Hyvitys.
Lordi Ventnor ei ollut tyhmä. Iriksen muuttuessa villittärestä
maailmannaiseksi kertoi sir Arthur Deane earlille osan tapahtumista
saarella.
Hänen armonsa -- kaunis, kylmäverinen ja häikäilemätön mies -- neuvoi
kärsivällisyyteen, vieläpä Anstrutherin ansioiden tunnustamiseenkin.
"Jättäkää Iris rauhaan. Nykyoloissa tuntee hän suurta kiitollisuutta,
että hädin tuskin on välttänyt kuoleman. Antakaa hänen palata
säännöllisiin oloihin. Anstrutherin huono maine tulee vähitellen
hänelle tutuksi. Se herättää hänen halveksumistaan. Viikon kuluttua
pyytää hän teitä vapauttamaan itsensä miehestä. Se on vain rahakysymys."
Lordi Ventnor seurasi Iristä ja hänen isäänsä maihin. _Orientin_
kapteeni liittyi seuraan. Nuo kolme herraa seurasivat Robertia
katseellaan kun hän tytön kanssa tuli heitä kohti.
"Anstruther on erinomaisen komea mies," huomautti kapteeni Fitzroy.
"Kuka hän on?"
Sir Arthur ei sanonut mitään, mutta hänen armonsa vastasi tyynesti:
"Nimestä ja siitä, mitä Deane on minulle kertonut, päätän hänen olevan
entisen upseerin Intian armeijasta."
"Ah, hän on eronnut armeijasta?"
"Niin. Tapasin hänet viimeksi Hongkongissa", sanoi lordi.
Silläaikaa sanoi Anstruther Irikselle:
"Rakkahin, älä tee mitään viittauksia entiseen arvooni. En ole
oikeutettu siihen, mutta Jumalan avulla saan sen kyllä takaisin."
"Sinä olet hyvin kaunis", sanoi Iris.
"Älä kiusaa minua. Se ei ole kauniisti tehty, kun kaikki nämä ihmiset
katselevat meitä."
"Mutta tiedätkö, Robert, muistan, että nähdessäni sinut ensikerran,
olit minusta tavattoman hienon näköinen tarjoilijaksi."
"Niin, minä olen aivan avuton -- en voi edes nipistää käsivarttasi.
Sivumennen sanoen, Iris, älä puhu lähipäivinä kenellekään
kaivoksestamme."
"Miksikä en?"
"Se on vain oikku. -- Tekisit minulle sillä mieliksi."
"Jos sinä tahdot niin, Robert, olen minä tyytyväinen."
Hän painoi tytön käsivartta, sillä he olivat liian lähellä noita kolmea
herraa, niin ettei hän voinut sanoa mitään.
"Kapteeni Fitzroy", huudahti Iris, "sallikaa minun esitellä mr
Anstruther. Lordi Ventnor, tehän olette tavanneet mr Anstrutherin
ennenkin."
Merimies ojensi kätensä; lordi hymyili rakastettavasti.
"Teidän pakollinen saarella oleskelunne näyttää sopineen teille
mainiosti", sanoi lordi.
"Erinomaisesti. Elämällä täällä oli huonotkin puolensa, mutta me
taistelimme vihollisiamme vastaan rehellisesti, eikö niin, Iris."
"Kyllä, armas. Dyakkiraukat eivät olleet kylliksi sivistyneitä
hyökätäkseen väärillä todistuksilla."
Hänen armonsa kellertävät kasvot rypistyivät hiukan. Iris tiesi siis
sotaoikeudesta eikä ollenkaan pelännyt julistaa koko maailmalle, että
tämä mies oli hänen sulhasensa.
Siitä huolimatta hymyili lordi Ventnor jälleen.
"Yksinpä dyakitkin kunnioittivat miss Deanea", sanoi hän.
Mutta Anstruther, joka huomasi laivanvarustajan silminnähtävän
masentuneisuuden, pidätti huulillaan olevan vastauksen ja esitti, että
he ensiksi lähtisivät pohjoisrannalle, haaksirikon tapahtumapaikalle.
