Kun pääsin ulos kuistille, oli lähetyspursi laskemassa virran suuhun.
Se oli pitkä, valkoiseksi maalattu valaanpyytäjä, hiukan päivänsuojaa
pingoitettuna perään, alkuasukas-pastori kyyhöttäen takatuhdolla
ohjaamassa, noin neljäkolmatta melaa välähdellen ylös ja pudoten veteen
soutulaulun tahtiin. Ja lähetyssaarnaajan nähtiin päivänsuojan alla
lukevan kirjasta ja säestävän! Se oli somaa nähdä ja kuulla; näillä
saarilla ei ole mitään hauskempaa näkyä kuin lähetysvene, jolla on
kelpo miehistö ja hyvä tahdinlyöjä. Katselin sitä puolisen minuuttia
kenties hieman kateellisena ja sitten kävelin verkalleen joelle päin.
Vastakkaiselta puolen tuli toinen mies, tähdäten samaan suuntaan, mutta
hän riensi juoksujalkaa ja pääsi ensimäisenä perille. Se oli Case,
kaiketi hän aikoi pysyttää minut erillään lähetyssaarnaajasta, josta
voisin saada tulkin. Mutta minä ajattelin muuta. Ajattelin, kuinka hän
oli peijannut meitä siinä naimisjutussa, koetettuaan aikaisemmin saada
Uman käsiinsä. Hänet nähdessäni sierameni pärskyivät raivosta.
-- Pois täältä, sinä katala, konnamainen huijari! -- huusin.
-- Mitä sanot? -- kysyi hän.
Toistin lauseeni, naulaten sen pontevalla kirouksella. -- Ja jos
koskaan tapaan sinut kuuden sylen päässä asunnostani, -- kiljahdin, --
niin lennätän luodin täiseen ruhoosi.
-- Saat tehdä niinkuin haluat talosi nurkissa, -- sanoi hän. -- Johan
sinulle sanoin, että siellä en aio käydäkään; mutta tämä on yleinen
paikka.
-- Tämä on paikka, missä minulla on yksityisasiaa, -- ärjähdin. --
En aio sallia sinunlaisesi koiran olla kuuntelemassa ja neuvon sinua
menemään tiehesi.
-- En ota sitä neuvoasi varteen sentään, -- ilkkui Case.
-- Kyllä minä sitten opetan sinut tottelemaan, -- uhkasin.
-- Saammepa nähdä, -- sanoi hän.
Hän oli nopea käsistään, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi mittaa
eikä painoa, vaan oli minunlaiseni miehen rinnalla heikko etana, ja
sitäpaitsi olin joutunut niin tulisen vihan vimmaan, että olisin vaikka
meisseliin puraissut. Annoin hänelle ensin tästä ja sitten tuosta, niin
että kuulin hänen päänsä narskuvan ja särähtelevän, ja heti tuupertui
hän tantereelle.
-- Oletko saanut kylliksi? -- huusin. Mutta hän katsahti vain ylös
valkeana ja ymmällä, ja veri levisi hänen kasvoillaan kuin viini
lautasliinalla. -- Oletko saanut kylliksi? -- toistin. -- Puhu, äläkä
siinä pehtaroi, taikka annan sinulle aimo potkun.
Silloin hän nousi ylös pidellen päätään, jota hänen ilmeestään päättäen
pyörrytti, ja veri valui hänen roimahousuilleen.
-- Olen saanut kylliksi tällä kertaa, -- sanoi hän, nousi hoiperrellen
ylös ja meni matkaansa samaa tietä kuin oli tullutkin.
Vene oli laskemaisillaan rantaan; huomasin lähetyssaarnaajan laskeneen
kirjansa syrjään ja hymyilin itsekseni. -- Hän näkee, että ainakin olen
mies, -- ajattelin.
