Tulin kuistille aamusella juuri ennen auringon nousua. Asuntoni oli
viimeinen itäänpäin; metsäinen ja kallioinen niemeke sen takana kätki
päivännousun. Lännen puolella virtasi vuolas, vilpoinen joki; taampana
oli kylän kookospalmuilla, leipäpuilla ja majoilla täplitetty vihreä
kenttä. Toisissa asunnoissa oli luukut vielä ikkunoissa, toisissa oli
ne jo avattu: näin moskiittoverkot vielä pingoitettuina, ja niiden
lävitse häämöitti vastaheränneiden istuvien ihmisten varjoja; toisia
taas oli harppailemassa äänettöminä pitkin nurmikkoa, käärittyinä
monivärisiin yöpukuihinsa kuin beduiinit raamatun kuvissa. Oli
haudanhiljaista, juhlallista ja viileätä, ja aamunkoiton valo hohti
laguunilla kuin tuli.
Mutta se, mikä minua kiusasi, oli lähempänä. Tusinan verta nuoria
miehiä ja lapsia oli asettunut kaareen taloni sivulle: puro eroitti
heidät, toiset olivat sen tämänpuoleisella, toiset tuonpuoleisella
rannalla ja yksi veden keskeltä kohoavalla paadella; ja kaikki
istuivat he ääneti raiteihinsa käärittyinä, tuijottaen minuun ja
huoneisiini suoraan kuin lintukoirat. Minusta tuntui se omituiselta
ulos mennessäni. Kun uituani tulin takaisin ja näin heidät kaikki
siellä ja vielä pari kolme lisäksikin, tuntui se vielä omituisemmalta.
Mitä ihmettä heillä oli asunnossani töllisteltävää, ajattelin ja astuin
sisälle.
Mutta noiden mulkoilijain läsnäolo vaivasi minua yhä, jonka vuoksi
menin pian ulos jälleen. Aurinko oli nyt noussut, mutta yhä kätkettynä
metsäniemekkeen taakse. Noin neljännestunti oli kulunut. Ihmisjoukko
oli suuresti lisääntynyt, reunustaen pitkältä joen takemman rannan.
Siinä oli kolmisenkymmentä täysikasvuista ja lapsia kaksin verroin,
toiset seisten, toiset istuen kyykyllään maassa, ja kaikki töllistellen
asuntoani.
Olin nähnyt talon eräässä Etelämeren kylässä noin piiritettynä, mutta
silloin kaupustelija sisällä rusikoi vaimoaan, joka parkui täyttä
kurkkua. Täällä ei ollut mitään merkillistä: uuni oli sytytetty,
savu nousi ilmoille kristittyyn tapaan, kaikki oli mallikelpoista ja
moitteetonta. Tosin oli saapunut muukalainen, mutta heillä oli ollut
tilaisuus nähdä tuo muukalainen eilen ja he suhtautuivat asiaan aivan
tyynesti. Mikä heitä nyt vaivasi? Nojasin käsivarteni kaidepuuta vasten
ja tuijotin takaisin. Ne eivät edes vilkuttaneet silmiään! Silloin
tällöin saatoin huomata lasten supattavan, mutta ne haastelivat niin
matalalla äänellä, ettei edes puheen suhinaa kantaunut korviini. Muut
muistuttivat veistokuvia, tuijottaessaan minuun mykkinä ja surullisina
kirkkailla silmillään; ja mieleeni juolahti, että asema näyttäisi
jokseenkin samallaiselta, jos seisoisin hirsipuun lavalla ja nuo hyvät
ihmiset olisivat saapuneet teloitustani katsomaan.
Tunsin itsessäni syntyvän pelkoa ja aloin varoa näyttämästä
säikähtyneeltä, sillä se ei mitenkään käynyt päinsä. Nousin ylös
muka suoristautuakseni, astuin alas kuistin portaita ja kävelin
joelle päin. Syntyi lyhyt sorina väkijoukossa, sellainen, jota kuulee
teatterissa esiripun kohotessa, ja muutamat etumaisista siirrähtivät
taaksepäin. Näin tytön laskevan toisen kätensä nuoren miehen olalle
ja toisella viittaavan ylöspäin; samalla sanoi hän jotakin saaren
kielellä läähättävin äänin. Kolme pientä poikaa istui polun vieressä,
jota minun oli kuljettava kolmen jalan päässä heistä. Raiteihinsa
kääriytyneinä, ajeltuine päineen, solmittuine hiustupsuineen ja
omituisine kasvoineen näyttivät he uuninreunan kuvioilta. Siinä he
istuivat vakavina kuin tuomarit. Tulin päätähavin nyrkki pystyssä,
viiden solmuvälin nopeudella kuin mies, jolla on tositarkoitus; ja
luulin näkeväni jonkinlaisen irvistyksen ja väännähdyksen noissa
kolmissa kasvoissa. Sitten yksi hypähti ylös (hän oli etäisinnä) ja
juoksi äitinsä turviin. Molemmat muut koettivat seurata perässä, mutta
töyttäsivät yhteen, kierähtivät ulvoen tantereelle, pujoittuivat ilki
alastomina raideistaan, ja hetkisen kaikki kolme luikkivat henkensä
edestä, vinkuen kuin porsaat. Kanakat [eräiden Polyneesian saariryhmien
alkuasukasten nimitys. Suom.], jotka eivät edes hautajaisissa olisi
jättäneet leikinaihetta käyttämättä, nauroivat ja päästivät kurkuistaan
koiran haukahdusta muistuttavan äänen.
Sanotaan, että ihmistä peloittaa yksinään oleminen. Mutta niin ei ole
laita. Pimeässä tai tiheässä viidakossa peloittaa häntä se, että ei voi
varmasti tietää, vaikka kokonainen liuta hiipisi hänen kintereillään.
Kaikkein enin peloittaa häntä väkijoukon keskellä, kun ei aavista, mitä
tuolla joukolla lienee mielessä. Naurun vaietessa minäkin pysähdyin.
Pojat eivät vielä olleet ehtineet pois, he kirmasivat yhä yhtäälle,
kun minä jo olin kääntänyt keulani ja suuntasin toiselle taholle. Kuin
hupsu olin laukannut ulos, kuin hupsu riensin jälleen takaisin. Se
oli epäilemättä mitä hullunkurisinta nähdä, ja ällistyksekseni kukaan
ei tällä kertaa nauranut. Vain eräs vanha vaimo päästi hurskaanlaisen
voihkauksen, niinkuin kuulee lahkolaisten äännähtelevän kappeleissaan
saarnan aikana.
-- En koskaan ole nähnyt sellaisia kanakan hupsuja kuin nämä sinun
heimolaisesi, -- virkoin kerran Umalle, katsahtaen ikkunasta noihin
ulkona töllisteleviin.
-- Ei tiedä, -- vastasi Uma eräänlaisella inhoavalla sävyllä, johon hän
kykeni.
Siinä oli kaikki, mitä puhuimme asiasta, sillä minä olin nolona, ja Uma
piti seikkaa niin luonnollisena, että minä aivan häpesin.