Seuraavan tunnin aikana oli hän pikemmin kuulija kuin kertoja. Iris
kuvaili hänen taisteluaan tuulta ja aaltoja vastaan. Iris osoitti
paikan, jossa hän oli taistellut mustekalan kanssa, Iris kuvaili
lakkaamattomassa työssä vietetyt pitkät päivät ja kertoi kuinka
Robert oli pelastanut hänet villien käsistä, miten hän oli ryhtynyt
varustautumaan odotettavissa olevan hyökkäyksen varalta ja vihdoin --
paras kaikesta -- kuinka hän kerta toisensa jälkeen oli tehnyt tyhjäksi
dyakkien viekkaimmatkin suunnitelmat ja torjunut heidän hyökkäyksensä
kolmikymmentuntisen kauhistuttavan taistelun ajan.
Iriksellä oli tarkkaavainen kuulijakunta. Useimmat _Orientin_
upseereista tulivat paikalle ja seurasivat henkeään pidättäen tytön
vaikuttavaa kuvausta. Robert koetti useammin kuin kerran kääntää kaikki
leikiksi, mutta siitä ei Iris halunnut tietää mitään.
Tytöllä oli lopettaessaan kyyneleet silmissä, mutta ne olivat onnen ja
kiitollisuuden kyyneleitä ja lordi Ventnor, joka oli ollut vaitelias,
mutta tarkkaavainen kuuntelija, eikä ollut kadottanut sanaakaan, tunsi
kylmässä sydämessään vielä kylmempää sekä huomasi, ettei tämän naisen
rakkaus kuuluisi koskaan hänelle.
Kapteeni Fitzroy sanoi:
"Käsitän sangen hyvin, että te pidätte tästä kauheasta paikasta, mutta
tahtoisin mielelläni tietää miksi haluatte sitä omaksenne. Teillä
tuskin on aikomus asettua tänne."
Anstruther tuumi hetken ennenkuin vastasi. Hän tunsi lordi Ventnorin
katselevan itseään. Kaikki olivat halukkaita saamaan siihen selityksen.
"Muutamissa maailmanosissa", sanoi hän, "on tuntemattomia, kartalle
merkitsemättömiä vedenalaisia kallioita ja riuttoja, joille monet
laivat ovat törmänneet ilman pienintäkään vikaa upseerin puolelta."
"Epäilemättä."
"Niin, kapteeni Fitzroy, ollessani rykmentissäni Hongkongissa törmäsin
sellaiselle karille ja kärsin haaksirikon. Ainakin minusta näytti aivan
siltä. Kohtalo heitti minut täällä maihin oltuani kauan veden alla. Te
tuskin voitte minua moittia, jos olen kiintynyt tähän pieneen paikkaan,
joka lahjoitti minulle pelastukseni."
"En", myönsi meriupseeri. Hän ymmärsi tämän lausunnon takana piilevän
jotain erikoista, mutta se asia ei liikuttanut häntä.
"Sitäpaitsi", lisäsi Robert hymyillen, "on minulla yhtiötoveri, kuten
näette."
"Niin, ei näy olevan pienintäkään epäilystä yhtiötoveruudesta", vastasi
kapteeni Fitzroy heti.
Kaikki nauroivat, vaikkakin sir Arthur Deanen iloisuus oli
teeskenneltyä ja lordi Ventnor tunsi katkeran maun omassa hymyilyssään.
Myöhemmin päivällä kertoi luutnantti päällikölleen Anstrutherin
vapaaehtoisen tunnustuksen sotaoikeudesta. Kapteeni Fitzroy tunsi
tietysti kiusallista liikutusta tämän epämiellyttävän jutun
kuullessaan, mutta omisti siitä huolimatta saman käsityksen, jonka
hänen ensimmäinen luutnanttinsa oli Robertin läsnäollessa tuonut julki.
Iris ja hänen isänsä palasivat Robertin seurassa takaisin saarelle.
