No niin, päätökseni ei enää ollut peruutettavissa. Tiapolo oli
murskattava ennen uuden päivän valkenemista, ja minulla oli täysi työ
ei ainoastaan valmisteluissa, vaan myöskin väittelemisessä. Taloni
muistutti käsityöläisten keskusteluseuraa. Uma tahtoi kaikin mokomin
pidättää minua menemästä yöllä tiheikköön, sillä jos sen tekisin,
en muka koskaan palaisi. Tunnette hänen vakuuttelutapansa, olihan
jo esimerkki kuningatar Viktoriasta ja pirusta, ja saatatte hyvin
käsittää, että väsyin siihen ennen illan tuloa.
Vihdoin juolahti päähäni hyvä tuuma. Mitä hyödytti heitellä helmiäni
hänelle? Kaiketi tepsisi paremmin, ajattelin, jos käyttäisin jotakin
hänen omaa hakkelustaan.
-- Kuulehan sitten, -- sanoin. -- Etsi raamattusi, niin otan sen
mukaani matkalle. Siitä lähtee apua.
Hän vannoi, että raamattu ei mitään hyödyttäisi.
-- Juuri teidän kanakain tietämättömyyttä, -- nuhtelin. -- Mene
noutamaan raamattusi.
Hän toi sen, ja minä käänsin esille nimilehden, jolla arvasin löytäväni
vähäisen englanninkieltä, ja niin siinä olikin. -- Kas! -- sanoin. --
Silmäisepäs tuohon! "Lontoossa, Englannin ja Ulkomaan Bibliaseuran
kustannuksella, Blackfriars", ja vuosiluku, jota en tajua, kun se on
painettu noilla äksillä. [Roomalaisilla numeroilla. Suom.] Mikään piru
helvetistä ei tohdi tulla lähellekään Bibliaseuraa eikä koko katua.
Kah, oletpa sinä hupsu! -- lisäsin. -- Miten luulet tulevamme toimeen
omien _aitujemme_ kanssa kotona? Kaikki bibliaseuran ansiota!
-- Luulen, että teillä ei ne olekaan, -- sanoi hän. -- Valkoinen mies
kertoo teillä ei ole yhtä aitu.
-- Kuuluu kai hyvinkin uskottavalta? -- kysyin. -- Miksi nämä saaret
olisivat niitä täpötäynnä, eikä ainoatakaan Euroopassa?
-- Niin, siellä ei kasva yhtä leipäpuu, -- selitti hän.
Olisin voinut repiä tukkaani. -- Kuulehan toki, eukkoseni, -- sanoin,
-- lopeta jo, olen väsynyt lörpöttelyysi. Minä otan raamatun mukaani,
se riittää minulle täydellisesti, ja olkoon tämä viimeinen sanani.
Yö oli tavattoman pimeä, päivänlaskun mukana nousseet pilvet peittivät
koko taivaan; ei tähden välähdystä, ja alenevan kuun loppusyrjä
ilmestyisi vasta aamutunneilla. Kylän ympäristö, johtuiko se sitten
avoimissa huoneissa palavista valoista tai monien riutalla liikkuvien
kalastajain soihduista, hohti kuin ilotulituksessa; mutta meri, vuoret
ja metsät olivat kokonaan pimeän peitossa.
Kello lienee ollut kahdeksan lähtiessäni retkelleni sälytettynä kuin
aasi. Ensiksikin oli raamattu, ihmisen pään kokoinen kirja, jonka
hupsuudessani olin lupautunut ottamaan. Sitten oli pyssyni, veitsi,
lyhty ja patenttisytykkeitä, kaikki tarpeellisia. Lisäksi tuli
varsinaiset työkojeeni, hirvittävä paino ruutia, pari kalastuksessa
käytettyä dynamiittipommia ja muutamia kappaleita hitaasti syttyvää
rikkilankaa, jotka olin vetänyt ulos läkkikoteloista ja liittänyt
yhteen miten parhaiten taisin; sillä sytykkeet olivat vain
kauppatavaraa, ja olisi ollut mieletöntä niihin luottaa. Ylimalkaan oli
minulla, kuten näette, tarpeita aimo räjähdystä varten! Menot eivät
merkinneet mitään; tahdoin tehdä työni säällisesti.
