Melkein kuukausi kului mitään erityisempää tapahtumatta. Vielä
häittemme iltana saapui Kalossi, osoittautuen hyvin kohteliaaksi.
Ja hän otti tavakseen pistäytyä sisälle hämäräntullen polttamaan
piipullisen perheessämme. Hän kykeni tietysti juttelemaan Umalle,
ja ryhtyi opettamaan minulle samalla kertaa alkuasukasten kieltä ja
ranskaa. Hän oli vanha, hyväluontoinen lystikäs mies, vaikka likaisin,
mitä saattoi odottaa näkevänsä, ja hän sotki minut vierailla kielillä,
tehden pahemman sekamelskan kuin Babelin tornissa.
Siitä oli jotakin hommaa ja ajankulua yksinäisyydessäni; mutta
enhän siinä mitään ansainnut, sillä vaikka pappi kävi istumassa ja
jaarittelemassa ketään hänen laumastaan ei viekoittunut myymälääni, ja
ellen olisi keksinyt muuta puuhaa, en olisi saanut kerätyksi naulaakaan
kopraa.
Tuumani oli seuraava: Fa'avaolla (Uman äidillä) oli parikymmentä
hedelmääkantavaa puuta. Tietysti emme saaneet työväkeä, koska
oikeastaan kaikki olimme tabussa, joten nuo kaksi naista ja minä
ryhdyimme valmistamaan kopraa omin käsin. Siitä saimme sellaista
kopraa, että oikein vesi tuli suuhun, kun se oli korjussa. En ollut
laisinkaan aavistanut, miten paljon alkuasukkaat minua petkuttivat,
ennenkuin olin nuo neljäsataa naulaa omakätisesti tehnyt; tavara oli
niin keveätä, että melkein teki mieleni sitä itse kastelemaan.
Työhommissa ollessamme melkoinen joukko kanakoja tapasi viettää parhaan
osan päivästä meitä katselemalla, ja kerran se neekerikin näytti
naamansa. Hän seisoi taampana alkuasukasten kanssa, nauraen ja esittäen
suurta herraa ja ilvehtien, kunnes se alkoi minua ärsyttää.
-- Vai sinä, neekeri! -- huudahdin.
-- Minä en puhuttele teitä, sir, -- sanoi musta mies, -- haastelen
ainoastaan herrasmiehille.
-- Sen tiedän, -- vastasin, mutta sattuu niin, että minä puhuttelin
sinua, herra Musta Jack. Tahdoin vain tietää, näitkö Casen naamataulua
noin viikko sitten?
-- En, sir, -- virkkoi hän.
-- Hyvä siis, -- sanoin minä; -- sillä minä näytän sinulle siitä tarkan
jäljennöksen, vaikka mustan, kahden minuutin kuluessa.
Ja minä aloin kävellä häntä kohden verkalleen, kädet riippuen sivuilla;
mutta silmissäni kiilui uhkaa, jos joku vaivautui niihin katsahtamaan.
-- Te olette viheliäinen, remuava roisto, -- mörisi hän.
-- Sinäpä sen sanot! -- säestin minä.
Nyt hän luuli olevani niin lähellä kuin oli suotavaa, ja sai käpälät
alleen, kiitäen paikalta sellaista vauhtia, että oli nautinto katsella
hänen menoaan. Enkä siitä siunatusta sakista enempää nähnyt, kunnes
tulimme tapauksiin, joista nyt kerron. Siihen aikaan oli päätehtäviäni
käydä ammuskelemassa jotakin pataan pantavaksi metsistä, jotka
osoittautuivatkin varsin riistarikkaiksi, kuten Case oli minulle
maininnut. Olen jo puhunut niemekkeestä, joka sulki kylän ja asemani
idän puolelta. Polku kulki sen kärjitse, johtaen lähimpään lahdelmaan.
Joka päivä kävi täällä ankara tuuli, ja kun rantariutan ruoto loppui
niemekkeen pään kohdalla, kuohui kova tyrsky lahdelman rannoille. Pieni
kallioinen harjanne leikkasi laakson kahtia, päätyen lähelle rantaa; ja
veden ollessa korkealla meri hyökyi suoraan sen seinämää vasten, joten
tie kokonaan tukkeutui. Metsäiset vuoret reunustivat paikan ylt'ympäri,
varsinkin idän puolelta oli rajoittava penger jyrkkä ja tuuhea, sen
alemmat osat, jotka kaarsivat meren rantaa, riippuen pelkkinä mustina
äkkijyrkkinä, sinooberin juovittamina kallioina; ylempi osa näytti
möykkyiseltä korkeitten puunlatvojen vuoksi. Muutamat näistä puista
olivat heleänvihreät, toiset hohtivat punaisina, ja rannan hiekka oli
mustaa kuin kiilloitettu kenkä. Paljon lintuja leijaili lahdelmalla,
niiden joukossa lumivalkoisia; ja ilmakettu eli vampyyri lensi
kirkkaalla päivällä narskuttaen hampaitaan.
Pitkään aikaan en metsästysretkilläni etääntynyt tätä kauemmaksi.
Siellä takempana ei ollut mitään polun jälkeä, ja kookospalmut laakson
suun edustalla olivat viimeiset sillä taholla. Saaren "silmä",
kuten alkuasukkaat nimittivät sen tuulenpuoleista päätä, oli näet
kokonaan autiona. Falesan kylästä Papa maluluun asti ei tavannut
asuntoja, ei ihmisiä, eikä istutettuja hedelmäpuita; ja kun riutta
enimmäkseen puuttui ja rannat olivat jyrkät, meri pieksi välittömästi
kallionsärmiä, tuskin jättäen mitään maallenousu-paikkaa.
Minun on mainittava, että sen jälkeen kun aloin käydä eräretkilläni,
vaikka kukaan ei rohkaistunut tulemaan myymäläni lähelle, huomasin
ihmiset kylläkin halukkaiksi viettämään tuokion kanssani, milloin
heitä ei voitu nähdä. Ja koska olin alkanut oppia alkuasukasten kieltä
ja useimmat heistä osasivat sanan pari englantia, ryhdyin pieniin
tilapäisiin rupatteluihin, jotka kaikessa vähäpätöisyydessäänkin
poistivat pahimman painostuksen, sillä kurjalta ja masentavalta tuntuu,
kun ihmistä kartetaan kuin pitaalitautista.
