language: Finnish
PAKO EGYPTIIN
Romaani
Kirj.
GRAZIA DELEDDA
Tekijättären luvalla suomentanut
Jalmari Hahl
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1928.
Oltuaan neljäkymmentä vuotta alkeiskoulun opettajana Giuseppe de Nicola
erosi toimestaan ja valmistautui lähtemään matkalle. Esihistoria on
seuraava:
Nuorempana hän oli ottanut kasvatikseen orpopojan toivoen hänestä
saavansa seuraajan synnyinseutunsa kouluun. Mutta pojasta
seikkailurikas elämä oli hauskempaa. Eräänä päivänä hän karkasi kotoa
ja kokeili erilaisten elinkeinojen alalla, milloin laivapoikana, tai
rantajätkänä, ja lopuksi tullivartijana. Viimein hän kohtasi veneiden
omistajan lesken, joka oli perinyt isältään huvilan viinitarhoineen ja
maatilan Adrian meren rannalla.
Saavutettuaan vihdoin viimeinkin aseman, joka häntä miellytti,
nuori mies lähetti kasvatusisälleen tukun sikareita — jäännöksiä
myrskyisestä nuoruudestaan, antoi ensimmäiselle tyttärelleen hänen
mukaansa nimeksi Giuseppina Nicola ja kutsui kasvatusisänsä kaiken
päälliseksi vaimonsakin puolesta heitä tervehtimään, jopa asettumaan
heille asumaan.
Ja opettaja ajatteli syrjäisellä kostealla seudullaan laaksojen ja
vuorien välissä tuota toista satumaisella merenrannikolla asuvaa
perhettä, ja hänessä kypsyi päätös lähteä matkaan, kuin hän olisi
ollut yksi Itämaan viisaista, joka vaelsi Betlehemiin. Mutta sitten
häntä alkoi peloittaa tuo pitkä matka, siihen aikaan tiheään sattuvat
rautatieläislakot, viisi junanmuuttoa, joihin oli pakko alistua,
ennenkuin pääsi perille tuohon unelmien maahan. Sillä kertaa siis
matka-aie raukesi.
Kului muutamia vuosia, ennenkuin hän lopullisesti otti eron virastaan
ja joutui eläkkeelle. Ollessaan nyt vallan yksin, ilman oppilaidensa
meluavaa ja kiittämätöntä joukkoa, hän siis päätti lähteä tuolle
matkalle tuntien jonkinlaista uskonnollista mielihyvää, silti
pääsemättä vapaaksi epämääräisestä levottomuudesta.
Tämä oli hänen ensimmäinen matkansa, hänen häämatkansa elämän kanssa.
Ei edes hänen ottopoikansa ollut paetessaan kotoa avarammille
liikunta-aloille ja onnenhakuun niin joutuin kiitänyt todellisuuden
ja unelman välistä taipaletta. Maa liukui hänen jalkojensa alta
kuin tanssisalin liukas permanto. Luonto karkeloi hänen ympärillään
nostellen verhoja ja jälleen laskien ne vaihtelevien maisemien eteen.
Se kiidätti häntä mukanaan vuorten harjanteille, lähelle pilviä ja
tunneleihin, jotka olivat mustia ja nokisia kuin uunin piiput. Sieltä
se taas työnsi hänet ryöppypurojen sinikuohujen partaalle ja vihreille
kaltaille, joiden viileässä ruohikossa vuoripurot näyttivät alastomina
temmeltävän.
Hän seisoi nojaten vaununikkunaan muutamien matkustavien lasten
vieressä. Ja kun tunnelin seinien nokea alkoi sataa hänen päälleen, hän
veti päänsä vaunuun peläten, että jokin tuossa salaperäisessä pimeässä
liikkuva hirviö volsi murskata sen. Kun valo taas pilkoitti esiin, hän
jälleen pisti päänsä ulos ikkunasta välittämättä siitä, että junan
vauhdin synnyttämä viima sai hänen harmaat hiuksensa hurjasti liehumaan
ja täytti hänen nenänsä noella.
Nuori mies ja hänen vaimonsa seisoivat toisiinsa nojaten katsellen
toistensa silmistä kuvastuvaa taaksepäin väistyvää maisemaa. Opettaja
ei kadehtinut heitä; kulkivathan he yhdessä samaa päämäärää kohti.
* * * * *
Ensimmäinen pettymys kohtasi häntä pienellä pääteasemalla, jossa
korkeat hymyilevät poppelit tervehtivät tulijaa huojuvilla latvoillaan,
mutta jossa ei ollut ketään häntä vastassa.
Hän pelkäsi joutuneensa väärään paikkaan; ei ketään muuta ollut
poistunut junasta, joka taas kiiti eteenpäin puhkuen ja viheltäen
kuin ilkkuen. Ja viinitarhojen hiljaisuus, maakamaran odottamaton
liikkumattomuus, pensaat, joiden lehdet näyttivät nukkuvien perhosten
peittämiltä, ruohonkorretkin, jotka kumartuivat pitkien ja liikkuvien
varjojensa puoleen — kaikki tämä sai hänet melkein kuumeiseen
huumaustilaan. Kaiken vihannuuden lomitse ei nähnyt muuta kuin
asematalon punaisen katon. Poistuttuaan rakennuksesta hän pysähtyi
odottamaan seisoen matkalaukkujensa välissä suorana kuin vaa'an kieli.
Mutta edessään hän näki ainoastaan leveän ruohottuneen tien, jonka
taustassa aukeni soikio: puoleksi siintävää merta, puoleksi taivasta.
Molemmin puolin tietä kohoaa jono poppeleita ja akaasioita, jotka
muistuttavat pariskuntia — poppelit kookkaita ja solakoita, akaasiat
mataloita ja pyöreähköjä, välkkyvien ripsujen koristamia, ja niiden
yli kaareutuu taivas korkeana ja kirkkaana, mutta täynnä sanomatonta
surumielisyyttä, joka saa mielen kahta alakuloisemmaksi, kun ei tiedä
sen syytä. Se on suuren yksinäisyyden surumielisyyttä, joka ei piile
ilmassa, vaan katselevan ihmisen sydämessä.
Ja miehestä, joka siinä kantaa matkalaukkujaan, tuntuu pahemmalta kuin
jos hän olisi tullut kaikkein syrjäisimpään outoon kaupunkiin, jossa
ei kukaan puhu hånen kieltään. Ja hän arveli, että hänen täytyi astua
hyvin kauas ja että hän lopulta saapuisi autiolle rannikolle.
Akkiä hänet valtasi kaukana olevan pienen talonsa ikävä. Miksi hän
hylkäsikään tuon vanhan kotitalonsa ja seudun, jossa hänen vanhempansa
lepäsivät haudattuina, missä hänellä vielä oli joku ystävä?
Samoin kuin nuoret ihmiset ja vanhukset, jotka eivät tunne
yksinäisyyden tuottamaa iloa, hän oli antanut siintävän etäisyyden
pettää itsensä. Hän oli sullonut ainoastaan sen, minkä katsoi
välttämättömäksi, näihin kahteen matkalaukkuun, joiden tuore vahan haju
heti ilmaisi hänet matkailijana ensikertalaiseksi. Mutta elämä kostaa,
ja nuo matkalaukut olivat nyt niin raskaat, kuin olisi niitä painanut
koko hänen menneisyytensä.
Ja enemmän kuin koskaan ennen hän tuntee, mikä voittamaton etäisyys
erottaa hänet tuosta perheestä, joka ei ole hänen perheensä.
Siittäähän mies perheen omasta olemuksestaan, siemenestään, verestään
ja hiestään. Ja opettajaa ja tuota perhettä yhdistää ainoastaan
tunneside, joka oli hämähäkin verkkoa ohuempi.
