Aselepo.
Oli vaarallisempikin vihollinen kuin ympäri hiiviskelevät dyakit.
Tunnin kuluttua olisi aurinko keskitaivaalla ja kuivaisi kuumilla
säteillään veren heidän suonissaan.
Sen oli Jenks tiennyt koko ajan. Öljykangas tarjoaisi vain
mitätöntä suojaa. Mutta -- jos Iris haavottuisi? Jos tämä kova
jännitys aiheuttaisi kuumeen? Samassa kuuli hän tytön sanovan aivan
rauhallisesti, melkein reippaasti:
"Teitä ilahduttaa kai kuulla, että verenvuoto on lakannut. Se oli vain
naarmu."
Siis vielä kerran oli kohtalo säälinyt heitä. Pilvi poistui hänen
sydämestään, sumu katseestaan. Äkkiä oli hän kuulevinaan heikkoa
kahinaa puissa. Siinä oli paikka, jota vastaan hän ei ollut turvattu
tässä paikassa seisoessaan.
Kun Iris puhutteli häntä, otti hän askeleen takaisin vastatakseen ja
samalla hetkellä iski kaksi kuulaa juuri hänen päänsä yläpuolelle.
Tyttö oli puhuttelullaan pelastanut hänen henkensä.
Hän juoksi tasangon oikealle sivulle ja kurkisti rohkeasti ruohojen
läpi. Puussa oli kaksi pääjoukosta myöhästynyttä kuljeksijaa. He
painautuivat oksien väliin pelastuakseen, mutta toinen oli käänteissään
liian hidas. Lee-Metford kuula saavutti hänet ja laukauksen kaiku
tukahdutti hänen jäähyväishuutonsa.
Senjälkeen kääntyi merimies ja ryömi ylätasangon toiseen päähän.
Ruohopeitteen välitse saattoi hän eroittaa vuoren juurella hiekassa
makaavan miehen mustat hiukset ja keltaisen naaman. Välimatka oli
yhdeksänkymmentä yardia. Jenks tähtäsi tarkkaan, laukaisi ja kuuli
heikon ulvahduksen; yritteliäs pää katosi eikä useampia vapaaehtoisia
tähän palvelukseen ilmautunut.
Hän piti yhä silmällä tätä erikoisen tärkeätä paikkaa, kun Iris
huudahti epätoivoisesti:
"Oi, tulkaa pian tänne! Vesi! Säiliöt ovat puhjenneet!"
Vasta kun Jenks oli temmannut öljykankaan sivuun ja koettanut käsin
koota muutamia kallisarvoisia pisaroita, joita oli kokoontunut pieneen
halkeamaan, näki hän koko onnettomuuden laajuuden.
Ensimmäisen laukaustenvaihdon aikana olivat useat kuulat lävistäneet
öljykankaan. Onnettomuudeksi oli kaksi niistä sattunut kumpaiseenkin
vesisäiliöön rikkoen ne. Sisällys oli hiljaa valunut pois. Huolimatta
epätoivoisista ponnistuksista ei Iriksen ja hänen onnistunut pelastaa
enempää kuin noin puoli litraa.
Jenksiin vaikutti tapahtuma sillä tavoin, että Iris suorastaan
kauhistui.
"Puhukaa minulle", kuiskasi hän kalpein huulin. "Kestän kaikkea muuta
paitsi tätä vaitioloa. Rukoilen teitä sanomaan minulle kaiken. Onko se
niin hirveää?"
Tytön epätoivon näkeminen sai miehen toipumaan.
"Niin, tämä oli hyvin ikävää. Ei suorastaan loppu, mutta lähellä sitä."
"Loppu", sanoi Iris rohkeasti, "on kuolema. Me olemme elossa ja
vahingoittumattomia. Teidän on jatkettava taistelua. Jos jumala suo,
emme me kuole."
"Jumala teitä siunatkoon, rakas tyttö", mutisi Jenks katkonaisesti. "Te
saattaisitte rohkaista minkä miehen hyvänsä kulkemaan varjojen laakson
läpi."
Tytön katse ei väistänyt hänen katsettaan. Sellaisina hetkinä puhuu
sydän sydämelle mitään salaamatta. "Meillä on vielä hiukan vettä
jälellä!" huudahti Iris. "Kaikeksi onneksi emme ole janoisia, ja te
olette unohtaneet samppanja- ja konjakkivarastomme."
Viimeisessä huomautuksessa oli jotain lystikästä; merimies ei sanonut
mitään, vaan jätti kauhean totuuden toistaiseksi.
"Lohdutamme itseämme päivällisellä pullolla samppanjaa", sanoi Jenks.
"Mutta nyt kuulen ystäviemme huutavan saaren tällä puolella oleville,
jälelle jääneille tovereilleen. Minun on otettava osaa keskusteluun."