Satuin eräänä päivänä kuun lopulla istumaan kanakan kanssa pensaikon
syrjässä lahdelman luona, katsellen itää kohti. Olin antanut miehelle
piipullisen tupakkaa, ja me juttelimme minkä taisimme; hän ymmärsikin
englanninkieltä enemmän kuin useimmat muut.
Kysyin häneltä, oliko mitään tietä itäänpäin.
-- Kerran siinä tie, -- sanoi hän. -- Nyt tie kuollut.
-- Ei kukaan siellä käy? -- kysyin.
-- Ei hyvä, -- vastasi mies. -- Paholaiset paljo asu siellä.
-- Ohoo! -- äännähdin. -- Onko siellä tiheikössä paljon paholaisia?
-- Miespaholainen, naispaholainen paljo, -- selitti ystäväni. -- Siellä
ne asu kaikki aika. Mies mene siellä mies ei tule takaisin.
Ajattelin, että kun tuolla kanakalla oli niin hyvät tiedot paholaisista
ja kun hän puhui niistä niin vapaasti joka ei ole tavallista, niin
saattaisin urkkia häneltä hiukan selvitystä itseäni ja Umaa koskevaan
selkkaukseen.
-- Te luulette minä paholainen? -- kysyin.
-- Ei luule paholainen, -- sanoi hän tyynnytellen -- Luule hupsu
yhtäkaikki.
-- Uma paholainen? -- kysyin jälleen.
-- Ei, ei sitä. Paholainen pysy metsä, -- sanoi nuori mies.
Katselin eteeni lahdelman yli ja näin puiden riippuvan lehvistön
äkkiä työntyvän auki ja Casen pyssy kädessä astuvan mustan rannikon
päivänpaahteeseen. Hän oli puettuna keveihin, melkein valkoisiin
pyjama-housuihin, hänen pyssynsä välkkyi ja hän näytti hyvin
silmäänpistävältä. Maakravut vilistivät hänen tieltään koloihinsa.
-- Hei, ystäväni! -- huudahdin. -- Ettehän te sentään puhukaan totta.
Ese mene, Ese tule takaisin, -- matkin minä.
-- Ese ei yhtäkaikki, Ese _Tiapolo_ -- virkkoi ystäväni, ja sanoen
minulle hyvästi hän livahti puiden väliin.
Pidin silmällä Casea hänen käydessään pitkin rantaa, missä vuorovesi
oli matalalla, ja annoin hänen kulkea ohitseni matkallansa Falesaan.
Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena, jonka linnutkin näkyivät
tietävän, ne kun sipsuttivat aivan hänen vieressään hiekalla tai
lentää suhahtelivat hänen ympärillään, kirkuen hänen korviinsa. Hänen
astuessaan ohitseni havaitsin hänen huultensa liikkeestä, että hän
puhui itsekseen, ja olin erittäin mielissäni nähdessäni leimamerkkini
vielä hänen kulmillaan. Puhun teille silkkaa totta: minulla oli aikomus
lähettää haulipanos hänen kuonoonsa, mutta viisaasti hillitsin itseni.
Kaiken tämän ajan ja samoin vielä kotimatkallani toistelin itselleni
kuulemaani alkuasukasten sanaa, avustaen muistiani lauseella: "Polly,
kattila tulelle ja keitä meille teetä".
-- Uma, -- sanoin kotiin päästyäni, -- mitä _Tiapolo_ merkitsee?
-- Piru, -- vastasi hän.
-- Luulin, että _aitu_ merkitsee sitä, -- virkoin.
-- _Aitu_ toinen paholainen, -- selitti hän, -- pysyy metsä, syö
kanaka. Tiapolo iso pääpiru, pysyy kotona; Tiapolo olla kristitty piru.
[Sana _tiapolo_ on eurooppalaista alkuperää = latinan _diabolus_,
pahahenki. Suom.]
-- No, -- sanoin, -- siitä en tule viisaammaksi. Miten voi Case olla
Tiapolo?
-- Ei ihan juuri, -- vastasi hän. -- Ese kuuluu Tiapolo; se pitää Ese
paljo; Ese oikein hänen poika. Jos Ese tahto joku asia, Tiapolo tekee
hän.
-- Se on hyvin mukavaa Eselle, -- sanoin. -- Ja millaisia töitä Tiapolo
hänelle tekee?
Nyt seurasi sekamelska kaikenlaatuisia juttuja, joista monet (niinkuin
kertomus herra Tarletonin päästä napatusta dollarista) olivat minulle
kyllä selviä, mutta toisista en ymmärtänyt hölynpölyä. Ja mikä enin
kummastutti kanakoja, oli minusta vähimmin ihmeellistä, se nimittäin,
että Case kävi erämaassa kaikkien noiden aitujen parissa. Muutamat
rohkeimmat olivat kuitenkin lähteneet hänen mukanaan, kuulleet hänen
haastavan vainajien kanssa ja antavan näille käskyjä, mutta hänen
turvissaan he olivat ehjin nahoin palanneet. Jotkut sanoivat hänellä
olevan siellä kirkon, missä hän palveli Tiapoloa, kun tämä näyttäytyi
hänelle; toiset taas vannoivat, että siinä ei ollut noituutta
ensinkään, vaan että hän teki ihmeitänsä rukouksen voimalla, ja että
kirkko ei ollut mikään kirkko, vaan vankila, johon hän oli sulkenut
jonkun pahan aitun. Namu oli kerran ollut hänen kanssaan tiheikössä ja
palannut sieltä ylistäen Jumalaa näistä ihmetöistä.
Rupesinpa jo aavistelemaan miehen vehkeitä ja keinoja, millä hän oli
saavuttanut asemansa, ja vaikka älysin hänen olevan kova pähkinä purra,
en ollenkaan menettänyt rohkeuttani.
-- Hyvä on, -- sanoin, -- minun pitää itse käydä katsomassa mestari
Casen pyhättöä, ja otamme selvän siitä Jumalan ylistämisestä.