Oli miten tahansa; ei ketään ollut tullut häntä vastaanottamaan.
* * * * *
Silti hän ei ajatellut palaamista. Päinvastoin hän alkoi astua
tyynesti pitkää tietä lohduttaen itseään ajatuksella, että tästälähin
hänen oma yksinäisyytensä saisi kumppanikseen tämän rauhallisen tien
yksinäisyyden.
— Meistä tulee ystävät, kaunis tie. Sinähän tulit avosylin minua
vastaan ja pidät minulle seuraa.
Tie kohteli häntä nyt entistään paremmin, sen ruohopeite kävi hienoksi
ja tuoksuvaksi. Puiden välissä avautuvista holvikaarista se näytti
hänelle hymyileviä niittyjä, joilla valkoisia lehmiä ja mustia hevosia
kävi laitumella, keltaisia ja punaisia maalaistaloja, kukkivia
pensasaitoja ja iloisia lehtimajoja — mikä kaikki muistutti värillistä
maisemapostikorttia.
Puiden runkojen takana jokunen värihernekukka näytti piileskelevän
odottaen ja värähdellen hänen ohikulkiessaan. Ja nyt häntä vastaan tuli
myös meren hiljainen ääni kuin ystävän kuiske, vaikka hänen ja meren
välillä, jota hän ei vielä tuntenut, olikin olemassa väärinymmärrys,
joka aiheutui levottomuudesta ja vastenmielisyydestä.
Tuosta sinisestä muurista, joka yhä korkeampana kohosi hänen eteensä,
erosi nyt kaksi ensimmäistä ihmishahmoa, jotka saivat hänet toivomaan,
ettei hän ollut sittenkään joutunut väärälle tolalle, tai jotka ainakin
saattoivat opastaa hänet oikealle tielle, varsinkin kun ne tulivat
häntä vastaan katsellen hänen matkalaukkujaan, kuin ne olisivat olleet
joitakin eriskummallisia esineitä.
Silloin hän jöudutti askeliaan, ja hänen sydämensä täyttyi valoisin
tuntein.
Ehkä oli hänen ottopoikansa tytär tuo ruskeaihoinen tyttönen, jolla oli
punainen hame ja jota nuori nainen talutti kädestä.
Niin olikin laita.
— Oletteko te herra opettaja De Nicola? nainen kysyi römeällä äänellä,
pysähtyen miesmäisesti hanen eteensä.
— Poikanne täytyi kiireellisten asioiden tähden äkkiä lähteä
matkalle, ja hänen vaimonsa makaa kuumeessa, joka kouristaa häntä joka
kolmas päivä. Tervehdi toki iso-isääsi, Ola! Antakaa minun kantaa
matkalaukkujanne.
Ola nosti katseensa tarkastellen isoisän kasvoja, sittenkuin hänen
kultaisia säteitä heijastavat vinot tummat silmansä olivat tutkineet
hänen vartaloaan kiireestä kantapäähän, niin ettei pieninkään
yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta, Tyttö ei näyttänyt olevan
ollenkaan halukas sanomaan hyvää päivää, vaan vetäytyi syrjään tarttuen
pikkuhameensa helmaan. Mutta tuosta rypytetystä hameesta, joka levisi
hänen käsissään kuin avattu unikko, koko hänen pienestä notkeasta
olemuksestaan ja ennen kaikkea puoleksi poiskääntyneistä, säteilevistä,
mustien kiharoiden kehystämistä kasvoista huomasi, että pienokainen
hartaasti halusi tuttavuutta.
Ja laskettuaan maahan matkalaukut kuin joutavan painon ainakin, isoisä
otti tytön käsivarrelleen ja tunsi povellaan hänen ruumiinsa suloista
lämpöä. Ja kun lapsen merivedestä suolaiset hiukset ja samettia
pehmeämpi poski hipaisivat hänen huuliaan, hän värähti kuin rakkauden
kosketuksesta.
Nainen oli sillävälin ruvennut kantamaan hänen matkalaukkujaan kulkien
heidän edellään heiluttaen niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet
kukkaroita, niin roteva ja kookas hän oli: nuorekas Juno, päässä
kellervä palmikkoseppele.
Opettaja kulki jäljessä kantaen uutta taakkaansa.
— Nimesi on siis Ola: kuulin sen äsken... Ola...
Tuo soma nimi suli hänen suussaan kuin hunajamakeinen.
Ola oli vastustelevinaan, ollen kuitenkin mielissään siitä, että häntä
kannettiin. Mutta levottomia silmiään, joissa vaihtelivat päivänpaiste
ja varjot, hän ei malttanut kääntää pois kantajastaan, vaan tutki
tarkasti hänen ryppyisiä kasvojaan, jotka olivat niin lähellä ja silti
niin oudot, nenän mustia pilkkuja ja mustia ja valkoisia hiuksia, jotka
olivat niin likekkäin kuin yö ja päivä. Jopa tyttö vilkaisi hänen
suuhunsakin koettaen ratkaista noiden kultahampaiden arvoituksen, jotka
piilivät suun perällä aivan kuin äidin sormukset laatikossa. Mutta
lapsi ei virkkanut sanaakaan, ja kantajansa moniin kysymyksiin hän
lopulta vältellen vastasi:
— Isä tuo minulle tänään pyssyn.
— Pyssynkö? Mutta pyssyjä annetaan vain pojille. Arvaapas, minkä minä
olen sinulle tuonut? Kauniin nuken.
— Nukkeja minulla jo on, tyttö sanoi välinpitämättömästi. Sitten hän
sormellaan osoitti isoisän kravattineulaa, jota hän oli aikaisemmin
perinpohjin tutkinut, ja hänen silmänsä kiilsivät omistamisenhalusta.
— Isälläkin on tuollainen, ja siinä on punainen helmi. Mutta hän ei
tahdo antaa sitä minulle.
— Ymmärrän. Tahtoisit siis saada tämän. No, jos annan sen sinulle,
niin mitä minä sitten saan?
Ola kallisti päänsä, kohotti sitä hetken kuluttua hitaasti ja suuteli
häntä poskelle.
— Sinä veitikka! Näyt jo ymmärtävän yskän. Voithan saada tämän neulan,
mutta annan sen sinulle vasta siellä kotona.
Silloin tyttö punaisena ilosta painautui vanhuksen povea vasten. Ja
heistä tuli kädenkäänteessä ystävät.
Heidän saavuttuaan paikkaan, jossa tie teki mutkan ja josta huonompi
pyörien uurtama peltotie alkoi, nainen neuvoi opettajaa laskemaan tytön
maahan sylistään.
— Tuo ihmislapsi osaa aina hoitaa mukavuuttaan. Alas, Ola, isoisä
on väsynyt! — Minäkin olen väsynyt, tyttönen vastasi, äänen todella
kuulostaessa väsyneeltä. Eikä hän hennonnut herjetä hypistelemästä
kravattineulan helmeä, joka valtasi koko hänen mielenkiintonsa.
— Vielä vähän aikaa,— isoisä sanoi ja painoi tyttöä kiinteämmin
povelleen, kuin olisi pelännyt, että menettäisi hänet, ja järjesti
niin, että häiritsevä roteva nainen joutui kävelemään edellä.
— Kuka tuo on? hän kysyi tytöltä, kun nainen jo oli ehtinyt niin
paljon edelle, ettei voinut kuulla heidän puhettaan. Onko se
palvelijattarenne?
— Se on Ornella, — Ola vastasi.
— Ornella on kaunis nimi. Asuuko hän teillä?
— Asuu kyllä. Hän on sukua ensimmäiselle isälleni, joka on kuollut;
hän tekee meillä kaikki työt.