Tämä oli ensi kerta Etelämeren saarilla, kun olin sanaa vaihtanut
lähetyssaarnaajan kanssa, saati sitte pyytänyt heiltä palvelusta. Minä
en pitänyt siitä joukosta, kukaan liikkeenharjoittaja ei pidä; he
katselevat meitä yli olkain eivätkä sitä salaakaan; ja sitäpaitsi ovat
he osittain muuttuneet kanakoiksi ja vetävät yhtä köyttä alkuasukkaiden
kanssa, sensijaan että lyöttäytyisivät muihin valkoihoisiin. Minulla
oli ylläni puhtaat raitavat pyjamat [Intialaismalliset ohuet, väljät
liivihousut. Suom.], sillä tietysti olin pukeutunut siististi
päälliköiden luona käyntiäni varten; mutta kun näin lähetyssaarnaajan
astuvan veneestä oikeassa virkapuvussa, valkoisissa palttinahousuissa,
keveässä tropiikkihatussa, valkoisessa paidassa ja kaulahuivissa sekä
ruskeat kengät jalassa, olisin saattanut häntä kivittää. Kun hän
tuli lähemmäksi, tähystäen minua hyvin omituisesti (kaiketi äskeisen
tappelun johdosta), huomasin hänen näyttävän kuolettavan sairaalta,
sillä todellakin oli hänellä kuumetta ja hän oli veneessä vilustunut.
-- Herra Tarleton luullakseni? -- sanoin minä, sillä olin saanut tietää
hänen nimensä.
-- Ja te kai olette uusi kaupanvälittäjä? -- otaksui hän.
-- Tahdon ensiksi ilmoittaa teille, että en ole lähetysseurain ystävä,
-- jatkoin, -- ja että te ja teidänlaisenne saatte paljon pahaa aikaan
päntätessänne alkuasukkaat täyteen ämmäin loruja ja nenäkkyyttä.
-- Teillä on kyllä lupa ajatella niinkuin ajattelette, -- sanoi hän
näyttäen hieman tuimistuneelta, -- mutta minun velvollisuuteni ei ole
sitä kuunnella.
-- Sattuu niin, että teidän on pakko kuunnella, -- sanoin minä. -- En
ole lähetyssaarnaaja enkä lähetyssaarnaajani ystävä, en ole kanaka enkä
kanakain suosija. Olenpahan vain kauppasaksa, tavallinen, alhainen
Jumalan ylenantama valkoinen mies ja Britannian alamainen, sellainen,
johon ette viitsisi saappaitannekaan pyyhkiä. Toivoakseni tämä on
selvää kieltä.
-- Kyllä, hyvä mies, -- myönsi hän. -- Pikemmin selvää kuin arvokasta.
Kun itse selviätte, niin kadutte tätä.
Hän yritti kulkea edelleen, mutta minä pysähdytin hänet kädelläni.
Kanakat alkoivat nurista. Kaiketi he eivät pitäneet sävystäni, sillä
minä puhuin tuolle miehelle yhtä vapaasti kuin puhuisin teille.
-- No, nyt ette voi sanoa pettäneeni teitä, -- virkoin, -- ja voin
siis jatkaa. Minä tarvitsen palvelusta ... oikeastaan pyydän kahtakin
palvelusta; ja jos te ne minulle suotte, niin kukaties teidän niin
sanotun kristillisyytenne osakkeet nousevat silmissäni.
Hän oli hetkisen vaiti, ja hymyili sitten. -- Olettepa omituinen mies,
-- sanoi hän.
-- Olen sellainen, miksi Jumala on minut luonut, -- vastasin. -- En
yritäkään esiintyä herrasmiehenä.
-- Enpä ole niin vallan varma, -- virkkoi hän. -- Ja mitä voin teidän
puolestanne tehdä, herra...
-- Wiltshire, -- täydensin, -- vaikka minua tavallisesti nimitetään
Welsheriksi; mutta Wiltshire se kirjoitetaan, kunhan rannikkolaisten
kieli vain kääntyisi sen lausumaan. Ja mitäkö haluan? No, kerron
teille ensimäisen asian. Olen syntinen, niinkuin te sanoisitte, omalla
kielelläni ketku, ja tahtoisin, että auttaisitte minua sovittamaan
henkilön, jonka olen pettänyt.
Hän kääntyi lausumaan laivamiehilleen muutaman sanan alkuasukasten
kielellä. -- Ja nyt olen teidän palveluksessanne, -- virkkoi hän,
-- mutta vain niin kauan kuin miehistöni syö päivällistä. Minun
pitää ehtiä paljoa kauemmaksi rantamalle ennen yön tuloa. Minun oli
pakko viipyä Papa-Malulassa tähän aamuun asti, ja minulla on kohtaus
Fale-aliissa huomenillalla.