Tässä Uma joutui hirveään hätään; jos menisin sinne korkeaan metsään,
en koskaan palaisi; kukaan ei voisi käydä siellä ilman Tiapolon
suojelusta.
-- Minä uskaltaudun sinne Jumalan turvin, -- vakuutin. -- Minä olen
sentään hyvänlainen ihminen, Uma, ja kaipa Herra askeleeni johdattaa.
Hän istui hetkisen ääneti. -- Minä luulee, -- virkkoi hän hyvin
juhlallisena ja lisäsi sitten: -- Viktoria, hän iso päällikkö?
-- Sen voit uskoa! -- sanoin minä. -- Hän pitää sinä oikein paljo? --
kysyi hän taas.
Vakuutin hänelle irvistäen, että se vanha rouva luullakseni oli minulle
jokseenkin puolueellinen.
-- Hyvä on, -- sanoi hän. -- Viktoria iso päällikkö, pitää sinä oikein
paljo. Ei voi auttaa sinä täällä Falesalla; ei kuka voi ... niin
kaukana. Maea hän pieni päällikkö ... asuu täällä. Jos hän pitää
sinä ... tekee sinulle hyvä oikein. Jumala ja Tiapolo niin juuri.
Jumala iso päällikkö ... hänellä liian paljo työtä. Tiapolo pieni
päällikkö ... hän tahtoo hyvin paljo touhu, tekee hyvin ahkera työ.
-- Minun on jätettävä sinut herra Tarletonin käsiin, -- sanoin. --
Sinun kristinoppisi on saranoiltaan, Uma.
Siitä huolimatta haastelimme tästä kaiken iltaa, ja minulle
kertomillaan jutuilla erämaasta ja sen vaaroista peloitti hän itsensä
niin, että oli vähällä saada kohtauksen. Enhän niistä kahdeksatta
osaakaan muista, sillä en niitä paljoa tarkannut; mutta kaksi on
säilynyt mielessäni jokseenkin selvästi.
Noin yhdeksän kilometrin päässä rannikolla on suojattu lehto, nimeltä
Fanga-anaana (luolien satama). Olen itsekin nähnyt sen mereltä, niin
läheltä kuin sain arastelevat soutajapoikani laskemaan, ja siinä
on pieni kaistale keltaista hiekkaa. Sen yläpuolella kohoaa mustia
kallioita täynnä luolien mustia suuakkoja. Isot puut ja riippuvat
köynnöskasvit päärmäävät kallioita, joiden keskipalkoilta vuolas puro
syöksyy putouksena alas.
No niin, siitä ohitse oli kulkemassa veneellä kuusi nuorta miestä
Falesan kylästä, "kaikki hyvin sieviä", sanoi Uma, ja se vei ne tuhoon.
Kävi kova tuuli, oli vasta-aallokko, ja kun he saapuivat Fanga-anaanan
edustalle ja näkivät valkoisen putouksen ja varjoisen rannikon, he
tunsivat kovaa väsymystä ja janoa, sillä heiltä oli vesi jo loppunut.
Joku joukosta ehdotti, että laskisivat maihin noutamaan juotavaa, ja
huimapäitä kun olivat, yhtyivät kaikki tuumaan, paitsi nuorin. Lotu oli
hänen nimensä; hän oli oikein kunnollinen herrasmies ja hyvin viisas.
Hän selitti heille, että he olivat mielettömiä, ja sanoi, että paikka
oli henkien ja paholaisten ja kuolleiden tyyssija, josta oli yhdeksän
kilometriä lähimpään ihmisasuntoon yhtäälle ja kukaties kaksi sen
vertaa toisaalle. Mutta he nauroivat hänen sanoilleen, ja ollen viisi
yhtä vastaan tarttuivat airoihin, vetivät veneen rannalle ja astuivat
maihin.
Se oli Lotun kertoman mukaan ihmeellisen ihana paikka, ja vesi maistui
oivalliselta. He kävelivät pitkin rantamaa, mutta eivät keksineet
mitään kohtaa, josta olisi käynyt kiivetä kallioille, ja tämä rauhoitti
heidän mieltään. Vihdoin he istuutuivat syömään mukanaan tuomiansa
eväitä. Mutta tuskin olivat he asettuneet aterialle, kun eräästä noista
mustista luolista tuli kuusi tavattoman kaunista neitosta. Niillä oli
kukkia tukassa, mitä viehkeimmät rinnat ja kaulanauhat tulipunaisista
siemenistä. Ja he alkoivat laskea leikkiä noiden nuorten herrojen
kanssa, ja nämä puolestaan vastasivat heidän ilveisiinsä, kaikki muut
paitsi Lotu. Tämä käsitti, että sellaisessa paikassa ei voinut olla
mitään elävää naista, ja juoksi heittäytymään veneen pohjalle, peitti
kasvonsa ja rukoili. Kaiken aikaa Lotu herkeämättä rukoili ja rukoili,
eikä hän mistään muusta tiennyt, ennenkuin hänen toverinsa palasivat,
nostivat hänet istumaan ja laskivat takaisin merelle lahdenpoukamasta,
jonka rannat nyt olivat aivan autiot. Eivätkä he hiiskuneet sanaakaan
noista kuudesta immestä.
Mutta eniten peloitti Lotua, että ainoakaan hänen viidestä toveristaan
ei muistanut tapahtumasta mitään, vaan he käyttäytyivät kuin juopuneet,
laulaen, nauraen ja kisaillen veneessä. Tuuli yltyi tasaisen
voimakkaasti ja aallot kuohuivat tavattoman korkeina. Siitä nousi
sellainen ilma, että jokainen mies saarilla olisi kääntänyt selkänsä
ja rientänyt kotiseiniensä suojaan. Mutta nämä viisi teuhasivat kuin
mielipuolet, nostivat kaikki purjeet ja laskivat aavalle merelle. Lotu
ryhtyi ajamaan vettä veneestä; kukaan toisista ei ajatellutkaan häntä
auttaa, he yhä vain lauloivat ja temmelsivät, puhuivat käsittämättömiä
asioita ja nauroivat ääneensä niitä jutellessaan. Täten Lotu koko
lopun päivää ajoi vettä henkensä edestä, kyyhöttäen veneen pohjalla;
eikä kukaan hänen varoituksistaan välittänyt. Vastoin kaikkea odotusta
he saapuivat elävinä hirveässä myrskyssä Papa-maluluun, missä palmut
vinkuivat tuulessa, ja kookospähkinät vierivät kuin kanuunankuulat
kylän nurmikolla. Samana iltana nuo viisi nuorukaista sairastuivat
eivätkä sen koommin puhuneet järjellistä sanaa kuolemaansa asti.
