Romantiikkaa ja todellisuutta.
Ne, jotka ovat oleskelleet troopillisissa maissa, tietävät kuumuuden
olevan kovimmillaan kahden ja neljän välillä iltapäivällä. Syötyään
tällä kertaa yksinkertaisen päivällisen esitti Jenks, että he
asettaisivat öljykankaan siten, jotta saisivat molemmat suojaa aurinkoa
vastaan ja voisivat samalla pitää silmällä vihollisen toimia. Iris
auttoi öljykankaan asettamisessa.
Merimies, joka yhä piti kiinni periaatteistaan ja voitti janon
tuottamat ensimmäiset tuskat, antoi luvan viimeisen vesivaraston
käyttämiseen.
He istuivat kauan vaieten -- melkein tunnin. Merimies mietti heidän
asemaansa. Siitä, pitäisikö hindu lupauksensa, riippui tietysti
paljon. Mies oli entinen _sowar_ ja kokemuksesta intialaisen
ratsurykmentin upseeri tiesi, kuinka tämä karannut rangaistusvanki
kaipasi kotiseutuaan ja sotapalvelusta. Tällä hetkellä muhamettilainen
todennäköisesti rukoili profeettaa avuksi, voidakseen palvella sahibia
ja naista, jota tämä piti niin rakkaana, sillä kaikkitietävä ja -voipa
_Sirkar_ oli hyvin armollinen niitä alkuasukkaita kohtaan, jotka olivat
vikansa tällä tavoin hyvittäneet.
Mutta mitä saattoi yksi mies niin hartaasti kuin halusikin, tehdä
niin monien joukossa? Oli hyvin luultavaa, että muhamettilaisraukka
menettäisi elämänsä ensi yönä, koettaessaan hankkia vuorelle vettä.
Lopuksi kysyi merimies itseltään, mitä mies oli tarkoittanut
varoittaessaan heitä oikealla olevista puista ja "hiljaisesta
kuolemasta", joka niistä tulisi. Hän oli juuri ryömimäisillään
ylätasangon reunalle, kun Iris, joka oli myöskin ollut syventyneenä
ajatuksiinsa, esti häntä.
"Odottakaa hiukan", sanoi tyttö. "Ei yksikään dyakeista rohkene tulla
avoimelle paikalle ennen yön tuloa. Ja minulla on teille jotain
sanottavaa."
Hänen äänessään oli tyyntä vakavuutta, jota Jenks ei ollut milloinkaan
ennen kuullut.
"Tuo mies, tulkki", sanoi tyttö, "puhui teille, että jos minut
luovutettaisiin päällikölle, lähtisi hän seuralaisineen pois tekemättä
teille mitään pahaa."
"Se oli vain ansa", huomautti Jenks nopeasti. "Ei missään tapauksessa
maksa vaivaa keskustella siitä."
Ja vastaus tuli tyynesti ja päättäväisesti. "Minä suostun näihin
ehtoihin."
Aluksi tuijotti Jenks tyttöön mykkänä hämmästyksestä. Sitten johtui
hänen mieleensä, että tyttö teki tämän uhrin pelastaakseen hänet.
"Teidän täytyy olla mielipuoli, jos edes unissannekaan voitte sellaista
kuvitella. Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee teille -- ja minulle? Se on
ansa. He ovat tavallisia villejä. Saatuaan teidät valtaansa nauravat he
kaikille lupauksille."
"Te ehkä erehdytte. Heillä täytyy olla jotain kunniantuntoa. Ja
joka tapauksessa panisin tinkimättömäksi ehdoksi, että he ensin
varustaisivat teidät riittävästi vedellä. Silloin saattaisitte
vastustaa heitä monta vuorokautta. Emme kadota mitään, mutta voimme
voittaa koko joukon koettaessamme saada heidät rauhallisemmiksi."
"Iris!" läähätti Jenks. "Mitä te sanotte?"
Oman nimensä odottamaton kuuleminen miehen huulilta sai tytön melkein
kadottamaan tajuntansa. Mutta mies oli uskaltanut kaikki hänen
takiansa, uhmannut hänen vuokseen kuolemaa monta kertaa. Nyt oli siis
hänen vuoronsa.