Kaiken päivää, toisia tullen, toisia mennen, nuo hupsut istuskelivat
milloin suuremmissa milloin pienemmissä parvissa asuntoni läntisellä
sivulla ja joen toisella puolella, odotellen näytelmää, mitä se
sitten olikaan -- kaiketi tulta taivaasta tuhoamaan minut kimpsuineni
kampsuineni. Mutta illan tullen he aito saarelaisina olivat väsyneet
hommaansa ja menneet tiehensä, pannen sensijaan toimeen tanssit kylän
isossa tuvassa, jossa kuulin heidän laulavan ja paukuttavan käsiään
noin kello kymmeneen illalla; ja seuraavana päivänä he näkyivät
unohtaneen, että minua oli olemassakaan. Jos tuli olisi iskenyt
taivaasta tai maa avautunut ja niellyt minut, ketään ei olisi ollut
sitä huvia näkemässä tai vahingosta viisastumassa, tai miten sitä
tahtoo nimittää. Mutta sain kokea, että he eivät olleet unohtaneetkaan,
vaan pitivät minua silmällä nähdäkseen joitakin erinomaisia ilmiöitä.
Näinä kahtena päivänä oli minulla täysi työ järjestäessäni
kauppatavaroitani ja Vigoursilta jäänyttä varastoa. Tämä oli
puuha, joka sai minut perin alakuloiseksi ja pidätti juuri muuta
ajattelemasta. Ben oli tuonut varastoa viime matkalla (tiesin voivani
luottaa Beniin), mutta ilmeisesti oli sitä joku sillävälin liikutellut.
Huomasin menettäneeni hyvinkin puolen vuoden palkan ja voitto-osuuden
verran, ja sadattelin itseäni päivät pitkät, kun olin ollut sellainen
typerä aasi ja istunut naukkaamassa Casen kanssa, sensijaan että olisin
pitänyt huolta omista asioistani ja varannut tavaraa.
Mutta turhaa on itkeä kaatunutta maitokehloa. Tehtyä ei voinut saada
tekemättömäksi. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin järjestellä
jätteet ja uudet tavarani, jotka itse olin valinnut, käydä ympäri
taloa pyydystelemässä rottia ja torakoita ja laittaa puotini
oikeaan sydneyläiseen malliin. Somalta sen sainkin näyttämään;
ja kun kolmantena aamuna sytytettyäni piippuni seisoin ovella,
katsahdin sisään ja sitten kääntyen loin silmäni vuorella
huojuviin kookospalmuihin sekä asetin kopratynnyrit valmiiksi,
niin silmäillessäni kylän nurmikolla käveleviä saarelaiskeikareita
ja laskiessani, montako karttuunimetriä nuo ihmiset tarvitsisivat
mekkoihinsa ja hameisiinsa, tunsin olevani oikeassa paikassa
varallisuutta kootakseni ja sitten palatakseni kotiin avaamaan
ravintolan.
Siinä sitä istuin kuistilla mitä hurmaavin maisema edessäni,
päiväpaisteen lämmössä, odotellen hauskaa kaupantekoa, joka saisi veren
voimakkaasti kiertämään kuin merikylpy. Ja kaikki tämä oli kuitenkin
haihtunut mielestäni, ja minä uneksin Englannista, tuosta, puhuttakoon
mitä puhutaan, viheliäisestä, kylmästä, liejuisesta maankolkasta, jonka
päivän valossa tuskin näkee lukea, ja kuvittelin, miltä oluttupani
näyttäisi suuren, puistokäytävän tapaisen valtatien reunassa viheriään
puuhun ripustettuine kyltteineen.
Tämä aamusta; mutta päivä kului, eikä ainoatakaan sielua tullut
lähelleni, ja mikäli tunsin alkuasukasten tapoja muilta saarilta,
näytti tämä minusta omituiselta. Ihmiset olivat hiukan nauraneet
liikettämme ja sen komeita kauppa-asemia, varsinkin tätä Falesan
asemaa. Kaikki piirin kopra ei korvaisi sitä viidessäkymmenessä
vuodessa, olin kuullut heidän sanovan, arvellen heidän kuitenkin
liioittelevan. Mutta kun päivä kului, eikä kaupanteosta näkynyt
merkkiäkään, alkoi mieleni masentua; ja kello kolmen tienoissa
iltapäivällä minä läksin kävelylle reipastuakseni. Ruohikolla näin
valkoisen miehen tulevan kauhtanaan puettuna, josta samoinkuin
hänen kasvoistaan tunsin hänet papiksi. Hän näytti hyväluontoiselta
vanhukselta, ollen jo hiukan harmaantunut ja niin likainen, että
hänellä olisi voinut kirjoittaa paperiarkille.
-- Hyvää päivää, sir, -- sanoin minä.
Hän vastasi innokkaasti alkuasukasten kielellä.
-- Ettekö ollenkaan puhu englanninkieltä? -- kysyin.
-- Ranskaa, -- selitti hän.
-- Oh, olen pahoillani, -- virkoin, -- mutta silloin en tule tolkkuun.
Hän yritti hetkisen ranskaksi ja sitten taas kanakaksi, jolla hän näkyi
luulevan tulevansa paremmin ymmärretyksi. Sain selville, että hän ei
tullut luokseni ainoastaan aikaa tappamaan, vaan että hänellä oli
jotakin ilmoitettavaa, ja kuuntelin sitä tarkkaavammin. Eroitin nimet
Adams, Case ja Randall, useimmiten Randallin, ja sanan "myrkky" tai
jotakin sentapaista; erittäin usein kuulin hänen mainitsevan jotakin
alkuasukasten sanaa. Menin kotiin, toistellen sitä itsekseni.
-- Mitä _fusi-oki_ merkitsee? -- kysyin Umalta, lausuen sanan parhaani
mukaan.
-- Tehdä kuoliaaksi, -- sanoi hän.
-- Vai niin, vai sitä se onkin! -- huudahdin. -- Oletko koskaan
kuullut, että Case olisi myrkyttänyt Johnnie Adamsin?
-- Jokainen tietää se, -- sanoi Uma halveksien. -- Antoi hänelle
valkoinen hiekka ... paha hiekka. Hänellä vielä pullo. Jos hän antaa
sinulle viinaa, sinä ei juoko se viina.
Olin kuullut jokseenkin samallaisia juttuja muilla saarilla, ja
sama valkoinen jauhe esiintyi niissä aina, joten en siitä suuresti
välittänyt. Kuitenkin menin Randallin asunnolle nähdäkseni, saisinko
jotakin selvyyttä, ja tapasin Casen portailla pyssyä puhdistamassa.
-- Onko täällä runsaasti metsänriistaa? -- sanoin.
-- Aikalailla, -- vastasi hän. -- Viidakko vilisee kaikenlaisia
lintuja. Olisipa kopraa yhtä viljalti, -- sanoi hän viekkaasti, kuten
minusta tuntui, -- mutta täällä ei näy saavan mitään toimeen.
Olipa siinä Musta Jack puodissa ostajaa palvelemassa.
-- Tuo osoittaa sentään kaupankäyntiä, -- sanoin.
-- Ensimäinen myyntimme kolmeen viikkoon, -- vastasi hän.
-- Älähän, -- epäilin puolestani. -- Kolmeenko viikkoon? No, no.
-- Ellet usko minua, -- huudahti hän hiukan kiihtyneenä, -- voit mennä
kopra-suojaan katsomaan. Vielä tällä siunatulla hetkellä on se puoliksi
tyhjä.
-- Siitä en paljoakaan hyötyisi, tiedäthän, -- virkoin. -- Olisihan se
eilen saattanut olla aivan tyhjä.
-- Niinpä kyllä, -- myönsi hän naurahtaen.
-- Sivumennen sanoen, mitä se pappi on miehiään? -- kysäisin. --
Näyttää jokseenkin ystävälliseltä.
