksi, jossa
purettiin kalalastia veneistä. Mutta näytti siltä kuin se olisi jäänyt
kotiin vasiten tutustuakseen lähemmin vieraaseen ja häärinyt hänen
ympärillään nuuskien ja tutkien häntä tarkoin ja tehden itsensäkin
tuttavaksi. Opettaja taas öli liikutettu huomatessaan tämän melkein
inhimillisen kiintymyksen tarpeen ja heitteli sille leipäpaloja, jotka
eläin punaisella kielellään sieppasi ilmasta. Silloin sen selässä
oleva musta täplä kiilsi kuin sametti, ja koko eläin värisi ilosta ja
kiitollisuudesta.
Kissa sitävastoin ei suvainnut lähestyä. Se halusi voimakasta
herrasväen ruokaa ja loikoi mukavassa asennossa tuolilla, häntä ja
käpälät kokoon vedettyinä odöttaen kuin pieni tiikerinjuovainen
marmorisfinksi Ornellan paluuta ostoksilta.
Opettaja piti paljon tällaisista pienistä kotoisista tuokiokuvista, ja
hän tunsi olevansa raamatullisen ilmakehän ympäröimänä, jossa hengitti
helpommin.
Margan levoton hahmo, yllään haalistunut ja huolimaton puku, joka ei
silti rumentanut kauniin joustavan vartalon hienoutta, hopeanvalkeita
vilkkaita kasvoja ympäröivät järjestämättömät hiukset, pistivät
vastakohtana silmään tuosta ympäristösta. Ja opettaja tunsi, että
naisen ilmaisema ilo oli hieman samanlaista kuin hänen sanansakin:
välkkyvä harso, jota hän liehutti toisten edessä pettääkseen heitä ja
pettääkseen itseäänkin.
Kun Ornella palasi ostoksiltaan ja pöytä peittyi paperipusseihin ja
vihanneksiin, jotka vielä olivat kosteita, kun kahvikuppi kaatui
ja kissa kavahti pystyyn, itsepäisesti hakien lihaa, Marga vähän
hermostui. Hän tuuppasi syrjään Olan, joka niinikään kaiveli pusseja,
saaden riisiryynejä ja jauhoja valumaan esiin, ja alkoi torua Ornellaa.
Silloin opettaja ehdotti, että hän, tyttö ja koira lähtisivät
kävelylle, ja tämä ehdotus otettiin kiitollisesti vastaan.
Ja niin he kävelivät kaikki kolme pieninä ja yksinäisinä aava rannikko
ja meren sinitaso edessään.
Alastoman rannikon edessä, joka vielä on vapaana ihmisjalan
jäljistä, leviää niittyjä, joita peittää heinä ja pienet keltaiset
ja punasinervät kukat, jotka näyttävät lasista tehdyiltä. Kaikki on
hohtavan kirkasta kuin lasi ja kimmeltää kuin jalokivet: taivas, vesi,
näkinkengät, hietakin, joita aalto väistyy ja josta aurinko heijastuu
kuin kuvastimesta. Ennen kaikkea vetää opettajan ja Olan katseita
puoleensa iso hohtava kolmio, joka on levitetty niityn ruohikkoon.
Purjekangas, jonka vanha merimaalari on sivellyt safranivärillä ja jota
hän nyt maalailee tunnontarkasti puristaen värejä ympärillä nojallaan
olevista putkista ja silloin tällöin poistuen matkan päähän paremmin
arvostellakseen taulun vaikutusta.
Sen yläpäässä näkyy aurinko punaisena lähetellen pitkiä harvoja
säteitään, jommoiselta se näyttää noustessaan merestä. Alempana
keltainen juova erottaa kankaan yläpuolen alaosasta, ja vaikka
taulun värit kauttaaltaan ovat kirkkaita, saa sen vaikutuksen, että
epämääräinen kaista, joka muistuttaa hiekkarantaa, erottaa tämän
yksinkertaisilta viivoiltaan suurpiirteisen maiseman kahteen osaan.
Ylhäällä säteilee auringon ääretön loisto, alhaalla, missä safrani
vaihtuu savenväriksi, vallitsee maankamara, joka ottaa elämänsä tuolta
valolta.
Kankaan heleään yläliepeeseen maalari lopuksi kuvaa kukon, Jolle hän
antaa granaattiomenan värin. Ja tämäkin vertauskuva saa ajattelemaan
toivoa ja rakkautta uhkuvaa uutta päivää.
Ja opettaja tuntee sydämessään taikauskoista iloa; onhan kaikella hänen
mielestään nyttemmin vertauskuvallinen ja satumainen merkitys.
* * * * *
Hän ja hänen kaksi kävelytoveriansa jäivät siihen hetkeksi
katselemaan. Birba, koirakin, jonka näytti olevan vaikea käsittää
maalauksen merkitystä, juoksenteli sen ympärillä älyttömyydessään
haukkuen kukkoa, ikäänkuin olisi pelännyt, että se ilmielävänä
kopsahtaisi alas tuuliviirin huipusta, jopa se haukkua nalkutteli
itse viiriäkin. Lopulta sen huomio kääntyi paikalle saapuvaan pieneen
koiraan. Molemmat juoksivat toisiaan vastaan, pyörivät nuuskien toinen
toisensa ympärillä, hyppivät vuoroteilen ylös ja alkoivat toisiaan
puraisten kieriskellä pehmeässä ruohikossa pelmuten ja leikitellen kuin
lapset, jotka jo kauan ovat tunteneet toisensa:
— Ihmiset päinvastoin, opettaja sanoi, yrittäen päästä puheisiin
maalaajan kanssa, kohdatessaan toisensa ensi kertaa, pitävät toisiaan
vihollisina.
Maalaaja kohotti välinpitämättömästi sinisiä silmiään häiriytyneenä
muukalaisen tungettelevasta uteliaisuudesta ja työnsi syrjään tytön,
joka tuli liian lähelle kangasta. Silloin tyttö koetti yhtyä koirien
leikkiin, mutta isoisä vei hänet lempeästi pakottaen pois. Birba ei
toistuneista kehoituksista huolimatta tahtonut jättää uutta ystäväänsä,
ennenkuin tämä kyllästyi sen seuraan.
Merenranta oli aivan tyhjänä ihmisistä. Ola koetti vetää isoisää
vasemmalle aallonmurtajaan päin, joka näytti maata ja merta
yhdistävältä sillalta ja josta erosi mustia ihmiskuvioita, sinimeri
taustana. Mutta isoisä tunsi vetovoimaa oikealle, suureen hiljaisuuteen
ja aavaan yksinäisyyteen, sinne, missä hiekkarannan viivat hukkuvat
siniautereisiin, jotka häipyvät etäisiin taivaanrannan vuoriin.
— Onko sinun kotisi tuolla kaukana? Ola kysyi ja opettaja säpsähti ja
puristi tytön pientä lämmintä kättä, sillä lapsi oli hiipaissut hänen
omaa ajatustaan.
— Ei se ole minun kotini — se on hyvin kaukana, ja ajattelin juuri
sitä.
— Onko sinun kotiseudullasi merta?