Johdatin hänet asuntooni äänettömänä ja melko tyytyväisenä tapaan,
jolla olin haastellut, sillä minä tahdon, että mies säilyttää oman
arvonsatunnon.
-- Minua suretti nähdessäni teidän tappelevan, -- huomautti hän.
-- Oh, se on rengas samassa ketjussa, kuten saatte kuulla, -- sanoin.
-- Se kuuluu palvelukseen numero kaksi. Kuultuanne kertomukseni voitte
ilmoittaa minulle, surettaako se teitä vieläkin.
Astuimme suoraan sisälle puotini kautta, ja ihmeekseni huomasin Uman
korjanneen ruoka-astiat pöydältä. Tämä oli niin vähän hänen tapaistaan,
että ymmärsin hänen tehneen sen kiitollisuudesta, ja pidin hänestä
senvuoksi sitä enemmän. Hän ja herra Tarleton puhuttelivat toisiaan
nimeltä, ja lähetyssaarnaaja näytti olevan hänelle hyvin kohtelias.
Mutta siihen en kiinnittänyt suurta huomiota; ainahan ne osaavat
olla kohteliaita kanakalle, meitä valkoisia miehiä he komentelevat.
Sitäpaitsi en tarvinnut Tarletonia juuri sillä hetkellä. Olin tekemässä
heittoni.
-- Uma, -- sanoin, -- anna minulle vihkimätodistuksesi. -- Hän näytti
hämmästyneeltä. -- No, -- rohkaisin, -- voit luottaa minuun. Anna se
tänne.
Se oli hänellä mukanaan, kuten tavallista; kaiketi hän luuli sitä
taivaan passiksi ja pelkäsi kai joutuvansa helvettiin, ellei se olisi
hänellä kuolinhetkellä käsillä. En voinut nähdä, mihin hän sen ensi
kerralla pani, enempää kuin nytkään, mistä hän sen otti; se hypähti
hänen käteensä tavalla, joka muistutti sanomalehtien kertomuksia
rouva Blavatskysta. Samaten tekevät kaikki naiset näillä saarilla, ja
arvatenkin opetetaan se heille jo nuorena.
-- Niin, -- sanoin minä todistus kädessäni, -- se neekeri Musta Jack
vihki minut tämän tytön kanssa. Todistuksen kirjoitti Case, ja se
on kaunis asiakirja, vakuutan teille. Senjälkeen olen huomannut,
että seutulaisilla on jotakin vainoa tätä minun vaimoani vastaan,
ja niin kauan kuin pidän hänet luonani, en saa liikettäni käymään.
No, miten menettelisi mies minun asemassani, jos hän olisi mies? --
kysyin. -- Kaikkein ensiksi hän luullakseni tekisi näin. -- Minä revin
vihkimäkirjan, viskaten palaset lattialle.
-- _Aue!_ -- voihkasi Uma ja alkoi lyödä käsiään yhteen; mutta minä
tavoitin toisen niistä omaani.
-- Ja toiseksi, -- jatkoin, -- jos hän on sellainen, joka mielestäni
ansaitsisi miehen nimen, sir, toisi hän tytön suoraa päätä teidän tai
jonkun muun pappismiehen eteen ja tunnustaisi: "Vihkimiseni tämän
vaimoni kanssa oli kuje, mutta minä pidän hänestä koko runsaalla
mitalla, ja nyt tahtoisin tulla häneen oikein vihityksi." Toimeen
siis, herra Tarleton. Ja luullakseni olisi paras, että tekisitte sen
alkuasukasten kielellä. Se olisi eukolle mieluista, -- lisäsin mainiten
Umaa heti aviovaimon oikealla nimellä.
Kutsuimme siis kaksi veneen miehistä todistajiksi, ja meidät sidottiin
avioliiton umpisolmulla omassa asunnossamme; ja pastori rukoili
hyväisen ajan, se täytyi sanoa -- mutta ei sentään niin kauan kuin
muutamat niistä -- ja puristi meidän kummankin kättämme.
