William T. Randall,
kauppakapteeni.
Kaunis paperi pistää tytön käteen ja nähdä piiloitettavan kuin
aarteena. Vähemmästäkin mies saattaisi tuntea itsensä kehnoksi. Mutta
sellainen oli tapa näillä tienoin, eikä se (kuten itselleni sanoin)
laisinkaan ollut meidän valkoihoisten, vaan lähetyssaarnaajamme
syy. Jos he olisivat jättäneet alkuasukkaat rauhaan, ei minun olisi
ollenkaan tarvinnut turvautua tähän petokseen, vaan olisin ottanut niin
monta vaimoa kuin tahdoin ja jättänyt heidät hyvällä omallatunnolla
milloin tahansa. Mitä enemmän häpesin, sitä enemmän joudutin lähtöäni;
ja kun toivomuksemme täten kävivät yhteen, en ollut huomaavinani
liikkeenharjoittajissa tapahtunutta muutosta. Case oli ollut perin
innokas pitämään minua luonaan; mutta nyt hän ikäänkuin saavutettuaan
tarkoituksensa näkyi yhtä hartaasti toivovan minua pois. Uma, selitti
hän, näyttäisi minulle tien talolleni, ja kaikki kolme sanoivat meille
huoneessa hyvästi.
Oli jo melkein yö; kylä tuoksusi metsältä ja kukkasilta, mereltä ja
paistetuilta leipäpuun hedelmiltä; riutalta kohisi komea aallokko
rantaa kohti, ja etäältä tiheiköistä ja majoista kuului aikuisten ja
lasten ääniä. Tuntui hyvältä hengittää keuhkoihinsa puhdasta ilmaa;
tuntui hyvältä päästyäni kapteenin rehvanasta sensijaan nähdä tämä
olento vierelläni. Minusta oli aivan kuin olisi hän ollut joku tyttö
kotona Englannissa, ja unohtaen itseni tartuin hänen käteensä. Hänen
sormensa kietoutuivat omiini, kuulin hänen hengähtävän syvään ja
nopeasti, ja yhtäkkiä nosti hän käteni kasvoilleen, puristaen sitä
niitä vasten. -- Sinä hyvä! -- huudahti hän ja juoksi edelleni ja
pysähtyi katsomaan taakseen, hymyillen, -- ja juoksi edelleni jälleen,
tällä tavoin opastaen minut viidakon syrjitse ja hiljaista polkua
kotiini.
Tosiasia on, että Case oli asianmukaisesti kosinut puolestani, kertoen
tytölle, että olin aivan hullaantunut häneen ja että seurauksista
välittämättä tahdoin hänet omakseni. Tietäen mitä minä en vielä
aavistanut, lapsi-parka uskoi siitä joka sanan ja oli vähällä joutua
päästään pyörälle turhamaisuudesta ja kiitollisuudesta. No, kaikesta
tästä minä en tiennyt mitään; kuuluin niihin, jotka vastustivat
kaikkea hupsua hempeyttä alkuasukas-naisten suhteen, nähtyäni vaimojen
sukulaisten syöneen puille paljaille niin monta valkoista aviomiestä,
jotka vielä päällisiksi joutuivat ivattaviksi. Sanoin siis itselleni,
että minun oli alusta pitäen pysyttävä jäykkänä ja valaistava hänelle
asemansa.
Mutta hän näytti niin viehkeältä ja sievältä juostessaan edelläni
ja sitten odotellessaan minua aivan kuin lapsi tai ystävällinen
koira, että minä en voinut muuta kuin seurata häntä, kuunnella hänen
paljaiden jalkojensa tepsutusta ja tähystellä hämärässä hänen kiiltävää
ruumistaan. Ja nyt juolahti mieleeni toinen ajatus. Hän leikki
kissanpoikaa kanssani, nyt kun olimme yksinämme; mutta talossa oli hän
esiintynyt kuin kreivitär, niin ylpeänä ja nöyränä.
Hän juoksi edessä olevaan taloon, ja vielä ulkona ollessani näin
tulitikun välähtävän ja lampun valon ilmestyvän ikkunoihin.
Asemataloni oli ihmeellisen kaunis korallista rakennettu huoneryhmä,
kuisti melkoisen leveä, ja pirtti korkea ja avara. Kirstuni ja
laatikkoni olivat pinotut sisälle jokseenkin sekaisin; ja kaiken tuon
epäjärjestyksen keskellä seisoi Uma pöydän ääressä minua odotellen.
Hänen varjonsa ulottui takana peltikaton kupuun; hän seisoi sitä vasten
kirkkaana, lampun kimallellessa hänen hipiällään. Pysähdyin ovelle,
ja hän katsahti minuun sanattomana, innosta hohtavin, mutta kuitenkin
lannistunein silmin. Sitte hän kosketti poveansa.
-- Minä ... sinulle vaimo, -- sanoi hän. En ollut vielä tuntenut tuohon
tapaan; mutta halu omistaa hänet puristi ja värisytti ruumistani kuin
tuuli levitettyä purjetta.
En olisi voinut puhua, vaikka olisin tahtonutkin; ja jos olisin
voinut, en olisi tahtonut. Olin häpeissäni, että annoin alkuasukkaan
noin liikuttaa mieltäni, häpeissäni myöskin vihkimisestä ja
todistuksesta, jonka tyttö oli tallettanut hameeseensa. Käännyin
sivulle ja olin penkovinani tavaroitani. Ensimäisenä sattui käsiini
katajaviinalaatikko, ainoa, minkä olin tuonut; ja osaksi tytön tähden,
ja osaksi vanhan Randallin muistelemisen kauhusta, tein nopean
päätöksen. Väänsin laatikon kannen auki. Taskussani säilyttämälläni
korkkiruuvilla avasin pullot peräkkäin ja lähetin Uman kaatamaan
nesteen kuistilta maahan.
Viimeisen tyhjennettyään tuli hän luokseni ja katseli minua näköjään
ymmällä.
-- Ei hyvä, -- sanoin, sillä nyt hallitsin ääntäni jo vähän paremmin.
-- Mies juo, ei hyvä mies.
Hän myönsi tämän, mutta jäi miettiväiseksi. -- Miksi sinä se sitte toi?
-- ihmetteli hän tovin kuluttua. -- Kas, jos sinä ei tahto juoda, sinä
ei se tuo, minä luulla.
-- Selvä juttu, -- sanoin minä. -- Ennen minä tahto juoda liikaa, nyt
ei tahto. Katso, minä ei tiennyt että saan vaimonen. Jos minä juoda
viinaa, minun pikku vaimo pelkää.
Puhua hänelle ystävällisesti oli melkein enemmän kuin mihin minä
kelpasin; olin tehnyt itselleni lupauksen, etten koskaan antautuisi
heikkouteen alkuasukasta kohtaan, ja tottumus oli tullut toiseksi
luonnokseni.
Hän seisoi katsellen minua vakavasti, istuessani siinä avoimen laatikon
ääressä. -- Minä luulla sinä hyvä mies, -- sanoi hän. Ja äkkiä hän
heittäysi eteeni lattialle. -- Minä on sinun yhtäkaikki! -- huudahti
hän.