"Olen miettinyt tarkoin asiaa", selitti hän. "Maksaa vaivan
koettaa tätä viimeistä keinoa. Me olemme kaikkien muiden paitsi
Jumalan hylkäämiä, eikä näytä olevan Hänen pyhä tahtonsa, että me
pelastuisimme. Me voimme taistella siksi kunnes kuolemme. Onko se siis
oikein, kun toinen meistä saattaa ehkä elää?"
Hän oli ilmaissut itsensä suoruutensa kautta. Hän tahtoi antautua
näille pedoille, vieläpä mielistellä heitä, kunnes he olisivat
tarpeeksi kaukana saaresta ja sitten -- kuolla.
Merimies tunsi halua ravistaa häntä kuin itsepäistä lasta. Sitten
katsoi hän tyttöön ja sulki tämän äkkiä vahvoille käsivarsilleen,
joilla tyttö lepäsi ihmetellen ja vapisten. Mies kuiskasi:
"Rakkaani, luuletko minun voivan elää kadotettuani sinut? Sinä olet
minun elämäni. Jos meidän täytyy kuolla, rakkahin, niin kuolkaamme
yhdessä."
Iris kietoi kätensä hänen kaulaansa.
"Nyt olen hyvin, hyvin onnellinen", nyyhkytti hän katkonaisesti.
"En luullut -- että se -- tapahtuisi tällä -- tavoin, mutta -- olen
kiitollinen -- että se tuli."
Hetkeksi antautuivat he jumalallisen tunnelman valtaan sielujen
kohdatessa toisensa. Sanoja ei tarvittu. Kaikkialla ympärillä väijyi
onnettomuus, puute, vieläpä kuolemakin, mutta he eivät välittäneet
siitä, sillä heillä oli taivas keskellä maallista helvettiä.
Kun he olivat hiukan rauhoittuneet, sanoi Iris: "Minun täytyy vedota
sinun myötätuntoosi. Olen nälissäni ja, oi, niin janoinen!" Hän oli
aamiaiseksi syönyt tuskin mitään. Nyt oli hän täynnä uutta toivoa.
Saisiko hän elää tunnin, tahi puoli vuosisataa, ei hän milloinkaan
jättäisi rakastettuaan, eikä tämä luonnollisesti koskaan, koskaan
jättäisi häntä.
Jenks otti esille korpun, astian säilykkeitä ja pullon samppanjaa.
"Sinä et ole oikein _frappé_", sanoi hän ojentaessaan tytölle kuohuvan
juoman, "mutta toisissa olosuhteissa olisi tämä viini melkein kylliksi
arvokasta sinun maljasi juomiseen. Mutta mitä se oli?"
Hän oli kuullut heikon iskun päänsä yläpuolella olevaan öljykankaaseen.
Iris ilmoitti kuulleensa sen kolme neljä kertaa, mutta luulleensa
öljykankaan kahinan aiheuttaneen sen.
He odottivat ja kuuntelivat hiljaisuuden vallitessa. Jälleen kuului
ääni, tällä kertaa toisessa paikassa ja molemmat olivat yksimielisiä,
että jokin oli lentänyt kaaressa yli ylätasangon ja sattunut
öljykankaaseen.
"Katsokaamme mitä se on!" huudahti merimies. Hän ryömi eteenpäin,
ojensi kätensä ja palasi mukanaan pari pientä nuolta.
"Ei vähempää kuin seitsemän tällaista on öljykankaassa", sanoi hän. "Ne
eivät näytä vaaralliselta. Otaksun rakkaan hinduni tarkoittaneen näitä,
varoittaessaan minua oikealla olevista puista."
Hän ei sanonut Irikselle kaikkea mitä musulmanni oli puhunut; ei
hyödyttänyt saattaa häntä turhanpäiten levottomaksi. Hänen tutkiessaan
kummallista nuolta, lensi öljykankaaseen jälleen yksi samanlainen.
Nuolenvarsi, jostain kovasta puusta valmistettu, oli noin kymmenen
tuuman pituinen. Siihen oli kiinnitetty kalanluinen kärki, jossa ei
ollut väkäsimiä. Kaiken kaikkiaan näytti se hyvin lapselliselta.