Tässä kohden Case räjähti äänekkääseen nauruun. -- Ah, -- sanoi hän, --
nyt näen mikä sinua vaivaa! Galuchet on ollut kimpussasi.
"Isä Kalossiksi" häntä tavallisesti mainittiin, mutta Case aina lausua
lipsautti nimen ranskalaiseen malliin, jonka vuoksi sitä suuremmalla
syyllä otaksuimme hänen olevan jokapäiväisten ihmisten yläpuolella.
-- Kyllä olen hänet tavannut, -- sanoin. -- Huomasin, että hän ei
ajatellut suuria sinun kapteeni Randallistasi.
-- Eipä tosiaan! -- myönsi Case. -- Adams-poloisesta se jupakka johtui.
Hänen viimeisenä päivänään, kun hän makasi kuoleman kielissä, sattui
nuori Buncombe tänne. Oletko nähnyt Buncombea?
Vastasin kieltävästi.
-- Hän on sellainen neropatti, se Buncombe! -- nauroi Case. -- No
niin, Buncombe sai päähänsä, että kun ei ollut muita pappismiehiä
lähettyvillä kuin kanaka-pastoreita, olisi meidän kutsuttava isä
Galuchet kuulemaan vanhuksen ripin ja antamaan sakramentin. Minulle se
oli samantekevää, kuten voit arvata; mutta sanoin, että nähdäkseni oli
kysyttävä Adamsin omaa mieltä. Hän höpisi yhä kastellusta koprastaan
ja muuta hassutusta. "Kuulkaahan", sanoin, "olette kovin sairas.
Tahtoisitteko, että Kalossi tulisi tänne?" Hän kohousi kyynäspäänsä
varaan. "Tuokaa pappi", sanoi hän, "tuokaa pappi; älkääkä jättäkö minua
kuolemaan kuin koira!" Hän puhui jokseenkin hurjasti ja kiihkeästi,
mutta kylläkin järkevästi. Sitä vastaanhan ei ollut mitään sanottavaa,
ja siis lähetimme kysymään Galuchet'lta, tahtoiko hän tulla. Tietysti
hän tahtoi, sen arvaa. Jo ajatuskin sai hänet hypähtämään likaisessa
paidassaan. Mutta hän ei ollut ottanut isää laskelmiinsa. Hän on
piintynyt baptisti, isä on; eikä paavilaisten ole tänne tulemista. Ja
hän meni sulkemaan oven. Buncombe haukkui häntä tekopyhäksi, ja minä
luulin, että hän saisi kohtauksen. "Tekopyhä!" huudahti hän. "Minäkö
tekopyhä? Pitääkö kuulla sellaista mokomalta apinalta?" Ja hän hyökkäsi
Buncombea kohti, joten minun täytyi tulla väliin. Ja siinä keskellä
touhusi Adams, joka taaskin oli käynyt kaistapääksi, hokien koprastaan
kuin huimahullu. Huvinäytelmäksi se oli mainiota, ja minä olin läkähtyä
naurusta, mutta silloin Adams yht'äkkiä kohosi istualleen, löi
käsillään rintaansa ja matkasi manalan pimeille tuville. Hänellä oli
kova kuolema, niin oli John Adamsilla, -- lopetti Case, käyden äkkiä
vakavaksi.
-- Ja mihin pappi joutui? -- kysyin minä.
-- Pappiko? -- sanoi Case. -- Oh, hän paukutteli ovea ulkopuolelta,
huuteli alkuasukkaita murtamaan sen ja piipitti, että hän tahtoi
pelastaa sielun ja muuta sellaista. Hän oli tavattomasti kuohuksissaan,
se pappi. Mutta mitäpä sille mahtoi? Johnin ankkuriköysi oli
katkennut, John oli poistunut näiltä markkinoilta, eikä siinä nyt enää
sakramenteista apua lähtenyt. Pian ilmoitettiin Randallille, että pappi
oli rukoilemassa Johnnyn haudalla. Isä oli aika hutikassa, sieppasi
nuijan ja kiirehti suoraan paikalle. Siellä oli Kalossi polvillaan ja
joukko alkuasukkaita katselemassa. Ei olisi luullut isän niin paljoa
välittävän muusta kuin väkijuomista; mutta hän ja pappi kinastelivat
siinä kaksi tuntia, sättien toisiaan alkuasukasten kielellä, ja joka
kerta, kun Kalossi yritti polvistua, isä tähtäsi häntä nuijallaan.
Moista lystiä ei ollut Falesalla ennen nähty. Jupakka loppui siihen,
että kapteeni Randall kellahti maahan jonkin kohtauksen johdosta, ja
pappi pääsi kuin pääsikin voitolle. Mutta hän oli vihaisin pappi, mistä
koskaan on kuultu, ja valitti päälliköille loukkauksesta, kuten hän
sitä nimitti. Siitä hän ei mitään hyötynyt, sillä päällikkömme täällä
ovat protestantteja; ja kun hän oli rettelöinyt aamukoulun rummusta,
antoivat he mielellään hänelle näpsäyksen. Nyt hän vannoo, että Randall
antoi Adamsille myrkkyä tai jotakin sellaista, ja tavatessaan nuo kaksi
miestä irvistelevät toisilleen kuin paviaanit.
Hän kertoi tämän mahdollisimman luonnollisesti ja ikäänkuin siitä
huvitettuna, vaikka se nyt näin kauan jälkeenpäin ajatellessani tuntuu
minusta ellottavalta jutulta. Kuitenkaan ei Case koskaan tekeytynytkään
pehmeäksi, vaan ainoastaan reiluksi, sydämelliseksi ja kaikin tavoin
miehekkääksi; ja totta puhuen sai hän minut kokonaan ymmälle.
Menin kotiin ja kysyin Umalta, oliko hän poopi, jota sanaa olin
huomannut alkuasukasten käyttävän katolisista.
-- _E le ai!_ -- huudahti hän. Uma käytti aina omaa kieltään, milloin
hän tahtoi tavallista jyrkemmin kieltää, ja mahtavammalta se tosiaan
kuuluukin. -- Poopi ei hyvä, -- lisäsi hän.
Sitten kyselin häneltä Adamsista ja papista, ja hän kertoi minulle
jokseenkin saman jutun omalla tavallaan. Näin en asiasta paljoa
viisastunut, mutta yleensä olin taipuvainen otaksumaan, että
sakramentin aiheuttama jupakka oli asian pohjana ja myrkytys vain lorua.
Seuraava päivä oli sunnuntai, jolloin ei mitään ostajia ollut
odotettavissa. Uma kysyi minulta aamusella, menisinkö "rukoilemaan".
Sanoin hänelle, että en ollut niissä aikeissakaan, ja hän pysyi
itsekin kotona sen enempää puhumatta. Minusta tämä oli omituista
alkuasukkaassa, alkuasukas-naisessa, ja naisessa, jolla oli uudet
vaatteet näyteltävinä. Mutta kun se erinomaisesti soveltui minulle,
en ollut sitä huomaavinani. Kummallisinta oli, että sittenkin olin
vähällä tulla menneeksi kirkkoon, ja sitä seikkaa en hevillä unhoita.