Mietittyään asiaa päätti viimemainittu antaa Mir Janin jäädä saarelle
siksi kunnes hän itse tulisi takaisin. Vaara uuden dyakkilauman
saapumisesta ei ollut suuri. Taung S'Alia kohdannut kohtalo ei ollut
omiaan houkuttelemaan muita seuraamaan hänen esimerkkiään ja Anstruther
huolehtisi siitä, että muhamettilaisella olisi riittävästi elintarpeita
ja aseita. Joka tapauksessa oli hindulle edullisempaa oleskella
vapaudessa Sateenkaarisaarella, kuin tulla pidätetyksi karanneena
rangaistusvankina, siksi kunnes viranomaiset päättäisivät hänen
kohtalostaan.
Mir Jan oli haltioissaan. Hän otti päästään turbaaninsa, asetti sen
Anstrutherin jalkoihin ja sanoi:
"Sahib, olen teidän koiranne. Jos jonain kauniina päivänä olen kylliksi
arvokas olemaan palvelijanne, niin silloin tiedän Allahin antaneen
syntini anteeksi. Minä tapoin miehen sentähden --"
"Rauhaa, Mir Jan! Anna hänen levätä."
Robert kokosi lompakot, rahat ja arvoesineet, jotka oli löytänyt
kuolleilta laivatovereiltaan. Sir Arthur, joka luonnollisesti oli
tuntenut kaikki korkeimmat upseerit _Sirdarenilla_, katseli niitä
surullisin ilmein.
Iris oli antanut viedä laivalle ryysyiset vaatteensa,
öljykangashattunsa ja kulmikkaat kenkänsä. Nyt otti hän vielä raamatun,
Tennysonin kootut runot, kuhmuisen tinapikarin, revolverin ja sen
Lee-Metford-kiväärin, jolla hän oli "pelottanut" dyakkeja, kun nämä
olivat yllättämäisillään Anstrutherin ja Mir Janin. Häntä varten kokosi
Robert sitäpaitsi muutamia dyakkihattuja, vöitä ja aseita sekä Taung
S'Alin parangin ja yhden _sumpitansin_.
Lopuksi täytti Anstruther kaksi tyhjää öljyastiaa kultakvartsilla
ja asetti päälle hiukan antimoniummetallia. Mir Jan kantoi kaikki
odottavaan veneeseen.
Sitten heräsi kysymys mitä tehtäisiin vangittujen dyakkien kanssa.
"Jos teemme pienen mutkan ja laskemme heidät maihin Borneossa,
hirtetään heidät heti eikä meillä ole enempää vaivaa", sanoi kapteeni
Fitzroy. "Jos viemme ne Singaporeen, asetetaan heidät oikeuden eteen ja
tuomitaan pakkotyöhön. Kumman teemme?"
Iris ratkaisi asian.
"En siedä ajatusta, että useampia ihmishenkiä uhrataan", sanoi
hän. "Jos näitä miehiä kohdellaan armeliaasti ja heidät lähetetään
rangaistuksensa kärsittyään kotiin, niin ehkä heidän kohtalonsa
peloittaa toisia." Ja niin tuli asia ratkaistuksi.
* * * * *
Samana päivänä kun _Orientin_ piti saapua Singaporeen, houkuteltiin
Iris jollain verukkeella ohjaushyttiin ja luutnantti Playdon vei
Robertin syrjään. Merimiehen suoruudella kävi hän suoraan asiaan.
"Muutamat meistä ovat keskustelleet teistä, mr Anstruther, emmekä me
arvatenkaan erehdy otaksuessamme teillä olevan puutteen rahoista. Se
tosiasia, että te otitte pestin tarjoilijana _Sirdareniin_, osoittaa,
ettei teillä ole halua kääntyä avunpyynnöllä omaistenne puoleen. Mutta
maihin päästessämme tulee teille vaikeuksia. Lyhyesti ja selvästi --
olen saanut tehtäväkseni tarjota teille viidenkymmenen punnan lainan
maksettavaksi takaisin milloin teille sopii."
Robert puristi huulensa yhteen. Ensi hetkellä ei hän löytänyt sanoja
ilmaistakseen tunteitaan. Playdon pelkäsi loukanneensa häntä.