— Ymmärrän. Hän on köyhä sukulainen.
Sitten he puhuivat tärkeämmistä asioista. Pensasaidan yläpuolella
harmaiden tamariskien lomitse pisti oikealla tiestä silmiin meren
eloisa sini, ja Ola käänsi ihastuneen katseensa sinnepäin.
— Kuka tekee kaiken tuon veden? hän kysyi hiljaa valtavan
salaperäisyyden kiehtomana.
— Myöhemmin on yllin kyllin aikaa vastata tähän kysymykseen, —
opettaja huudahti lujalla äänellä. Ja äkkiä hän ajatteli, miten
toimettomien päivien tyhjyys jälleen oli täyttyvä kuin meren takainen
aava ranta.
— Käytkö jo koulua?
— En, olen vielä liian pieni.
— Hyvä; minäpä rupean pitämään sinulle koulua. Menemme meren rannalle,
ja minä sanon sinulle, kuka on tehnyt kaiken tuon veden.
Mutta odottäva koulunkäynti ei näyttänyt huvittavan tyttöä. Hän huomasi
rannalla näkinkenkiä. Ja hänestä tuntui paljoa hauskemmalta koota niitä
kuin käydä koulua. Kukkiakin hän halusta poimi, ja nähdessään niitä
kosolta huojumassa tienvieressä, hän pyysi isoisää laskemaan hänet
maahan. Mutta ensin hän taas kosketti sormellaan kravattineulaa ja
kuiskasi salaa vanhuksen korvaan:
— Älä sano kenellekään, että olet antanut sen minulle!
Opettaja ei ollut mielestään koskaan kuullut viehättävämpää
salaisuutta, ja tuon pikku suun tuoksuva henkäys virkisti hänen
korvaansa kuin raikas kylpy.
Kuinka monta salaisuutta seuraisikaan tätä ensimmäistä?
Toinen tulikin heti perästä, kun opettaja oli vakuuttanut korostaakseen
lahjansa arvoa, että se oli kultaa.
Ola katsahti palvelijattareen ja rypisti ylenkatseellisesti nenäänsä,
ja ilkkuen isoisän vakuutusta ja epäillen sen todenperäisyyttä hän
kuiskasi tämän korvaan:
— Katinkultaa!
Molemmat nauroivat makeasti sukkeluudelle, katsoen edellä astuvaan
palvelijattareen ja ollen nyt jo kanssarikollisia ja tovereita.
Ja opettaja tunsi, että tämä nauru sai häipymään kaikki hänen
lapsuudestaan kuluneet vuodet, ja nyt, kun hän jälleen oli palannut
siihen lähtökohtaan, viattomaan lapsentilaan, josta ihmisen ainoa oikea
onni alkaa, hymyilivät hänelle niityt, meren ranta, tamariskien välillä
pujottelevat tiet, iloisen maiseman kaikki sopet kuin pojalle, joka
vihdoin on löytänyt mieleisensä leikkitoverin.
* * * * *
Ornella pysähtyi räikeän punaisen ristikkoportin kohdalle, laski
matkalaukut maahan ja avasi portin.
Opettaja ja Ola tulivat jutellen hitaasti jäljessä, tyttö nenä
pystyssä, vanhus pää kumarassa paremmin kuullakseen. He eivät
kiinnittäneet huomiotaan mihinkään ympärillään, niin että ukko
kohottaessaan katseensa hiukan hajamielisesti näki edessään nuoren
naisen ja portin, joka näytti olevan hehkuvaksi kuumennettu. Tämän
räikeän punan ja puukujan päässä pilkoittavan kullanhohteisen
granaatinpunaisen talon vastakohtana levisi katseiden eteen puutarha,
johon he nyt astuivat ja joka näytti istutetun kuivuneen joen uomaan.
Maaperä oli valkoisen hiekan peittämä, ja vaaleat, hopeanharmaat puut
tuntuivat heijastavan veden kalvoa.
Tältä valoisalta pohjalta pistivät räikeästi silmiin punasinervät
kurjenmiekat ja punaiset ruusut.
Kaksi mataloiden pylväiden kannattamaa avaraa kuistikkoa kohosi
huvilan julkisivulla, ja alakerran keskeltä johti pienelle pääovelle
marmoriseolla laskettu, tiheiden köynnösruusujen koristama
pylväskäytävä. Kaikki oli siistiä ja somaa, ja puoleksi mielihyvin,
puoleksi ujostellen opettaja ajatteli, että tämä herrasmainen talo oli
hänen miniänsä, siis myös hänen ottopoikansa oma. Hän huomasi samassa,
että kaikki meren puoleiset ikkunat olivat suljetut sen ihanuudelta, ja
tämä vaikutti siltä kuin talo sisältä olisi ollut pimeä ja autio.
Ornella ei suunnannut askeleitaan pääkäytävälle, vaan kiersi vasemman
päädyn, ja päästyään talon vastakkaiselle puolelle hän survaisi auki
pienen oven, jonka aukosta näkyi keittiö. Tuuhea viikunapuiden ja
viiniköynnösten muodostama lehtikuja, joka varjosti talon ulkoseinää,
pimitti pohjakerroksen. Pimeä siis oli keittiökin, johon palvelijatar
kursailematta vei vieraan, pimeä viereinen huonekin. Opettaja tunsi
itsensä uudelleen pettyneeksi tästä vaatimattomasta ja kylmästä
vastaanotosta tuossa huvilassa, joka ulkoa näytti ihomaalilla
sivellyltä ja hymyilevältä naiselta, mutta joka kuitenkin sisäiseltä
olemukseltaan oli kylmä ja sydämetön.
Mutta pikku tyttö lohdutti häntä oitis näpäyttäen sormenpäillään
sinistä pataa, joka porisi höyryävällä hellalla ja levitti suloista
tuoksua.
— Siinä on kana paistumassa. Tahdotko nähdä?
— Nyt olet jo tehnyt tarpeeksi tyhmyyksiä, — palvelijatar tiuskaisi
survaisten tyttöä polvellaan ja työntäen hänet raa'asti molempien
matkalaukkujen väliin.
Tätä opettaja paheksui ja oudolta hänestä tuntui ruokasalin hämärä,
jonka läpi he kulkivat saapuen pieneen huoneeseen, joka niinikään oli
kolkko. Sen täytti melkein kokonaan iso vuode, jonka vihreä peite
lisäsi siinä lepäävän naisen kalpeutta. Sairas kohotti runsaiden
mustien kiharoiden peittämää päätään tuijottaen kuumeesta loistavin
pelästynein silmin mieheen, joka kumartui häntä tervehtimään. Näytti
siltä, kuin vuoteessa lepäävä nainen olisi unohtanut vieraan tulon tai
luullut joutuneensa outojen ihmisten pariin.
Tyttö, jonka kasvot olivat käyneet jäykiksi ja vakaviksi, huusi
heittäytyessään vuoteen toiselle laidalle:
— Äiti, tämä on isoisä. Isoisä on tullut.
— Niin niin, kyllä tiedän, äiti sanoi tyytymättömänä. Ja hän sulki ja
avasi jälleen silmänsä ikäänkuin pysähdyttääkseen sekavan katseensa,
korvatakseen sen selvemmällä. Hän näytti hyvin uniselta henkilöltä,
joka turhaan ponnistelee pysyäkseen hereillä.
Sairas sulki uudelleen silmänsä ja työnsi esiin lakanoiden välistä
paljaat, valkoiset käsivartensa, ojentaen käsiään opettajalle. Tämä
tarttui noihin käsiin, jotka ohuiden käsivarsien päässä näyttivät
tavattoman isoilta, ja tunsi niiden rajusti vapisevan. Mutta toinen
noista käsistä oli nyrkissä, ja siinä tuntui olevan jotakin. Opettaja
hellitti sen äkkiä. Käsivarsi retkahti alas, ja kädestä, joka hiukan
avautui, näkyi rukousnauhan helmiä.