Niin kauan kuin olin avoimella kentällä ja saatoin kodistani näkyvän
lampun mukaan ohjata askeleeni, kävi kaikki hyvin. Mutta ehdittyäni
polulle tuli niin pimeä, että en päässyt eteenpäin, vaan astuin
sivulle metsään ja kiroilin siellä kuin mies, joka etsii tulitikkuja
makuuhuoneessaan. Tiesin, että oli vaarallista sytyttää lyhtyni,
sillä sen valo näkyisi niemekkeen kärkeen asti, ja koska kukaan ei
käynyt täällä pimeän tultua, antaisi se puheenaihetta ja tulisi Casen
korviin. Mutta mitä oli minun tehtävä? Täytyi joko luopua yrityksestä
ja menettää arvoni Maean silmissä tai uhallakin sytyttää lyhty ja
suorittaa tehtäväni niin pian kuin mahdollista.
Polulla kulkiessani kävelin rivakasti, mutta heti mustalle
rannikolle tultuani oli minun juostava. Sillä vuoksi oli nousemassa
korkeimmilleen, ja päästäkseni ruutiani kastelematta tyrskyn ja jyrkän
vuorenseinän välitse tarvitsin kaiken nopeuteni. Nytkin ulottui
ryöppy polviini asti ja olin vähällä kaatua kiveä vasten. Kaiken
tämän aikaa tulinen kiireeni, meren raikas ilma ja tuore haju piti
mieleni reippaana; mutta kun olin tiheikössä ja aloin kiivetä polkua,
kävin tehtävään hitaammin. Metsän synnyttämän arkuuden olivat mestari
Casen banjonkielet ja kuvaveistokset suureksi osaksi ravistaneet
niskastani, mutta silti pidin tätä kaameana vierailuna ja arvasin, että
opetuslasten täytyi käynneillään pahoin säikähtyä.
Kun lyhdyn valo sattui runkoihin, haarautuviin oksiin ja köysimäisten
köynnöskasvien kiertyneihin latvoihin, muutti se koko paikan tai
kaiken, mitä siitä saattoi nähdä, eräänlaiseksi sekavaksi liikkuvien
varjojen leikiksi. Ne tulivat vastaan vankkoina ja nopeina kuin
jättiläiset ja sitten kaikkosivat pois haihtuen hämärään; ne kohosivat
pään yli kuin nuijat ja lensivät sitten lintujen lailla yön pimeyteen.
Metsän kamara kiilsi lahosta puusta, muistuttaen tulitikkulaatikon
kyljessä raapaisemisen jälkeen välähtävää fosforihohdetta. Isoja,
kylmiä pisaroita välähteli kuin hikeä oksilta yläpuolellani. Tuuli kävi
tuskin nimeksikään; vain pieni jäinen viima hengähteli maanpuolelta,
kykenemättä mitään liikahduttamaan; ja harput olivat mykkiä.
Ensimäisen maantunnun sain päästyäni villipalmu-metsästä ja nähdessäni
möröt muurin harjalla. Kovin kummallisilta ne näyttivät lyhdyn valossa,
kasvot maalattuina, näkinkengät silminä sekä vaatteet ja hiukset
riipuksissa. Toisen toisensa perästä tempasin ne kaikki alas, pinoten
ne kasaan holvin katolle, jotta ne pääsisivät samaan kokkoon muun
kanssa. Sitten valitsin paikan erään ison eteiskiven takana, kaivoin
siihen ruutini ja kaksi räjähdyspommia ja juoksutin sytytyslankani
käytävälle. Vielä jäähyväisiksi vilkaisin savuavaan päähän. Somalta se
näytti.
-- Hei vain! -- huudahdin. -- Nyt on kohtalosi määrätty.
Ensimäinen aikomukseni oli sytytettyäni heti lähteä kotiinpäin; sillä
pimeys, lahonneen puun kimmeltely ja lyhdyn varjot saivat mieleni
tuntumaan kolakalta. Mutta minä tiesin, missä yksi harpuista riippui;
minusta olisi ollut vahinko, ellei se olisi mennyt muitten mukana;
mutta samalla kertaa en voinut olla itselleni myöntämättä, että olin
hirveästi väsynyt hommaani ja että mieluimmin olisin ollut kotona
suljettujen ovien takana. Astuin ulos kellarista miettien puoleen ja
toiseen. Meren kohinaa kuului kaukaa alapuoleltani rannalta; lähempänä
ei lehtikään värähtänyt; olisin saattanut olla ainoa elävä olento tällä
puolen Kap Hornin.