"Olisi ikävää, jos olisimme loukanneet teitä", sanoi hän epäröiden,
"mutta luulimme tosiaan --"
"Olkaa hyvä älkääkä koettako pyyhkiä pois jalomielisten sanojenne
vaikutusta", huudahti Anstruther. "Otan tarjouksenne vastaan
kiitollisena -- mutta yhdellä ehdolla."
"Hiiteen ehdot! Mutta kuinka se kuuluu?"
"Että sanotte minulle niiden toisten nimet, paitsi itseänne, joille
olen kiitollisuudenvelassa."
"Ah, se on helppoa. Toiset ovat Fitzroy ja ensimmäinen luutnantti.
Säilytimme asian pienen piirin tietona. Arvelimme teidän pitävän
parhaiten siitä."
Anstruther hymyili ja puristi hänen kättään. Kun kaikki kävi ympäri,
niin oli maailmassa vielä monta kunnon poikaa. Nuo kolme upseeria
toimivat pelkästä hyväntahtoisuudesta. He auttoivat miestä, joka näytti
aivan köyhtyneeltä ja pian saisi taistella uusia vaikeuksia vastaan
kihlauksensa vuoksi tytön kanssa, joka näytti olevan paljon ylempänä
häntä itseään. Ja kaikkein viimeksi saattoivat he ajatella, että heidän
toverillinen lainansa tuottaisi heille enemmän kuin kaikki ne vuodet,
jotka he olivat laivastossa palvelleet, sillä heidän viisikymmentä
puntaansa oli joutunut tulevan miljoonanomistajan taskuun, joka
oli varustettu sillä harvinaisella ominaisuudella, ettei unohtanut
ystäviään köyhyyden päiviltä.
* * * * *
Kun _Orient_ Singaporeen satamaan saapuessaan hiljensi vauhtia, tuli
sir Arthur Deane kannelle tapaamaan Iristä.
"Ah, siinähän sinä olet", huudahti tyttö. "Aioin juuri tulla tapaamaan
sinua. Sinä menetät mitä ihanimman näköalan, pelkkää viheriää, sinistä
ja ruskeaa. Kiiruhda! Haluan että näet kaikki."
Ja hän veti isänsä mukanaan. Kappaleen matkaa toisistaan seisoivat
lordi Ventnor ja Anstruther kaiteen yli kumartuneina. On turhaa mainita
kumman luokse Iris vei isänsä.
"Tässä hän on, Robert", sanoi tyttö nauraen. "Luulen hänen olleen
harmissaan senvuoksi, että kapteeni Fitzroy oli niin huomaavainen
minulle. Mutta sinähän et välittänyt siitä rahtuakaan."
Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät.
"Tahdon vain sanoa teille, Anstruther, että koska Iris on antanut
teille sydämensä, en tahdo kieltää suostumustani hänen käteensä."
"Sinä rakas, vanha isä!"
Iris tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä. Lordi
Ventnor, joka kummasteli mikä tarkoitus tuolla hellyydenosoituksella
oli, tuli heidän luokseen.
"Mitä on tapahtunut, miss Deane. Oletteko vasta nyt huomanneet mikä
mainio isä teillä on?"
"Olisitte tuskin voineet keksiä parempaa selitystä", sanoi sir Arthur.
Hänen armonsa ei ollut oikein tyytyväinen. "Otaksun teidän vievän
Iriksen Smithin hotelliin?" sanoi hän.
Iris vastasi hänelle. "Niin. Isäni on juuri pyytänyt Robertin seuraaman
meitä. Mihin te menette?"
"Tosiaankin!" sanoi lordi Ventnor. "Sir Arthur näyttää tehneen koko
joukon päätöksiä viimeisen tunnin aikana."
"Niin", kuului laivanvarustajan tyyni vastaus. "Olen päättänyt jälellä
olevien päivieni ajan ajatella pääasiallisesti tyttäreni onnea. Kaiken
muun täytyy sen edestä väistyä."
Hänen armonsa kasvot tulivat keltaisiksi raivosta ja hän käänsi heille
selkänsä ilman muuta.