Hän tarttui kivääriinsä ja paneutui pitkälleen miellyttävän lämpöiselle
tasangolle. Hän luuli tuntevansa päällikön äänen jakelevan määräyksiä.
"Onkohan hän nälkäinen?" tuumi Jenks. "Siinä tapauksessa laitan
ruokatavaroiden hankinnalle pikku esteen."
Iris sanoi:
"Mr Jenks?"
"Niin", vastasi Jenks päätään kääntämättä. Hän arvasi kyseessä olevan
tavanmukaisen asian.
"Saanko tulla sinne. Olen väsynyt täällä istumiseen."
"Kyllä, tällä hetkellä ei ole mitään vaaraa. Mutta ne saattaisivat
nähdä teidät ja tehän muistatte mitä -- --."
"Niin, muistan sen erinomaisen hyvin. Siinäkö kaikki. Kuului vaatteiden
kahinaa. Nyt näytän mieheltä. Jos lupaatte olla minua katsomatta, niin
tulen esiin."
"Minä lupaan."
Iris astui esiin. Hän oli hiukan punainen ja hämmennystään peittääkseen
tarttui hän kivääriin.
"Nyt on meitä kaksi ampujaa", sanoi hän seisoessaan Jenksin vieressä.
Jenks saattoi syrjäsilmällä nähdä solakan, hyvin muodostuneen
nuorukaisen ilmestyvän yht'äkkiä; se ilahdutti häntä. Tilanne tulisi
kenties paremmaksi, jos dyakit näkisivät tytön tuollaisena.
"Teidän on heittäydyttävä pitkällenne heti kun minä sanon."
"Luottakaa minuun. Jumala minua varjelkoon."
Merimiehen kivääri laukesi niin äkkiä, että huudahdus kuoli tytön
huulille. Kolme dyakkia koetti juosta piiritettyjen tovereidensa luo.
He kantoivat ruukkua ja kahta koria. Ruukunkantaja kaatui ja astia
rikkoontui. Toiset tekivät koko käännöksen ja kiisivät tiehensä kuin
jänikset haavoittuneen ryömiessä perästä. Jenks ei ampunut uudelleen.
Iris seurasi silmillään haavoittunutta raukkaa. Silmät kostuivat ja
hän kalpeni hiukan. Haavoittuneen kadottua silmäsi hän laaksoon ja
vastapäiselle kalliolle; kahdenkymmenen yardin päässä makasi kolme
kuollutta ja kalliolla kaksi.
"Toivon ettei minun tarvitse käyttää kivääriä", sanoi hän vapisevin
äänin. "Tiedän ettei sitä voi auttaa, mutta luulen etten milloinkaan
voisi nukkua, jos tappaisin ihmisen."
Hän näki merimiehen katkeran hymyilyn. Jenks nukkuisi paljon paremmin,
jos yhdellä ainoalla laukaisulla voisi surmata jok'ikisen saarella
olevan dyakin.
"Te aioitte sanoa jotain, kun tulitte keskeytetyksi", huomautti
merimies.
"Niin, minua kummastutti huomatessani miten lämpimäksi tämä tasanko on
tullut." Sitten lisäsi hän hetken vaiettuaan: "Nyt luulen käsittäväni
miksi tulitte niin liikutetuksi vesivarastomme vuodettua kuiviin. Ennen
päivän päättymistä saamme tuntea kaikki janon tuskat."
"Älkäämme maalatko pirua seinälle", sanoi Jenks. "Mutta minä olen
janoissani nyt."
Mies liikahti levottomasti. Hän oli liiankin tietoinen kaikille
ihmisille yhteisestä heikkoudesta, joka aiheutti halun saada sellaista,
jonka tyydyttäminen oli sula mahdottomuus. Hänen oma kurkkunsakin oli
aivan kuiva.
"Hakekaa tinapikari", sanoi hän. "Ottakaamme puolet varastostamme ja
käyttäkäämme toinen puoli syödessämme. Koettakaa olla hengittämättä
suun kautta. Vielä emme ole todellisessa veden tarpeessa. Se on
suureksi osaksi luulottelua." Tyttö mittasi huolellisesti puolet ja
huudahti:
"Minä juon ensiksi!"
"Ei, ei!" huudahti Jenks kärsimättömästi. "Antakaa tänne."
Tyttö oli olevinaan kummastunut.
"Kohteliaisuudesta" alkoi hän.
"Valitan, mutta minun täytyy vaatia sitä."
Iris ojensi pikarin. Jenks vei sen huulilleen ja oli juovinaan.
"Kas niin!" sanoi hän. "Minulla on kiire, sillä dyakit voivat tulla
milloin hyvänsä."