Tämä miellytti opettajaa.
— Kuinka voitte? kysyi hän, saaden ääneensä äkkiä tuttavallisen sävyn.
Eikö noita kuumekohtauksia voi mitenkään saada pois?
— Olen kärsinyt niistä jo kymmenen vuotta. Se on malariaa, joka ei
ole parannettavissa. Adelmo on koettanut kaikkensa saadakseen minut
paranemaan. Intiasta asti hän tilasi lääkejauhetta. Poppamiehenkin
luona Adelmo kävi.
Adelmo oli hänen ensimmäinen miehensä, ja opettaja pani merkille, että
sairaan äänessä oli unelmoiva kaiku hänen tavu tavulta ääntäessään tätä
nimeä, niinkuin lasten on tapana tehdä lausuessaan uusia sanoja, joista
he pitävät, ne kun heidän mielestään sisältävät kokonaisen uusien
aistimusten maailman. Hän vaistosi, että sairas nainen kuumetilassaan
eli jälleen menneisyydessä. Ja vanhus varoi tunkeutumasta tuon toisen
suljettuun maailmaan.
Mutta sairaskin arvasi opettajan ajatukset siitä tavasta jolla tämä
laski hänen kätensä takaisin raidille, ja koetti paremmin herätä
todellisuuden tajuntaan. Hänen silmänsä aukenivat täydellisesti luoden
melkein veitikkamaisia katseita, ja ääni muuttui kirkkaammaksi.
— Suokaä anteeksi, ett'en tullut asemalle. Huomenna saatte nähdä, että
olen vallan toinen ihminen. Antoniokin sanoi, että pyytäisin hänen
puolestaan anteeksi. Hänkin on niin hyvä. Ja menkää nyt peseytymään ja
syömään, menkää!
Opettaja totteli. Kun he olivat pienessä ruokahuoneessa, johon Ornella
oli jättänyt matkalaukut, tyttö avasi astiakaapin ottaakseen siitä
esille pöytäliinan. Lapsukainen olisi tahtonut levittää sen pöydälle
isoisän aterian ajaksi, mutta taas palvelijatar tuuppasi hänet syrjään
polvellaan.
Silloin opettaja sanoi hiukan karskisti:
— Antakaa hänen olla! Täytyyhän lapsenkin jotakin oppia.
Ornella ei virkkanut mitään. Mutta hän tähysteli vanhusta kiireestä
kantapäähän levollisilla vihertävillä silmillään. Se oli tosin tyyni
katse, mutta ilmaisi kuitenkin, että hän oli emäntä ja valtiatar
talossa.
— Olkaa hyvä ja käykää huoneeseenne, Ornella sanoi hetken kuluttua
kantaen opettajan matkalaukut viereiseen huoneeseen, ja opettaja
huomasi, että tämä hänen asuttavakseen määrätty suoja oli kaikista
synkin. Kosteat täplät koristivat eriskummaisina kuvioina seiniä, ja
hän luuli näkevänsä sontiaisen juoksentelevan halkeilevalla lattialla.
Mutta ovella seisoi Ola katsellen pelokkaasti ja uteliaasti, ja hänen
punainen hameensa hohti kuin takkavalkea talvella.
— Käykää vain sisään, pikku neiti, opettaja sanoi kumartaen. Ja
toisella kädellään hän ojensi tytölle pientä rasiaa ja toisella
etusormen ja peukalon välissä kultaisen neulan, jonka oli irroittanut
kaulaliinastaan.
Ola lähestyi hitaasti ja varovasti, otti lahjat vastaan vaieten
ja välinpitämattömästi tahtoen mieluummin katsella avattujen
matkalaukkujen sekasorrosta pilkoittavaa hänelle vielä tuntematonta
maailmaa. Ja noudattaen päähänpistoaan hän lupasi kuiskaten isoisälle
jotakin, joka ei ollut kiellettyä:
— Vien sinut katsomaan kanoja ja pikku hevosta.
Opettajasta olisi
ollut hauskempaa ensin katsella huvilaa. Ja kun he olivat lopettaneet
aterian ja Ornella oli lähtenyt pesemään vaatteita viereisen renkituvan
lähellä kumpuavalle lähteelle, hän kysyikin, kuuluivatko ruokasalin
oven pielessä riippuvat avaimet yläkertaan.
— Kuuluvat kyllä, mutta isä ei anna kajota niihin, tyttö sanoi
tyytymättömästi nähdessään hänen ottavan avaimet naulasta. Ja
silmänräpäykseksi omistusvaisto sytytti hänen silmiinsä vihamielisen
välkkeen. Mutta sitten hän itse sanoi sovittaen:
— Mutta voithan tehdä, minkä isä kieltää, sillä hänhän on poikasi,
eikö niin? Eihän hän voi torua sinua.
Opettaja painoi etusormen huulilleen, ja he alkoivat nousta.
yläkertaan. Tyttö kulki varpaisillaan, nukke, jolla oli tiilenpunainen
tukka ja jonka hän oli isoisältä saanut, olkapäältä roikkuen; lapsi
kulki hänen edellään, näytti hänelle, mikä oli pääoven avain ja mitkä
avaimet kuuluivat kunkin huoneen oveen.
Ja äkkiä he olivat siirtyneet kuin lumottuun taloon. Permannon kelta-
ja siniruutuiset kiviliuskat kiilsivät. Portaat olivat marmoria,
seinät kukka- ja hedelmäkiehkuroiden muotoisilla kuvilla koristettua
marmorisekoa. Kaikki tämä todisti koristajan huonoa makua, mutta oli
ihmeen kaunista Olan ja ehkä isöisänkin silmissä. Tyttö katseli
kaikkea, katsoi sitten isoisään ja nähdessään hänen päännyökkäyksin
ilmaisevan mieltymystään tai kättä huiskuttaen tahtovan sanoa: "tuo
on _töherrystä_", hän puri yhteen pienet hampaansa pidättyäkseen
ilosta nauramasta.
— Sytytä sähkövalo, opettaja sanoi hiljaa, ja tyttö sytytti.
Sähkövalossa kaikki näytti kimmeltävän ja loistavan; Ola kulki ympäri
hipoen seiniä kuin kissa ja nuken linnunsilmät tirkistelivät salaa ja
ihmetellen pörröisen tukan alta.
— Tänne tulee joka vuosi asumaan kreivi, Ola sanoi heidän seisoessaan
ylimmän kerroksen vastamaalatun oven edessä. Ja tyttö painautui arkana
isoisäänsä, ikäänkuin ylhäinen vuokralainen jo olisi ollut siellä
sisällä. Sisälle astuttuaan he sytyttivät sähkön, jolloin lattioihin,
kultaukseen ja seiniin maalattuihin naisenkuviin tuli eloisuutta ja
väriä; sähkön sammuttua ne taas himmenivät ja häipyivät piiloon.
Tytöstä tämä leikki oli hauskaa ja hän pyysi isoisää yhä uudestaan
sytyttämään sähkön ja taas sammuttamaan sen. Ja vaikka hän oli käynyt
yläkerrassa vain muutaman kerran, hän tuntui osaavan ulkoa kaikki
siellä olevat esineet ja osoitti niitä vanhukselle. Mutta hän ei
kajonnut mihinkään ja varoi hipaisemasta hameellaankaan huonekaluja.
