Taistelu.
Merimies tiesi niin hyvin, mihin oli sijoittanut vartiopostinsa, että
saattoi seurata kaikkia vihollisen liikkeitä.
"Jos he jatkavat tuolla tavoin, eivät he ole perillä ennen
päivänkoittoa."
"Haluaisin melkein, että he olisivat jo täällä", kuului tytön
rauhallinen vastaus. "Tämä odotus on hermoja koettelevaa."
He loikoivat muutamilla ryysyisillä vaatekappaleilla, jotka kiireesti
oli heitetty ylätasangolle. Suuri kallio oli pimeän peitossa.
Jenks tarttui tytön käteen. Se oli hiukan kostea, mutta ei vapissut
enempää kuin hänen omansakaan.
"Dyakit ovat paljon arempia kuin te", kuiskasi hän nauraen. "Miten
julmia ja rohkeita he ovatkaan, eivät he kuitenkaan uskalla kohdata
kummitusta."
"Sääli, ettemme voi heille loihtia esiin kummitusta."
Nämä sanat saivat miehen tuumimaan. Ilman että tyttö tiesi, oli
välikappale kummituksen valmistamiseen peitetty pensaaseen lähelle
lähdettä. Mutta sitäpaitsi tarvittiin bengaalitulia, fosforia ja
peilejä.
"Mitä sanotte?" kysyi Iris.
Jenks luetteli puuttuvat esineet. Heillä ei ollut muuta tehtävää kuin
odottaminen, ja ihmiset keskustelevat vaaran uhatessa jokapäiväisistä
asioista.
"En tiedä mitään fosforista", sanoi tyttö, "mutta tulikivellä voi saada
aikaan omituisia tuloksia, ja tällä hetkellä on huoneessani laatikko
tulitikkuja. Ettekö muista? Ne olivat taskussanne ja te heititte ne
pois. Ei, mitä aiotte tehdä?"
Jenks oli laskenut nuoraportaat ja aikoi nähtävästi kiivetä niitä
myöten alas.
"Älkää pelätkö", sanoi hän. "En viivy kuin viisi minuuttia!"
"Jos te menette alas, tulen minä mukaan. En halua jäädä yksin tänne
ylös."
"Olkaa hyvä, älkääkö pidättäkö minua", kuiskasi merimies vakavasti. "Te
ette saa tulla. En aio antautua mihinkään vaaraan. Jos jäätte tänne,
voitte varoittaa minua heti. Mutta jos molemmat olemme siellä, voimme
tosiaankin joutua vaaraan. Pyytäisin teitä tarkasti pitämään silmällä
Kilpikonnarantaa siltä varalta, että dyakit ovat valinneet sen tien."
Tyttö myöntyi, vaikka vastahakoisesti. Hän vapisi tuskasta miehen
vuoksi.
Jenks katosi sanaakaan lisäämättä. Hän juoksi pensastoon ja palasi
senjälkeen takaisin luolan luo kantaen sylissään jotain valkoista.
Toisen kerran meni hän samaa tietä tuoden yhtäläisen kantamuksen.
Sitten juoksi hän taloon. Enempää ei ylätasangolla oleva tyttö nähnyt,
mutta pian kuuli hän köysiportaiden narinasta miehen kiipeävän niitä
myöten ylös. Vihdoin oli hän tytön luona, joka nyyhkytti:
"Älkää enää poistuko luotani! En kestä sitä".
Jenks katsoi viisaimmaksi koettaa tyynnyttää häntä herättämällä hänen
mielenkiintoaan. Vetäen yhdellä kädellä köysiportaita ojensi hän esiin
toisen, jossa loisti valoisia pilkkuja kuten kiiltomatoja.
"Se on teidän syynne," sanoi hän. "Te annoitte minulle mainion
mielijohteen ja minun täytyi panna se täytäntöön."
"Mitä te teitte?"
"Laitoin luolaan kauhean kummituksen."
"Kuinka?"
"Se ei ollut mikään hauska tehtävä, mutta pakko ei lue lakeja."
Tyttö käsitti, ettei Jenks halunnut vastata kysymyksiin. Saattaa olla,
että uteliaisuus nyt, kun Iris tunsi olevansa turvassa, olisi voittanut
pelon ja saanut hänet pyytämään tarkempaa selvitystä, mutta samalla
kuului raivokkaita ääniä ja koralli narskui askeleista.
"Ne tulevat kuitenkin rantaa pitkin," kuiskasi Jenks.
