On vaikea olla kaikkien mieliksi.
Savusi vielä niin, etteivät he voineet eroittaa laakson pohjaa. Jenks
ei uskaltanut tällaisena hetkenä jättää Iristä yksin. Eikä hän myöskään
rohjennut viedä häntä alas portaita, sillä mahdollisesti saattaisi
tulla toinen granaatti. Mutta jotain oli tehtävä.
Hän huusi Mir Jania.
"Ottakaa turbaaninne ja kiertäkää se päänne ympäri, jos luulette niiden
näkevän teidät sotalaivasta."
"All right, sahib", tuli rohkaiseva vastaus. "Vene on lähellä maata.
Univormuista päättäen luulen niiden olevan englantilaisia. Dyakit ovat
jok'ikinen painuneet jo matkoihinsa."
Siitä huolimatta Jenks odotti. Liiallisella hätiköimisellä ei voittanut
mitään.
Mir Jan tanssi ihastuksissaan.
"He ovat nähneet dyakkien juoksevan sampaaneilleen ja toinen vene
soutaa sille suunnalle. Nyt lähtee laivasta vielä yksi vene", huusi Mir
Jan.
Kun nämä sanat käännettiin Irikselle tuli hän hyvin innokkaaksi ja
halusi päästä maahan tätä ihmettä näkemään.
"On parasta, että odotat täällä, armas", sanoi Jenks. "Voi sattua,
että vihollinen karkoitetaan takaisin tälle suunnalle, enkä minä halua
asettaa sinua alttiiksi useammille vaaroille. Merimiehet nousevat pian
maihin ja silloin voit vaaratta laskeutua alas."
Mereltä kuului tykinlaukaus. Vaistomaisesti kumartui tyttö ja Jenks
hymyili hänen pelolleen.
"Joku sampaaneista on lähtenyt merelle", selitti Jenks, "ja sotalaiva
ampuu sitä."
Vielä kaksi laukausta kuului. Sotalaiva tarkoitti nähtävästi totta.
"Lurjus raukat!" mutisi Iris. "Eivätkö eloonjääneet voi päästä pakoon?"
"Siihen asiaan emme voi mitään. Ne, jotka joutuvat vangiksi, viedään
luultavasti mannermaalle ja hirtetään rikoksistaan, niin että saattaa
olla samantekevä, millä tavoin he kuolevat."
Silminnähtäväksi huojennukseksi tytölle ei useampia laukauksia
kuulunut ja Mir Jan ilmoitti joukon merisotilaita nousseen maihin.
Heti senjälkeen kuului juoksumarssissa lähenevien jalkojen kopinaa ja
upseerin ääni huusi huonolla hindustanin kielellä:
"Hei, musta! Onko täällä valkoisia?"
Jenks huusi:
"Kyllä, kaksi kappaletta! Vuorella teidän yläpuolellanne! Me tulemme
alas!"
Hän laski köysiportaat. Iriksen koko ruumis vapisi.
"Rauhoitu, rakkaani!" kuiskasi merimies. "Älä pelkää! Olen aivan sinun
alapuolellasi."
He olivat melkein maassa, kun kova huuto ja raskas iskunjymähdys saivat
Jenksin pysähtymään.
Eräs rynnäkköportaiden juurella makaava dyakki oli nähnyt heidän
alastulonsa. Vasemmassa kädessään piti villi parangia, oikea oli
sidottu. Kykenemättömänä liikkumaan kokosi kostonhimoinen ryöväri
kuitenkin viimeiset voimansa ja laahautui heiluvien köysitikkaiden
luo. Se oli kuolevan käärmeen vihalla ja myrkyllä varustettu Taung
S'Ali. Viime hetkellä toivoi hän voivansa tappaa miehen, joka oli
uhmannut häntä ja hänen murhaajalaumaansa. Koska Jenksin huomio oli
niin kiintynyt Irikseen, olisi rosvo kenties onnistunut, jollei Mir Jan
olisi pitänyt silmiään auki. Muhamettilainen hypähti hänen luokseen
ja antoi pyssynperällä sellaisen iskun, että dyakkipäällikkö huokasi
viimeisen kerran.