Ja kun siinä seisoin ajatuksissani, tuntui kuin koko metsä heräisi
ja täyttyisi pienillä äänillä. Pieniä ääniä ne olivat, ei mitään
vaarallista -- rasahdus tuolla, pyrähdys täällä, -- mutta rintaani
ahdisti ja kurkkuni kävi kuivaksi kuin korppu. En minä Casea peljännyt,
kuten olisi ollut järkevätä; en Casea edes ajatellutkaan; mutta
minua vaivasivat kuin ankara ähky akkain lorut paholaisnaisista ja
metsäsioiksi muuttuneista miehistä. Puuttui vain kynnen verta, että
olisin lähtenyt juoksuun; kuitenkin hillitsin itseni, astuin ulos ja
kohottaen lyhtyä kuin hullu katsahdin ympärilleni.
Kylän taholla ja polulla ei näkynyt mitään. Mutta kun käännyin
sisämaahan päin, oli ihme, että en lysähtänyt maahan. Tuolla,
tullen suoraan erämaasta ja paholaisviidasta ... tuolla oli varmaan
paholaisnainen juuri sellainen, millaisiksi olin niitä kuvitellut. Näin
valon lankeevan hänen paljaille käsivarsilleen ja kirkkaihin silmiinsä,
ja minä kiljahdin niin kimakasti, että luulin siihen paikkaan kuolevani.
-- Ah, älä huuda ääni! -- sanoi paholaisnainen kuuluvalla
kuiskauksella. -- Miksi sinä puhu iso ääni? Sammuta valo! Ese tulee hän.
-- Kaikkivaltias Jumala, sinäkö se olet, Uma? -- ihmettelin minä.
-- _Ioe_, -- myönsi hän. -- Minä tulee nopea. Ese täällä pian.
-- Tulitko sinä yksin? -- kysyin. -- Sinä ei pelkää?
-- Ah, liian paljo pelkää! -- kuiskasi hän, tarraten minuun kiinni. --
Minä luulla kuolla.
-- No, -- sanoin heikosti irvistäen, -- minä en naura sinulle, rouva
Wiltshire, sillä itse lienen säikähtynein mies Etelämeren saarilla.
Hän kertoi minulle parilla sanalla, miksi oli tullut. Tuskin olin
lähtenyt, kun Fa'avao kuului saapuneen sisälle, ja akka oli kohdannut
Mustan Jackin juoksemassa minkä kinttunsa kantoivat meidän asunnoltamme
Casen taloon. Uma ei pysähtynyt puhumaan, vaan riensi suoraa päätä
tiheikköön minua varoittamaan. Hän oli niin lähellä kintereilläni, että
lyhty opasti hänet rannikon yli, ja sen välke puissa osoitti hänelle
myöhemmin suunnan vuorta ylös. Vasta kun olin päässyt huipulle tai
astunut kellariin, ihmetteli hän, mihin Herran nimessä olin joutunut,
ja menetti kappaleen kallista aikaa, peläten huutaa, koska Case saattoi
olla hänen kintereillään, ja lankeillen tiheikössä, niin että ruumiinsa
oli sinelmiä ja naarmuja täynnä. Silloin hän varmaan joutuikin liian
etäälle etelää kohti, jonka seurauksena hän vihdoin ilmestyi sivultani,
peloittaen minut pahemmin kuin sanavarani riittävät kuvailemaan.
No, mikä tahansa oli parempaa kuin naispaholainen, mutta hänen
kertomuksensa kuulosti kylläkin vakavalta. Mustalla Jackilla ei ollut
mitään asiaa talollani, ellei häntä ollut pantu sinne vartioimaan;
ja minusta näytti, että typerä mainitsemiseni maalista ja ehkä joku
Maean lörpöttely oli saattanut meidät ahtaalle. Selvää oli ainakin,
että Uman ja minun oli jäätävä tänne yöksi; me emme uskaltaisi yrittää
kotiin ennen päivän valkenemista, ja silloinkin olisi turvallisempaa
kiertää vuoren kautta ja saapua kylään takalistolta, jotta emme
joutuisi väijytyksiin. Yhtä selvää oli myöskin, että miina oli heti
räjäytettävä, jotta Case ei ehtisi sitä ehkäisemään.
Minä astuin holvikäytävään Uman pitäessä tiukasti minusta kiinni,
avasin lyhtyni ja tuikkasin tulen rikkilankaan. Sen ensimäinen
pätkä hulmahti kuin paperikaistale, ja minä seisoin tyhmistyneenä
katsellen sen palamista ja ajattelin, että lentäisimme ilmaan Tiapolon
kanssa, mikä ei suinkaan kuulunut minun suunnitelmiini. Toinen paloi
säännöllisemmin, vaikka välempään kuin olisin tahtonut; ja silloin minä
sain tajuntani takaisin, laahasin Uman käytävästä, sammutin tulen ja
pudotin lyhtyni, ja molemmat hapuilimme tiheikköön, jossa laskeuduimme
yhdessä puun alle, kun katsoin päässeemme turvallisen loitolle.