Olin pistäytynyt kävelylle ja kuulin virren kajahtavan. Tiedätte,
miltä se tuntuu. Kun kuulee ihmisten laulavan, se ikäänkuin vetää
puoleensa; ja ennen pitkää olin kirkon vieressä. Se oli pieni, pitkä,
matala korallista kyhätty rakennus, joka molemmista päistään pyörentyi
valaanpyytäjä-veneen tapaan; sen päällä oli iso alkuasukasmallinen
katto, ikkunat olivat lasitta ja oviaukot ovitta. Pistin pääni
ikkunasta ja näin jotakin niin uutta (sillä muilla saarilla kävi
toimitus toiseen malliin), että pysähdyin katselemaan. Seurakunta istui
matoilla lattialla, naiset toisella puolella, miehet toisella, kaikki
koreimmissa pukimissaan. Naisilla oli ihan hameet ja hatut, miehillä
valkoiset nutut ja paidat. Virsi oli laulettu loppuun; pastori, iso,
harteva kanaka, oli saarnastuolissa, pauhaten kuin henkensä edestä.
Tavasta, jolla hän heilutti kättään, käytti äänivarojaan, veti esiin
todisteita ja vetosi kuulijoihinsa, huomasin hänet voimamieheksi
ammatissaan.
Mutta äkkiä hän katsahti ylös, kohdaten silmäni, ja vakuutan teille,
että hän horjahti saarnastuolissaan; hänen silmänsä pullistuivat
päästä, hänen kätensä kohosi osoittamaan minua ikäänkuin vastoin hänen
tahtoaan, ja saarna pysähtyi siihen.
Sitä ei ole hauska tunnustaa, mutta tieheni minä pötkin; ja jos saisin
samallaisen järkytyksen, niin livistäisin huomennakin. Nähdä tuon
lavertelevan kanakan lysähtävän kokoon vain minut huomatessaankin sai
minut tuntemaan kuin olisi pohja pudonnut maailmasta.
Menin suoraa päätä kotiin, jäin sinne, enkä puhunut mitään.
Saattaisi otaksua, että olisin kertonut Umalle, mutta se oli vastoin
järjestelmääni. Saattaisi luulla, että olisin mennyt kysymään Casen
mielipidettä; mutta toden teolla häpesin puhua sellaisesta asiasta,
peläten, että jokainen nauraa rapsauttaisi minulle vasten kasvoja.
Siksi pidin suuni kiinni ja ajattelin sitä enemmän; ja mitä enemmän
ajattelin, sitä vähemmin asia minua miellytti.
Maanantai-iltana selvisi päässäni ajatus, että minua kohtaan varmaan
oli julistettu tabu. Uusi kauppapuoti oli kaksi päivää ollut avattuna
kylässä, ja tuntui aivan uskomattomalta, ettei ainoakaan mies tai
nainen tullut sitä katsomaan.
-- Uma, -- sanoin, -- luulen, että minulla on tabu.
-- Luulen niin, -- virkkoi hän.
Mietiskelin hetkisen, utelisinko häneltä enempää; mutta ei ole viisasta
antaa alkuasukasten luulotellakaan, että heiltä kysytään neuvoa, ja
senvuoksi läksin Casen luo. Oli pimeä, ja tapansa mukaan istuskeli hän
yksinään portailla poltellen.
-- Case, -- aloitin, -- on tapahtunut merkillistä. Minut on tabuoitu.
-- Oh, loruja! -- vastasi hän, -- se ei ole tapana näillä saarilla.
-- Olkoon tai ei, -- sanoin. -- Se oli tapana siellä, mistä tänne
tulin. Vakuutan tietäväni, millaista se on; ja väitän sinulle varmasti,
että olen joutunut tabun alaiseksi.
--- No, -- kysyi hän, -- mitä olet sitten tehnyt?
-- Senpä juuri tahtoisin saada selville, -- vastasin minä.
-- Oh, niin ei voi olla laitasi, -- virkkoi hän; -- se ei ole
mahdollista. Mutta kuulehan, mitä teen. Rauhoitu sinä vain, niin menen
hankkimaan asiasta varmuuden. Valssaahan sisälle juttelemaan isän
kanssa.
-- Kiitoksia paljon, -- sanoin, -- mutta jään mieluummin tänne
kuistille. Teidän asuntonne on niin ummehtunut.
-- Minä kutsun sitten isän tänne, -- sanoi hän.
-- Ystäväiseni, -- estelin minä, -- jätä se mieluummin tekemättä. Minä
tosiaankaan en pidä herra Randallista.
Case nauroi, otti lyhdyn puodista ja läksi kylään. Noin neljännestunnin
kuluttua tuli hän takaisin, näyttäen hyvin vakavalta.
-- Tjaa, -- sanoi hän, paiskaten lyhdyn kuistin portaille, -- sitä en
olisi koskaan uskonut. Kuinkahan pitkälle näiden kanakain hävyttömyys
vielä meneekään? Näkyvät lopen menettäneen kaiken kunnioituksen
valkoisia kohtaan! Pitäisi saada tänne sotalaiva ... saksalainen, jos
mahdollista; ne pojat osaavat käsitellä kanakoja.
-- Siis minä _olen_ tabun alainen? -- huudahdin.
-- Jotakin sinne päin, -- sanoi hän. -- Ja se on pahinta siitä
lajista, mitä olen vielä kuullut. Mutta minä seison lujana puolestasi,
Wiltshire, kanssasi yhtenä miehenä. Pistäydy tänne huomenaamulla
yhdeksän tienoissa, niin menemme tiedustamaan asiaa päälliköiltä.
Ne pelkäävät minua tai ainakin ovat ennen peljänneet; mutta he
ovat nykyisin niin korskeita, etten tiedä, mitä ajatella. Ymmärrä
minua, Wiltshire; en pidä tätä sinun riitanasi, -- jatkoi hän hyvin
päättäväisenä, -- vaan minusta koskee asia meitä kaikkia, se koskee
valkoista miestä, ja minä taistelen sen puolesta kynsin hampain, --
tässä käteni.
-- Saitko syytä selville? -- kysyin.
-- En vielä, -- virkkoi Case. -- Mutta kyllä heidät huomenna taltutamme.
Yleensä olin varsin mielissäni hänen käytöksestään ja melkein vielä
enemmän seuraavana päivänä, kun tapasimme toisemme mennäksemme
päälliköiden puheille ja näin hänet niin jäykkänä ja päättäväisenä.
Päälliköt odottelivat meitä eräässä isoista, soikeista suojistaan,
jonka jo pitkän matkan päästä osoitti meille räystäitten alla
tungeskeleva väkijoukko, ainakin sata henkilöä, miehiä, naisia ja
lapsia. Monet miehistä olivat matkalla työhönsä, ja heillä oli vihreät
seppeleet, joka sai minut ajattelemaan vapunpäivää kotona. Tämä joukko
avautui suristen, kun me kaksi astuimme sisään, ja osoitti äkillistä
vihaista kiihtymystä.
Sisällä oli viisi päällikköä; neljä mahtavannäköistä, komeata miestä,
viides vanha ja kumarainen. He istuivat matoilla valkoisissa mekoissaan
ja nutuissaan, viuhkat käsissä kuin hienoilla naisilla, ja kahdella
nuorimmalla oli katolisia kunniarahoja rinnassa, joka antoi minulle
miettimisen aihetta. Meille oli varattu paikat istumamatoilla huoneen
etupuolella vastapäätä näitä suurmiehiä. Keskusta oli tyhjä; väkijoukko
sorisi aivan selkämme takana ja kuroitteli kaulojaan, toiset tyrkkien
toisiaan, paremmin nähdäkseen, ja heidän varjonsa hypähtelivät
edessämme lattian puhtoisilla laakakivillä. Hiukkasen verran
häiriinnyin tuosta rahvaan kiihtymyksestä, mutta päälliköiden tyyni,
kohtelias sävy rauhoitti minua, sitä enemmän, kun heidän puhemiehensä
ryhtyi pitämään pitkää puhetta matalalla äänellä, toisinaan heiluttaen
kättään Casea, toisinaan minua kohti, ja välistä lyöden rystöillään
mattoon. Ainakin oli selvää, että päälliköt eivät osoittaneet mitään
suuttumuksen merkkejä.