Silmänräpäystä myöhemmin seisoivat Iris ja Jenks alhaalla ja
englantilainen luutnantti sanoi innokkaasti:
"Näytämme saapuneen kreivinaikaan. Ette kai sattumalta kuulu
_Sirdarenin_ väkeen."
"Olemme ainoat eloonjääneet", vastasi Jenks.
"Vain te kaksi?"
"Niin. _Sirdaren_ törmäsi luoteiselle riutalle myrskyssä. Tämä neiti,
miss Iris Deane, ja minä jouduimme maihin --".
"Miss Deane! Onko se mahdollista? Sallikaa minun esittää
sydämellisimmät onnitteluni. Sir Arthur Deane on tällä hetkellä
_Orientin_ kannella."
Iris oli aivan huumaannuksissa. Hän kääntyi Robertiin.
"Kuulitko? Hän sanoo isäni olevan laivalla. Viekää minut hänen
luokseen!"
"Ei tarvitse, miss", huomautti eräs aliupseeri. "Hän tulee juuri
maihin. Hän tahtoi seurata meitä, mutta kapteeni ei sitä sallinut,
koska saarella nähtävästi oli taistelu."
Ja aivan oikein -- tyttökin saattoi kyynelten täyttämillä silmillään
eroittaa harmaapartaisen, siviilipukuun puetun herran, joka istui
pienessä venheessä erään upseerin vieressä. Viiden minuutin kuluttua
kohtasivat isä ja tytär toisensa.
"Rohkenenko kysyä kuka te olette?" kysyi silläaikaa upseeri Jenksiltä.
"Nimeni on Anstruther -- Robert Anstruther."
Iris, joka nojautui hänen käsivarteensa, kuuli vastauksen. Hellästi
katsahtaen häneen huudahti tyttö:
"Niin, kapteeni Anstruther, intialaisesta pääesikunnasta. Joll'ei
hän halua kertoa teille kaikkea mitä on tehnyt, kuinka hän on
pelastanut henkeni parikymmentä kertaa, kuinka hän on yksin taistellut
kahdeksaakymmentä vastaan, niin kysykää minulta."
Upseeri heitti ymmärtävän katseen vuoreen rynnäkköportaineen ja
köysitikkaineen, luolaan, joukkoon kuolleita tahi tiedottomia rosvoja
-- ja veti syvään henkeään.
"Kuinka kauan olitte tuolla ylhäällä?" kysyi hän.
"Yli kolmekymmentä tuntia."
"Se oli kova ottelu!"
"Kovempi miltä näyttää", sanoi Anstruther. "Tämä on vain loppua. Kaiken
kaikkiaan olemme tappaneet rosvoista nelisenkymmentä. -- Kesken kaiken
-- tahdotteko olla hyvä ja sanoa nimenne?"
"Playdon -- luutnantti Philip H. Playdon."
"Tiedättekö kenelle tämä saari kuuluu?"
"Ei kenellekään, luulen. Kartalla tämä on merkitty asumattomaksi."
"Siinä tapauksessa", sanoi Anstruther, "pyydän teitä, luutnantti
Playdon ja kaikkia läsnäolevia todistamaan, että minä, Robert
Anstruther, entinen upseeri Intian armeijasta, omasta ja miss Iris
Deanen puolesta selitän, että me olemme Englannin kuninkaan nimessä
ottaneet saaren haltuumme ja omistamme yhteisesti kaikki mitä sillä on."
Nämä tällaisessa tilaisuudessa sanotut juhlalliset sanat hämmästyttivät
kuulijoita. Vain Iriksellä oli niiden merkityksestä aavistus.
"En luule kenenkään vastustavan vaatimustanne", sanoi meriupseeri
vakavasti.
"Kiitos", sanoi Robert yhtä vakavana, vaikka hänen oli vaikea pysyä
totisena nähdessään Playdonin hölmistyneen muodon. "Heti kun saan
aikaa, ripustan kuulutuksen luolan seinälle."
Nyt lähtivät he kaikki rannalle. Vene oli vielä monen jalan päässä
rannasta, kun Iris hypähti esiin ja levitti kätensä miehelle, joka
tuijotti häneen epätoivoisin katsein.
"Isä, isä!" huudahti hän, "etkö enää tunne minua?"