Tämä kerros oli koko vuoden vuokrattuna kreiville, joka perheineen
muutti siihen kesäksi, tullen joskus jo keväällä. Sen alla oleva kerros
oli vaatimattomampi, huonekalut tosin uusia, mutta yksinkertaisia
ja esille otetut patjat hajahtivat naftaliinille. Tämä huoneisto
vuokrattiin ainoastaan kesäksi.
Silti Ola piti siitä enemmän, se kun hänestä oli kodikkaampi, ja hänen
oli lupa käydä tervehtimässä niitä lapsirikkaita perheitä, jotka siinä
tavallisesti asuivat ja joiden luo tyttö oli tervetullut.
— Tuolla sisällä on jotakin muuta! tyttö sanoi työntäen isoisää salin
ovelle.
Mutta salissa oli sähköjohto epäkunnossa. Tyttö meni silti sisälle
käytävän valon opastamana ja veti isoisän mukaansa kuistikolle johtavan
ikkunan luukun ääreen.
— Katso tätä, mutta älä koske siihen! hän sanoi yhä puoliääneen.
Opettaja kumartui paremmin nähdäkseen. Nojatuolissa oli istuvassa
asennossa vaatenukke, sininen hame yllä. Silmät, vaaleat hiukset,
nenä ja suu oli maalattu kankaalle, mutta ne näyttivät todellisilta.
Isoisästä tuntui siltä, kuin toiselta puolen hiukan koholla oleva huuli
olisi ivallisesti liikkunut ja kuin koko nukessa olisi ollut jotakin
elävää ja veitikkamaista.
— Pelästyitkö? Ola kysyi pilkallisesti. Sitten hän ehätti
rauhoittamaan: ..
— Se on nukke niinkuin tämäkin.
Äidillisen huolellisesti lapsi laski oman nukkensa tuon toisen viereen
ja pakotti nuo molemmat salaperäiset olennot suutelemaan toisiaan.
Ja kaikki tämä huvitti häntä niin suuresti, että nauru, joka kauan
aikaa oli ollut suuhun sulkeutuneena, remahti esiin hampaiden lomista
kuin lähteensuoni, joka murtaa kallionkin. Silloin isoisä heräsi
tästä puoleksi pakollisesta lumouksesta, joka sai heidät harhailemaan
varkaiden tavoin talossa, joka kuitenkin oli Olan koti. Ja hänestä
melkein tuntui, kuin tyttö ja molemmat nuket olisivat ilkkuneet häntä.
— Tämä talo on sinun, hän virkkoi lujasti; ja toivokaamme, että se
tuottaa sinulle iloa, kun kasvat isoksi.
Sitteh hän äkkiä avasi kuistikon puoleisen ikkunaluukun, ja meri
täytti huoneen sinellään, ja punaiset purjeet hehkuivat kuin tuli
taivaanrannalla.
* * * * *
Illan suussa malariaa poteva nainen tunsi kuumeensa katoavan. Oli
kuin kesäyön virkistäva viileys olisi laskeutunut hänen ylleen ja hiki,
joka kostutti hänen polttavaa ihoansa, tuntui kasteelta. Hiuksetkin,
jotka kuumeen kestäessä olivat painaneet häntä kuin musta, palava
taakka, tuntuivat kevyemmiltä ja haihtuivat pilvien tavoin, jotka tuuli
karkoittaa ja hajoittaa.
Todellisuustuntu toi mukanaan elämänilon tunteen. Ne kaksi päivää,
jotka nyt seuraisivat, ennenkuin uusi kuumeenkouristus alkoi, tuntuivat
hänestä kahdelta vuodelta, ja hän kuvitteli niitä tavattoman pitkäksi
toipumisajaksi. Kaikki oli uutta ja helppoa. Hänen pikku tyttönsäkin,
joka vaistosi hetken onnellisuuden ja käyttäen sitä hyväkseen tanssi
ympäri huonetta, näytti hänestä kauniimmalta ja terveemmältä.
Hänen mieleensä muistui, että appi oli tullut heille asumaan, ja
tämäkin ilahdutti häntä. Vihdoinkin hän oli löytänyt ihmisen, jolle
saattoi avata sydämensä.
— Missä isoisä on? hän kysyi tytöltä.
— Hän istuu tuolla polttamassa piippua.
— Hänkin! Äiti huokasi tietäen kokemuksesta, että piippu, sekä
vanhoilla, että nuorillakin miehillä, on naisten vaarallinen kilpailija.
— Mutta hän ei koputa tuhkaa sinne tänne ja lautasille kuin isä.
Hän ravistaa sen paperitötteröön ja sanoo, että sillä on hyvä tappaa
muurahaisia.
— Pyydä häntä olemaan hyvä ja tulemaan tänne. Ja sinä voit mennä
keittiöön katsomaan, ettei ketään käy siellä sillä aikaa kuin Ornella
on poissa.
Tämä oli tytöstä ylen hauskaa. Ollessaan yksin keittiössä hän leipoi
pienen kakun tai paistoi perunan kuumassa tuhassa välittämättä muusta
maailmasta.
Vielä vahvasti haisten tupakalle isoisä astui yksin talon emännän
huoneeseen, ja kun potilas kysyi häneltä, oliko hänen ollut ikävä ja
oliko tyttö häirinnyt häntä, vanhus vastasi vakuuttavasti:
— Tämä on ollut elämäni kauneimpia päiviä.
— Jos ensimmäinen päivä on ollut hyvä, niin seuraavat ovat vielä
parempia, nainen huomautti sydämellisesti.
— Istukaahan tuohon hetkeksi, jollei se teistä ole ikävää. Nyt voin jo
koko hyvin. Huomenna ei minussa enää ole yhtään kuumetta, ja silloin
huolehdin itse kaikesta. Ornella on kykenevä ja huolellinen, mutta
talon emäntä on sentään emäntä.
Opettaja istuutui ison vuoteen ääreen, joka vihreine peitteineen
lehtipuiden himmentämän pienen ikkunan levittämässä valaistuksessa oli
kuin niitty hämärän laskeutuessa.
Monta seikkaa hän olisi tahtonut kysyä ottopoikansa vaimolta ja oli
mielissään siitä, että miniä omasta aloitteestaan tahtoi puhua hänen
kanssaan. Mutta naisen matala ja silti räikeä ääni, joka kajahti
ontolta, herätti hänessä oudon tunteen.
Hänen vartalonsakin näytti omituiselta sen levätessä peitteen alla
jonka hän oli vetänyt kaulaan asti ja jonka alta tuskin erotti ruumiin
muotoja; ja hänen kalpeat mustien hiuksien reunustamat kasvonsa olivat
niin syvällä pielukseen hautautuneina, että ne näyttivät siihen
maalatuilta.
— Olen niin iloinen, että viihdytte täällä, sairas virkkoi katsomatta
puhuteltavaansa. Jo kauan olemme tahtoneet saada teidät tänne
luoksemme. Tuskin kuluu päivääkään mieheni puhumatta teistä hellästi ja
kiitollisena. Ja yhä hän katuu teille tuottamiaan ikävyyksiä.
— Mitä ikävyyksiä?
— Eikö se mielestänne merkitse mitään, ettei hän noudattanut tahtoanne
eikä opiskellut ja suorittanut tutkintoa? Hän sensijaan yritti
kaikenlaisia ammatteja, vaikka lahjoillaan kenties olisi voinut päästä
jos kuinka pitkälle. On totta, että siinä tapauksessa ehkä emme olisi
kohdanneet toisiamme, nainen virkkoi hiljentäen vieläkin ääntään, eikä
tyttöämme olisi maailmassa. Enkä enää käsitä, miten voisin elää ilman
tuota kaunista lastamme. Ja kun mieheni valittaa ja katuu, ettei ole
noudattanut teidän neuvojanne, sanon sen hänelle. Silloin hän katselee
lasta eikä puhu mitään. Mutta hänen silmänsä alkavat loistaa, ikäänkuin
häntä alkaisi itkettää.