-- Mitä hän nyt haasteli? -- kysyin, kun päällikkö oli lopettanut.
-- Oh, sitäpä vain, että heistä oli hauskaa sinut nähdä ja että he
sanoistasi ymmärtävät haluavasi tehdä jonkun valituksen, joten sinun on
puhuttava suusi puhtaaksi, niin he kyllä järjestävät asian.
-- Veipä sen lausuminen aika pitkän ajan, -- huomautin.
-- Pyh, loput oli imartelua ja kohteliaisuuslauseita ja kaikellaista
puuta heinää, -- selitti Case. -- Tiedäthän, millaisia kanakat ovat.
-- No, minulta he eivät saa kuulla runsaastikaan kohteliaisuuksia, --
sanoin minä. -- Kerrot heille, kuka olen. Minä olen eurooppalainen,
Suur-Britannian alamainen ja kotimaassani niin mahtava päällikkö, että
sillä ei ole määrääkään; minä olen tullut tänne tekemään heille hyvää
ja sivistämään heitä; ja tuskin olen saanut liikkeeni järjestettyä, kun
he ryhtyvät julistamaan minut pannaan, joten kukaan ei uskalla lähestyä
taloani! Sano heille, etten aio rikkoa lakeja; ja jos he tahtovat
lahjaa, teen mikä kohtuullista on. En moiti ketään siitä, että katsoo
eteensä, saat heille sanoa, sillä se on ihmisluonteen mukaista; mutta
jos he luulevat voivansa minun suhteeni noudattaa omia kanakalaisia
meininkejään, niin pian näkevät erehtyneensä. Ja sano heille suoraan,
että kysyn syytä tähän valkoisen miehen ja Britannian alamaisen osaksi
tulleeseen kohteluun.
Sellainen oli puheeni. Minä tiedän, miten on kanakoja käsiteltävä:
kun opettaa heille järkeä ja menettelee heitä kohtaan reilusti, niin
(sen tunnustuksen heille annan) he aina taipuvat. Niillä ei ole
mitään oikeata hallitusta tai todellista lakia, se on ajettava heidän
päähänsä; ja jos heillä sellaisia olisikin, kylläpä olisi kaunista,
jos niitä sovitettaisiin valkoihoisiin. Tuntuisi perin omituiselta,
jos saapuisimme niin pitkien matkojen takaa emmekä saisi tehdä mitä
tahdomme. Pelkkä ajatuskin siitä on aina paisuttanut sisuani, ja
minä laadin puheeni varsin mahtipontiseksi. Sitten Case käänsi sen
tai pikemmin oli kääntävinään, jonka jälkeen ensimäinen päällikkö
vastasi, sitten toinen ja sitten kolmas, kaikki samaan tyyliin,
keveästi ja kohteliaasti, mutta vakavalla pohjasävyllä. Kerran tehtiin
Caselle kysymys, ja hän vastasi siihen, jolloin kaikki, päälliköt
kuten rahvaskin, nauroivat ja katsahtivat minuun. Kaikkein viimeksi
kumarainen vanhus ja ensimäiseksi puhunut iso nuori päällikkö panivat
Casen jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi. Toisinaan huomasin Casen
koettavan livistää ja he ahdistivat häntä kuin ajokoirat. Hiki valui
hänen kasvojaan pitkin, joka ei ollut minulle mitään hauskaa nähtävää,
ja muutamista hänen vastauksistaan väkijoukko voihki ja mukisi, niin
että teki pahaa kuunnella. Oli hirveän kiusallista, etten ymmärtänyt
alkuasukkaiden kieltä, sillä (kuten nyt uskon) he kyselivät Caselta
naimisestani, ja hänellä täytyi olla tukala työ selviytyä asiasta.
Mutta yksinään jätettynä olisi Casella ollut älyä vaikka johtaa
parlamenttia.
-- No, siinäkö kaikki? -- kysyin, kun tuli pysähdys.
-- Tule, -- sanoi hän, kuivaten kasvojaan; -- kerron sinulle ulkona.
-- Tarkoitatko, että he eivät poista tabua? -- huudahdin minä.
-- Se on jotakin omituista, -- sanoi hän. -- Kerron sinulle ulkona.
Parasta, että tulet pois.
-- Minä en siedä sitä heiltä, -- huudahdin. -- En ole niitä miehiä. Et
ole näkevä, että väistän mokomaa kanaka-parvea.
-- Olisi parasta, että niin tekisit, -- sanoi Case.
Hän vilkaisi minuun varoittava ilme silmissään; nuo viisi päällikköä
katsahtivat minuun varsin kohteliaasti, mutta hiukan terävästi; ja
ihmiset katselivat minua, kurkottelivat ja tyrkkivät toisiaan. Muistin
taloani vaanineen lauman, muistin, miten pastori oli hypähtänyt
saarnastuolissaan vain minut nähdessäänkin; ja koko juttu tuntui
minusta niin omituiselta, että nousin seuraamaan Casea. Väkijoukko
avautui jälleen, päästäen meidät lävitseen, mutta siirtyi meistä
loitommalle kuin tullessamme, lapset sen liepeillä juoksivat ja
vinkuivat, ja kun me kaksi valkoista miestä kävelimme pois, seisoivat
kaikki meitä töllistelemässä.
-- Ja, -- kysyin minä, -- mitä tämä kaikki nyt merkitsee?
-- Toden totta en voi sitä oikein itsekään käsittää. Sinä olet heille
vastenmielinen,-- sanoi Case.
-- Julistaa mies pannaan, siksi että on heille vastenmielinen! --
kivahdin minä. -- En ole koskaan kuullut moista.
-- Se on jotakin pahempaa, näetkös, -- selitti Case. -- Sinusta ei ole
tehty tabua ... sanoinhan, että niin ei voinut olla. Ihmiset eivät tule
lähellesi, Wiltshire, ja siinä sitä ollaan.
-- Eivät tule lähelleni? Mitä sillä tarkoitat? Miksi he eivät tule
lähelleni? -- ihmettelin.
Case epäröitsi. -- Näkyvät peljästyneen, -- virkkoi hän matalalla
äänellä.
Minä pysähdyin äkkiä. -- Peljästyneen? -- toistin. -- Oletko tullut
hulluksi, Case? Mistä he ovat peljästyneet?
-- Kunpa sen tietäisin, -- vastasi Case, pudistaen päätänsä. -- Kaiketi
jotakin heidän hassua taikauskoaan. Sitä minä en tajua, -- sanoi hän.
-- Muistuttaa Vigoursin jupakkaa.
-- Tahtoisin tietää, mitä sillä tarkoitat, ja vaivaan sinua sen
kertomaan, -- virkoin.
-- No, näetkös, Vigours livisti ja jätti kaikki sikseen, -- sanoi
hän. -- Siinä oli jotakin taikauskoa ... en koskaan päässyt asiasta
selvyyteen; mutta pahalta se alkoi lopulta näyttää.