-- Ja tarkoitatko, että voit niellä mokoman jutun? -- kysyin.
Hän vakuutti, että asia oli hyvin tunnettu ja että komeille nuorille
miehille sellaista sattui useinkin. Mutta tämä oli ainoa tapaus,
jolloin naispaholaisten lempi oli samana päivänä surmannut viisi
yhdessä seurassa. Se oli aiheuttanut paljon hälinää saarella, ja hän
olisi hullu, jos epäilisi.
-- No, -- virkoin, -- ei sinun silti tarvitse minun puolestani peljätä.
Minä en kaipaa lemmottaria. Sinussa on minulle naista riittämään asti
ja riittävästi lempoa myös, eukkoseni.
Tähän hän vastasi, että niitä oli muunkinlaisia, ja yhden oli hän
nähnyt omin silmin. Eräänä päivänä oli hän yksinään mennyt lähimmälle
lahdelmalle ja ehkä etääntynyt liian lähelle noiduttua paikkaa. Kasvien
oksat törmän korkeasta viidakosta varjostivat häntä tuuheana kattona,
mutta hän itse seisoi loitompana hyvin kivisellä ja monilukuisia
nuoria, neljän viiden jalan korkuisia mammee-omenapuita kasvavalla
tasanteella. Oli pimeä päivä sadekaudella, toisinaan riistivät
tuulenpuuskat lehtiä puista lennättäen niitä ympäri, toisinaan taas
oli tyyni kuin huoneessa. Tällaisella tyynellä vaiheella kerran
kokonainen parvi lintuja ja vampyyrejä pyrähti esille pensaikosta kuin
säikähtyneinä. Heti senjälkeen Uma kuuli rahinaa lähempää ja näki
metsän reunasta mammee-omenapuiden välistä hyökkäävän laihaa, harmaata
vanhaa karjua muistuttavan otuksen. Sen liikkeistä päättäen ajatteli
se kuin ihminen; ja sen tuloa katsellessaan tyttö äkkiä oivalsi,
että se ei ollutkaan mikään metsäkarju, vaan oikeastaan mies, joka
ajatteli kuin mies. Silloin hän läksi juoksemaan, ja sika perästä, ja
kiitäessään se hihkaili ääneensä niin että koko seutu kaikui.
-- Olisinpa ollut siellä pyssyineni? -- sanoin minä. -- Kyllä kärsäkäs
silloin olisi hihkaissut niin että olisi itsekin ihmetellyt.
Mutta hän vakuutti minulle, että pyssystä ei ollut apua moisia vastaan,
ne kun olivat vainajain henkiä.
No, näillä rupatuksilla kulutimme illan, joka olikin parasta. Mutta
tietysti se ei muuttanut mielipidettäni, ja seuraavana päivänä minä
pyssy olalla ja hyvä veitsi varattuna läksin löytöretkelle. Suuntasin
kulkuni mahdollisimman lähelle paikkaa, missä olin nähnyt Casen tulevan
metsästä; sillä jos hänellä siellä todellakin oli jonkinlainen laitos,
otaksuin löytäväni polun. Erämaan eroitti rajavalli, mikäli sitä
niin voi nimittää, sillä pikemmin se oli pitkä kiviröykkiö. Sanotaan
sen ulottuvan yli koko saaren, mutta mistäpä ne sen tietävät, sillä
epäilen, tokko kukaan on sataan vuoteen sitä matkaa tehnyt, koska
alkuasukkaat pysyttelevät enimmäkseen meren lähettyvillä, rakennellen
pienet siirtolansa rantamalle. Ja siltä osaltaan oli seutu hirveän
korkeata, jyrkkää ja täynnä kallioita. Vallista länteen on maata
muokattu, ja siellä kasvaa kookospalmuja, mammee-omenia, guava-puita
ja runsaasti akasiaa. Juuri vastapäätä alkaa varsinainen tiheikkö,
ja korkeata se onkin, sillä puut kohoavat kuin laivojen mastot,
kierteleviä köynnöskasveja riippuu köysinä niiden sivuilta ja ilkeitä
kämmekkäisiä rehoittaa halkeamissa sienien tapaan. Missä ei ollut
alusmetsää, oli tanner kauttaaltaan mukulakivien peittämää.
Näin paljon viheriäisiä kyyhkysiä, joita olisi kelvannut ampua,
ellen olisi saapunut toisissa tuumissa. Parvittain perhosia lennellä
lepsahteli ylös ja alas lähellä maanpintaa kuin kuivuneet lehdet.
Milloin kuulin linnun kutsuvan naarastaan, milloin tuulen tohinan
ylhäällä, ja aina meren tyrskyn rannalta.
Mutta paikalla vallitsevaa omituista tuntua on vaikea kuvailla sille,
joka itse ei ole yksinään aarniometsässä käynyt. Kirkkainkin päivä
muuttuu siellä hämäräksi. Tuskin näkee askelta eteensä. Mihin tahansa
katsoneekin, sulkeutuu metsä, toinen oksa kiertyen toiseen kuin käden
sormet. Ja milloin vain heristää korviaan kuulee aina jotakin uutta
-- miesten puhetta, lasten naurua, kirveeniskuja kaukaa edeltään
sekä toisinaan jonkun nopean, hiipivän kiidännän läheltänsä, joka
saa vaeltajan hätkähtäen tarkkaamaan aseitaan. Vakuutelkoon hän vain
itselleen olevansa yksinään pelkkien puiden ja lintujen parissa,
hän ei kuitenkaan voi sitä uskoa. Mihin tahansa hän kääntyy, tuntuu
koko tienoo elävän ja katselevan häntä. Älkää luulkokaan, että Uman
kertomukset minua säikähdyttivät; en pidä alkuasukasten loruja neljän
äyrin arvoisina. Mutta sellainen tunnelma on luonnollinen näissä
tiheiköissä, siinä kaikki.
