Näin tuon saaren ensi kertaa, kun ei enää ollut yö eikä vielä aamu.
Kuu oli laskemassa länteen, mutta kumotti yhä leveänä ja kirkkaana.
Idässä aivan päivänkoiton keskimailla säteili aamutähti timanttina
vaaleanpunaisissa puitteissa. Maatuuli puhalsi kasvoihimme, tuoden
väkevää villin limoonin ja vaniljan tuoksua, muita virtauksia
voimakkaampana; ja sen kylmä viima sai minut aivastelemaan.
Sivumennen sanoen olin elänyt vuosikausia matalalla saarella lähellä
päiväntasaajaa enimmäkseen yksinäni alkuasukasten parissa. Nyt odotti
minua uusi, kokemus: täkäläinen kielikin olisi minulle aivan outoa;
ja näiden metsien ja vuorten näkeminen sekä niiden harvinainen tuoksu
virkisti vertani.
Kapteeni sammutti kompassikaapin lampun.
-- Tuolla, -- sanoi hän, -- tuolla tupruaa savua, herra Wiltshire,
riutan aukeaman takaa. Se on Falesa, siellä on tuleva asemanne,
viimeinen kylä itäänpäin! Ketään ei asu tuulen puolella ... en tiedä
miksi. Ottakaa kaukoputkeni, niin voitte eroittaa asunnot.
Otin tähystimen, ja rannat hypähtivät lähemmäksi. Silloin näin
metsän tiheiköt ja rantaa vasten murtuvat hyrskyt, ja puiden välistä
pilkistivät huoneiden ruskeat katot ja mustat sisustat.
-- Osuuko silmäänne valkoinen täplä tuolla idän puolella? -- jatkoi
kapteeni. -- Se on teidän asuntonne. Korallista rakennettuna se kohoaa
korkealle, ja kuistilla mahtuisi kolme kävelemään rinnakkain; paras
kauppa-asematalo Etelämeren saarilla. Kun vanha Adams näki sen, puristi
hän kättäni. "Olen joutunut tänne mukaville oloille", hän sanoi.
"Niin olette", vastasin minä, "ja oli aikakin!" Johnny-parka! En
nähnyt häntä senjälkeen kuin yhden kerran, ja silloin hän oli
muuttanut säveltään ... ei voinut tulla toimeen alkuasukasten tai
valkoihoisten kanssa tai mitä lieneekään ollut; ja kun sitte taas
käväisimme siellä, oli hän kuollut ja kuopattu. Minä otin ja pistin
kepakon hänen haudalleen: "John Adams, kuoli kahdeksantoistasataa
kuusikymmentäkahdeksan. Mene sinä ja tee samaten." Kaipasin sitä
miestä. En minä koskaan mitään erityistä vikaa Johnnyssä nähnyt.
-- Mihin hän kuoli? -- kysyin.
-- Jonkinlaiseen tautiin, -- sanoi kapteeni. -- Näkyy kohdanneen häntä
äkkiä. Yöllä kuuluu nousseen vuoteeltaan, hörppi Kivunkuolettajaa ja
Kennedyn Keksintöä. Ei auttanut: sellaiseen setkeen ei Kennedykään
tepsinyt. Sitten oli hän yrittänyt avata katajaviina-laatikkoa. Ei
apua siitäkään: ei ollut kylliksi väkevää. Senjälkeen oli hän kaiketi
pistäytynyt ulos, juossut kuistille ja kupsahtanut käsipuun yli. Kun
hänet seuraavana päivänä löydettiin, oli hän pähkähullu ... hoki kaiken
aikaa, että joku oli kastellut hänen kopraansa. ["Kopraksi" nimitetään
kuivattua kookospähkinän sisustaa, jota tuodaan Etelämeren saarilta
yleisimpänä kauppatavarana. Suom.] John-rukka.
-- Pidettiinkö sitä saaren vikana? -- tiedustin minä.