"Kuinka he lähettävät näitä?" kysyi Iris. "Heittävätkö ne niitä?"
"Sen sanon sinulle pian", sanoi Jenks ottaen kiväärin.
"Älä mene vielä ulos!" rukoili tyttö. "He eivät voi tehdä meille mitään
pahaa. Ehkäpä keksimme jotain istumalla täällä. He eivät kai jatka koko
päivää näiden nuolien lähettämistä."
Jälleen tuli kauniissa kaaressa lentävä nuoli ja oli vähällä sattua
tytön ojennettuun käteen. Hän otti sen ylös. Kalanluukärki oli
katkennut sattuessaan kiveen. Iris tarkasti huolellisesti kärkeä.
"Katso!" sanoi hän. "Se näyttää olevan johonkin aineeseen kastettu."
Jenks rypisti otsaansa. Hänelle oli juolahtanut mieleen kauhea selitys.
"Pane se pois! Heti!" huudahti hän.
Iris totteli kummastunein ilmein. Jenks kaatoi teelusikallisen
samppanjaa kalliosyvennykseen ja pisti kalanluun siihen. Hetken
kuluttua tuli samppanja vihertäväksi ja kalanluu valkeaksi. Silloin hän
ymmärsi.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Nämä ovat myrkytettyjä nuolia, joita
puhalletaan ontosta bambuputkesta. En ole koskaan ennen niitä nähnyt,
mutta olen kyllä usein niistä lukenut. Bamburuo'ot, joita dyakit
kantoivat, olivat _Sumpitans'eja_. Kalanluu on kastettu upaspuun
mehuun. Iris, rakas tyttöni, jos ne olisivat tuottaneet sormeesi
pienimmänkään naarmun, ei mikään mahti maailmassa olisi voinut sinua
pelastaa."
Tyttö kalpeni ja vetäytyi kauhistuneena taapäin.
Vielä yksi nuoli lensi heidän kolminkertaisesti siunattuun
öljykankaaseensa. Nähtävästi dyakit aikoivat sitä pitkittää kunnes joku
nuolista osuisi.
Jenks päätti odottaa seuraavan nuolen tuloa, syöksyä ulos ja koetella
mitä dum-dumkuulat voivat _sumpitans'in_ puhaltajille.
Iris luonnollisesti vastusti.
Ei tarvinnut odottaa kauan. Seuraava nuoli tuli ja hän syöksyi
ylätasangon oikealle sivulle. Kolme dyakkia oli maassa ja neljäs
puussa. Kaikilla oli puhallusputket. Puussa oleva oli juuri
asettamaisillaan nuolta bambuputkeen. Toiset katsoivat.
Jenks ampui ja puussa olija putosi suinpäin alas. Seuraava laukaus
heitti toverin hänen päälleen. Eräs miehistä pääsi pensaikkoon karkuun,
mutta neljäs kompastui _sumpitans'iinsa_ ja kuula pyyhkäisi pois
yläpuolen hänen päästään.
Senjälkeen merimies ampui putket rikki ja palasi jälleen kalpean tytön
luo.
"Luulen ettei Sateenkaarisaarella tule useampia puhallusharjoituksia",
sanoi hän.
"Mutta, rakas Robert, kuinka kauan voimme kestää?" tiedusti tyttö.
"Mitä? Oletko jo kyllästynyt minuun?"
Senjälkeen istuutui hän tytön viereen ja kertoi kaikista epäilyksistään
ja toiveistaan. Hän päätti, ettei täst'edes salaisi tytöltä mitään.
Ennen pimeän tuloa silmäili hän kauan ja vakavasti lähteelle. Heidän
oma, vadinkannesta tehty sankonsa oli aivan sen vieressä. Varovainen
hiipiminen yli hiekkaisen laakson, puoliminuuttia vakavaa vaaraa, ja
hänellä olisi palatessaan muutamiksi päiviksi riittävästi vettä.
Alas laskeutuminen vuorelta ei enää ollut vaarallista. Heti auringon
laskettua vuori oli syvän pimeyden peitossa, sillä tropiikissa seuraa
päivää heti yö.