-- Eukkoseni, -- virkoin, -- en unohda tätä yötä. Sinä olet oikea
helmi, ja siksi et tulekaan täällä toimeen paremmin.
Hän puristautui lähelleni. Juostuaan asunnostamme pelkässä hameessaan,
mikä hänellä oli yllään oli hän tullut likomäräksi kasteesta ja
mustan rannikon tyrskyistä, joten hän värisi vilusta sekä pimeyden ja
paholaisten pelosta.
-- Liian paljo pelkää, -- oli kaikki, mitä hän sanoi.
Casen vuoren takempi rinne kallistuu melkein äkkijyrkkänä seuraavaan
laaksoon. Olimme aivan sen reunalla, ja minä saatoin nähdä lahopuiden
kimaltelevan ja kuulin meren kohinan kaukaa alhaalta. En pitänyt
asemasta, joka ei jättänyt minulle peräytymistietä, mutta pelkäsin
sitä vaihtaa. Sitten huomasin lyhdyn suhteen tehneeni vielä pahemman
erehdyksen; minun olisi pitänyt jättää se palamaan, jotta olisin
voinut pamauttaa Casea hänen astuessaan sen valoon ja ellen olisi
älynnyt tehdä sitäkään, näytti järjettömältä jättää hyvä lyhty
lentämään sirpaleiksi noiden vuoltujen kuvien mukana. Kapinehan kuului
minulle, oli rahan arvoinen ja saattoi tulla hyvään tarpeeseen. Jos
olisin voinut luottaa sytytyslankaan, olisin ehkä rientänyt sen
vielä pelastamaan. Mutta ken saattoi siihen luottaa? Tiedämmehän,
mitä rojua kauppatavara on. Kyllähän se kelpasi kanakoille niiden
kalastusretkillä, koska heidän kuitenkin täytyy olla ripeät
liikkeissään ja korkeintaan joutuvat vaaraan saada kätensä reväistyksi
irti ruumiista. Mutta jokaiselle, ken tahtoi liikuskella tämänlaatuisen
ruutipesän ympärillä, oli tuo sytytyslanka arvoton.
Näin ollen en voinut muuta kuin pysyä liikahtamatta, pitää haulikkoni
varattuna ja odottaa räjähdystä. Mutta se oli vakavanlaista hommaa.
Yön pimeys oli läpitunkematon; muuta ei voinut nähdä kuin lahonneen
puun aavemaisen hohteen, jonka valossa vain sen itsensä eroitti.
Ja tarkatakseni ääniä heristin korviani, kunnes luulin kuulevani
rikkilangan palamisen holvin suppilossa, ja totesin, että metsässä oli
haudanhiljaista. Silloin tällöin kuului pikku rasahdus; mutta oliko
se etäällä vai kaukana, Caseko kolhi varpaitaan kantoihin muutaman
askeleen päässä minusta vai puuko taittui kilometrien etäisyydessä, oli
minulle yhtä hämärää kuin vastasyntyneelle lapselle.
Ja sitten aivan yhtäkkiä Vesuviukseni laukesi. Kauan sitä oli saanut
odottaa; mutta kun se kerran pamahti, ei totisesti kukaan olisi voinut
parempaa pyytää. Ensiksi kuului hitonmoinen jymähdys, tulta tuiskahti
korkealle, ja metsä kävi niin valoisaksi, että olisi nähnyt lukea. Ja
sitten vasta leikki alkoi. Uma ja minä olimme puolittain haudattuina
multakuormallisen alle, ja hyvä että silläkin pääsimme, sillä yksi
suuaukon paasista paiskautui avaruuteen, putosi parin sylen päähän
olinpaikastamme, ponnahti vuorenreunan yli ja vierähti kolisten
takalaaksoon. Huomasin melkoisesti laskeneeni välimatkamme väärin
tai asettaneeni liian voimakkaan dynamiitti- ja ruutipanoksen, miten
haluatte.