-- No, kyllähän sitä saaren viaksi sanottiin tai vaivaantumisen
syyksi tai joksikin muuksi, -- vastasi hän. -- Minä en kuitenkaan ole
koskaan kuullut, että se olisi epäterveellinen paikka. Viimeiseltä
mieheltämme, Vigoursilta, ei siellä karvaakaan käpertynyt. Hän läksi
sieltä rantaman vuoksi ... sanoi pelkäävänsä Mustaa Jackia ja Casea ja
Viheltelijä-Jimmyä, joka siihen aikaan vielä oli elossa, mutta pian sen
jälkeen juovuspäissään hukkui. Vanha kapteeni Randall taasen on elellyt
täällä noin vuodesta 1840, sanokaamme 45. Enpä ole Billyssä juuri pahaa
huomannut, eikä hän ole paljoa muuttunutkaan. Näkyy voivan saavuttaa
ukko Metusalan iän. Ei, kyllä se kaiketi on terveellinen paikka.
-- Tuolla on vene tulossa, -- sanoin minä. -- Se on suoraan
edessämme väylällä; näkyy olevan kuudentoista jalan pituinen
valaanpyydystäjävene; kaksi valkoista miestä peräteljoilla.
-- Sama vene, joka upotti Viheltelijä-Jimmyn! -- huudahti kapteeni;
-- tähystäkäämme kaukoputkella. Niin, aivan oikein, siellä on Case
ja se neekeri. Heillä on hirtehisen huono maine, mutta tiedättehän,
millainen juorujen tyyssija tämä rantama on. Omasta puolestani uskon,
että Viheltelijä-Jimmy oli pahin kiusanhenki; mutta nyt hän on mennyt
ihanuuteen, näettekös. Mitä lyötte vetoa, että he eivät etsi viinaa?
Panen teille viisi kahta vastaan, että he ottavat kuusi laatikkoa.
Kun nämä kaksi kauppamiestä saapuivat laivaan, miellyin heti heihin tai
oikeammin molempain ulkonäköön ja toisen haasteluun. Kaipasin hirveästi
valkoisia tovereita, vietettyäni päiväntasaajalla neljä vuotta, joita
aina pidin vankeusvuosina: milloin julistettiin minua kohtaan _tabu_
["Tabu" on Etelämeren saarilla alkuaan uskonnollisesta kunnioituksesta
johtuva kielto lähestyä, koskea tai mainita jotakuta henkilöä tai
jotakin esinettä. Suom.] ja sain juosta neuvottelutuvalle, jotta panna
poistettaisiin; milloin ostin katajaviinaa, ratketen lystäilyyn, jota
sitte kaduin; istuskelin huoneessani iltaisin vain lampun seurassa tai
kävelin rannalla koettaen löytää hupsuudelleni sopivaa nimitystä moisen
siirtolaisuuteni vuoksi. Mitään muita valkoihoisia ei ollut saarellani,
ja kun purjehdin naapurisaarelle, tapasin siellä enimmäkseen kovin
karkeata seuraa. Näiden kahden astuminen laivaamme tuotti minulle siis
iloa.
Toinen kylläkin oli neekeri; mutta he olivat sievästi puetut
raitaisiin väljiin housuihin, ja Case olisi kelvannut esiintymään
suurkaupungissakin. Hän oli kellervä ja pienenläntä, kasvoja koristi
haukannenä, silmät olivat vaaleat ja parta saksilla tasattu. Kukaan
ei tiennyt hänen syntyperästään enempää kuin että hän kieleltään oli
englantilainen; ja selvästikin hän oli lähtöisin hyvästä kodista ja
saanut oivallisen kasvatuksen. Hän oli myös monilahjainen, soitti
käsipeliä ensiluokkaisesti, ja jos antoi hänelle nyörinpätkän, korkin
tai korttipakan, teki hän temppuja kuin mikäkin silmänkääntäjä.