— Muutoin olemme onnellisia näin, hän jatkoi kovemmalla äänellä, ehkä
liiankin onnellisia. Tämä minua melkein peloittaa: Antonio on hyvä,
iloinen ja hellä. Hänellä on vain yksi vika: hän tupakoi liiaksi.
Hänellä on piippu hampaissa koko päivän, ja missä hän on liikkunut,
ei saa muuta tehdä kuin koota tuhkaa ja sammuneita tulitikkuja.
Mutta hyvällä perheenemännällä on useita velvollisuuksia. Jospa ei
olisi sen raskaampia! Ja saahan hän kärsiä tästä taudistani, josta
johtuu, että olen päivän pystyssä ja kolme päivää vuoteessa; myönnän
saaneeni tämän taudin siitä, että olin liiaksi rakastunut ensimmäiseen
mieheeni. Tiedätte kai, että Adelmo parkani oli kauppalaivan kapteeni
ja omisti useita kalastusveneitä? Heti, kun olimme menneet naimisiin,
tahdoin seurata häntä kaikkialle, siitäkin syystä, että olin kovin
mustasukkainen. Matkustin sentähden hänen kanssaan Porto Corvoon asti,
jonka koko ympäristö on malarian saastuttama. Mutta mustasukkaisuuteni
ei välittänyt mistään muusta vaarasta kuin siitä,että siihen olisi
ollut aihetta. Adelmo sanoi minulle: "Tuo on syntiä, ja Jumala
rankaisee sinua siitä". Ja Jumala onkin rangaissut minua. Niinä
päivinä, jolloin makaan kuumeessa, minusta tuntuu kuin hän vielä eläisi
ja sanoisi: "Näetkö, jos nyt tahtoisin pettää sinua jonkun toisen
naisen kanssa, et enää voisi juosta jäljessäni!" Ja silloin kärsin
siitä suuresti, sillä kuvittelen, että hän todella pettää minua.
— Oliko hän nuori kuollessaan? — opettaja kysyi vuorostaan,
ottopoikansa puolesta hiukan mustasukkaisena tuolle omituiselle
kilpailijalle.
— Ei hän ollut erittäin nuori, mutta näytti nuoremmalta kuin todella
oli. Mutta älkäämme enää puhuko siitä — onhan siitä jo kulunut niin
pitkä aika! nainen mutisi sulkien silmänsä ikäänkuin päästäkseen
näkemästä menneisyyttä, tai ehkä pikemminkin peittääkseen intohimoisen
rakkautensa, joka vielä kyti hänen povessaan.
— Muutaman vuoden aikana kuumekohtaukset näyttivät kadonneen, mutta
viime kesänä ne taas alkoivat vaivata. Niin, tahdon saada sanotuksi,
että poikanne on kiltti ja kärsivällinen ja koettaa kaikkialta hommata
lääkkeitä saadakseen paranemaan minut, ja lukuunottamatta ylenmääräistä
tupakoimistaan hänellä ei ole paheita. Silloin tällöin hän mielellään
juo lasillisen tai pari viiniä, — mutta kukapa tässä ei joskus pitäisi
lasista hyvää viiniä.
— Minä esimerkiksi en; olen ehdottomasti raitis.
Puoleksi avoimin silmin nainen katsoi häneen osaa ottaen ja
veitikkamaisesti.
— Minä en ole koskaan nähnyt miestä, joka ei olisi juonut viiniä,
enkä monta naistakaan. Täällä meidän kaikkien täytyy tehdä työtä, eikä
meillä ole teattereita eikä muita huvituksia. Elämä on ankaraa, ja
ainoa lohdutus on lasi hyvää viiniä.
— Mutta onhan teillä hyvät tulot.
— Aivan niin, kun raadamme otsamme hiessä. Maakamara on kitsas, meri
epäluotettava, ja maatyöläiset ja kalastajat ovat keskenään yhdessä
juonessa kiskoakseen itselleen niin suuren voiton kuin suinkin. Adelmo
parka tunsi tämän väen tyystin, ja sentähden hänen onnistui pitää
se aisoissa; varsinkin "meren roistot", niin kuin hänen oli tapana
sanoa. Hän oli pienestä pitäen matkustellut, käynyt Intiassa ja
Austraaliassa asti, ja hän sanoi, että merisatamat ovat kuin maito-
ja viiniastiat, jotka vetävät puoleensa enimmin tartuttavia kärpäsiä.
Antonio sitävastoin, hän jatkoi sen lyhyen vaitiolon jälkeen, joka
aina erotti vainajan muiston elossa olevasta, ikäänkuin aukko olisi
syntynyt hänen ajatuksiinsa niiden irtautuessa menneisyydestä —
Antonio on suvaitsevampi, Hänkin on harhaillut ympäri maailmaa, mutta
ihmisiä hän ei ole oppinut tuntemaan rahtuakaan. Hän on kuljeksinut
kuin poika, joka karkaa kotoaan vieden rahoja mukanansa ja joka vain
huvittelee. Aviomme ensi aikoina kaikki petkuttivat häntä tai oikeammin
meitä, sillä silloin minäkin olin hyvin kokematon. Myöhemmin olemme
viisastuneet maksettuamme runsaat oppirahat. Antonio lisäksi kernaasti
huvitteli, tanssi kaiket yöt, joskus päivisinkin. Enhän ole hänelle
mustasukkainen; mutta totta puhuakseni minulla on ollut katkeria hetkiä
naisten tähden.
Opettaja nauraa hihitti hiljaa. Antoniolla muka ei ollut pahoja tapoja:
viini, tupakka ja rakastelu olivat seikkoja, joista maailmanmiehen ei
tarvitse pidättäytyä!
— Huomattuaan, että asiat kääntyivät huonolle tolalle, hän tuli
järkiinsä ja kiristi ohjia. Mutta se minun täytyy tunnustaa, että hän
vaikeimpinakin hetkinä aina kohteli minua kunnioittaen ja nöyrästi. Kun
mies tunnustaa harha-askeleensa ja lupaa parantaa tapansa, mitä voikaan
tehdä? Niin, ehkä ummistaa toisen silmänsä, jollei hän pidä sanaansa,
varsinkin jos on olemassa joku, jolta tulee salata inhimilliset
heikkoudet.
— Puhut kuin pyhimys, opettaja huudahti. Entä nyt...?
— Nyt, nainen keskeytti katuen, että oli tullut sanoneeksi liikaa, nyt
kaikki käy hyvin. Antonio valvoo maatöitä ja pitää kalastajia tiukalla.
Tänäänkin hän lähti Porto Corvoon kuultuaan, että meidän veneidemme
kalastajat siellä piilottavat varastettuja kaloja.
— Montako venettä teillä on?
— Nyt niitä on neljä. Adelmo paralla oli kuusi, kuin hevoslauma. Onhan
meillä hyvät tulot, mutta kulut ja verot ovat myös suuret. Tämä koskee
huvilaammekin. Merellä on suden hampaat.
— Ja asutte täällä! opettaja huomautti katsellen ympärilleen pienessä
synkässä pohjakerroksen huoneessa. Mutta nainen ei näyttänyt edes
käsittävän, että perhe voisi osankaan vuodesta asua talon kauniissa
huoneissa. Onhan täälläkin hyvä. Ei tarvitse kiiveskellä portaita.
— Ennenkuin tämä huvila rakennettiin, asuimme Adelmo paran kanssa
pienessä huoneessa maalla.
— Ja silloin olitte onnellisempia?
— No... eipä niinkään. Olimme nuoria ja vastustuskykyisempiä.