Ja nyt havaitsin tehneeni toisenkin harhaiskun. Jymy alkoi jo häipyä
tärisyttäen saarta mainingeillaan, häikäisevä hohde sammui, eikä yön
pimeys kuitenkaan palannut niinkuin olin odottanut. Sillä pitkin
metsää oli räjähdys siroitellut hehkuvia hiiliä ja kekäleitä; niitä
oli ympärilläni tantereella, muutamia oli pudonnut alas laaksoon ja
toisia hehkui puiden latvoissa. Paloa en peljännyt, sillä nämä metsät
ovat liian kosteita syttyäkseen. Mutta haittana oli, että koko seutu
oli valaistu, tosin ei kovin kirkkaasti, mutta kuitenkin riittävästi,
jotta siinä näki tähdätä; ja siroiteltujen hiilten suunta luultavasti
suosi yhtä paljon Casea kuin itseäni. Tietysti tähystelin ympärilleni
keksiäkseni hänen valkoisen naamansa; mutta hänestä ei näkynyt
merkkiäkään. Umasta taasen näkyi pamaus ja leimahdukset kokonaan
karkoittaneen elonkipinän.
Pelissäni oli heikko kohta. Yksi noista siunatuista kaiverretuista
kuvista oli pudonnut -- tukka, vaatteet ja koko ruho ilmiliekissä --
tuskin neljän metrin päähän minusta. Heitin pitkän, tutkivan katseen
ympärilleni; mitään Casea ei vieläkään näkynyt, ja minä päätin vapautua
tuosta palavasta kekäleestä ennen hänen tuloaan, tai muutoin minut
ammuttaisiin siihen kuin koira.
Ensimäinen ajatukseni oli ryömiä, mutta sitten tuumasin, että nopeus
oli edullisinta, ja nousin puoliksi ylös ottaakseni harppauksen.
Samassa näkyi jostakin olinpaikkani ja meren välistä leimaus, kuului
laukaus, ja kiväärinkuula vinkui korvissani. Pyörähdin heti päin,
suoristautuen pyssy ojossa, mutta sillä roistolla oli Winchesteri, ja
ennenkuin ehdin häntä nähdäkään hänen toinen laukauksensa kaatoi minut
kumoon kuin keilan. Tuntui kuin olisin lentänyt ilmassa, sitten putosin
päistikkaa maahan, viruen puolisen minuuttia tolkuttomana. Senjälkeen
huomasin, että käteni olivat tyhjät, -- pyssyni oli kaatuessani
lennähtänyt pääni yli. Sellainen tila, missä minä olin, valveuttaa
miehen hyvin hereilleen. Tuskin tiesin, mihin minua oli sattunut tai
olinko ollenkaan loukkautunut, mutta kasvoilleni käännähtäen yritin
ryömiä asettani ottamaan. Ellette ole koettanut liikkua murskatulla
koivella, ette tiedä, mitä tuska on, ja minä karjaisin kuin mullikka.
Tämä oli onnettomin ääni, minkä elämässäni olen päästänyt. Siihen asti
oli Uma järkevänä naisena pysytellyt puunsa tyvellä tietäen, että hän
olisi vain tiellä; mutta kuultuaan minun kiljahtavan hän juoksi esille.
Winchesteri pamahti jälleen ja hän tuupertui maahan.
Olin kohoutunut ylös koipineni päivineni häntä pysäyttämään; mutta
nähdessäni hänen kellahtavan kentälle laskeuduin jälleen paikalleni,
olin hiljaa ja koettelin puukkoni päätä. Minä olin tähän asti
hätiköinyt ja ollut hölmistyneenä. Ei enää mitään sellaista! Hän oli
ampunut naistani, ja minun oli se hänelle kostettava. Makasin siinä
hampaitani purren ja haudoin mahdollisuuksia. Koipeni oli murskattu,
pyssyni poissa. Casella oli vielä kymmenen patruunaa Winchesterissään.
Tilanne näytti toivottomalta. Mutta minä en hetkeäkään haikaillut enkä
menettänyt rohkeuttani. Sen miehen oli kuoltava.
Pitkähköön aikaan ei kumpikaan meistä hievahtanut. Sitten kuulin Casen
alkavan liikkua lähemmäksi pensaikossa, vaikka hyvin varovaisesti.
Epäjumalan-kuva oli palanut loppuun; ainoastaan siellä täällä kyti
vielä joitakuita hiiliä, ja metsä oli pääasiallisesti pimeä, joskin
siinä viipyi himmeä hehku kuin rovion hiipuvassa hiilloksessa.
Tässä puolihämärässä eroitin Casen pään tuijottamassa minuun ison
saniaispensaan yli, ja samalla kertaa roisto näki minut ja nosti
Winchesterinsä poskelleen. Odotus oli viimeinen mahdollisuuteni, mutta
tuntui kuin olisi sydämeni riuhtautunut telakoiltaan. Sitten hän
laukaisi. Onneksi minulle ei hänellä ollut haulipanosta, sillä luoti
iski tuuman päähän minusta, ryöpyttäen multaa silmiini.