-- Herra Wiltshire, -- sanoi hän laadittuaan vihkimäkirjan ja
lähetettyään todistajat pois, -- minun on kiitettävä teitä varsin
elävästä mielihyvästä. Olen harvoin toimittanut vihkimisen suuremmalla
myötätunnolla ja liikutuksella.
Sitä voi nimittää puhumiseksi. Hän jatkoi vieläkin, ja minä olin valmis
nielemään kaiken siirappitaikinan, mitä hänellä oli varastossa. Sillä
tunsin olevani hyvällä tuulella. Mutta puolen vihkimätoimituksen ajasta
oli Uman huomio ollut kiintyneenä johonkin, ja nyt hän puhkesi puhumaan.
-- Miten sinä se käsi sattunut? -- virkkoi hän.
-- Kysy Casen kallolta, eukkoseni, -- sanoin minä. Hän hypähti,
parkaisten ilosta.
-- Ette ole hänestä tehneet juuri mitään kilttiä kristittyä, --
huomautin herra Tarletonille.
-- Mielestämme hän ei kuulunut huonoimpiimmekaan, -- puolusti pappi, --
kun oli Fale-aliissa; ja jos Umalla on vihankaunaa, olen taipuvainen
uskomaan, että hänellä on siihen hyvät syynsä.
-- Ka, tässäpä tulemmekin palvelukseen numero kaksi, -- sanoin minä.
-- Tahdon kertoa teille tarinamme nähdäkseni, voitteko päästää
päivänpilkkeen sen hämärään sokkeloon.
-- Onko se pitkä? -- kysyi hän.
-- On kyllä, -- huudahdin; -- riittää siinä rihmaa!
-- No, minä suon teille kaiken ajan, minkä voin säästää, -- sanoi hän,
katsahtaen kelloaan. -- Mutta tunnustan teille suoraan, että olen ollut
syömättä kello viidestä tänä aamuna, ja ellette voi tarjota minulle
jotakin, en luultavasti saa haukata ennenkuin seitsemän tai kahdeksan
tienoissa illalla.
-- Jumal'avita, me laitamme teille päivällistä! -- huudahdin minä.
Hätkähdin hiukan kiroamistani, nyt kun kaikki sujui hyvin; ja kai
siitä lähetyssaarnaajakin vähän hämmästyi, mutta hän oli katselevinaan
ikkunasta ulos ja kiitti meitä.
Hommasimme siis hänelle einettä. Näön vuoksi täytyi minun sallia
eukkoni puuttua puuhaan, jonka tähden toimitin hänet teetä keittämään.
En luule koskaan maistaneeni sellaista teetä kuin hän valmisti. Mutta
mikä pahinta, hän sai käytetyksi vielä suola-astiankin sisältöä, pitäen
sitä erinomaisena maustimena, ja muutti sillä lihakeittoni merivedeksi.
Ylimalkaan sai herra Tarleton hiton surkean päivällisen; mutta samalla
oli hänellä kyllältä kuunneltavaa, sillä kaiken keittämisemme ajan ja
jälkeenpäin, kun hän oli syövinään, minä kestitsin häntä kertomalla
Case-veitikasta ja Falesan rantamasta, ja hän puolestaan teki
kysymyksiä näyttääkseen tarkkaan seuraavansa.
-- Niin, -- sanoi hän vihdoin, -- pelkään, että teillä on vaarallinen
vihollinen. Tuo Case on hyvin nokkela ja näyttää todella häijyltä.
Minun täytyy teille sanoa, että olen pitänyt häntä silmällä lähes
vuoden ajan, ja melkein olen joutunut alakynteen kohtauksissamme.
Siihen aikaan kun toiminimenne viimeinen edustaja niin äkkiä pötki
tiehensä, sain kirjeen Namulta, alkuasukas-pastorilta, jossa tämä pyysi
minua saapumaan Falesalle niin pian kuin suinkin, koska koko hänen
laumansa alkoi "taipua katolisten menoihin". Minä luotin suuresti
Namuun; pelkään, että se vain osoittaa, miten helposti meidät petetään.