Kiivetessäni lähelle kukkulan huippua, sillä metsäinen pinta nousee
tällä kohdalla jyrkkänä kuin portaat, alkoi tuuli humista suoraan
suuntaan ja lehvät liikkua ja hulmahdella sivuille, päästäen
päivänsäteet lävitse. Tämä soveltui minulle paremmin; melu oli kaiken
aikaa samallaista, eikä kuulunut mitään säikähdyttävää. No niin,
olin saapunut paikalle, missä alusmetsänä kasvoi niin sanottuja
villejä kookospalmuja -- perin sieviä tulipunaisine hedelmineen, ---
ja silloin sattui korvaani tuulessa väräjävää laulua, jollaista en
muistanut koskaan ennen kuulleeni. Turhaan uskottelin itselleni, että
sen aiheuttivat oksat; minä tiesin paremmin. Turhaan luulottelin sitä
lintujen liverrykseksi; tiesin, että lintu ei koskaan viserrellyt
tuolla tavalla. Se nousi ja paisui, hiljeni ja paisui jälleen.
Milloin muistutti se mielestäni itkua, mutta oli kauniimpaa; milloin
luulin sitä harpun säveliksi. Siitä vain olin varma, että se oli
liian ihanaa ollakseen tällaisessa paikassa terveellistä. Saatte
nauraa, jos tahdotte; mutta minulle muistuivat todellakin mieleen ne
kuusi keijukaista tulipunaisine kaulanauhoineen, jotka ilmestyivät
Fanga-anaanan luolasta, ja ajattelin, mahtoivatko ne laulaa sillä
lailla.
Ivailemme alkuasukkaita ja heidän taikauskojaan. Mutta ajatelkaamme,
miten monet kauppiaat, oivallisesti kasvatetut valkoiset miehet,
joista jotkut ovat olleet kirjanpitäjinä ja liikeapulaisina
kotimaassa, alkavat niitä vaarinottaa. Arvelen taikauskon kasvavan
jossakin seudussa kuin erilaiset rikkaruohot; ja seisoessani siinä ja
kuunnellessani noita valittelevia ääniä minä vapisin housuissani.
Voitte nimittää minua raukaksi pelkoni vuoksi; omasta mielestäni
olin kyllin urhoollinen astuessani edelleen. Mutta kuljin perin
varovaisesti, pyssyn hana vireessä, tähystellen ympärilleni kuin
erämies ja toden teolla odottaen näkeväni kauniin nuoren naisen istuvan
viidakossa, ja siinä tapauksessa olin varmasti päättänyt koetella häntä
haulipanoksella. Enkä tosiaan ollut ehtinyt kauaksi, kun kohtasin
jotakin kummallista. Tuuli puhalsi voimakkaana kohahduksena puiden
latvoissa, lehvät edessäni aukenivat, ja silmänräpäykseksi näin jotakin
riippuvan puussa. Samassa tuokiossa oli se kadonnut, kun ohi kulkeva
puuska vapautti oksat. Puhun teille totta: olin päättänyt nähdä aitun;
ja jos se olisi esiintynyt sian tai naisen muodossa, se ei olisi
minua niin hämmästyttänyt. Pahinta oli, että se näytti jokseenkin
neliskulmaiselta, ja ajatus, että nelikulmainen esine eli ja lauloi,
tympäisi ja hölmistytti minua. Epäilemättä seisoin siinä kotvan aikaa;
ja olin varsin varma, että juuri samasta puusta se laulu kuului. Sitten
aloin hiukan reipastua.
"No", tuumasin, "jos todellakin niin on, jos täällä neliskulmaiset
esineet laulavat, olen nyt joka tapauksessa mennyttä. Saakaamme huvia
rahamme edestä."
Mutta ajattelin, että sentään voisin yrittää rukousta siltä varalta,
että se jotakin hyödyttäisi. Siis polvistuin ja rukoilin ääneeni; ja
kaikenaikaa nuo omituiset soinnut tulivat puusta, nousten, laskien ja
muuttuen aivan kuin musiikki konsanaan, vaikka hyvin eroitti, että
se ei ollut inhimillistä -- että kukaan ei kykenisi mitään sellaista
viheltämään.
Heti kun olin asianmukaisesti päättänyt rukoilemiseni, laskin pyssyni
maahan, pistin veitsen hampaitteni väliin, astuin suoraan puun juurelle
ja aloin kiivetä. Tunnustan, että sydämeni oli kuin jää. Mutta ylös
kavutessani osui esine taas silmääni, ja se huojensi mieltäni, sillä
huomasin sen muistuttavan laatikkoa; ja kun olin päässyt aivan sen luo,
olin naurun hytkähdysten takia pudota puusta.
Laatikko se kylläkin oli ja päälle päätteeksi kynttilälaatikko,
tavaraleima kyljessä; ja siihen oli jännitetty banjon kieliä, jotka
tuulen puhaltaessa värähtelivät. Luullakseni nimitetään sellaista
kojetta Tyrolin harpuksi, mitä se sitten merkinneekin.
-- Ähäh, herra Case, -- jupisin, -- olet peljästyttänyt minut kerran,
mutta teeppäs se vielä toistamiseen! -- Näin sanoen livahdin alas
puusta, ryhtyen jälleen etsimään viholliseni päätoimistoa, jonka
arvasin olevan lähettyvillä.
Puiden alla kasvava pensaikko oli tiuhaa tällä kohdalla; en voinut
nähdä nenänvarttani pitemmälle, ja kulkiessani minun oli pakko raivata
tietäni käsivarsillani ja veitseni avulla, katkoen köynnöskasvien
vanoja ja yhdellä iskulla pirstaten kokonaisia puita. Nimitän niitä
puiksi kokonsa vuoksi, mutta oikeastaan ne olivat vain isoja,
ytimellisiä ruokoja, joita voi leikellä kuin porkkanoita. Ajattelin
juuri, että kaikesta tästä moninaisten kasvien paljoudesta päättäen
paikka oli joskus ollut raivattuna, kun samassa nenäni eteen kohosi
kiviraunio, jonka heti huomasin ihmiskätten työksi. Herra ties, milloin
se oli rakettu ja milloin jätetty kylmilleen, sillä tämä saaren osa on
ollut koskematta siitä asti kun valkoihoisia saapui.