Koettakaa kuvitella, mitä on venyä tyynenä ja sallia itseään ammuttavan
istualta, kuulan osuessa vain hiuksenverran harhaan. Mutta minä sen
onnekseni tein. Hetkisen Case seisoi Winchesteri ojossa; sitten hän
naurahti itsekseen ja astui sanajalkain takaa esille.
-- Naura! -- ajattelin minä. -- Jos sinulla olisi etanankaan järki,
niin rukoilisit!
Olin jäykkä kuin laivan touvi tai kellon vieteri, ja heti kun hän
ehti ulottuvilleni tartuin häntä nilkasta, tempasin jalat hänen
altaan, paiskaten hänet pitkäkseen, ja ennenkuin hän sai henkeänsä
vedetyksi olin hänen päällään murskattuine koipineni kaikkineni.
Hänen Winchesterinsä oli mennyt samaa tietä kuin oma haulikkoni. Nyt
ei ollut hätää -- nyt häntä uhmasin. Olen aina ollut vahva mies,
mutta en tiennyt, mitä voima on, ennenkuin pääsin käsiksi Caseen. Hän
menetti harkintakykynsä ja tolkkunsa kaatua rymistessään ja nosti
molemmat kätensä ylös kuin säikähtynyt nainen, joten sain ne kummankin
kaapatuiksi vasempaani. Tämä havahdutti hänet, ja hän upotti hampaansa
kyynäsvarteeni kuin kärppä. Siitä minä viisi. Koipeani kivisti niin,
että enemmällä ei ollut väliä, ja vetäen veitseni minä työnsin sen
häneen.
-- No, -- sanoin, -- nyt olet kourissani; viimeinen hetkesi on tullut,
ja oli jo aikakin! Miltäs terä tuntuu? Tästä saat Underhillin puolesta!
Ja tuo on Adamsista! Ja nyt tulee Uman edestä, ja se ajaa konnansielusi
ulos ruumiistasi!
Näin sanoen annoin hänelle kylmää terästä koko voimallani. Hänen
ruumiinsa nytkähteli allani kuin vieterisohva; hän päästi kauhean,
pitkän voihkauksen ja sitten virui hiljaa.
-- Jokohan olet kuollut? Toivon sitä! -- ajattelin, sillä päätäni
huimasi. Mutta minä en tahtonut antautua vaaraan; hänen oma
esimerkkinsä oli liian lähellä silmieni edessä. Siis koetin vetää
veitsen haavasta antaakseni hänelle uuden piston. Muistan, miten veri
purskahti käsilleni kuumana kuin tee; ja sitten minä pyörryin, ja pääni
putosi miehen suulle.
Kun jälleen tulin tajuihini, oli pilkkosen pimeä; hiilet olivat
hiipuneet; ei ollut muuta nähtävänä kuin lahopuiden hohde, enkä
tietänyt, missä olin, miksi tunsin sellaista tuskaa tai mistä olin niin
kastunut. Sitten palasi muistini, ja ensi huoleni oli antaa hänelle
taasen puukosta puolisen tusinaa iskua kahvaan asti. Kaiketi henki jo
oli hänestä paennut, mutta ei se häntä vahingoittanut ja teki minulle
hyvää.
-- Panisin vetoa, että nyt olet kuollut, -- mumisin, ja kutsuin sitten
Umaa.
Kun mitään vastausta ei kuulunut, aloin ryömiä häntä hapuilemaan,
loukkasin murskatun jalkani ja menin jälleen tainnuksiin.
Toistamiseen toinnuttuani näin, että ilma oli seestynyt, sillä vain
muutamia puuvillan-valkoisia pilvenhattaroita leijaili taivaalla.
Kuu oli noussut -- tropiikkien kuu. Kotimaamme kuutamo muuttaa
metsän mustaksi, mutta tämä loppukuun viime sakarakin väritti puut
vihreiksi kuin päivänvalo. Yölinnut (tai pikemmin ne olivat aikaisia
aamulintuja) elpyivät visertelemään pitkiä, laskevia satakielten
soittoa muistuttavia säveliään. Ja minä saatoin nähdä kuolleen miehen,
jonka päällä vielä puolittain lepäsin, katselevan suoraan taivasta
kohti avoimilla silmillään -- ne eivät olleet vaaleammat kuin hänen
eläessään. Ja hiukan tuonnempana virui Uma kyljelleen kaatuneena.