* * * * *
_Orientin_ saapuessa satamaan, otti sen vastaan pieni joukko uteliaita,
osaksi tyhjäntoimittajia sekä kuleja. Heidän joukossaan oli kaksi
henkilöä, jotka olivat kiireesti ajaneet satamaan kuullessaan
_Orientin_ saapumisesta. Toinen oli nähtävästi korkea upseeri, toinen
epäilemättä sivilimies. Hän oli muuten vanha herra, joka kiroili
ilmastoa, kaupunkia ja sen asukkaita. Hän oli hyvin pitkä, hyvin lihava
ja hyvin punainen.
Hänen seuralaisensa tarkasteli kiikarilla venettä, joka juuri lähti
_Orientista_.
"Jupiterin kautta!" huudahti hän. "Näen sir Arthur Deanen ja tytön,
joka muistuttaa hänen tytärtään. Ja siellä on tuo lurjus lordi Ventnor
myöskin."
"Tuo kirottu roisto!" huudahti vanha herra. "Hän on ajanut minun
veljenpoikani onnettomuuteen ja kuolemaan, mutta tulee itse takaisin
pirteänä ja terveenä. Odottakaa vain kunnes saan hänet kynsiini. Minä
-- --".
"Kas niin, Anstruther, älkää unohtako lupaustanne! Pidän huolen lordi
Ventnorista. Hyppivän Mooseksen kautta luulen. -- Niin! Hän se on!
Anstruther! Veljenpoikanne istuu tytön vieressä."
Jättiläisen punaset kasvot tulivat äkkiä valkoisiksi. Hän nojasi
ystäväänsä ettei kaatuisi.
"Rauhoittukaa, Anstruther! Se on Robert, niin totta kuin elän. Ettekö
usko minun tuntevan ystäväraukkaani, jonka kaikkien muiden tavoin hädän
hetkenä hylkäsin? Mutta minulla oli syy."
Vene laski laituriin. Playdon auttoi Iriksen maihin. Senjälkeiset
tapahtumat on parasta kertoa hänen omilla sanoillaan siten, kun hän
myöhemmin kuvaili tapahtumaa tovereilleen.
"Olimme juuri nousseet maihin", kertoi hän, "ja joku miehistä työnsi
syrjään kuleja, kun kaksi miestä ryntäsi esiin ja peijakkaanmoinen
mellakka alkoi. Se tahtoo sanoa, tappelua ei oikeastaan tullut, mutta
eräs veikko, joka osoittautui sittemmin olevan eversti Costobell,
tarttui lordi Ventnorin rinnuksiin ja uhkasi lyödä hänen kallonsa
halki, jollei hän kuuntelisi mitä everstillä oli sanottavaa. No
niin, selvisi, että mrs Costobell oli kuollut. Hän sai hermokuumeen
viikon kuluttua _Orientin_ lähdöstä ja oli kuoleman oma neljän päivän
kuluttua. Ennen kuolemaansa tunnusti hän kaiken.
"Hän pyysi mieheltään anteeksi ja tunnusti lordi Ventnorin kanssa
suunnitelleensa jutun, jonka vuoksi Anstruther vedettiin sotaoikeuteen.
Se mahtoi olla roskainen juttu, sillä Costobell hikoili raivosta,
vaikkakin puhui jääkylmästi. Ja teidän olisi pitänyt nähdä Ventnorin
naama kun hän kuuli puhuttavan kirjallisesta, oikeaksi todistetusta
tunnustuksesta, jonka oli allekirjoittanut mrs Costobell ja muutamat
kiinalaiset palvelijat, jotka oli houkuteltu tekemään väärä vala.
Ventnor oli luvannut mennä naimisiin lady Costobellin kanssa everstin
kuoltua tahi hankkia ainakin eron rouvalle kun tuo Hongkongin juttu
olisi unohdettu. Mutta sitten sai mrs Costobell tietää lordin
ajattelevan Iristä, eikä ole epäilystäkään, että kiukku lisäsi
kuumetta. Costobell sanoi, että hän olisi vaimonsa vuoksi halunnut
vaientaa asian, mutta oli pakoitettu puhdistamaan Anstrutherin nimen
erittäinkin, kun oli tavannut toisen vanhan veikon."