Kukaan ei voinut kuulla hänen saarnaavan tulematta vakuutetuksi, että
hän oli tavattoman lahjakas mies. Kaikki saarelaisemme hankkivat
helposti jonkinlaisen kaunopuheisuuden ja kykenevät melkoisella
tarmolla ja mielikuvituksella vierittelemään ja selittelemään
vanhoja saarnoja; mutta Namun saarnat ovat hänen omiaan, enkä voi
kieltää, että ne mielestäni ovat vaikuttaneet armon välikappaleina.
Sitäpaitsi on hän hyvin kärkäs maallisiin asioihin, ei pelkää työtä,
on taitava kirvesmiehen ammatissa ja on hankkinut itselleen sellaisen
kunnioituksen naapuripastorien keskuudessa, että leikillä, joka on
puolittain totta, nimitämme häntä idän piispaksi. Sanalla sanoen olin
ylpeä siitä miehestä; sitä enemmän hämmästytti minua hänen kirjeensä,
ja käytin tilaisuutta tullakseni tänne. Aamulla ennen saapumistani
Vigours oli lähetetty "Lion"-laivaan, ja Namu oli aivan levollisena,
nähtävästi häveten kirjettään, jota hän ei ollenkaan halunnut selittää.
Sellaista en tietysti voinut sallia, ja lopuksi hän tunnusti, että
häntä oli hyvin huolestuttanut nähdessään seurakuntalaistensa käyttävän
ristinmerkkiä, mutta kuultuaan siihen selityksen, oli hänen mielensä
tyyntynyt. Vigoursilla muka oli paha silmä, tavallinen seikka Italiaksi
nimitetyssä maassa Euroopassa, missä moinen paholainen usein tappoikin
ihmisiä, ja ristinmerkki näkyi olevan suojeluskeino sen vaikutusta
vastaan.
-- "Ja minä selitän sen näin, misi", sanoi Namu. "Mainittu maa
Euroopassa on paavinuskoinen, ja pahan silmän piru saattaa olla
katolinen paholainen tai ainakin tottunut katolisten menoihin.
Sentähden tuumin tähän suuntaan: jos ristinmerkkiä käytettäisiin
paavilaiseen tapaan, olisi se synnillistä, mutta kun sitä käytetään
vain suojelemaan ihmisiä pahalta hengeltä, joka itsessään on viaton
teko, niin täytyy merkinkin olla viattoman, samaten kuin pullo
sellaisenaan ei ole hyvä eikä paha. Sillä eihän tämä merkki ole hyvä
eikä paha. Mutta jos pullo on täytetty viinalla, niin viina se pahaa
on; ja jos merkkiä käytetään epäjumalanpalvelukseen, on se senvuoksi
paha. Ja kuten alkuasukas-pastorilta saattoi odottaa, oli hänellä
varalla sopiva teksti perkeleitten ulosajamisesta."
-- "Ja kuka teille on kertonut pahasta silmästä?" kysyin minä.
-- Hän myönsi, että se oli Case. Ka, pelkään pitävänne minua kovin
ahdasmielisenä, herra Wiltshire, mutta minun täytyy sanoa teille, että
se minua kovin suututti, enkä voi ajatella mitään hyvää kauppiaasta,
joka moisilla neuvoilla koettaa vaikuttaa pastoreihini. Ja sitäpaitsi
oli seudulla huhuiltu Adamsista, vanhus muka oli myrkytetty, mutta en
siihen juuri kiinnittänyt huomiotani. Nyt se kuitenkin johtui mieleeni.
-- "Ja viettääkö se Case nuhteetonta elämää?" kysyin.
-- Hän myönsi, että niin ei ollut laita; sillä vaikka hän ei
juopotellut, oli hän hyvin naisiin menevä ja uskonnoton.
-- "Sitten", sanoin minä, "luulen, että on sitä parempi mitä vähemmän
olette hänen kanssaan tekemisissä".
-- Mutta ei ole helppo saada Namusta viimeistä sanaa. Tuossa tuokiossa
oli hän valmis esityksineen. "Misi", sanoi hän, "te kerroitte minulle
viisaista miehistä, jotka eivät olleet pastoreita, eivätkä edes pyhiä
ihmisiä, mutta jotka tiesivät paljon oppimisen arvoista, esimerkiksi
puista ja eläimistä, ja osasivat painaa kirjoja ja kertoa veitsien
valmistamiseen poltetuista kivistä. Sellaiset miehet opettavat teitä
korkeakouluissanne, ja te saatte heiltä tietoja, mutta varotte
oppimasta jumalattomuutta. Misi, Case on minun koulumestarini."