Iris ei tietysti tahtonut kuulla puhuttavankaan asiasta.
"Muhamettilainen ehkä auttaa meitä", sanoi hän. "Odottakaamme joka
tapauksessa kunnes kuu katoaa. Silloin on pimeintä. Emmehän tiedä mitä
siihen asti saattaa tapahtua."
Sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan ennenkuin vihollisen
oikealta siiveltä laukaistiin heitä vastaan epäsäännöllinen
yhteislaukaus. Kaikki kuulat sattuivat useita yardeja heidän
yläpuolelleen, mutta ne iskivät kipinöitä kovasta kalliosta ja Jenks
huomasi dyakin tällä tavoin voivan saada hyvän osoituksen siitä mihin
oli tähdättävä. Annettuaan Irikselle määräyksen ryömiä koloonsa, asetti
hän nopeasti yhden kivääreistä ennen tekemälleen puujalustalle ja ampui
kolme laukausta vastapäiselle vuorelle, sille kohdalle, josta enimmät
kiväärintulet olivat välkkyneet.
Ainakin yksi kuula kolmesta tapasi ihmisen. Kuului hämmästyksen ja
tuskan huuto ja seuraava yhteislaukaus ammuttiin maasta. Ne eivät
voineet tuottaa mitään vaaraa, mutta hän koetti peloittaa ampujat pois,
suuntaamalla sille suunnalle yhtämittaisen tulen.
Mutta huolimatta kaikesta taidostaan, ei hänen onnistunut karkoittaa
sieltä dyakkeja. Joka minuutti iski yksi tahi useampia kuulia kallioon
rikkoen öljykankaan ja turmellen elintarvevarastoja.
Hän saattoi arvata mitä oli tapahtunut. Maaten kalliojyrkänteellä
olivat dyakit niin hyvin suojatut, että hän ainoastaan sattumalta
saattoi tavata heitä kuulalla. Mutta heidät täytyi karkoittaa, muussa
tapauksessa tulisi tästä yöllisestä pommituksesta vakava asia.
"Onko kaikki hyvin, Iris?" huusi hän.
"Kyllä, rakkahin," kuului vastaus.
"Hyvä, haluan, että pidät öljykangasta päälläsi vielä jonkun aikaa --
erityisesti olkapäiden ja pään ympärillä. Aion hillitä noita lurjuksia.
He ovat löytäneet meidän heikon kohtamme, mutta kyllä minä heidät
opetan."
Heti kuultuaan öljykankaan kahinan laski hän nuoraportaat ja
kiipesi alas asestettuna vain revolverilla. Hän oli aivan näkymätön
viholliselle. Vedettyään portaat ylös siten, että alimmat askelmat
olivat noin kuuden jalan korkeudella maasta, hiipi hän varovasti
neljänkymmenen yardin päässä olevalle kalliolle.
Hän pysähtyi pienen _poon_-puun juurelle ja kumartui ottamaan jotain,
joka oli kaivettu juurten läheisyyteen. Hän saattoi selvästi kuulla
dyakkien puhelevan matalin äänin ja nähdäkin monet niistä, jotka
lojuivat hiekalla. Tämä tosiasia osoitti kuinka kohtalokas hänen
vedenhakuyrityksensä olisi ollut. Heidän olisi täytynyt huomata hänet
heti, kun hän olisi tullut kallion varjosta. Hän viipyi ehkä muutamia
sekuntteja kauemmin kuin oli välttämätöntä.
Uudistettu kiivas yhteislaukaus lähetti hänet mitä nopeimmin
takaisin. Iris oli yksin ylhäällä. Ei tietänyt mitä saattoi tapahtua.
Kauhistuksekseen huomasi hän nuoraportaiden hiljaa heiluvan
edestakaisin. Hän juoksi esiin ja tarttui niiden alapäähän, joka oli
jälleen maassa. Asettaessaan jalkansa ensi askelmalle kuuli hän Iriksen
äänen aivan läheltään:
"Robert, missä olet?"
"Tässä!" vastasi hän ja tyttö putosi hänen käsivarsilleen.