— Mutta olethan yhä vielä nuori, opettaja sanoi katsellen sivulta
naisen puhtaita piirteitä, jotka hopeanhohteisina pistivät esiin
tuuheasta mustasta tukasta. Ja tämä hymyili ikäänkuin korostaakseen
hänen sanojaan ja paljasti virheettömät hampaansa. Mutta siihen hymyyn
sekaantui katkeruutta.
— Olen Antoniota viittätoista vuotta vanhempi... enkä siis enää nuori.
Hän herkesi hymyilemästä ja peitti hampaansa, niinkuin piilotetaan
koriste, jota hätäiseltä on näytetty. Silloin opettaja kumartui hänen
puoleensa kädet ristissä ja sanoi hiljaa:
— Eikä pikku tyttö ollut vielä siihen aikaan tullut maailmaan.
Molemmat olivat ääneti kuin vaipuneina rukoukseen.
Ja tytön henki liiteli huoneessa ja levitti uskonnollista
salaperäisyyttä tähän synkkään suojaan, jossa esineet hukkuivat hämyyn
ja ikkuna tummeni.
Epämääräisesti opettaja vaistosi, että nainen kätki sen onnen pinnan
alle, jota hän tavoitteli ja johon ehkä uskoikin, kärsimystä, joka ei
kadonnut kuumeen mukana. Ja nainenkin tajusi tuon hänen aavistuksensa
ja molemmat tahtoivat avata sydämensä toisilleen, mutta eivät voineet.
Pikku tytön henki kutoi heidän ympärilleen kimmeltävämmän ja hauraamman
verkon kuin hämähäkki pensaaseen. Se yhdisti heitä, mutta samalla se
esti heitä lausumasta sanaakaan, joka olisi turmellut pienokaisen
työn. Hänen tähtensä täytyi vaieta. Hänen tähtensä ei ilmakehää saanut
häiritä pieninkään henkäys.
— Tämä on kenties pelkkä harhaluulo, opettaja ajatteli, mutta tiesi
myös, että harhaluulo on ihmishengen veri.
Ja kun äänettömyys alko i tuntua ahdistavalta ja sanat olivat
purkautumaisillaan esille vastustamattoman luonnonvoiman tavoin,
kuuluivat ulkoa pikku tytön sormet rummuttavan ikkunaa, ikäänkuin hän
olisi tahtonut tulla apuun rikkomaan äänettömyyden. Hänen punainen
hameensa loi hohdettaan harmaisiin varjoihin, ja hänen hymynsä pudisti
taas hereille elämän nukahtaneet voimat.
Oli jo pimeä, eikä isäntä ollut vielä palannut kotiin. Isoisä ja Ola
istuivat keittiön oven suussa häntä odottamassa, ja Ornella, joka oli
vienyt sairaalle ruokaa, hääri hellan ääressä paistinpannun kimpussa.
Opettaja kääntyi tämäntästä katsomaan Ornellaa melkein vastoin
tahtoaan, katse tutkivana kuin pikku tytöllä tämän tähystellessä
esineitä ja henkilöitä, joita ei vielä tunne. Tuon nuoren naisen,
jonka muodot jo olivat täyteläiset kuin kolmikymmenvuotiaalla, vaaleat
palmikot, hiukan karheat kuin tähkäpäät, ja käärityt sekä tiukkaan
kiedotut ison pään ympäri, jonka valkeassa ihossa näkyi jokunen pisama,
ja jonka pulleat käsivarret päättyivät isoja kukkia muistuttaviin
käsiin — tuon naisen luuli opettaja jo ennen nähneensä, mutta
missä, milloin? Sitä hän ei muistanut. Eikä tuo nainen miellyttänyt
häntä, vaikka hän pani merkille, että tämä oli tavattoman hiljainen
ja tyoteliäs ja kokonaan antautunut talousaskareisiin. Tuo hänen
vaiteliaisuutensakin, johon ruumiillista hyvinvointia ilmaiseva lievä
huohotus loi hiukkasen eloisuutta, hänen vartalonsa luja täyteläisyys
ja hänestä uhoava kuin metsän eläimen haju vaikutti, että hän
opettajasta tuntui kesytetyltä pedolta.
Ornella hääri ruoanlaittopuuhissaan koskaan kumartumatta lähemmäksi
matalaa hellaa ja näytti ylhäältä katselevan halveksien kaikkea, mitä
käsin kosketteli. Joka kerran kun Ola yritti lähestyä häntä, hän
tuuppasi lapsen raa'asti luotaan oikean käden pivolla. Ola turvautui
siis isoisäänsä. Ja siinä he molemmat istuivat oven pielessä vaieten,
kuin olisivat jo vuosikausia tunteneet toisensa ja kuin olisivat
sanoneet toisilleen kaiken sanottavansa.
Ulkona oli leuto ilta, lehtikujan suojassa oli pimeää ja kauempana
harmaata, jonne pilkoitti työväen rakennuksesta valojuova. Sieltäpäin
lemusi lannanhajua, joka sekoittui puutarhan sulotuoksuihin.
Ornellan herjettyä paistamasta alkoi kuulua meren kaukainen kumea ja
yksitoikkoinen kohina, jonka lomiin sirkka jo kutoi kevyttä sirinäänsä.
Äkkiä pihan hiljaisuutta häiritsi tuulenpuuskan kaltainen ääni. Kuuli
selvästi piiskan läimäysten keskeltä tiukujen kilinää. Sitten kuului
nuorelle kajahtava ääni, joka huusi:
— Hoi! Hoi!
Tytön silmät täyttyivät valoisalla ilolla.
— Se on isä! hän huudahti nousten varpailleen kuin nähdäkseen hänet jo
kaukaa. Sitten hän kovin toimessaan asettui isoisän viereen ja kuiskasi
hänen korvaansa:
— Tehdään hänelle pieni kepponen! Mennään oven taakse piiloon ja
pelästytetään häntä, kun hän tulee sisään. Isoisä suostui, ja siinä he
nyt molemmat hymyilivät oven takana Olan painaessa kättään huulilleen
pidättääkseen nauruaan.
Mutta koira, joka tuli sisään ennen isäntäänsä, oli vähällä turmella
koko pilan. Läähättäen ja häntä pystyssä se hyppeli keittiössä
iloisena, mutta samalla epäluuloisena, ja laukattuaan ympäri huonetta
kuin pieni valkoinen mustasatulainen hevonen se alkoi haukkua nalkuttaa
tuntematonta miestä. Mutta huomatessaan Olan viittaavan vaikenemaan
se jäi seisomaan epävarmana, pää ja häntä koholla katsellen kohtausta
silmillään, jotka olivat ilmehikkäät kuin ihmisellä.
Ornellakin suvaitsi ottaa osaa pilaan.
— Ola ei ole kotona, hän lähti kävelylle isoisänsä kanssa, joka
saapui tänä aamuna, hän sanoi päätään kääntämättä Antonion astuessa
huoneeseen. Ja tottuneena tällaiseen leikkisään petkutukseen Antonio
oli uskovinaan.
— Kas vain niitä veitikoita, kun vielä lähtivät kävelylle. Ja minä kun
toin pienen linnun sille tyttöheilakalle! Nyt päästän sen taas lentoon.
Silloin tyttö ei voinut hillitä malttamattomuuttaan, vaan tuuppasi ovea
ja huusi:
— Olemme tässä! Olemme tässä!
Ja molemmat miehet syleilivät toisiaan hiljaa painaen tyttöä väliinä.