-- En tiennyt, mitä sanoa. Casen juonittelut olivat nähtävästi
karkoittaneet herra Vigoursin Falesalta, ja se oli hyvinkin luultavasti
tapahtunut pastorini salaisella suostumuksella. Muistin, että juuri
Namu oli rauhoittanut minua Adamsista ja selittänyt huhun vain
katolisen papin ilkeämielisyydestä lähteneeksi. Ja näin, että minun
täytyi hankkia perusteellisempia tietoja puolueettomalta taholta.
Täällä on vanha päällikön veitikka, Faiaso, jonka te varmaan näitte
neuvostossa tänään; hän on koko ikänsä ollut levoton ja viekas,
suuri kapinain kuohuttaja ja saaren lähetystyölle kiusallinen oas.
Kuitenkin on hän hyvin älykäs ja, politiikkaa ja omia rikkomuksiaan
lukuunottamatta, pysyy totuudessa. Minä menin hänen luokseen, kerroin
hänelle kuulemani ja pyysin häntä olemaan avomielinen.
-- Minulla ei liene eläissäni ollut tuskallisempaa keskustelua.
Kenties ymmärrätte minua, herra Wiltshire, kun sanon teille,
että otan aivan vakavalta kannalta ne ämmäin lorut, joista minua
tuonnoin moititte, ja että olen yhtä harras pyrkimyksessäni tehdä
hyvää näille saarelaisille kuin te saatatte olla miellyttääksenne
ja suojellaksenne sievää vaimoanne. Ja teidän on muistettava, että
pidin Namua oikeana mallimiehenä ja ylpeilin hänestä, lukien hänet
lähetystyömme ensimäisiin kypsiin hedelmiin. Ja nyt sain tietää, että
hän oli joutunut jonkinlaiseen riippuvaisuuteen Casesta. Aluksi ei
hänessä ollut vikaa; se johtui epäilemättä juonittelun ja mahtailemisen
aiheuttamasta pelosta ja kunnioituksesta. Mutta kauhukseni sain
tietää, että toinen vaikutin oli tullut lisäksi: kuulin Namun ottaneen
tavaraa Casen myymälästä ja arvelun mukaan joutuneen hänelle pahasti
velkaan. Mitä tahansa kauppias sanoi, sen Namu vavisten uskoi. Hän
ei ollut tässä asemassa yksinään; monet kylässä elivät samallaisessa
alamaisuudessa; mutta Namun tapaus oli tärkein, Namun kautta oli
Case saanut eniten pahaa aikaan; ja kun päällikötkin jossain määrin
puolsivat häntä, niin hän hypitellen pastoria kämmenellään oli melkein
kylän valtias.
-- Te tiedätte jotakin Vigoursista ja Adamsista, mutta ehkä ette ole
kuullut mitään vanhasta Underhillista, Adamsin edeltäjästä. Muistan
hänet hiljaiseksi, leppeäksi vanhukseksi, ja meille kerrottiin, että
hän kuoli äkkiä. Valkoiset miehet kuolevat hyvin äkkiä Falesalla.
Totuus, sellaisena kuin sen nyt kuulin, jähmetytti veren suonissani.
Häntä näkyi kohdanneen yleinen halvaus, herpauttaen koko hänen
ruumiinsa paitsi toista silmää, jota hän alituisesti vilkutti. Pantiin
liikkeelle huhu, että avuton vanhus nyt oli paholainen, ja tuo katala
Case lietsoi alkuasukasten pelkoa, ollen itsekin pelkäävinään, eikä
muka uskaltanut yksinään mennä hänen taloonsa. Vihdoin kaivettiin
kuoppa, ja elävä ruumis haudattiin kylän äärimmäiseen päähän. Pastorini
Namu, jonka kasvatuksessa olin ollut avullisena, lausui rukouksen
tuossa inhoittavassa näytelmässä.