Hämmästyksen huuto talon läheisyydessä ja muutamien, hiukan kauempana
olevien villien kiljunta osoitti, että heidät oli kuultu.
"Ylös!" kuiskasi hän. "Tartu kiinni ja kiipeä ylös niin pian kuin voit."
"En ilman sinua!"
"Ylös, Jumalan nimessä! Seuraan kantapäilläsi!"
Iris alkoi kiivetä. Jenks otti jotain, jota tähän saakka oli pitänyt
hampaidensa välissä, nähtävästi nyörin ja veti sitä mukanaan
kiivetessään.
Hänen ollessaan noin kymmenen jalan korkeudella maasta, ryntäsi talosta
kaksi ulvovaa dyakkia.
"Eteenpäin!" sanoi hän Irikselle. "Älä pelästy, tapahtuipa mitä
tahansa. Olen aivan takanasi."
"En pelkää yhtään!" läähätti tyttö.
Jenks kääntyi, tarttui lujasti toisella kädellään kiinni ja ampui kahta
alhaalla olijaa, jotka hän saattoi eroittaa vain hyvin epäselvästi,
vaikka he olivat aivan portaiden juurella. Laukaukset saivat heidät
pysähtymään. Jenks ei tiennyt, eikä välittänyt siitä, oliko heihin
sattunut. Seisahtuminen riitti. Useita muita tuli juosten sinne päin.
Silloin vetäisi hän lujasti nyöristä, jota piteli kädessään. Terävä
paukahdus kuului kivilouhimon läheltä. Näkyi salamoita. Samalla
sinkosi kirkas valokimppu vastapäiseltä kalliolta ja valaisi laakson
kuin meteori. Se paljasti Iriksen, joka juuri katosi turvalliselle
ylätasangolle, näytti Jenksin ja dyakit toisilleen. Silmänräpäystä
myöhemmin kuului kauhea räjähdys, joka tärisytti maata ja ilmaa,
hajoitti jokaisen kiven vastapäisestä kalliosta, heitti joitakin
dyakkeja alas sieltä ja haavoitti toisia kivensirpaleilla.
Dyakit ulvoivat tuskasta ja pelosta.
Silmänräpäyksessä saavutti merimies ylätasangon, jolla Iris makasi
kuten oli kaatunut, kuolleena tahi tajuttomana, merimies ei tietänyt
kumpana. Hän tunsi kalpenevansa ja nosti tytön käsivarsilleen, mutta
saattoi vain kummastella ja odottaa.
Vihdoin veti tämä syvään henkeään ja värähti.
"Robert!" kuiskasi hän.
"Niin, rakkaani. Mitä sinulle on tapahtunut."
"Luulen pyörtyneeni. Minulla ei ole mitään tuskia. Kaipasin sinua.
Jokin sanoi minulle, että olit jättänyt minut. Tulin alas auttaakseni
tahi kuollakseni kanssasi. Ja sitten tuo ääni! Ja valo! Mitä sinä teit?"
Jenks kantoi tytön turvalliseen koloon ja etsi käsiinsä konjakkipullon.
Tyttö joi hiukan. Juoman elähdyttävän vaikutuksen jälkeen saattoi hän
kuunnella Jenksin antamaa selontekoa.
Erääseen puuhun oli hän sitonut aivan villien kallion yläpuolella
olevaan irtonaiseen kiveen tähdätyn ladatun kiväärin. Tämän kiven
takana oli nallihattuja, jotka vuorostaan olivat suoranaisessa
yhteydessä kahdenkymmenenneljän tuuman syvyiseen, sorkkaraudalla
tehtyyn ja räjähdysaineella täytettyyn reikään. Sysäys kiveen sai
ehdottomasti ainakin jonkun nalleista laukeamaan. Hän oli käyttänyt
kolmensadan patruunan sisällyksen saadakseen riittävästi ruutia.
Tämän miinan räjähdyttämällä oli hän vaikuttavalla tavalla poistanut
jok'ikisen dyakin vastapäiseltä kalliolta, ja jälelle jääneet kyllä
varoisivat tämän kohtalokkaan paikan läheisyyttä.