Tahtoessaan osasi hän jutella niin että sitä olisi kelvannut
vierashuoneessa kuunnella; ja milloin taas niikseen tuli, saattoi hän
sadatella pahemmin kuin yankee-laivuri ja puhua niin nasevasti, että
villejäkin hirvitti. Hänen ajatuskantansa oli aina sillä hetkellä
edullisinta, se oli Casen tapaista, ja aina haasteli hän niin
näennäisen luontevasti kuin olisi asian ehdottomasti täytynyt olla
hänen näkökohtaansa vastaava. Hänellä oli leijonan rohkeus ja rotan
viekkaus; ja ellei hän tätänykyä ole helvetissä, ei sellaista paikkaa
lienekään.
Tiedän vain yhden hyvän puolen siinä miehessä: hän piti vaimostaan ja
oli tälle ystävällinen. Hän oli samoatar ja värjäsi tukkansa punaiseksi
sikäläiseen malliin; ja kun Case kuoli (kuten kerrottavakseni koituu),
keksittiin jotakin merkillistä -- nähtiin, että hän oli tehnyt
testamentin kuin kristitty, jättäen kaiken perinnöksi vaimolleen,
kaiken omansa, niin sanottiin, sekä Mustan Jackin varat ja suurimman
osan Billy Randallin omaisuudesta kaupanpäällisiksi, sillä Case hoiti
kirjanpidon. Senjälkeen leski matkusti kotiinsa kuunari _Manualla_, ja
elelee siitä pitäen rouviksi syntymäsaarellaan.
Mutta kaikesta tästä en tuona ensimäisenä aamuna tiennyt enempää kuin
kärpänen. Case kohteli minua kuin herrasmies ja ystävä, lausui minut
tervetulleeksi Falesalle ja antautui käytettäväkseni, mikä oli sitä
hyödyllisempää, kun en vielä tuntenut alkuasukkaiden kieltä. Suurimman
osan päivästä istuimme veljenmaljoja juoden kajuutissa, enkä ole
kuullut kenenkään haastavan sattuvammin. Näillä saarilla ei ollut
terävämpää ja sukkelampaa liikemiestä. Minusta tuntui Falesa olevan
oikein oivallinen paikka; ja mitä enemmän siemailin, sitä keveämmäksi
kävi sydämeni.
Edellinen kauppa-asiamiehemme oli paennut saarelta irtisanoutumattoman
äkillisesti, sattuen pääsemään sieltä eräällä lännestä käsin saapuvalla
työlaivalla. Tullessaan oli kapteeni löytänyt aseman suljettuna,
avaimet jätettyinä alkuasukas-pastorille ja kirjeen poisjuosseelta,
jossa tämä tunnusti peljästyneensä ihan suunniltaan. Senjälkeen ei
kauppahuonettamme ollut siellä edustettu, eikä tietenkään ollut mitään
lastia laivattavana. Kun tuulikin oli myötäinen, toivoi kapteeni
ehtivänsä seuraavalle saarelleen aamunkoitteessa hyvän vuoksen
vallitessa, ja minun kauppatavaraini maallevienti tapahtui rivakasti.
Minulla ei ollut mitään syytä hermostua ja hätiköidä, sanoi Case;
kukaan ei koskisi kapineihini, jokainen oli rehellinen Falesalla,
joskin ne välistä puhalsivat kananpoikia tai jonkun veitsen tai
tupakkarullan. Oli siis parasta istua kaikessa rauhassa, kunnes laiva
nosti ankkurinsa, sitten tulla suoraapäätä hänen kotiinsa tapaamaan
vanhaa kapteeni Randallia, rantaman isää, pitää hyvänään, mitä talolla
oli tarjottavana, ja pimeän tullen mennä kotiin nukkumaan. Näin tuli
hyvin puolipäivä, ja kuunari oli jo lähtenyt liikkeelle ennenkuin
astuin jalkani Falesan rantaan.