Tavallaan hän kuitenkin erehtyi. Säännötön yhteislaukaus vuoren
pohjoispuolella ilmaisi, että ainakin muutamat dyakit tulivat sitä
tietä. Dyakkipäällikön esiintyminen, oikea käsi siteessä ja seurassaan
muutamia miehiä, osoitti rohkeimpien uskaltaneen kulkea Kuolemanlaakson
kautta.
He etenivät varovaisesti ikäänkuin väijytystä peläten.
Päälliköllä oli vasemmassa kädessään kiiltävä parangi; toiset olivat
asestetut kivääreillä ja vöihin pistetyillä miekoilla.
Jenks tunsi äkkiä, että olisi viisainta ampua koko joukko. Hän heitti
kuitenkin mielestään tämän ajatuksen heti. Hän oli ryhtynyt kaikkiin
valmistuksiin siinä toivossa, että roistot luopuisivat hakemisesta
muutaman tunnin tuloksettoman etsinnän jälkeen. Hän vakuutti itselleen
vihollisuuksien aloittamisen olevan tyhmyyttä. Olisi paljon parempi
välttää taistelua kuin ilmaista sen alkamisella piilopaikkansa.
Toisin sanoen: hän teki suuren tyhmyyden. Ampumalla dyakkipäällikön
olisi hän riistänyt vihollisilta miehen, jota ilman he eivät olisi
saarelle tulleet. Jos päävoima, joka jo oli metsässä piilevien
näkymättömien voimien peloittama, olisi paikalle saapuessaan tavannut
päällikkönsä ja hänen pienen joukkonsa ruumiit, olisivat he joutuneet
täydellisen pakokauhun valtaan.
Mutta ei hyödytä mitään ajatella kuinka olisi voinut käydä. Asiain
näin ollen kulkivat dyakit hiljaa ja mitä suurimmalla varovaisuudella
ohi lähteen ja aikoivat juuri mennä luolaan, kun yksi heistä huomasi
asunnon.
Silmänräpäyksessä muuttivat he tapaa ja vetäytyivät vastapäisen kallion
varjoon aikoen odottaa lisävoimien tuloa. Merimies arveli lähetetyn
lähetin kiiruhtamaan hidastelijoita, sillä kaukainen ampuminen taukosi
ja viiden minuutin kuluttua ilmaisi kimeä ulvonta yhteisen rynnäkön
alkaneen taloa vastaan.
He pitivät sellaista melua, että Jenksin täytyi suorastaan huutaa
sanoessaan Irikselle:
"He arvelevat meidän nukkuvan hyvin raskaasti, koska emme ole heränneet
heidän laukauksistaan."
Tyttö aikoi vastata, mutta Jenks esti sen asettamalla kätensä hänen
olkapäälleen, sillä dyakit, jotka olivat keksineet asunnon tyhjäksi,
juoksivat luolalle ja olivat täysin näkyvissä.
Sikäli kuin merimies saattoi eroittaa, joutuivat kolme ensimmäistä
"espanjalaisen ratsastajan" pistimien lävistämiksi ja oppivat
sillä tavoin tuntemaan sen peloittavat ominaisuudet. Haavoittuneet
huusivat epätoivoisesti, mutta heidän äänensä hukkui hämmästyneiden
toverien ulvontaan. Silmänräpäyksessä syöksyivät kaikki lähteelle,
rannalle, kalliolle, mihin hyvänsä, päästäkseen pois kauhean luolan
lähettyviltä, jossa kummitukset mellastivat ja miehet kaatuivat
itsestään sisäänkäytävän luona. Merimies, joka kurkisti niin pitkälle
kuin tyttö salli, kuuli kahden vaikeroivan alhaalla samalla kuin kolmas
vaivaloisesti nilkutti karkuun.
"Mikä on?" kysyi Iris. "Mitä on tapahtunut?"
"Laatikko tulitikkuja ja muutamat kokoonasetetut luut ovat
karkoittaneet heidät pakosalle."
Hänellä ei ollut aikaa vastata enempää, sillä hän oli kiintynyt
laskemaan kuinka monta dyakkeja oli.
Tähän saakka oli hän nähnyt noin viisikymmentä. Sitäpaitsi ei hän
halunnut antaa Irikselle lähempiä tietoja tekemästään kujeesta. Hän
oli poiminut lähteen luona olevan luurangon luut kokoon, kostuttanut
tulitikuista saamansa tulikiven ja sivellyt sillä luurangon, sekä
asettanut sen luolan kaukaisimpaan nurkkaan.