-- Tunsin olevani hyvin vaikeassa asemassa. Ehkä olisi velvollisuuteni
ollut ilmiantaa Namu ja toimittaa hänet eroitetuksi. Ehkä nyt
ajattelen niin, mutta silloin näytti asia vähemmän selvältä. Hänellä
oli suuri vaikutusvalta, se olisi saattanut osoittautua omaani
suuremmaksi. Alkuasukkaat ovat taikauskoon taipuvaisia; kenties olisin
heitä kiihoittamalla juurruttanut ja levittänyt näitä vaarallisia
kuvitteluja entistä enemmän. Ja Namu oli sitäpaitsi, tätä uutta,
kirottua vaikutusta lukuunottamatta, hyvä pappi, kykenevä mies ja
mieleltään hurskas. Mistä etsisin parempaa? Mistä saisin edes yhtä
hyvän? Tuolla hetkellä, Namun hairahdus vereksenä silmäini edessä,
elämäntyöni näytti minusta ivalta; toivo oli rinnassani kuollut.
Halusin mieluummin parantaa niitä työaseita mitä minulla oli kuin mennä
etäältä etsimään toisia, jotka varmaan osoittautuisivat huonommiksi;
ja häväistystä on toki vältettävä milloin se suinkin käy päinsä.
Oikein tai väärin, päätin siis toimia meluttomasti. Koko sen yön
toruin horjahtunutta pastoria ja väittelin hänen kanssaan, nuhtelin
häntä tietämättömyydestään, puutteellisesta uskostaan ja kurjasta
menettelystään, huuhdellessaan astian puhtaaksi vain ulkopuolelta,
kylmäverisesti avustaessaan murhassa ja lapsellisesti kiihtyessään
muutamista joutavista, tarpeettomista ja sopimattomista eleistä;
ja paljoa ennen päivänkoittoa oli hän edessäni polvillaan, kylpien
kyynelissä, jotka mielestäni osoittivat todellista katumusta.
-- Sunnuntai-aamuna nousin saarnastuoliin, puhuen ensimäisen
Kuningasten kirjan yhdeksännentoista luvun mukaan tulesta,
maanjäristyksestä ja äänestä, osoittaen oikean hengellisen voiman ja
viitaten niin selvästi kuin uskalsin Falesan äskeisiin tapahtumiin.
Vaikutus oli voimakas, ja se kasvoi vielä suuremmaksi, kun Namu
vuorostaan nousi, tunnustaen, että oli ollut puuttuvainen uskossa
ja elämässä ja että oli tullut synnin tuntoon. Siihen asti oli siis
kaikki hyvin; mutta sattui eräs onneton seikka. Läheni "toukokuumme"
aika saarella, jolloin otettiin vastaan alkuasukasten avustukset
lähetykselle. Velvollisuuteni oli tästä ilmoittaa, ja se antoi
viholliselleni tilaisuutensa, jota hän ei vitkastellut käyttää
hyväkseen.
-- Tieto asian kulusta oli epäilemättä toimitettu Caselle heti kun
jumalanpalvelus oli päättynyt, ja samana iltapuolena hän sovittausi
kohtaamaan minut keskellä kylää. Hän astui luokseni niin kiihkeänä ja
ärtyneenä, että tunsin olevan turmiollista häntä välttää.
-- "Kah", sanoo hän alkuasukasten kielellä, "tässähän on se pyhä mies.
Hän on saarnannut minua vastaan, mutta hän ei tehnyt sitä sydämestään.
Hän on saarnannut Jumalan rakkaudesta; mutta se ei tullut hänen
sydämestään, vaan hänen hampaittensa välistä. Tahdotteko tietää, mitä
hänellä oli sydämessään?" huudahti hän. "Minäpä näytän sen teille!"
Ja sipaisten päätäni oli hän ottavinaan siitä dollarin, pitäen rahaa
ilmassa.
-- Väkijoukon läpi humahti se kuiske, jolla polyneesialaiset ottavat
ihmeen vastaan. Minä puolestani seisoin hämmästyneenä. Se oli
tavallinen silmänkääntäjä-temppu, jonka kotona olin nähnyt parikymmentä
kertaa; mutta miten saisin kyläläiset siitä vakuutetuiksi? Toivoin,
että hepreankielen asemesta olisin opiskellut taikuroimista, voidakseni
maksaa veitikalle hänen omalla rahallaan. Mutta siinä sitä olin; en
voinut seisoa äänettömänä, ja paraskin, mitä osasin sanoa, oli heikkoa.