Muutamia askeleita takempana löysin etsimäni polun. Se oli kapea, mutta
hyvin poljettu, josta huomasin Casella olleen runsaasti opetuslapsia.
Näkyi olevan muodikasta urheutta uskaltautua tänne kauppiaan seurassa,
ja nuori mies tuskin piti itseään täysikasvuisena ennenkuin oli
ensiksikin saanut peräpakaransa tatuoiduiksi ja toiseksi nähnyt Casen
paholaiset. Tämä on juuri kanakain tapaista; mutta toisaalta katsottuna
on se hyvin valkoihoistenkin tapaista.
Edennyttyäni hiukan polkua pitkin tuli minulle pian äkkipysähdys,
ja sain hieroa silmiäni. Edessäni kohosi seinä, ja polku kulki
aukosta sen lävitse. Se oli luhistunut ja nähtävästi hyvin vanha,
mutta rakennettu isoista, hyvin asetetuista kivistä, eikä nykyisin
saarella elävistä alkuasukkaista kukaan edes uneksisikaan sellaista
rakennushommaa. Pitkin muurin reunaa oli rivi omituisia kuvioita,
epäjumalia tai variksenpelättejä, mitä lienevät olleetkin. Niillä oli
veistetyt ja maalatut kamalannäköiset kasvot, silmät ja hampaat olivat
näkinkengästä, tukka ja kirkkaanväriset vaatteet liehuivat tuulessa, ja
muutamat niistä tutisivat sen tempauksista.
Lännessä päin on saaria, joilla valmistetaan näitä kuvia vielä tänä
päivänä; mutta jos niitä koskaan on tällä saarella tehty, on se tapa ja
pelkkä muistokin siitä jo kauan sitten unohtunut. Ja ihmeellisintä oli,
että nämä möröt olivat yhtä vereksiä kuin puodista ostetut lelut.
Sitten muistui mieleeni, että Case ensimäisenä päivänä oli minulle
maininnut olevansa taitava saaren merkillisyyksien valmistaja, jolla
ammatilla muuten monet kauppiaat ansaitsevat rehellisen sivutulon. Ja
täten käsitinkin koko asian: ymmärsin, miten tämä näyttely palveli
hänellä kaksinaista tarkoitusta: ensiksikin antoi hän ilman kuluttaa
uutuudenkiillon kuriositeeteistansa ja toiseksi peloitteli hän niillä
vieraitaan.
Mutta minun on kerrottava teille, että kaiken aikaa tuulikanteleet
soittivat ympärillä puissa, joka teki tunnelman vielä omituisemmaksi,
ja parhaillaan katsellessani vihreänkeltainen lintu, arvatenkin
pesänrakennus-puuhissa hyörien, alkoi repiä hiuksia erään kuvan päästä.
Vähän kauempaa löysin museon parhaan kummallisuuden. Aluksi näin siinä
pitkähkön, mutkaisen kumpareen. Kaivaen multaa pois käsilläni löysin
sen alta laudoille kiinnitetyn öljykankaan, joka ilmeisesti muodosti
kuopan katon. Se sijaitsi ihan kukkulan huipulla, ja sisäänkäytävä oli
takasivulla kahden kallion välissä kuin luolan suu. Minä menin sisälle
käytävän mutkaan asti, ja katsahtaen kulman yli näin hohtavat kasvot,
isot ja rumat kuin pantomiiminaamio; ja niiden kirkkaus kasvoi ja
väheni, ja ajoittain niistä nousi savua.
-- Ohoo, -- huudahdin, -- hehkumaalia! Fosforia!
Ja täytyy tunnustaa, että melkein ihailin miehen kekseliäisyyttä.
Laatikollisella työkaluja ja muutamilla yksinkertaisilla kojeilla oli
hän laittanut itselleen temppelipirun. Jokainen kanaka-rukka tuotuna
tänne pimeän aikaan harppujen soidessa ympärillään olisi havaittuaan
nuo savuavat kasvot onkalon pohjalla epäilyksittä uskonut nähneensä ja
kuulleensa kylliksi paholaisia riittämään hänelle koko elinajakseen. On
helppo kuvitella kanakan ajatukset. Tarvitsee vain siirtyä takaperin
siihen aikaan, kun me itse olimme tuossa kymmenen ja viidentoista
ikävuoden välillä, niin meillä on jokseenkin tyypillinen kanaka. Jotkut
niistä ovat hurskaita aivan kuin on hyvänlaatuisia poikiakin; mutta
useimmat ovat, taaskin poikien tapaan, keskinkertaisen vilpittömiä ja
kuitenkin pitävät hauskana varastella ja säikähtyvät helposti, mikä on
heistä verrattain hupaista sekin.
Muistan kouluajoiltani pojan, joka näytteli Casen osaa. Hän ei
mitään tiennyt, se poika; hän ei osannut mitään tehdä, ei hänellä
ollut hehkumaalia eikä tuulikanteleita, hän vain rohkeasti väitti
olevansa loihtija, peloittaen meidät pahanpäiväisesti; ja se oli
meille mieluista. Sitten muistelin, miten opettaja kerran oli piessyt
tuota poikaa ja miten kaikki olimme kummastelleet nähdessämme velhon
alistuvan siihen ja parkuvan kuin kuka muu tahansa. Ajattelin
itsekseni: -- Minun on keksittävä keino, millä teen saman tempun
Case-mestarille. -- Ja seuraavassa silmänräpäyksessä olikin jo
suunnitelmani valmis.
Palasin polkua pitkin, joka kerran keksittynä oli aivan selvä ja
helppo kulkea; ja kun pääsin mustalle hiekalle, niin kenenkä näin?