-- Minä olen kuullut siitä toisenlaisen kertomuksen, -- huomautin,
-- ja parasta on, että sen sinulle mainitsen. Kuulin hänen pötkineen
tiehensä sinun tähtesi.
-- Oh, kyllä kai häntä hävetti kertoa totuutta, -- sanoi Case, --
epäilemättä piti hän sitä typeränä. Ja totta onkin, että touhusin hänet
täältä. "Mitä sinä tekisit, vanha veikko?" kysyi hän. "Laputa", neuvoin
minä, "äläkä sitä kahdesti tuumi". Olin perin iloinen nähdessäni hänen
lähtevän tiehensä. Ei ole minun tapaistani kääntää selkääni miehelle
hädässä, mutta kylässä syntyi niin paljon häiriötä, että en tiennyt,
mihin se vielä johtaisi. Olin hupsu, kun seurustelin niin paljon
Vigoursin kanssa. Tänään he siitä minulle huomauttelivat. Etkö kuullut,
miten Maea (se nuori päällikkö, se iso mies) tuon tuostakin lausui
"Vika"? Häntä he sillä tarkoittivat. Eivät ne vain näy sitä unohtavan.
-- Tuo kaikki on hyvin puhuttu, -- sanoin, -- mutta siitä ei selviä
minulle, missä syy on; sillä et kerro minulle, mitä he pelkäävät ...
mitä he tarkoittavat.
-- Heh, soisinpa tietäväni, -- puolustautui Case.
-- En osaa puhua selvemmin.
-- Mielestäni olisit voinut kysyä, -- huomautin.
-- Niin minä teinkin, -- sanoi hän. -- Mutta ellet ole sokea, täytyi
sinun itsekin nähdä, että kyseleminen siirtyi toiselle puolen. Menen
niin pitkälle kuin tohdin toisen valkoihoisen edestä; mutta kun itse
joudun kiipeliin, ajattelen ensinnä omaa nahkaani. Vikani on, että
olen liiankin hyväluontoinen. Ja rohkenen sanoa sinulle, että osoitat
omituista kiitollisuutta miehelle, joka on joutunut kaikkiin näihin
rettelöihin sinun asioittesi tähden.
-- Ajattelen juuri erästä seikkaa, -- sanoin. -- Olit hupsu
seurustellessasi niin paljon Vigoursin kanssa. Sinulla on toki
lohdutuksena, että et ole ollut paljoa minun kanssani. Ethän ole
koskaan käynyt seinieni sisällä. Tunnusta pois; sinä tiesit tästä
ennakolta?
-- Tosiaankaan en ole käynyt, -- myönsi hän. -- Se oli huomaamattomuus,
josta olen pahoillani, Wiltshire. Mutta sinne nyt tulemiseeni nähden
lausun ajatukseni aivan selvään.
-- Tarkoitat, että et tahdo? -- kysyin.
-- Hyvin ikävää, veikkoseni, mutta kyllä se sillä lailla on, -- virkkoi
Case.
-- Sanalla sanoen olet peloissasi?
-- Sanalla sanoen olen peloissani.
-- Ja täytyykö minun yhä aiheettomasti olla tabun alaisena? -- kysyin.
-- Sanon sinulle, että et ole tabun uhrina, -- toisti hän. -- Kanakat
eivät tule lähellesi, siinä kaikki. Ja kuka heitä voi pakoittaa? Meillä
kauppiailla on aikamoinen sappi, se täytyy tunnustaa; pakoitamme
nämä kanaka-raukat peruuttamaan lakinsa, poistamaan tabunsa ja muuta
sellaista, milloin vain hyväksi näemme. Mutta ethän toki odottane
mitään lakia, joka pakoittaisi ihmiset tekemään kauppaa liikkeessäsi,
vaikkapa eivät haluaisikaan? Et tahtone väittää itselläsi olevan sisua
siihen? Ja jos sinulla olisikin, olisipa kummallista ehdottaa sellaista
minulle. Haluaisin huomauttaa sinulle, Wiltshire, että itsekin olen
kauppias.
-- En luule, että sinuna puhuisin sisusta, -- sanoin minä. -- Mikäli
minä voin käsittää, tulee käymään näin: Ainoakaan sielu ei ole tekevä
kauppaa minun kanssani, vaan kaikki käyvät sinun luonasi. Sinä kokoat
kopran, ja minä saan mennä hiiteen niin että kintut vilkkuu. Enkä minä
osaa alkuasukasten kieltä, ja sinä olet täällä ainoa mainitsemisen
arvoinen henkilö, joka taitaa englantia, ja sinä kehtaat vihjailla
olevani hengen vaarassa, eikä sinulla ole minulle muuta sanottavaa kuin
että et tiedä, miksi!
-- Niin, se _on_ kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa, -- virkkoi
hän, -- Minä en tiedä ... soisin tietäväni.
-- Ja sinä käännät minulle selkäsi, jättäen minut oman onneni nojaani
Sellainenko on asema? -- kysyin minä.
-- Jos tahdot käyttää häijyjä sanoja, -- vastasi hän. -- Minä en niitä
käytä. Sanonhan vain: "Aion pysyä sinusta erilläni; tai ellen sitä tee,
joudun itse vaaraan."
-- Hm, -- murahdin minä, -- olet sinäkin soma valkoihoinen!
-- Oh, ymmärrän; olet ärsyttynyt, -- sanoi hän. -- Niin olisin itsekin.
Voin antaa sinulle anteeksi.
-- Jo riittää, -- kivahdin minä, -- mene anteeksiantoinesi muualle.
Tästä käy minun tieni, tuosta sinun!
Tämän jälkeen me erosimme, ja minä menin suoraa kotiini kiihoittuneessa
mielentilassa ja tapasin Uman koettelemassa muutamia kauppatavaroita
kuin lapsi.
-- Kuulehan, -- sanoin, -- jätä tuo hupsuttelu! Oletpa tehnyt niistä
kauniin sekamelskan, ikäänkuin ei minulla olisi kylliksi kiusaa
ilmankin! Ja luullakseni käskin sinun laittaa päivällistä!
Ja sitte lienen antanut hänen kuulla karkeampaa kielenkäyttöäni, kuten
hän ansaitsi. Hän nousi heti ylös niinkuin vahtisotilas upseerinsa
käskystä; sillä minun täytyy myöntää, että hän aina käyttäytyi hyvin ja
osoitti suurta kunnioitusta valkoihoisia kohtaan.
-- No, -- sanoin minä, -- sinä olet täältä ja sinun täytyy tämä
ymmärtää. Minkätähden on minulle julistettu tabu? Tai ellei niin ole
laita, miksi ihmiset karttavat minua?
Hän seisoi töllistellen minua, silmät suurina kuin lautaset.
-- Eikö sinä tiedä? -- läähätti hän vihdoin.
-- En, -- sanoin minä. -- Miten saattaisit sitä minulta odottaa?
Siellä, mistä olen tullut, ei ole sellaisia hullutuksia.
-- Eikö Ese sinulle kertoi? -- kysyi hän jälleen.
(_Ese_ oli alkuasukasten nimitys Caselle; se merkitsee ehkä muukalaista
tai omituista, tai se saattaa merkitä vaikka mammee-omenaa, -- mutta
luultavimmin oli se vain hänen oma nimensä väärin kuultuna ja kanakain
kielelle muovattuna.)
-- Ei paljoa, -- vastasin.
-- P--n Ese! -- huudahti hän.