Laahasin itseni hänen luoksensa niin hyvin kuin kykenin, ja sinne
päästyäni huomasin hänen olevan aivan valveilla itkien ja nyyhkyttäen
itsekseen hiljaa kuin hyönteinen. Hän näkyi aitujen tähden pelkäävän
parkua ääneensä. Mitään isompaa vammaa hän ei ollut saanut, mutta oli
aivan suunniltaan säikähtynyt. Hän oli tullut tajuihinsa jo kauan
sitten ja huutanut minulle, mutta kun ei kuullut vastausta, oli hän
päätellyt, että molemmat olimme kuolleet, ja oli maannut paikallaan
siitä asti, tohtimatta liikahduttaa sormeakaan. Luoti oli kyntänyt
hänen olkapäätänsä, ja hän oli menettänyt melkolailla verta; mutta pian
sidoin haavan niin hyvin kuin paitani liepeellä ja kaulahuivillani
voin, nostin hänen päänsä terveelle polvelleni, tukien selkääni
puunrunkoa vasten, ja jäin aamua odottamaan.
Umasta ei ollut hyötyä eikä huvia, hän vain riippui minussa kiinni,
vapisi ja itki. En luule, että kukaan on koskaan ollut pahemmin
säikähtyneenä, ja tehdäkseni hänelle oikeutta, hän oli viettänytkin
vaiherikkaan yön. Minulla taasen oli kivistystä ja hyvä kuumeen
alku, mutta hiljaa istuessani tuntui kevyemmältä. Ja joka kerta, kun
vilkaisin Caseen, olisin tahtonut laulaa ja viheltää. Puhukaa ruuasta
ja juomasta! Nähdä tuo mies siinä makaamassa kuolleena kuin suolattu
silli riitti minulle veroksi.
Yölinnut herkesivät tuokion perästä laulamasta; sitten rupesi valo
vaihtumaan, idän kulma kävi oranssinväriseksi, koko metsä alkoi väristä
sävelistä kuin soittolaatikko, ja täysi päivä oli tullut.
En odottanut Maeaa vielä pitkään aikaan; ja mielestäni olikin
mahdollista, että hän perääntyisi koko tuumasta eikä saapuisi
ollenkaan. Sitä enemmän mielissäni olin, kun tunnin verta päivän
valkenemisen jälkeen kuulin näreiden räiskyvän ja joukon kanakoja
naurulla ja laululla pitävän rohkeuttaan yllä. Uma nousi istualleen
aivan reippaana heti ensi sanan kuullessaan; ja pian näin seurueen,
Maea etunenässä ja aurinkohattuinen eurooppalainen hänen takanaan,
pujottautuvan esiin polulta. Se valkoihoinen oli herra Tarleton, joka
eilen iltamyöhällä oli saapunut Falesan kylään, jätettyään aluksensa ja
käveltyään viimeisen välin lyhty kädessä.
He hautasivat Casen kunnian kentälle samaan koloon, missä hän oli
pitänyt tuota savuavaa päätä. Odotin toimituksen loppuun; ja herra
Tarleton rukoili, mikä minusta oli hupsuttelua, mutta myöntää täytyy,
että hän antoi hyvin heikon kuvan vainajan mahdollisuuksista, ja
hänellä näkyi olevan omat ajatuksensa helvetistä. Minulla oli sen
johdosta hänen kanssaan sananvaihtoa jälkeenpäin: lausuin hänelle, että
hän oli vilpistellyt velvollisuudessaan ja että hänen olisi pitänyt
miehen lailla nousta suoraan ilmoittamaan kanakoille Casen joutuneen
kadotukseen, joka olikin hänelle oikein; mutta en koskaan saanut häntä
katselemaan asiaa minun silmilläni.
Sitten tekivät he minulle paarit riu'uista ja kantoivat minut asemalle.
Herra Tarleton asetti sääriluuni paikoilleen, laittaen siihen oikean
lähetyssaarnaajan-siteen, jonka vuoksi vielä tänä päivänä onnun. Sen
tehtyään otti hän minulta, Umalta ja Maealta todistuksen ja kirjoitti
kaiken puhtaaksi, antaen meidän piirtää nimimerkkimme alle. Senjälkeen
lähetti hän noutamaan päälliköt ja vei heidät isä Randallin asuntoon
takavarikoimaan Casen paperit.