Olin ottanut pari lähtölasillista, sitäennen tultuani pitkältä
purjehdusretkeltä, ja maalle noustessani keinui tanner allani kuin
laivan kansi. Maailma oli kuin uudestaan maalattu, jalkani polki
musiikin tahtiin; Falesa olisi saattanut olla onnellisten saari, jos
sellaista paikkaa on olemassa, ja sitä pahempi, ellei ole! Pehmeä ruoho
teki jalalle hyvää, korkeat, vihannoivat vuoret hivelivät silmää,
hauska oli nähdä miehiä vihreine seppeleineen ja naisia heleissä
punaisissa ja sinisissä puvuissaan. Eteenpäin me astelimme voimakkaassa
päiväpaisteessa ja vilpoisessa varjossa, nauttien kummastakin;
ja kaikki kylän lapset taapersivat perässämme ajeltuine päineen
ja ruskeine ruumiineen, kohottaen eräänlaisen kanojen kaakotusta
muistuttavan riemuhuudon jälkeemme.
-- Tuota noin, -- sanoi Case, -- meidän on hankittava sinulle vaimo.
-- Aivan niin, -- myönsin minä; -- olin sen unohtanut.
Lähettyvillämme oli pari tyttöä, ja suoristaen itseäni katsahdin heihin
kuin pasha. Ne olivat kaikki pukeutuneet koreasti laivan käynnin takia;
ja Falesan naiset ovat kauniita katsella. Jos niissä on vikaa, niin se
on rahtunen leveytymistä lonkkapuolella; ja sitä juuri ajattelinkin,
kun Case kosketti minua.
-- Tuo on sievä, -- sanoi hän.
Näin erään tulevan yksinään toiselta puolen. Hän oli ollut
kalastamassa, ja hänellä oli ainoastaan likomärkä paita yllään. Nuori
hän oli ja hyvin solakka saarelais-immeksi, -- kasvot pitkulaiset, otsa
korkea ja katse omituisen arasteleva, kaihtava, mikä samalla kertaa
muistutti kissasta ja lapsesta.
-- Kuka hän on? -- kysyin minä. -- Hän kelpaa.
-- Hän on Uma, -- sanoi Case, kutsui tyttöä ja puhutteli häntä
alkuasukasten kielellä. En tiennyt, mitä hän sanoi; mutta kesken puheen
tyttö katsahti minuun nopeasti ja arasti kuin iskua välttävä lapsi, loi
sitten silmänsä jälleen maahan ja hymyili. Hänellä oli iso suu, huulet
ja leuka kuin veistokuvalla; ja hymy viivähti hänen kasvoillaan vain
hetkisen ja katosi. Sitten seisoi hän pää kumarassa, kuunteli Casen
puhetta loppuun asti, vastasi sointuvalla polyneesialaisella äänellään,
katsellen häntä suoraan silmiin, kuunteli taas vuorostaan ja sitten
pyrähti kumartaen pois. Sainhan osani niiauksesta, mutta en enää toista
silmäystä, saati uutta hymyä.
-- Luulen asian olevan reilassa, -- sanoi Case. -- Kai hänet saat. Minä
järjestän kaupat vanhan rouvan kanssa. Purullisesta tupakkaa voi valita
niiden liudasta kenen haluaa, -- lisäsi hän virnistäen.
Tuo äskeinen hymy lienee kiintynyt muistiini, sillä minä vastasin
terävästi. -- Hän ei näytä sellaiselta, -- huudahdin.
-- En sitä väitäkään, -- vastasi Case. -- Luullakseni hän on oikein
mallikelpoinen. Pysyy kotonaan eikä kiertele muiden kanssa tai muuta
sellaista. Oh, ei, älä käsitä minua väärin... Uma on oikealla tolalla
(nopeasti saatu ystäväni tuntui puhuvan innokkaasti, ja se kummastutti
ja miellytti minua). Tosiaankaan, -- jatkoi hän, -- en olisi niin varma
hänen saamisestaan, mutta hän taisi viehättyä taulusi malliin. Nyt ei
muuta tarvita kuin että olet hiiskumatta mitään ja annat minun muokata
äitiä omalla tavallani. Minä tuon tytön kapteenin luo vihittäväksi.