Mestari Casen itsensä! Minä nostin pyssyni hanan, pitäen aseen varalla,
ja me marssimme eteenpäin ja kuljimme sanaa sanomatta toistemme
ohi, kumpikin vilkuillen kulmainsa alta toistaan. Ja tuskin olimme
sivuuttaneet toisemme, kun molemmat pyörähdimme ympäri ikäänkuin
kenttäharjoituksessa ja pysähdyimme kasvot kasvoja vasten. Kummallekin
oli näet juolahtanut mieleen, että toinen toverus saattaisi lähettää
pyssynsä panoksen hänen selkäpuoleensa.
-- Et ole ampunut mitään, -- sanoi Case.
-- En ole tänään eräretkellä, -- vastasin.
-- No, hiisi sinut minun puolestani periköön! -- huudahti hän.
-- Samaa toivotan sinulle, -- säestin minä. Mutta me jäimme siihen
paikkaamme; kumpikaan ei mielinyt hievahtaa.
Case nauroi. -- Emme voi sentään viipyä täällä koko päivää, -- sanoi
hän.
-- Älä anna minun pidättää itseäsi, -- vastasin. Hän nauroi taas. --
Kuulehan, Wiltshire, pidätkö minua houkkiona? -- kysyi hän.
-- Pikemmin lurjuksena, jos sen tietää tahdot, -- selitin minä.
-- No, luuletko, että minua hyödyttäisi ampua sinut täällä avoimella
rantamalla? -- virkkoi hän. -- Minäpä en sitä tee. Ihmisiä
tulee kalastamaan joka päivä. Niitä saattaa tällä hetkellä olla
parisenkymmentä ylempänä laaksossa kopran keruussa; mäellä takanasi
liikkunee puoli tusinaa kyyhkysten pyynnissä; parhaillaan saattavat
ne meitä tähystellä, eikäpä ihmekään. Annan sinulle sanani, minä en
aio sinua ampua. Miksi sen tekisin? Sinä et ollenkaan ole tielläni. Et
ole saanut naulaakaan kopraa, paitsi minkä olet omin käsin valmistanut
kuin neekeriorja. Sinä vain elää nuhjutat (siinä oikea sana) enkä minä
välitä, missä elät ja kuinka kauan. Anna minulle sanasi, että et aio
minua ampua, niin näytän sinulle esimerkkiä kävelemällä pois.
-- Oh, -- sanoin, -- oletpa sinä hauskan avomielinen! Tahdon olla
sitä minäkin. En aio ampua sinua tänään. Miksi sen tekisin? Tämä asia
on vasta alullaan, se ei ole vielä loppuun suoritettu, herra Case.
Olen sinua jo kerran löylyttänyt; näen rystöjeni jäljet kallossasi
vielä tällä siunatulla hetkellä, ja minulla on sinulle uutta keittoa
varattuna. En ole halvattu kuten Underhill. Nimeni ei ole Adams
eikä Vigours, ja aikomukseni on sinulle näyttää, että olet tavannut
vertaisesi.
-- Tuo on mieletöntä puhetta, -- sanoi hän. -- Sillä haastelulla et
minua saa lähtemään tieheni.
-- Hyvä niinkin, -- vastasin, -- pysy sitten paikallasi. Minulla ei
ole kiirettä, senkin kyllä tiedät. Voin viipyä tällä rantamalla vaikka
päiväkauden. Minulla ei ole kopraa huolehdittavanani. Minulla ei ole
hehkumaalia hoidettavana.
Olin pahoillani viime sanoistani, mutta ne livahtivat huomaamatta
suustani. Havaitsin niiden ottavan ilman hänen purjeistaan, ja hän
seisoi tuijottaen minuun silmät pystyssä. Sitten hän luullakseni tuumi,
että hänen oli päästävä asian perille.
-- Sanasta miestä, -- virkkoi hän, kääntäen selkänsä ja kävellen
suoraan paholaismetsään.
Sallin hänen tietysti mennä, koska olin antanut sanani. Mutta minä
pidin häntä silmällä niin kauan kuin hän oli näkyvissä ja senjälkeen
kiirehdin suojaan minkä jalkani jaksoivat, kulkien lopputien tiheikön
kautta, sillä en luottanut häneen viiden pennin edestä. Se vain oli
selvää, että olin ollut aasi varoittaessani häntä ja että oli tehtävä
viivyttelemättä, mitä tehdä aioin.
Mielestänne oli minulla kai ollut kylliksi kiihoitusta yhdeksi
aamuksi, mutta minua oli vielä toinen käänne odottamassa. Heti kun
olin kaartanut niemekettä kylliksi pitkältä nähdäkseni asuntoni,
eroitin sieltä vieraita; hiukan edemmäksi päästyäni ei siitä enää
ollut epäilystäkään. Pari aseestettua vartijaa istui kyyristyneinä
oveni edessä. En saattanut muuta luulla kuin että Uman selkkaus oli
tullut ratkaisevaan vaiheeseen ja että asema oli vallattu. Tulin siihen
johtopäätökseen, että Uma oli jo pidätetty ja että nuo aseelliset
miehet odottivat samoissa aikeissa minua.
Mutta lähemmäksi tultuani, jonka tein täyttä vauhtia juoksemalla, näin
kolmannen alkuasukkaan istumassa kuistilla vierailijan tapaan ja Uman
juttelemassa hänen kanssaan kuin emäntä konsaan. Vieläkin likemmäksi
päästyäni huomasin, että se oli iso, nuori päällikkömme Maea ja että
hän myhäili ja poltteli. Ja mitä hän poltti? Ei mitään eurooppalaisia
savukkeitanne, jotka kelpaavat vain kissalle, eikä edes oikeata isoa,
aika väkevää alkuasukasten tekelettä, joka kyllä kelpaa sammuttamaan
tupakan nälän, jos piippu on rikki, vaan sikaaria -- vieläpä omia
mainioita meksikolaisiani, sen saatoin vannoa. Tämän nähdessäni
sydämeni alkoi rajusti lyödä ja minussa elpyi huima toivo, että pula
nyt oli ohitse ja Maea liittynyt minuun.
Saapuessani Uma osoitti minut hänelle, ja hän tuli minua vastaan
portaitteni päässä kuin oikea sivistynyt herrasmies.
-- Vilivili, -- sanoi hän, sillä täsmällisemmin he eivät osanneet
lausua nimeäni, -- minä hyvä mieli.