Sir Arthur Dean tuijotti kahta rannalla olevaa omituista olentoa ja
joka hetki tuli hänen sydämensä raskaammaksi. Tämä saari oli hänen
viimeinen toivonsa. Monta viikkoa, erään ystävällisen amiraalin
jätettyä risteilijä _Orientin_ hänen käytettäväkseen, oli hän
purjehtinut Kiinanmeren rantoja etsimässä tietoja _Sirdarenista_.
Hän ei ollut tavannut mitään. Ei venettä, ei pelastusrengasta, ei
lautaakaan kadonneesta laivasta ollut missään.
Ainoa, mitä _Orient_ saattoi tehdä, oli käydä kaikilla suurimmilla
saarilla ja kuulustella kalastajia. Edellisenä iltana oli palkinnon
houkuttelema malaiji tullut laivalle ja kertonut kapteenille
kummallisen jutun saaresta, jossa asui kaksi valkoista henkiolentoa,
mies ja nainen. Sinne oli eräs päällikkö Taung S'Ali joutunut
sattumalta ja kadottanut paljon miehiään. Mutta Taung S'Ali oli
naishaamun noituma ja oli palannut saarelle mukanaan suuri joukko,
vannoen vangitsevansa olennon tahi kuolevansa.
Tämä omituinen kertomus oli ensimmäinen viittaus, että saarella
mahdollisesti oli valkoisia haaksirikkoisia, joskaan ei ehkä
_Sirdarenista_, ja laiva suunnattiin sinne. Tapahtumat maissa, jotka
vahtiupseeri huomasi, puhuivat omaa kieltään. Missä ikinä dyakit
ovat ryhtyneet taisteluun, siinä on jotain konnanjuonia tekeillä,
jonkavuoksi _Orient_ myös sekaantui leikkiin.
Tarkasteltuaan kahta merimiesten rannalle saattamaa omituista olentoa
laski sir Arthur Deane väsyneesti päänsä painumaan ja sanoi, ettei
noista kumpikaan voinut olla hänen tyttärensä. Äkkiä luuli hän
näkevänsä unta, sillä rannalta kuului Iriksen ääni:
"Isä! Isä! Etkö tunne minua?"
Sir Arthur nousi hämmästyneenä ja vapisten.
"Niin, rakas isä! Minä se olen -- sinun oma pikku tyttösi, joka palaa
luoksesi! Oi, rakas! En näe sinua kyyneleiltä!"
Ja sillä tavoin he viimein kohtasivat. Merimiehet jättivät heidät
kahden ja kokoontuivat Anstrutherin ympärille, tehden hänelle sadottain
kysymyksiä.
Hetken kuluttua huusi Iris:
"Robert, tule tänne!"
Hänen ristimänimensä käyttäminen herätti huomiota. Anstruther astui
esiin.
"Tässä on isäni!" huudahti tyttö. "Ja, rakas isä, tässä on kapteeni
Robert Anstruther, jota minun Jumalan ohella on kiittäminen hengestäni
monta, monta kertaa _Sirdarenin_ upottua."
Sir Arthur Deane paljasti päänsä ja ojensi kätensä.
"Kapteeni Anstruther", sanoi hän, "olen teille tyttäreni pelastamisesta
suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin milloinkaan voin suorittaa. Ja
minun on kiittäminen teitä myöskin omasta elämästäni, sillä Iriksen
kuolema olisi ollut minunkin."
Robert tarttui ojennettuun käteen.
"Luulen, sir Arthur, että meistä kahdesta minä olen suuremmassa
kiitollisuudenvelassa." Sitten kääntyi hän Irikseen sanoen: "Mielestäni
on parasta, että isäsi vie sinut _Orientille_. Sieltä saat ruokaa
toipuaksesi aamun vaikeista koettelemuksista ja löydät ehkä myöskin
sopivia vaatteita. Myöhemmin voit tuoda sir Arthurin jälleen maihin ja
näytämme hänelle sitten saaren."
Sir Arthur ei ollut huomaamatta tapaa, jolla nämä kaksi puhuttelivat
toisiaan eikä peittämätöntä rakkautta, joka loisti heidän silmistään,
mutta mitä saattoi hän tehdä?