-- "Pyydän ettette vaivaudu jälleen koskemaan minuun", sanoin.
-- "Ei ole sellaista aikomustakaan", vastasi hän, "enkä teiltä riistä
edes dollarianne. Kas tuossa", sanoi hän, singauttaen sen jalkojeni
juureen. Lantti kuuluu viruneen kolme päivää samassa paikassa, mihin se
putosi.
-- Täytyy myöntää, että se oli hyvin pelattu, -- sanoin minä.
-- Oh, hän on taitava, -- myönsi hra Tarleton, -- ja siitä näette
itsekin, miten vaarallinen hän on. Hän oli osallisena halvatun miehen
kauheaan kuolemaan; häntä syytetään Adamsin myrkyttämisestä; hän
karkoitti Vigoursin valheilla, jotka olisivat voineet johtaa murhaan;
eikä ole epäilemistäkään, että hän nyt on päättänyt raivata tieltään
teidät. Emme voi arvata, mitä keinoja hän aikoo käyttää, mutta
epäilemättä se on jotakin uutta. Hänen kekseliäisyytensä on loppumaton.
-- Hän näkee suurta vaivaa, -- virkoin minä.
-- Ja minkätähden tuon kaiken?
-- No, montako tonnia kopraa voidaan tältä seudulta hankkia? -- kysyi
lähetyssaarnaaja.
-- Arvioin sen kuuteenkymmeneen, -- vastasin minä.
-- Ja paljonko siitä ansaitsee paikkakunnan kauppa-asiamies? --
tiedusti hän.
-- Kolmen punnan paikoille tonnilta, -- arvelin.
-- Sittenhän voitte itse laskea, mitä varten hän sen tekee, -- sanoi
herra Tarleton. -- Mutta tärkeintä on lyödä hänet. On selvää, että hän
oli levittänyt huhuja Umasta eristääkseen hänet ja pannakseen pahat
aikeensa hänen suhteensa täytäntöön. Kun hän ei siinä onnistunut ja
huomasi uuden kilpailijan saapuvan näyttämölle, hän käytti tyttöä
toisella tavalla. Nyt on meidän ennen kaikkea päästävä selville
Namusta. Uma, kun ihmiset alkoivat karttaa sinua ja äitiäsi, mitä Namu
silloin teki?
-- Hän jäädä pois myös, -- sanoi Uma.
-- Pelkään, että koira on syönyt oksennuksensa, -- sanoi hra Tarleton,
-- ja mitä on minun nyt tehtävä puolestanne? Tahdon puhua Namulle,
vihjaista hänelle, että häntä pidetään silmällä. Olisi omituista, jos
hän sallisi asioiden mennä väärin, kun hänet saatetaan varuilleen.
Silti saattaa tämä varokeino pettää, ja silloin on teidän etsittävä
apua muualta. Teillä on täällä kaksi henkilöä, joiden puoleen voisitte
kääntyä. Ensimäinen ja tärkeämpi niistä on pappi, joka voisi suojella
teitä katolisilla harrastuksilla; heitä on kurjan pieni lauma, mutta
heidän joukossaan on kaksi päällikköä. Ja se toinen henkilö on vanha
Faiaso. Ah, olisipa tämä tapahtunut jokunen vuosi sitten, ette olisi
ketään muuta tarvinnut! Mutta hänen vaikutusvaltansa on paljon
vähentynyt, siirtyen Maealle, ja Maea, pelkään, on Casen kätyreitä.
Lyhyesti, jos asia kääntyy pahimmilleen, on teidän lähetettävä sana
minulle tai tultava itse Fale-aliihin, ja vaikka vuoroni ei ole saapua
saaren tähän päähän kuukauden aikaan, tahdon koettaa parhaani. Herra
Tarleton sanoi siis hyvästi; ja puolta tuntia myöhemmin lähetysveneen
miehistö lauloi, ja airot välähtelivät.