Teistä saattaisi tuntua omituiselta kuulla tämän kanaka-tytön lausuvan
karkean kirouksen. Mutta eipä mitään. Hän ei tiennyt kiroavansa ...
ei, eikä hän ollut vihoissaankaan; hän oli suuttumuksen yläpuolella,
käytti sanaa aivan yksinkertaisesti ja vakavasti. Hän seisoi siinä
suorana lausuessaan sen. Tuskin muistan koskaan ennen tai jälkeen
huomanneeni naisen näyttävän sellaiselta, ja se mykisti minut. Hän
teki jonkinlaisen kumarruksen, mutta se oli mitä ylpein, ja levittäen
kätensä jatkoi:
-- Minä häpeissäni. Minä luulee sinä tiesit. Ese minulle kertonut sinä
tiedät, hän kertonut sinä ei välitä, hän kertonut sinä rakastaa minua
liian paljo. Tabu minulla, -- selitti hän, koskettaen poveansa niinkuin
oli tehnyt hääiltanamme. -- Nyt minä mennä pois, tabu se mennä myöskin.
Sitten sinä saa liian paljo kopra. Siitä sinä pitää enemmän paremmin,
minä luulla. _Tofá, alii_, -- lisäsi hän omalla kielellään, -- hyvästi,
päällikkö!
-- Maltas! -- huudahdin. -- Älä pidä sellaista kiirettä.
Hän katsahti minuun sivulta ja hymyili. -- Sinä näkee sinä saa kopra,
-- tyynnytteli hän kuin lasta, jolle tarjotaan sokeroituja hedelmiä.
-- Uma, -- sanoin minä, -- kuulehan järkipuhetta. En tosiaankaan
tiennyt, ja Case näkyy pelanneen varsin halpamaisesti meitä molempia
kohtaan. Mutta nyt minä tiedän, vaan en välitä. Rakastan sinua liian
paljon. Sinä et mene pois, sinä et jätä minua, minä olen kovin
suruissani.
-- Sinä ei rakasta minua, -- huudahti hän, -- sinä puhuu minulle häijyt
sanat! -- Ja hän heittäytyi lattialle huoneen nurkkaan, alkaen itkeä.
No, en ole oppinut mies, mutta en silti mikään vastasyntynytkään, ja
minusta tuntui, että pahin pula nyt oli ohitse. Mutta siinä hän virui,
selkä minuun, kasvot seinään päin, väristen itkusta kuin pieni lapsi,
niin että hänen jalkansa hytkähtelivät. Omituista, miten se koskee
rakastuneeseen mieheen. Sillä turhaa on asiaa sievistellä: vaikka
hän olikin kanaka-tyttö, olin häneen silti rakastunut tai samaa kuin
rakastunut. Yritin tarttua hänen käteensä, mutta hän ei tahtonut. --
Uma, sanoin minä, -- tässä menettelyssä ei ole mitään järkeä. Minä
haluan, että jäät tänne; tahdon pitää pikku vaimoni, ihan totta.
-- Sinä ei puhu totta, -- nyyhkytti hän.
-- No, hyvä, -- sanoin, -- minä odotan, kunnes tuo puuskasi menee
ohitse. -- Ja minä istahdin hänen viereensä lattialle, alkaen
silitellä kädelläni hänen tukkaansa. Ensiksi hän kiemurteli pois häntä
koskettaessani, sitten hän ei enää näkynyt minua huomaavan, sitten
hänen nyyhkytyksensä vähitellen talttui ja vihdoin loppui. Samassa hän
kohotti kasvonsa minua kohti.
-- Sinä puhuu minulle totta? Sinä tahtoo minä jään? -- kysyi hän.
-- Uma, -- sanoin, -- tahtoisin omistaa sinut mieluummin kuin kaiken
Etelämeren kopran! -- Tämä oli hyvin suurta puhetta, ja kummallisinta
siinä oli, että tarkoitin sillä totta.
Hän kietoi käsivartensa kaulaani, hypähtäen ylös, ja litisti kasvonsa
omiani vastaan, joka oli saarelaisten tapa suudella, niin että aivan
kastuin hänen kyynelistään, ja hän valtasi kokonaan sydämeni. Koskaan
en ollut tuntenut mitään niin lähellä itseäni kuin tämän ruskean tytön
tyllerön.
Monta asiaa yhtyi panemaan pääni pyörälle. Hän oli herkullisen sievä,
hän näkyi olevan ainoa ystäväni tuossa kummallisessa paikassa, olin
häpeissäni, että olin puhunut hänelle raa'asti; hän oli nainen, oli
vaimoni ja samalla ikäänkuin lapsi, jota minun kävi sääliksi; ja
hänen kyyneltensä suolavesi kostutti vielä huuliani. Unohdin Casen ja
alkuasukkaat, unohdin, etten tiennyt tästä jutusta mitään, tai pyrin
vain karkoittamaan sen muistonkin mielestäni. Ja minä unohdin, että
en saisi mitään kopraa, enkä siis kykenisi ansaitsemaan elatustani;
unohdin isäntäni enkä ajatellut, miten huonon palveluksen heille tein
mieluummin noudattaessani mielijohteitani ja täten laiminlyödessäni
tehtäväni heidän liikkeensä palveluksessa. Unohdinpa senkin, että
Uma ei ollut mikään oikea vaimoni, vaan petetty ja hyvin roskaisella
tavalla petetty neitonen. Mutta edennyn jo liian pitkälle. Tähän asiaan
palaan piakkoin.
Oli myöhä ennenkuin ajattelimme päivällistä. Tuli oli sammunut ja
uuni jääkylmä; mutta hetkisen perästä viritimme valkean uudestaan
ja keitimme kumpikin ruokalajin, auttaen ja häiriten toisiamme ja
leikitellen kuin lapset. Halusin niin ahneesti pitää hänet lähelläni,
että istahdin aterialle tyttöni polvellani, toinen käteni hänen
vyötäisillään, sillävälin kun toisella ajoin ruokaa suuhuni. Niin,
vielä enemmänkin. Hän oli luullakseni kehnoin kokki, minkä Jumala oli
luonut; hänen keittotaitonsa tuotteita olisi rehellinen hevonenkin
kammonnut. Siitä huolimatta söin sinä päivänä Uman valmisteita, enkä
muista koskaan olleeni enemmän mielissäni.
En luulotellut mitään itselleni, en luulotellut mitään hänelle. Näin
selvästi, että olin myyty mies; ja jos Uma oli tekevä minusta narrin,
ei siinä mikään auttanut. Tämäpä kaiketi kirvoittikin hänen kielensä
kantimen, sillä nyt hän oli varma, että olimme ystävät. Paljon hän
kertoi istuessaan sylissäni ja syödessään minun ruokaani, niinkuin
minäkin hupsutellen söin hänen; kertoi paljon itsestään ja äidistään ja
Casesta, mikä kaikki tuntuisi hyvin ikävystyttävältä ja täyttäisi monet
arkit, jos sen juttelisin seikkaperäisesti. Mutta siihen minun täytyy
suorin sanoin hiukan koskettaa, ja oli siinä jotakin; itsestänikin,
mikä hyvin suuresti vaikutti asioihini, kuten pian saatte kuulla.