"Esityksenne on mainio", sanoi hän. "Laivan varusteiden joukossa on
kenties jotain sopivia vaatteita Irikselle ja laivalla tapaa hän
vanhan ystävän, jolla ei vielä tällä hetkellä ole aavistustakaan hänen
löytymisestään. Lordi Ventnor on seurannut minua etsinnässäni. Hän
luonnollisesti ihastuu."
Anstruther punastui, mutta Iris sanoi:
"Isä, minkävuoksi _hän_ on mukana?"
"Niin, rakas lapseni, hän tunsi melkein yhtä suurta surua kuin minä."
"Mutta miksi? Miksi?"
"Onhan vain luonnollista, että sinun kihlattusi koetti kaikkensa
pelastaakseen sinut."
"Kihlattuni --?"
"Niin, rakas lapsi. Sanontatapa ei ehkä sinun kannaltasi katsoen ole
oikea. Mutta et kai ole unohtanut, että lordi Ventnor." --
"Rakas isä, kihlattuni on tässä! Me kihlauduimme kuoleman porteilla.
En ole suostunut mihinkään lordi Ventnorin tarjouksiin. Hän on huono,
kelvoton mies. Jos sinä tuntisit hänet, et asettaisi hänen nimeään
yhteyteen minun nimeni kanssa. Vai kuinka, Robert?"
Ei ole milloinkaan ollut niin hölmistynyttä miestä kuin
laivanvarustajaraukka. Samalla hetkellä kun hänen rakastettu
tyttärensä löytyi, tuli hän pakoitetuksi joko näyttelemään pettyneen
ja leppymättömän isän osaa tahi antamaan suostumuksensa tyttärensä
avioliittoon rääsyisen, vaikkakin miehekkään näköisen olennon kanssa,
joka tosin oli pelastanut tytön kuolemasta, mutta jota ei yksistään
sillä perusteella voinut hyväksyä vävyksi.
Anstruther, joka nopeammin kuin Iris huomasi sir Arthurin pulan, tuli
ritarillisesti avuksi. Hän pani kätensä hellästi tytön olkapäälle.
"Seuratkaa neuvoani, sir Arthur, ja sinä myöskin, Iris. Tämä ei ole
oikea hetki selityksiin. Antakaa minun hoitaa lordi Ventnor. Olen
täysin halukas jättämään lopullisen ratkaisun teille, sir Arthur. Te
saatte aikanaan tietää mitä on tapahtunut. Mene laivalle, Iris. Kohtaa
lordi Ventnor samalla tavoin kuin kohtaisit minkä muun miehen hyvänsä.
Sinä et milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin, sen minä tiedän.
Sinuun minä voin luottaa."
"Olen teille hyvin kiitollinen," mutisi sir Arthur, joka oli liian
kokenut ollakseen näkemättä neuvon oivallisuutta niin ryysyinen kuin
sen antaja olikin.
"Kesken kaiken", sanoi sir Arthur, "kuinka te jouduitte _Sirdarenille_.
Minulla on luettelo kaikista matkustajista, eikä teidän nimeänne niiden
joukossa ole."
"Ah, se on helposti selitetty. Otin laivalle pestin tarjoilijana Robert
Jenksin nimellä."
"Robert Jenks! Tarjoilija!" Tämä oli yhä hullumpaa. Sir Arthurista
tuntui, että taivaan pitäisi romahtaa alas.
"Niin. Se muodostaa osan selityksestä, jonka lupasin."
"Tule nyt, isä", huudahti Iris iloisesti. "Olen puolikuollut halusta
saada nähdä mitä laivan varasto sinun ja Robertin avustuksella saattaa
tehdä vaatekysymyksessä."
Sir Arthur auttoi tyttärensä veneeseen, joka heti soudettiin laivalle.
Luutnantti Playdon, joka oli melkein yhtä pitkä kuin Anstruther,
lähetti palvelijalleen kirjelapun ja pian palasi vene tuoden mukanaan
puvun ja liinavaatteita. Palvelijalla oli mukanaan parranajovehkeet ja
kymmenen minuutin kuluttua näytti Anstruther toiselta ihmiseltä.