Eivät edes päällikön rohkaisevat houkuttelut saaneet hänen miehiään
uudelleen lähestymään tätä kauheata paikkaa. Vihdoin meni peloton
lurjus itse miekkaansa heiluttaen luolan ovelle. Kauhun lyömänä katsoi
hän sisällä olevaa esinettä, joka silloin tällöin loisti. Miekallaan
koetteli hän "espanjalaista ratsastajaa." Se oli ainakin jotain
aineellista, sitten laahasi hän toisen vaikeasti haavoittuneista
kuunvaloon.
Jälleen kutkutti Jenksin sormia halu lähettää luoti roiston pään läpi
-- mutta hän hillitsi itsensä. Ja niin meni se, joka harvoille miehille
tarjoutuu -- toinen tilaisuus.
Päällikön uudistettu käsky sai muutamat rohkeat miehet kantamaan pois
haavoittuneet, todennäköisesti majaan.
Tuskin oli merimies käsittänyt heidän seuraavan aikomuksensa, ennenkuin
hän pakoitti Iriksen menemään öljyvaatteen alle suojaan, painautuen
itse kalliolattiaa vasten ja tarkastellen ruohoturpeiden takaa. Villit
olivat sytyttäneet lähteen luo tulen. Pian valaisi punainen leimu
mustaa vuorta ja villit ryhmittyivät tulen läheisyyteen.
He puhuivat kieltä, jossa oli paljon kovia ääntiöitä ja söivät
kuivattua kalaa, hirssiä sekä kuivattua lihaa. Todennäköisesti oli
villejä myöskin veneitä vartioimassa ja saarta kiertelemässä. Myöhemmin
selvisi, että kolmella _sampanilla_ oli tullut yhdeksättäkymmentä
miestä.
Eräs joukosta oli puettu aivan eri tavalla kuin muut ja kantoi Intian
muhamettilaisten tavallista pukua. Hänen ihonsa oli ruskea, mutta
villien lian alta näkyvä iho oli keltainen. Tavasta, jolla miehen
turbaani oli sidottu, päätti Jenks hänen olevan Punjabin musulmanneja
-- nähtävästi Andamoneilta karannut rangaistusvanki.
Kaikki olivat asestetut suustaladattavilla, joko vanhentuneilla
piilukkokivääreillä tahi pyssyillä, jotka olivat siksi uudenaikaisia,
että nallihatun asettamista varten oli piikki.
Jokaisella dyakilla komeili parangi ja tikaria muistuttava kris;
muutamat harvat olivat varustetut keihäillä; ja noin tusinan verran
kantoi olkapäällään pitkää, suoraa bamburuokoa. Ensi silmänräpäyksessä
ei merimies käsittänyt mitä niillä tehtiin. Hän huomasi sen myöhemmin
niin äkkiä, että säästyi monen tunnin pelolta, sillä nämä aseet olivat
kuolettavampia kuin konekivääri.
Tulen ympärillä kävi vilkas keskustelu. Vaikkakin oli helppo huomata
päällikön olevan käskijän, näyttivät hänen miehensä saavan vapaasti
lausua mielipiteensä.
Hetken kuluttua sieppasi päällikkö nuotiosta kekäleen ja valaisi
sillä Jenksin äsken sammuttamaa nuotiota. Hän näytti tulevan hiilien
tutkimisesta johonkin lopputulokseen ja hänen sanansa näyttivät tekevän
vaikutuksen.
Iris painautui lähemmäksi merimiestä ja kuiskasi:
"Tiedättekö mitä hän sanoo?"
"Saatan vain arvata, että hän palaneista kekäleistä saattaa sanoa
milloin tuli on sammutettu."
"Siinä tapauksessa tietävät he meidän olevan saarella."
"Niin, tahi että olemme lähteneet täältä muutamia tunteja sitten. Joka
tapauksessa aikovat he päivän valettua tutkia tarkasti saaren."
"Nouseeko aurinko pian?"
"Kyllä -- oletteko väsynyt?"
"Hiukan."
"Älkää pitäkö minua hulluna -- mutta ettekö koettaisi nukkua hiukan?"
"Nukkua! Näiden miesten täällä ollessa?"
"Niin. Emmehän tiedä kuinka kauaksi he jäävät. Meidän on säästettävä
voimiamme."
"Tahdon koettaa tehdäkseni teille mieliksi."
Jenks valmistui myöskin lepäämään hiukan. Hän oli vakuutettu, että
heidän piilopaikkansa ilmitulo ennen päivän valkenemista oli sula
mahdottomuus ja ensimmäinen heikko päivänsäde herättäisi hänet.