* * * * *
Vasta jäljestäpäin tulivat sanat, Antonio meni ensin tervehtimään
vaimoaan. Sitten hän käski Ornellan kattaa pöydän ja nouti kellarista
kaksi isoa viinipulloa, jotka olivat niin pölyisiä, etta näyttivät
jostakin muinaisajan kaupungin raunioista esiin kaivetuilta. Sitten hän
kehoitti isää istuutumaan pöydän ääreen ja taputti häntä olalle, aivan
kuin olisi tahtonut sanoa:
— Vihdoinkin! Vihdoinkin minulla on tilaisuus antaa teille jotakin.
Nyt tuli keittiöön Tigrino, kulkukissa, jolla oli sinisenharmaat silmät
ja joka kävellessään näytti venyvän ja kutistuvan kokoon turkkinsa
harmaankeltaisten ja ruskeiden juovien liikkuessa. Ja ihmeteltävän
sopuisina kissa ja koira asettuivat vierekkäin istumaan pöydän alle.
Pöytä oli katettu aivan kuin juhlaan. Ornella oli arvaten Antonion
tarkoituksen levittänyt pöydälle vastasilitetyn hienon liinan, kantanut
siihen eheät lautaset ja lasiasettimet veitselle, haarukalle ja
lusikalle.
Hän hinasi sitten lampun ylemmäksi, jotta se ylhäältä loisi kaikkeen
pehmeämmän valon.
Ja hän sijoitti Olan niin, ettei hän häiritsisi miehiä, ja kuiskasi
tälle, että hänelle tarjottaisiin kaikkea ja että hän olisi paikallaan
ääneti.
Ola oli vaiti, mutta pani merkille tämän tavattoman komeuden eikä
herjennyt katselemasta isäänsä, jossa niinikään näytti olevan jotakin
erikoista. Olihan hän paremmalla tuulella kuin muina päivinä, kauniimpi
ja ystävällisempi, mutta myös kerskailevampi. Ja ympärillä oli
juhlantuntua, aivan kuin vieraiden käydessä, ja vaikka tytön täytyi
istua hiljaa ja ääneti, hänellä oli hauskempi kuin muilla, kun sai
kuulla niin paljon uutta ja nähdä uusia kasvoja. Tyttö säpsähti, kun
isä sanoi, täytettyään isoisän lautasen punaisilla ja valkoisilla
liikkiönpaloilla:
— No, kerrohan nyt!
Nyt isoisänkin kasvoihin tuli toinen ilme: olihan hän mies, joka saapui
kaukaisilta mailta ja joka puhui poikansa kanssa toisella tavalla kuin
Olan kanssa.
Ornellakin oli vallan toisenlainen kuin niinä iltoina, joina äiti
makasi vuoteessa. Hänellä oli nyt yllään valkoinen esiliina, ja
tarjoillessaan aterian aikana hän kumartui samoin kuin kylpylaitoksen
ravintolan tarjoilijat. Haaveellinen sädekehä ympäröi pöytää, ja
Ola oli mielestään kuin katselija teatterissa, jossa todellisuus
näyttämöllä käännetään ylösalaisin ja silti liikuttaa sydäntä enemmän
kuin todellisuus.
Isoisä puhui, aika ajoin pysähdyttäen hitaan pureskelunsa, ääni kumeana
ja melkein karheana. Eihän siinä kosketeltu tärkeitä tapahtumia, mutta
mainittiin asioita, joita ei vielä koskaan aikäisemmin oltu kuultu. Ja
isän huudahdukset ja keskeytykset, jotka osoittivat, että jutut yhtä
paljon huvittivat häntä kuin Olaa, loivat niihin vilkkaampaa väritystä.
Sitten isäkin alkoi kertoa. Olivathan hänenkin tarinansa pelkkiä
tuttuja seikkoja, mutta hänen kertominaan ne tuntuivat uusilta
sentähden, että niissä esiintyi yksityiskohtia ja lisähavaintoja jotka
eivät olleet ennestään tunnettuja. Pari kolme kertaa Olan teki mieli
korjata, mutta hän ei uskaltanut.
Opettaja sitten taas kuunteli ja katseli poikaansa, kuin olisi
nähnyt hänet ensi kerran. Ja sama erottavan etäisyyden tunne, joka
oli täyttänyt hänen mielensä hänen seisoessaan yksin pääteasemalla,
palasi jälleen. Mutta uudelleen tytön läsnäolo täytti tämän masentavan
tyhjyyden.
— Sinusta on tullut iso ja roteva, isoisä sanoi, katsellessaan nuoren
miehen ranteita ja voimakasta päätä. — Sinusta on tullut aika mies.
Ja hän tuntui viivähtävän tätä viime sanaa lausuessaan äänessä surun
vivahdus siitä, että hän ei itse ollut, niinkuin oli toivonut, saanut
tehdä nuorukaisesta miestä, vaan että sen oli tehnyt itse elämä
kohtalokkaine voimineen.
Poika oivalsi hänen ajatuksensa ja alkoi lausuilla osaksi vilpittömän
tunteen, osaksi vereensä sekaantuvan hyvän viinin vaikutuksesta, luoden
hyvän näyttelijän tavoin katseen vastakkaisella seinällä riippuvaan
peiliin:
— Kaikesta saan kiittää teitä. En unhota yhtään mitään. Se
varallisuus, josta nyt nautin, johtuu kokonaan teidän hyvistä
neuvoistanne ja antamastanne esimerkistä. Seisoessani joskus syvän
kuilun partaalla olen oitis ajatellut teitä, ja minusta on tuntunut,
kuin joku salainen voima olisi vetänyt minut takaisin. Ja tuo hurskas
nainen, jokä paraikaa lepää tuskanvuoteellaan, kuinka monta kertaa hän
onkaan kuullut minun unissa mainitsevan teidän nimeänne! Ja tämä
suloinen lapsi voisi kertoa, että olen puhunut hänelle ennemmin teistä
kuin Jumalasta. Eikö se ole totta, Ola?
Ola purskahti nauruun. Se oli tyytyväisyyden naurua, kun isä niin
juhlallisesti vetosi häneen, mutta se saattoi myös olla ilkkumista.
Tämä näytti olevan Ornellan käsitys, hän kun näpsäytti tyttöä päähän
korjatessaan lautasia pöydästä, osoittamatta muutoin vähintäkään
mielenkiintoa miesten keskusteluun.
— Älkäämme liioitelko, opettaja virkkoi, äänessään lievä ivansävy,
joka joskus kuulosti hänen puheestaan hänen tietämättään. Olisinhan
voinut tehdä enemmän sinun hyväksesi, mutta ikavä kyllä olin heikko,
ikäänkuin olisin ollut todellinen isä. Mutta kun kohtalo on ollut
sinulle suopea, niin kiittäkäämme Herraa, Onni suosii meitä.
Hänkin kääntyi tyttöön päin ja nyökäytti päätään, Tyttö kuunteli
silmät säteillen, mutta ei nauranut tällä kertaa, sillä hän ei ollut
oikein ymmärtänyt, mutta vastasi päätään sirosti kallistaen isoisän
päännyökkäykseen.
Ja vanhus joi uudelleen, kohottaen lasia häntä kohti.
* * * * *
Jäätyään kahdenkesken miehet puhelivat vapaammin polttaen piippua.
Heidän piippunsakin ilmaisivat heidän erilaisia luonteitaan. Opettajan
piippu oli lyhyt, yhdestä ainoasta kappaleesta, varsi oli mustunut
aikojen kuluessa ja pesä vanhanaikainen, Antonion piippu taas oli pitkä
ja imuke koristettu hopeaheloin. Heidän tapansa polttaa piippua oli
niinikään erilainen; edellinen imi sitä hellittämättä ja hekumallisesti
kuin lapsi äitinsä rintoja, jälkimmäinen poltteli rajusti joka hetki
ottaen piipun hampaista ja syljeksien siekailematta ympärilleen.