Sain tietää, että hän oli syntynyt eräällä saarella päiväntasaajan
alla, ja hän oli elänyt vain pari kolme vuotta näillä tienoin,
saavuttuaan tänne valkoisen miehen seurassa, joka oli nainut hänen
äitinsä ja sittemmin kuollut. Vain yhden vuoden oli hän ollut
Falesalla. Sitä ennen olivat he paljon liikkuneet, samoillen paikasta
paikkaan sen valkoisen miehen mukana, hän kun oli niitä vierinkiviä,
jotka aina kierivät pehmeätä pesää etsiskellen. He juttelevat kullan
hakemisesta sateenkaaren päästä; mutta jos mies haluaa tointa, joka
riittää hänelle kuolemaan asti, ryhtyköön hän vain pehmeätä paikkaa
tavoittelemaan. On siinä sijansa ruualla ja juomallakin, oluella ja
keilapelillä, sillä ei koskaan kuule heidän näkevän nälkää, ja harvoin
tapaa heidät selvinä; ja vakinaisena urheiluna ei kukkotaistelutkaan
vedä sille vertoja. No niin, tämä rannikkorehvastelija kuljetti naista
ja hänen tytärtään milloin missäkin, mutta enimmäkseen syrjäisillä
saarilla, joilla ei ollut poliiseja ja joilla hän ehkä luuli
paistettujen varpusten helpommin lentävän suuhunsa.
Minulla on oma käsitykseni tuosta vanhasta veijarista, mutta
olin sentään mielissäni, että hän ei ollut vienyt Umaa Apiaan ja
Papeeteen ja muihin remuavan koreileviin kaupunkeihin. Vihdoin
saapui hän Fale-aliihin tällä saarella, sai jotakin kauppahommaa
(Herra ties miten!), päästi kaikki piloille tavalliseen tapaan ja
kuoli jättämättä tuskin mitään jälkeensä paitsi maatilkun Falesalla,
jonka hän oli saanut epävarman velan maksuksi. Se aiheutti äidin
ja tyttären muuttamisen tähän kylään asumaan. Case näkyi heitä
kaikin keinoin rohkaisseen, ja auttaneen heitä mökin rakentamisessa.
Hän oli perin suosiollinen siihen aikaan ja antoi Umalle tavaraa,
eikä ole epäilemistäkään, että hän alunpitäin oli iskenyt silmänsä
tyttöön. Mutta tuskin olivat he asuttuneet, kun ilmaantui nuori mies,
alkuasukas, joka tahtoi naida Uman. Hän oli alempi päällikkö, hänellä
oli perheessään muutamia komeita mattoja ja muita peruja, ja hän oli
"hyvin sievä", sanoi Uma. Kaikin puolin oli se oivallinen tarjous
pennittömälle, vieraalta saarelta tulleelle tytölle.
Ensi sanat tästä kuullessani tulin ihan sairaaksi mustasukkaisuudesta.
-- Ja tarkoitatko, että olisit nainut hänet? -- huudahdin.
-- _Ioe_, kyllä, -- sanoi hän. -- Minä piti liian paljon!
-- Hm, -- jupisin. -- Entä jos minä olisin saapunut hänen jälkeensä?
-- Minä nyt pitää sinä enemmän paremmin, -- tolkutti hän. -- Mutta jos
minä nai loanen, minä yksi hyvä vaimo. Minä ei tavallinen kanaka. Hyvä
tyttö! -- sanoi hän.
No, minun täytyi siihen tyytyä; mutta vakuutan, että asia ei minua
ollenkaan miellyttänyt. Enkä sen jutun lopusta pitänyt enempää kuin
alustakaan. Sillä tuo naimatarjous näkyy koko selkkauksen aiheuttaneen.
Sain tietää, että Umaa ja hänen äitiään sitä ennen oli tietenkin
katseltu yli olkain, he kun olivat ilman sukulaisia ja toisilta
saarilta, mutta eihän siinä sen pahempaa ollut, ja sittenkin, kun
Ioane esiintyi, synnytti se vähemmän haittaa kuin olisi luullut; mutta
vähän myöhemmin Ioane aivan äkkiä, noin kuusi kuukautta ennen minun
tuloani, peräytyi, lähtien saaren siitä kolkasta, ja siitä asti Uma ja
hänen äitinsä olivat saaneet elellä yksinään. Kukaan ei käynyt heidän
talossaan, kukaan ei puhutellut heitä teillä. Jos he menivät kirkkoon,
toiset naiset vetivät mattonsa pois, jättäen heidät yksikseen avoimelle
paikalle. Se oli todellinen pannaanjulistus, jollaisista olemme
lukeneet keski-ajalta; eikä sen syy ja tarkoitus ollut arvattavissa.
Joku _tala pepelo_ [Valhejuttu. Suom.] sen aiheutti, selitti Uma, joku
valhe, joku parjaus. Hän tiesi ainoastaan, että tytöt, jotka olivat
häneltä kadehtineet Ioanea, nyt pitittivät häntä sulhasen karkaamisesta
ja huutelivat tavatessaan hänet yksinään metsässä, että hän ei koskaan
joutuisi naimisiin. -- Ne kertova mulle, kukaan mies ei minua naida.
Mies liian paljo pelkää, -- sanoi hän.
Ainoa sielu, joka tuli heidän lähettyvilleen tuon hylkäämisen jälkeen,
oli nuoriherra Case. Hänkin näytteli itseään säästeliäästi ja teki
vierailunsa enimmäkseen iltamyöhään. Ja pian hän alkoi lyödä esille
korttejaan ja tähtäillä Umaa. Äskeinen loanen juttu kirvelsi vielä
sydäntäni; ja kun Case mainittiin samallaisissa puuhissa, sain aivan
yrmeäksi.
-- Niin, -- sanoin irvistäen, -- ja kaiketi Case oli sinusta "hyvin
sievä" ja "sinä piti hänestä liian paljo"?
-- Nyt sinä puhu tuhma, -- sanoi hän. -- Valkoinen mies tulee tänne,
minä nai hän yhtä hyvin kuin kanakan; no hyvä sitte, hän nai minu yhtä
hyvin kuin valkoinen nainen. Annapas hän ei nai, hän menee pois, nainen
jää täällä. Yhtä hyvin roisto, tyhjä käsi, Tonga-sydän ... ei voi
rakastaa! Nyt sinä tulee ja nai minä. Sinä on suuri sydän ... sinä ei
häpeä saaren tyttö. Se syy minä rakastan sinu liian paljon. Minä ylpeä.
En muista eläissäni tunteneeni itseäni kiusoittuneemmaksi. Laskin
haarukan kädestäni ja siirsin pois "saaren tytön"; eipä minulla
näkynyt olevan nyt suurta huvia kummastakaan. Sitten kävelin
edestakaisin huoneissa, ja Uma seurasi minua silmillään, sillä hän oli
hämmennyksissä, eikä ihmekään! Mutta omaa tilaani se sana ei riitä
kuvaamaan. Olisin mielelläni tunnustanut suoraan, millainen lurjus olin
ollut, mutta häpesin liiaksi.
Juuri silloin kuului laulua mereltä; se kajahti äkkiä selvänä ja
läheltä, aluksen kääntyessä niemekkeen takaa, ja rientäen ikkunaan
Uma huudahti, että "misi" [Alkuasukasten lyhennys englantilaisesta
_missionary_-sanasta. Suom.] oli saapunut kierroilleen. Minusta tuntui
omituiselta, että ilolla tervehtisin lähetyssaarnaajaa; mutta siitä
huolimatta se oli totta.
-- Uma, -- sanoin minä, -- sinä jäät tähän huoneeseen, etkä hievahda
askeltakaan, kunnes tulen takaisin.