Kun aamutuuli alkoi puhaltaa ja tähdet taivaalla vaalenivat, heräsi
merimies siipien suhinaan. Eräs lintu aikoi juuri istuutua kalliolle,
mutta pelästyi hänet nähdessään. Hän heitti katseen Irikseen ja
vakuuttauduttuaan siitä, että tyttö yhä nukkui, ryömi äänettömästi
ruohoturpeiden taa katselemaan.
Dyakit olivat jo alkaneet liikuskella. Muutamat lisäsivät puita
nuotioon, toiset hakivat vettä, laittoivat ruokaa tahi polttivat
pitkävartisia, naurettavan pienipäisiä piippuja. Päällikkö makasi
yhä hiekalla, mutta kun ensimmäiset auringonsäteet kultasivat vettä,
kumartui eräs miehistä hänen puoleensa ja sanoi jotain, joka sai hänet
nousemaan ylös. Muutamat miehet lähtivät heti Europa Pointin suunnalle.
"He ovat löytäneet veneen," ajatteli Jenks.
Kaksi miehistä tuli pian takaisin. Toinen heistä näytti Jenksin
vartioposteja. Villeillä oli huumorintajua. He nauroivat makeasti
nähdessään viime yön pelon aiheuttajan. Ainoastaan päällikkö näytti
vihaiselta.
Vihdoin antoi hän muutamia määräyksiä ja dyakit hajaantuivat eri
suunnille.
Jenks hiipi Iriksen luo ja herätti hänet. Tyttö istuutui heti ja
tuijotti kummastellen herättäjään. "Oi", kuiskasi hän, "ovatko he vielä
täällä?"
Merimies kertoi mitä oli tapahtunut ja esitti, että he söisivät hiukan
silläaikaa kun vihollinen ei ollut näkyvissä.
Syötyä aikoi Iris heittää tähteet tyhjään fotogeniastiaan, mutta Jenks
ehkäisi sen sanoen hymyillen:
"Ei. Jätteet muodostavat seuraavan ateriamme. Emme saa heittää pois
mitään, joka kelpaa ruuaksi."
"Miten ajattelematon olen!" huudahti Iris. "Mutta sanokaa -- luuletteko
heidän lähtevän tänään?"
Mutta merimies heittäytyi pitkäkseen ja tarttui kivääriinsä.
"Pysytelkää hiljaa, jos elämänne on teille rakas," sanoi hän. "Ryömikää
koloonne. Vastapäisellä kalliolla on dyakki."
Ja niin olikin; eräs mies oli kiivennyt pahaan paikkaan sijoitetulle
kalliolle ja huusi jotain tovereilleen. Tähän saakka ei hän ollut
nähnyt mitään eikä kiinnittänyt huomiota pakolaisten piilopaikkaan.
Jenks toivoi kimeä-äänisen villin laskeutuvan keskustelun loputtua
alas. Mutta ei! Mies katseli laaksoon, lähteen ympärille, taloon ja
luolaan. Hän ei vieläkään huomannut ylätasankoa. Tällä onnettomalla
hetkellä lensi kolme dyakkien peloittamaa lintua suoraan kalliota
kohti, etsien laskeutumispaikkaa.
Jenks kiroili itsekseen ja tähtäsi vasemmalle puolelle dyakin rintaa.
Eräs linnuista laskeutui ylätasangon reunalle, mutta samalla keksivät
sen kirkkaat silmät miehen ja se kiisi tovereidensa seuraamana kirkuen
tiehensä.
Dyakki kiinnitti huomiota lintujen pelästyneeseen käytökseen ja
tuijotti tiukasti ylätasankoa. Hän ei voinut eroittaa Jenksiä turpeiden
takaa. Hän näki ehkä osan öljykangasta, mutta siltä matkalta näytti se
kallion osalta. Ja kuitenkin oli siellä jotain, joka kummastutti häntä.
Hetken tuijotettuaan kääntyi hän ja huusi jotain rannalle päin.
Vaarallinen hetki oli käsissä. Jenks laukaisi ja dyakki putosi
kalliolta kadoten näkyvistä.
Ensimmäisen todellisen laukauksen ääni herätti saarella tavattoman
melun. Linnut täyttivät ilman käheällä kirkunalla ja dyakit juoksivat
ulvoen kokoon joka suunnalta. Kaatunutta lähinnä olevat nostivat hänet
ylös ja kantoivat lähteelle. Hän oli kuollut, ja vaikka he muiden
vammojen joukosta löysivät pian kuulanreiän, eivät he silminnähtävästi
tienneet mistä oli ammuttu, sillä niillä, joille hän oli huutanut, ei
ollut pienintäkään aavistusta mitä hän oli aikonut sanoa, ja kevyt
ruudinsavu oli jo leijaillut avaruuteen.