En pitänyt viime sanasta ja lausuin ajatukseni.
-- Oh, ei siinä vihkimisessä mitään haittaa ole, -- rauhoitti hän. --
Musta Jack toimii kappalaisena.
Nyt oli näiden kolmen valkoisen miehen asumus jo tullut näkyviimme;
sillä neekeri lasketaan valkoihoiseksi ja samaten kiinalainen!
Omituinen käsitys, mutta yleinen näillä saarilla. Se oli laudoista
rakennettu maja, eteisenä ränstynyt kuistinpätkä. Puoti oli
etupuolella myymäläpöytineen, vaakoineen ja mahdollisimman köyhine
kauppavarastoineen: pari laatikkoa säilykelihaa, tynnyri kovaa
leipää, muutama pinkka puuvillakankaita, joita ei voinut verrata
omiini. Ainoastaan kieltotavara, tuliaseet ja väkijuomat olivat hyvin
edustettuina. -- Ellei minulla muita kilpailijoita ole, -- ajattelin,
-- niin pitäisipä minun menestyä Falesalla. -- Totta tosiaan he
kykenivät kilpailemaan kanssani vain yhdessä suhteessa, nimittäin
pyssyillä ja rommilla.
Takahuoneessa vanha kapteeni Randall istua kyyhötti lattialla
alkuasukasten tapaan, lihavana ja kelmeänä, alastomana vyötäisiä
myöten, harmaana kuin mäyrä ja silmät väkijuomista pullistuneina. Hänen
ruumiinsa oli harmaiden karvojen ja ryömivien kärpästen peittämä; yksi
oli livahtanut hänen silmänurkkaansakin, mutta siitä hän ei piitannut;
ja moskiittohyttyset hyrisivät kuin mehiläiset miehen ympärillä.
Jokainen puhtautta harrastava ihminen olisi toimittanut tuon elukan
heti ulos ja kaivanut hänet maahan. Ja nähdessäni hänet, ajatellessani,
että hän oli seitsemänkymmenvuotias, ja muistaessani, että hän kerran
oli ohjannut laivaa, poikkeillut maihin siistissä pukimissa, puhunut
suurellisesti ravintoloissa ja konsulivirastoissa ja istuskellut
klubien verannoilla, ellotti minua niin, että tulin selväksi.
Huoneeseen astuessani yritti hän nousta, multa se oli toivotonta;
siis kurotti hän minulle sensijaan kätensä ja änkytti jonkunlaisen
tervehdyksen.
-- Ukko on jokseenkin täysi tänä aamuna, -- huomautti Case. -- Meillä
on ollut täällä kulkutauti; ja kapteeni Randall nauttii katajaviinaa
ehkäisylääkkeenä, eikö totta, isäseni?
-- En ole eläissäni sellaista yrittänyt! -- huudahti kapteeni
närkästyneenä. -- Minä juon katajan voimaa terveydekseni, herra mikä
teidän nimenne onkaan ... vain varokeinona.
-- Se on oikein, isäseni, -- sanoi Case. -- Mutta teidän pitää nyt
reipastua. Täällä tulee häät... Tämä herra Wiltshire aikoo akoittua.
Vanhus kysyi, kenen kanssa.
-- Uman, -- vastasi Case.
-- Uman! -- huudahti kapteeni. -- Mihin hän Umaa tarvitsee? Ei suinkaan
hän ole tänne tullut terveydekseen? Mitä hiidessä hän Umalla tekee?
-- Lopettakaa jo, isäseni, -- kehoitti Case. -- Ettehän te ole tytön
naittaja. Ette tietääkseni ole hänen kumminsa. Herra Wiltshire
tietenkin on selvillä omasta halustaan.