Mitään muuta he eivät löytäneet kuin palasen monina vuosina pidettyä
päiväkirjaa, jossa puhuttiin vain kopran hinnasta, varastetuista
kananpojista ja muusta sellaisesta, sekä liikekirjat ja alussa
mainitsemani testamentin, jotka molemmat osoittivat koko hökötyksen
(varaston, hyllyjen, astiain) kuuluvan samoattarelle. Minä sen häneltä
ostin melko korkeasta summasta, sillä hänellä oli aika hoppu niistä
päästä ja palata kotiinsa. Randall ja neekeri taasen saivat pötkiä, he
pääsivät jonkinlaiselle kauppa-asemalle Pape-malulun puolessa; mutta
heidän asiansa menestyivät perin huonosti, sillä eihän kummallakaan
heistä ollut sellaiseen kykyä. He elelivät enimmäkseen kalalla, ja
sentähden se Randall kuolikin. Näkyy olleen oiva parvi eräänä päivänä,
ja isä meni niitä pyydystämään dynamiitilla. Joko sytyslanka paloi
liian nopeasti tai isä oli päissään tai kumpaakin, mutta pommi räjähti
(tavallisuuden mukaan) ennenkuin hän heitti -- ja missä oli isän käsi?
No, eihän siinä sen vaarallisempaa; pohjoisemmat saaret vilisevät
täällä käsipuolia miehiä, sellaisia kuin tapaamme "Tuhannen ja yhden
yön" saduissa. Mutta joko Randall oli liian vanha tai joi liian paljon,
siunatuksi lopuksi hän siitä kuolla kupsahti. Varsin pian senjälkeen
neekeri häädettiin saarelta, kun oli varastanut valkoihoisilta, ja
lähti länteen, missä löysi ihmisiä omaa väriään, mikäli hän siitä
piti, ja ne hänen värisensä miehet ottivat ja söivät hänet jossakin
juhlatilaisuudessa, ja toivon vain, että hän heille maistui!
Täten jäin yksikseni voitonriemuuni Falesalle. Ja kun kuunari saapui,
täytin sen ja vielä annoin puolen huoneen korkuisen kansilastin. Täytyy
myöntää, että herra Tarleton menetteli reilusti meitä kohtaan; mutta
hän kosti häijynlaisesti.
-- No, herra Wiltshire, --- sanoi hän, -- olen sovittanut teidät
kaikkien kanssa täällä. Vaikeata se ei ollutkaan, nyt kun Case on
poissa; mutta minä tein sen ja menin vielä takuuseen siitä, että
menettelette rehellisesti alkuasukkaita kohtaan. Minun täytyy pyytää
teitä pitämään sanani.
Pidinhän minä sen. Usein tuotti vaakani minulle kiusaa, mutta minä
järkeilin tähän tapaan: meillä kaikilla on hiukan omituiset vaa'at, ja
alkuasukkaat tietävät sen ja kastelevat kopransa samassa suhteessa,
niin että kaikki käy oikein. Mutta totta on, että se kiusasi minua,
ja vaikka menestyin Falesalla, olin senvuoksi melkein iloinen, kun
liikkeemme siirsi minut toiselle asemalle, missä en ollut mihinkään
sitoutunut ja saatoin katsella vaakaani rehellisellä naamalla.
Mitä eukkooni tulee, tunnette hänet yhtä hyvin kuin minä itsekin.
Hänellä on vain yksi vika. Ellei pidä häntä silmällä, lahjoittaisi
hän pois puodin katonkin. No, se näkyy olevan kanakoille luontaista.
Hänestä on tullut voimakas, roteva nainen, joka voisi nostaa
lontoolaisen poliisikonstaapelin hartioilleen. Mutta sekin on
luontaista kanakoille, eikä ole pienintäkään epäilystä, että hän on
ensiluokkainen vaimo.
Herra Tarleton on aikansa palveltuaan mennyt kotiin. Hän oli paras
lähetyssaarnaaja, mitä olen tavannut, ja nyt hän kuulemma on
kirkkoherrana jossakin Somersetin puolessa. Ja se on hänelle parasta;
siellä ei ole kanakoja hänen vaivoinaan.
Entä ravintolani? Siitä ei puhettakaan, tuskin sellaista koskaan
perustan. Luullakseni olen nyt kiinni täällä. En tahdo jättää
tenaviani, nähkääs, ja -- turha on sitä kieltää -- täällä he voivat
paremmin kuin valkoisten maassa, vaikka Ben vei vanhimman Aucklandiin
[Kaupunki Uudessa Seelannissa. Suom.], missä häntä koulutetaan
parhaiden mukana. Mutta enimmin päänvaivaa tuottavat minulle tytöt.
Ne ovat tietenkin puolirotua; sen tiedän yhtä hyvin kuin tekin, eikä
kukaan halveksi sekarotuisia enemmän kuin minä; mutta ne ovat minun,
ja jokseenkin kaikkeni. En voi tyytyä ajatukseen, että he yhtyisivät
kanakoihin, ja mistäpä heille valkoisia miehiä löydän?