Milloin saarelaispäällikkö tahtoo olla kohtelias, hän kieltämättä
kykenee siihen. Heti ensi sanoista näin, miten asiat olivat. Uman ei
ollenkaan olisi tarvinnut selittää minulle: -- Hän ei pelkää Ese nyt,
tulee ja tuo kopra. -- Vakuutan teille kätelleeni tuota kanakaa kuin
olisi hän ollut Euroopan paras valkoihoinen.
Tosiasia oli, että Case ja hän olivat kosimassa samaa tyttöä, tai
ainakin Maea epäili sitä ja päätti lyödä kauppiaan laudalta siltä
varalta. Hän oli pukeutunut koreasti, peseydyttänyt ja aseestanut
pari seuralaistaan, ottaen heidät mukaansa, ikäänkuin tehdäkseen
asian julkisemmaksi, ja odotettuaan vain, kunnes Case oli lähtenyt
kylästä, saapui siirtämään kaiken kauppansa minulle. Hän oli sekä
rikas että mahtava. Luulen, että hänen vuositulonsa nousivat
viidenkymmenentuhannen kookospähkinän arvoon.
Maksoin hänelle rantamalla käyvän hinnan ja vielä neljännessentin
päällekin, ja luottoa taasen olisin ollut valmis myöntämään hänelle
koko puotini varaston puitteineen päivineen, sillä niin iloinen olin
hänen käynnistään. Täytyy tunnustaa, että hän osti kuin herrasmies:
riissiä, säilykkeitä ja korppuja niin paljon, että niillä olisi
kelvannut viikon juhlia, sekä pakoittain kangasta. Hän oli sitäpaitsi
miellyttävä, olipa leikkisäkin, ja me veistelimme sukkeluuksia,
enimmäkseen tulkin avulla, hän kun osasi perin vähän englanninkieltä
ja minun suussani alkuasukasten kieli vielä oli väritöntä. Ainakin
huomasin, että hän ei koskaan ollut voinut ajatella paljoa pahaa
Umasta; hän ei koskaan ollut voinut todella säikähtyä, vaan teeskenteli
sitä pelkästä juonitteluhalusta ja siksi, että hän otaksui Casella
olevan suuren vaikutusvallan kylässä ja tämän voivan auttaa häntä
eteenpäin.
Se sai minut ajattelemaan, että sekä hän että minä olimme tiukalla.
Teollaan oli hän uhmannut koko kylää, ja se saattaisi maksaa hänelle
hänen arvovaltansa. Vielä toinen asia: senjälkeen kun olin jutellut
Casen kanssa rantamalla, saattoi se minulle mielestäni hyvinkin maksaa
henkeni. Case oli jokseenkin selvästi sanonut, että hän aikoi näpäyttää
minut, jos konsaan saisin kopraa. Mutta nyt hän kotiin tultuaan
näkisi, että kylän paras asiakas oli vaihtanut myymälää; ja viisainta,
mitä mielestäni saatoin tehdä, oli ensimäisenä päästä tekemään hänet
vaarattomaksi.
-- Kuulehan, Uma, -- sanoin, pyydä häneltä anteeksi, että annoin hänen
odottaa, mutta minä olin tarkastamassa Casen paholaisvarastoa metsässä.
-- Hän tahtoo tietää, eikö sinä pelkää? -- tulkitsi Uma.
Minä räjähdin nauramaan. -- En juuri! -- huudahdin. -- Sano hänelle,
että siellä on oivallinen lelukokoelma! Sano hänelle, että Englannissa
annamme moisia kapineita lapsille leikkikaluiksi.
-- Hän tahtoo tietää, eikö sinä kuulla pahan laulu? -- käänsi Uma taas.
-- Maltahan, -- vastasin, -- nyt en voi mitään, kun minulla ei
ole banjonkieliä varattuina; mutta kun laiva ensi kerran poikkeaa
kylään, laitan samallaisen vehkeen tänne omalle kuistilleni, jotta
hän saa nähdä, paljonko paholaista siinä on. Sano hänelle, että niin
pian kuin saan kieliä, teen tuollaisen soittolaatikon hänen omille
ruskeaihoisille pikku kanakoilleen. Laitetta nimitetään Tyrolin
harpuksi; ja voit selittää nimen englanninkielellä merkitsevän, että
täytyy olla pähkähullu maksaakseen siitä senttiäkään.
Tällä kertaa oli hän niin mielissään, että jälleen yritti
englanninkieltä. -- Te puhua totta? -- kysyi hän.
-- Sen luulisin! -- sanoin. -- Minä puhun kuin raamattu. Hae
raamattusi, Uma, jos sinulla sellainen on, niin suutelen sitä. Tai,
mikä vielä parempaa, -- sanoin päättäväisesti, -- kysy häneltä,
rohkenisiko hän itse tulla sinne päivällä.
Hän ei näkynyt pelkäävän; hän uskaltaisi niin paljon päiväsaikaan ja
muiden seurassa.
-- Asia on siis sovittu! -- sanoin. -- Ilmoita hänelle, että mies on
petkuttaja ja hänen tehtaansa pelkkää hulluttelua. Ja jos hän huomenna
lähtee sinne, näkee hän, mitä siitä kaikesta on jälellä. Mutta varoita
häntä, Uma, ja puhu niin selvästi, että hän ymmärtää: Jos hän rupee
asiasta jaarittelemaan, se varmaan tulee Casen korviin, ja minä olen
kuollut mies! Minä pelaan hänen puolestaan, sano se hänelle, ja jos
hän hiiskuu sanaakaan, vereni lankee hänen päälleen ja tulee hänen
tuomiokseen tässä ja tulevaisessa elämässä.
Uma sanoi sen hänelle, ja hän puristi käsiäni rannetta myöten,
virkkaen: -- Ei puhu. Huomenna mennään. Te minun ystävä.
-- Ei, sir, --- sanoin, -- ei mitään hupsuttelua. -- Sano hänelle,
että olen tullut tänne liikettä harjoittamaan enkä ystävyysliittoja
rakentelemaan. Mutta Casen kyllä lähetän kirkkauteen!
Ja Maea läksi, nähtävästi hyvin mielissään.