Näin sanottuaan pyysi hän minulta anteeksi, että hänen oli mentävä
häitä hommaamaan, ja jätti minut yksikseni tuon kurjan raukan kanssa,
joka oli hänen liiketoverinsa ja (totta puhuen) hänen nenästä vedettävä
narrinsa. Liike ja myymälä kuuluivat molemmat Randallille; Case ja
neekeri olivat loisia, jotka elivät hänestä kuin nuo hänen ruumiillaan
kuhisevat kärpäset, hänen tietämättänsä mistään. Billy Randallista
minulla ei olekaan mitään pahaa sanottavaa, paitsi että hänen
näkemisensä tympäisi minua ja tunsin hänen seurassaan kuin painajaisen
ahdistusta.
Huone oli tukehduttavan kuuma ja täynnä kärpäsiä; sillä talo oli
likainen, matala ja pieni ja sijaitsi huonolla paikalla kylän takana
viidakon laidassa, jossa ei ollut mitään liikettä. Miesten vuoteet
olivat laitetut lattialle, ja sikin sokin ajelehti pannuja ja kulhoja.
Mitään varsinaisia huonekaluja ei ollut, sillä raivopäissään Randall
pani ne pirstoiksi. Siinä sitä istuin ja nautin Casen vaimon tarjoaman
aterian. Kaiken päivää tuo miehenjäännös huvitti minua rivoilla
vanhoilla kaskuilla ja pitkillä vanhoilla loruilla, aina valmiina
säestämään niitä omalla läähättävällä, sihisevällä naurullaan, joten
hän ei minun painostanutta mielentilaani huomannut. Sillävälin maisteli
hän herkeämättä katajaviinaa. Joskus hän nukahti ja taas heräsi ohkuen
ja väristen, ja tuon tuostakin kysyi minulta, miksi tahdoin naida Uman.
-- Veikkoseni, -- varoittelin itseäni kaiken aikaa, -- sinusta ei saa
tulla tällaista vanhaa herrasmiestä.
Kello saattoi olla noin neljä iltapäivällä, kun takaovi verkalleen
avautui ja sisään ryömi kummallisen näköinen alkuasukas-akka melkein
mahallaan. Hän oli kiedottu mustaan kankaaseen kantapäitä myöten,
tukassa oli harmaita laikkuja, kasvot olivat tatuoidut, vaikka
sellainen ei ollut saaren tapa, silmät suuret, loistavat ja hurjan
näköiset. Nämä loi hän minuun hurmaantunein ilmein, jonka huomasi
olevan näyttelemistä. Hän ei virkkanut mitään selvää sanaa, vaan
maiskutteli ja höpisi huulillaan ja hymisi ääneensä kuin lapsi
jouluvanukkaansa ääressä. Hän tuli suoraan lattian yli minua kohti
ja päästyään viereeni tarttui käteeni, kehräten ja vikisten kuin iso
kissa. Tästä hän siirtyi jonkinlaiseen lauluun.
-- Kuka lemmossa tämä on? -- huudahdin minä, sillä tuo elävä oli minua
hätkähdyttänyt.
-- Se on Fa'avao, -- sanoi Randall, jonka huomasin lattiaa pitkin
siirrähdelleen huoneen etäisimpään loukkoon.
-- Ettehän peljänne häntä? -- huudahdin.
-- Minäkö pelkäisin! -- kivahti kapteeni. -- Ystäväiseni, minä inhoan
häntä! En salli hänen astua jalkaansa tänne, mutta tänään täytyy nyt
kaiketi tehdä poikkeus, kun tulee ne häät. Hän on Uman äiti.
-- No, vaikka; mutta mitä hän tuolla tarkoittaa? -- kysyin
ärtyneempänä, ehkä peljästyneempänäkin kuin välitin tunnustaa;
ja kapteeni kertoi minulle, että akka rallatteli runoja minun
ylistyksekseni, koska olin naimassa Uman. -- Hyvä on, vanha rouva, --
sanoin minä yrittäen nauraa, -- valmis palvelemaan. Mutta kun olette
lopettanut käteni hieromisen, voisitte ilmoittaa, mitä tahdotte.