Hänen neuvostaan heitettiin kuolleiden dyakkien ruumiit laguniin,
haavoittuneet vietiin laivalääkärin hoitoon ja vangit tuotiin Mir Janin
eteen, joka ilmoitti jokaisen nimen, ja huomasi ettei ketään puuttunut.
Robert ei unohtanut kirjoittaa kuulutusta ja kiinnittää sitä vuoren
seinään. Tämä toimitus herätti kummastusta upseereissa, jotka olivat
muodostaneet itselleen käsityksen taistelusta, jonka molemmat
haaksirikkoiset olivat suorittaneet, vaikkakin Anstruther oli hieman
hämillään kuvitellessaan kuinka tyttö kertoisi taistelujen kulun.
Asian näin ollen käytti hän tilaisuutta ja kuvaili vilkkaasti Iriksen
rohkeutta, hänen milloinkaan pettämätöntä hyvää tuultaan ja valmiuttaan
ryhtymään kaikkeen.
Hänen vaiettuaan sanoi ensimmäinen luutnantti:
"Te ette tarvitse ihailuamme, kapteeni Anstruther. Jokainen meistä
kadehtii teitä kaikesta sielustaan."
"Te erehdytte minun arvostani", sanoi Anstruther. "Olen ollut
kapteeni Intian armeijassa, mutta kuusi kuukautta sitten asetettiin
minut Hongkongissa sotaoikeuteen ja poistettiin armeijasta. Tulin
epäoikeudenmukaisesti tuomituksi ja toivon eräänä kauniina päivänä
voivani puhdistautua. Mutta siihen saakka olen yksinkertaisesti vain
mr Anstruther. Miss Deanen jaloluontoisuus ja osanotto saattoi hänet
käyttämään entistä arvoani."
Jos upseerien keskuudessa olisi räjähtänyt pommi, ei se olisi voinut
herättää suurempaa hämmästystä. Sotaoikeuteen vedetty! Pyyhitty pois
armeijan rullista!
Ensimmäinen luutnantti katsoi olevansa pakoitettu sanomaan jotain.
"Se oli peijakkaan ikävä juttu!" huudahti hän.
"Niin, mutta ymmärrätte, että minun oli se teille kerrottava."
Hänen suoruudessaan oli sellaista jaloa arvokkuutta, sellaista
viattomuutensa tietoisuutta, että ensimmäinen luutnantti tulkitsi
omansa sekä toveriensa mielipiteen sanoessaan:
"Minä ja kaikki muut laivalla olijat emme siitä huolimatta lakkaa
tuntemasta myötätuntoa kohtaanne. Mutta vaikka te olisitte karannut
rangaistusvanki, ei kukaan voisi olla ihailematta teidän suurenmoista
kykyänne ja rohkeuttanne taistelussa sellaista ylivoimaa vastaan.
Meidän velvollisuutemme on selvä. Viemme teidät Singaporeen, jonne
toisetkin epäilemättä heti tahtovat lähteä. Ilmoitan päällikölle mitä
olette suvainneet meille kertoa. Silläaikaa tahdomme auttaa teitä
kykymme mukaan."
Hyväksyvä mutina kuului ympäriltä.
"Saatan vain kiittää teitä!" vastasi Robert hieman epävarmalla äänellä.
"Ystävyytenne koskee minuun enemmän kuin vastoinkäyminen."
Sivulta kuului kahinaa ja parisilaispukuun ja -hattuun puettu nuori
lady sai kaikkien vetämään henkeään.
"Oi, Robert, rakkaani, kuinka sinä _saatoit_? En todellakaan tuntenut
sinua."
Iris tuijotti ihaillen Robertiin, joka maksoi katseen korkoineen.
"Saattaisiko ajatella, että vaatteet siihen määrin muuttavat naisen?"
huudahti Anstruther nauraen.
"Sellainen ilkeä kohteliaisuus! Mutta tule nyt, rakas, sillä kapteeni
Fitzroy ja lordi Ventnor ovat seuranneet isääni ja minua maihin. He
haluavat, että näyttäisimme heille kaikki. Te suotte kai hänelle
anteeksi", lisäsi Iris kääntyen ihastuttavasti hymyillen toisiin.
He lähtivät yhdessä.