Iris kuuli melua alhaalta ja kysyi vapisevin äänin:
"Aikovatko he hyökätä?"
"Ei vielä", kuului tyyni vastaus. "Tapoin miehen, joka meidät näki,
ennenkuin hän ehti ilmoittaa muille."
Hän oli ottanut rohkean askeleen, sillä nyt dyakit tiesivät vihollisen
olevan saarella eikä ollut pienintäkään toivetta, että he lähtisivät
pian asian näin ollen. Tilanne ei kuitenkaan ollut toivoton. Ei kukaan
villeistä tiennyt kuka tahi kuinka heidän toverinsa oli ammuttu. Useat
edestakaisin kuljeksivasta joukosta heittivät tuon tuostakin katseen
vuoreen, mutta ei kenkään kiinnittänyt huomiota ylätasankoon.
Jenks luonnollisesti ymmärsi todellisen vaaran uhkaavan vasta sitten,
kun he kävisivät toverinsa kuolinpaikalla. Yhdestä asiasta hän oli
varma -- ennenkuin he hänet voittaisivat, maksattaisi hän heille
voitosta kalliin hinnan.
Päällikkö kuunteli mielenkiinnolla selitystä, jonka antoi dyakki, joka
oli nähnyt toverinsa horjuvan ja kaatuvan. Noin parinkymmenen miehen
seuraamana lähti hän kalliolle, jossa kuollut oli ollut.
Jenks heitti katseen tyttöön. Päällikkö miehineen oli kadonnut kallion
taa. Tällä hetkellä kiipesivät muutamat kai kohtalokkaalle paikalle.
Oliko tämä loppu?
Tietämättä uhkaavasta vaarasta luki Iris raamattua.
Äkkiä kuului kimeä huuto. Jenks nousi polvilleen. Dyakit olivat
keksineet piilopaikan ja varustautuivat sitä ampumaan. Hän tarjoutui
maalitauluksi siltä varalta, ettei Iris olisi suojassa.
"Vetäytykää takaisin", sanoi Jenks. "He ovat huomanneet meidät. Pian
vinkuu lyijy korviemme ympärillä."
Tyttö vetäytyi koloon ja merimies heittäytyi pitkälleen. Neljä kuulaa
vihelsi tasangon yläpuolella, kolme lävisti öljykankaan ja litistyi
kallioseinään.
Silloin suuttui Jenks. Neljä kertaa tuotti Lee-Metford kivääri kuoleman
ampujain joukkoon.
Ennenkuin neljäs dyakki oli vaipunut maahan, ampuivat toiset
vastapäisellä kalliolla olevat pientä ruohoturpeen yli näkyvää
savupilveä. Mutta heidän kuulansa tapasivat vain kalliota, ja pian
senjälkeen oli vihollisista jälellä vain kaksi, ja he makasivat
liikkumattomina.
Alhaalla olijat ampuivat kaikin voimin, mutta onnistuivat vain
irroittamaan kiviliuskoja Kotkan pesästä. Merimies hymyili. Hän
tarttui tyynesti vanhaan nuttuun, kääri sen kokoon ja työnsi näkyviin.
Senjälkeen ryömi hän siitä kymmenen jalan päähän. Ne, joiden pyssyt
olivat ladatut, laukaisivat ne luonnollisesti takkia kohti, jonka
jälkeen Jenks kumartui kivääreineen kallioreunan yli.
Kolme dyakkia kaatui ennenkuin toiset livistivät. Patruunasäiliössä
jälellä olevat patruunat saivat kahden hiljentämään vauhtiaan. Jenks
päästi tyhjän kiväärin ja tarttui uuteen. Nyt seisoi hän suorana ja
lähetti viimeiselle rosvolle muistutuksen. Toiset olivat kadonneet
sille suunnalle, johon heidän johtajansa pienentyneine joukkoineen oli
vetäytynyt. -- Hetkistä myöhemmin ei näkynyt ainuttakaan villiä.
Jenks saattoi jälleen katsahtaa Irikseen. Tämän kasvoista vuosi veri.
"Jumalani!" vaikeroi mies. "Oletteko haavoittunut?"
Tyttö hymyili urhoollisesti. "Tyhjänpäiväistä", sanoi hän.
"Kivensirpale raapaisi otsaani."