Hän teki kuin olisi hän ymmärtänyt; laulu yltyi huudoksi ja pysähtyi;
akka ryömi huoneesta samalla tavoin kuin oli tullutkin ja varmaankin
sukelsi suoraan pensaikkoon, sillä kun seurasin häntä ovelle, oli hän
jo hävinnyt.
-- Onpa täällä kummalliset tavat, -- sanoin.
-- Kummaa joukkoa ne ovat, -- myönsi kapteeni, ja ihmeekseni näin hänen
tekevän ristinmerkin paljaalle rinnalleen.
-- Hei! -- virkahdin minä. -- Oletteko paavilainen?
Sen hän halveksien kielsi. -- Piintynyt baptisti, -- sanoi hän. --
Mutta, ystäväiseni, paavilaisillakin on muutamia hyviä meininkejä, ja
tämä on yksi niistä. Seuratkaa neuvoani, ja milloin hyvänsä tapaatte
Uman tai Fa'avaon tai Vigoursin tai jonkun siitä joukosta, niin
seuratkaa pappien esimerkkiä ja tehkää niinkuin minä. Ymmärrättekö?
-- kysyi hän, toisti merkin ja vilkutti hämärää silmäänsä minulle. --
Ei, herra, -- puhkesi hän jälleen, -- ei täällä ole paavilaisia! -- Ja
sitte hän pitkän aikaa kestitsi minua uskonnollisilla mielipiteillään.
Varmaankin olin ensi silmäyksellä tenhoutunut Umaan, sillä muutoin
olisin totisesti paennut siitä talosta ja rientänyt puhtaaseen
ulkoilmaan, puhtaan meren rantaan tai jollekin läheiselle joelle --
vaikka kyllä olinkin jätettynä Casen huostaan. Niin, ja sitäpaitsi en
konsaan olisi voinut käydä pää pystyssä sillä saarella, jos olisin
karannut tytön luota hääiltanani.
Aurinko oli mennyt mailleen, taivas hehkui tulimerenä ja lamppu oli
ollut kotvan sytytettynä, kun Case palasi Uman ja neekerin kanssa.
Tyttö oli puettu ja hajuvesillä pirskoitettu; hänen hameensa oli hienoa
_tapa-kudosta_, jonka poimut häivähtelivät somemmilta kuin minkään
silkin; tumman hunajan väristä paljasta povea verhosi vain puolisen
tusinaa siemenistä ja kukista kierrettyä kaulanauhaa; ja korvien
taakse hiuksiin oli pistetty tulipunaisia hibiscus-kukkia. Hän osoitti
morsiamelle mallikelpoista käytöstä, oli vakava ja hiljainen; ja minua
hävetti seisoa hänen vieressään tuossa kurjassa majassa, irvistelevän
neekerin edessä. Häpesin, sanon; sillä se koirus oli puettu isoon
paperikaulukseen, -- kirja, josta hän oli lukevinaan, oli sattumalta
käsiin saatu romaanin nide, ja hänen käyttämänsä toimitussanat
mainittaviksi sopimattomat. Omaatuntoani vihlaisi meidän liittäessämme
kätemme yhteen; ja kun tyttö sai todistuksensa, tunsin kiusausta
purkamaan kaupat ja tunnustamaan. Tällainen se asiakirja oli -- Case
sen kirjoitti nimineen kaikkineen tilikirjasta reväistylle lehdelle:
Täten todistamme, että Uma, Fa'avaon tytär Falesan saarelta, on
laittomasti vihitty herra John Wiltshiren kanssa yhdeksi viikoksi
ja että herra John Wiltshire on vapaa lähettämään hänet hornaan,
milloin mielensä tekee.
_John Blackamoar_,
laivahylkyjen kappalainen.