"Pompey, puhut hajanaisesti. Kuka on 'toinen vanha veikko'?" kysyi
ensimmäinen luutnantti.
"Enkö ole maininnut hänestä? Anstrutherin setä, tietysti, vanha
virtahevonen, joka oli tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi
kuullessaan sotaoikeudesta. Sitten katui hän ja sähkötti. Mutta kun ei
saanut mitään vastausta, tuli hän tänne itse ottamaan asiasta selkoa.
Hän tapasi everstin pari päivää hänen vaimonsa kuoleman jälkeen ja
he vannoivat yhdessä -- setä vannoo niin että sitä on hauska kuulla
-- kostavansa Ventnorille ja pesevänsä puhtaaksi Anstrutherin nimen
olkoonpa tämä sitten elävä tahi kuollut. Vanha poika raukka, hän
itki kuin lapsi pyytäessään veljenpojaltaan anteeksi. Se oli oikein
liikuttavaa! Voin sanoa teille --."
Playdon oli etsivinään nenäliinaa taskustaan.
"Kas niin, kerro nyt, muuten käy hullusti!" huudahti ensimmäinen
luutnantti.
"Odottakaa! Niin. Costobell päästi vihdoin Ventnorin sillä tiedolla,
että Anstrutherin tuomio oli sotaoikeudessa peruutettava ja että hän
pian saisi kapteenin valtakirjansa ja hänen ratkaistavakseen jäisi,
vedetäänkö hänen armonsa sotaoikeuteen."
"Mitä miss Deane teki?"
"Hän riippui Anstrutherissa kuin itkevä enkeli ja kun Ventnor oli
mennyt, suuteli hän kaikkia. Ei -- tarkoitan: isäänsä, Anstrutheria ja
paksua setää. Onnettomuudeksi en minä ehtinyt mukaan."
* * * * *
Saavuttuaan hotelliin kertoi Anstruther sir Arthur Deanelle ja
sedälleen saaren rikkaista kultasuonista.
"Niin, rakas isä", sanoi Iris, "se on totta. Ne ovat niin arvokkaat,
että voit tuskin sitä käsittää. Otaksun, että Robert senvuoksi pyysi
minua olemaan niistä mainitsematta."
"Ei, Iris, se ei ollut syynä", vastasi sulhanen. "Sinun rakkautesi oli
minulle suuremman arvoinen kuin kaikki maailman kulta. Olin voittanut
sinut ja aioin sinut pitää, mutta en halunnut sinua ostaa."
Sitten kääntyi hän tytön isään. Hänen mielenliikutuksensa oli niin
voimakas, että hän saattoi vain vaivalla puhua.
"En ole saanut ennenkuin nyt tilaisuutta kiittää teitä sanoista, jotka
lausuitte ennen laivasta lähtöänne. Mutta tulen niitä koko elämäni ajan
pitämään rakkaassa muistossa. Te lahjoititte minulle Iriksen, kun olin
köyhä ja kunniaton. Ja minä tiedän miksi sen teitte. Senvuoksi, että
asetitte hänen onnensa yläpuolelle rikkautta ja yhteiskunta-asemaa. Ja
kiitän myöskin sinua, setä. Sinä matkustit tuhansia maileja auttaaksesi
ja lohduttaaksesi minua epätoivossani. Vaikka olisinkin ollut niin
huono, kuin kerrottiin, tunsi vanha sydämesi kuitenkin osanottoa. Sinä
olit valmis vetämään minut epätoivon kuilusta. Miksikä vihaisin lordi
Ventnoria? Olisiko hän voinut tehdä minulle suurempaa palvelusta kuin.
tämän? Hän on antanut minulle Iriksen. Hän on hankkinut Iriksen isän
suostumuksen. Hän on vienyt vastoinkäymisen hetkenä setäni rinnalleni."
* * * * *
Seuraavana päivänä tutki hallituksen asiantuntija niiden kahden
fotogenisäiliön sisällyksen ja arvioi ne viidensadan punnan arvoisiksi,
vaikka mallit eivät olleet saaren suurimpia.
Ja nyt ei ole enää paljon kerrottavaa Sateenkaarisaaresta ja noista
kahdesta haaksirikkoisesta.
Samana päivänä kun The Gazettessa oli Robert Anstrutherin nimitys
entiseen rykmenttiinsä, vihittiin hänet ja Iris englantilaisessa
kirkossa Hongkongissa, sillä Iriksen tahto oli, että se paikka, joka
oli ollut hänen miehensä nöyryytyksen todistajana, todistaisi myöskin
hänen riemuvoittonsa.
Luutnantti Playdon oli _best man_ ja _Orient_ oli useiden tuntien ajan
melkein miehistön hylkäämä.
* * * * *
Eräänä iltana kesäkuun alussa laski kaksi laivaa ankkurinsa
Palmupuuluodon eteen ja Mir Jan juoksi edestakaisin rannalla ilman
muuta syytä kuin se, ettei voinut pysytellä hiljaa. Sahib toi hyviä
uutisia. Hongkongin kuvernööri oli kirjoittanut Intian hallitukselle
ja esittänyt Mir Janin asian niin hyvin, ettei ollut pienintäkään
epäilystä siitä, että seuraava posti toisi hänelle armahduksen.
Kaivostutkijat vahvistivat Robertin suurimmatkin toiveet. Ja
kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua oli työ täydessä käynnissä.
Kun suuri laiva seuraavana päivänä ennen hämärän tuloa kääntyi
Singaporea kohti, saattoi Iris kuulla jyskeen koneista, jotka
irroittivat metallia vuoresta.
Nyt oli Robertin työn ensi osa lopussa. Hänen vaimonsa, sir Arthur
ja setä seisoivat kävelykannella hänen tullessaan heidän luokseen
kertomaan antaneensa määräyksen, että kalliolle oli asetettava
vilkkumajakka heti, kun dynamo alkaisi toimia.
"Kun tulemme tänne kylmän vuodenajan aikana, ei meidän tarvitse pelätä
saavamme osaksemme _Sirdarenin_ kohtaloa, vaikka saapuisimmekin yöllä."
Iris ei vastannut. Hänen katseensa suuntautui nopeasti katoaviin
kallioihin.
"Armahin, miksikä olet niin vaitelias?" kysyi hänen miehensä.
Iris kääntyi häneen. Laskevan auringon säteet valaisivat nuoren rouvan
suloisia kasvoja.
"Senvuoksi, että olen niin onnellinen. Oi, Robert, niin onnellinen ja
kiitollinen."
P.S. Pitkäaikaisten ja kalliiden tutkimusten kautta onnistui Robert
Anstruther saamaan selville, että höyrylaivan koneenkäyttäjä James
Spencer oli, kaivettuaan ensin kultaa Kaliforniassa, ottanut pestin
Shanghaihin menevään laivaan. Siellä jätti hän laivan. Vietettyään
maissa epäsäännöllistä elämää, otti hän toimen kiinalaisella
jokialuksella. Hänestä kuultiin viimeksi kahdeksantoista kuukautta
ennen _Sirdarenin_ tuhoa.
Silloin oli hän kertonut eräälle kiinalaiselle merimieskapakoitsijalle
aikovansa ansaita omaisuuden seuraamalla kiinalaisia kalastajia. Ei
kukaan tiennyt mihin hän lähti, mutta siitä päivästä oli hän kadonnut
jäljettömiin. Ainoat, jotka häntä surivat, olivat äiti ja sisar.
Viimeinen häneltä saatu kirje oli leimattu Shanghaissa. Vaikka ei
täysin sitovasti käynyt selville tämän miehen olleen saman, joka
oli murhattu Sateenkaarisaarella, piti Robert Anstruther kuitenkin
huolen hänen omaisistaan tavalla, joka hankki hänelle heidän ikuisen
kiitollisuutensa.