Hyökkäystä odotellessa.
Päivän toisensa jälkeen työskenteli merimies puolustusvarustuksien
kuntoonlaittamisessa tarkastellen huolellisesti merta keksiäkseen joko
pelastavan laivan tahi vihollisen veneiden tulon. Tätä lykkäystä ei
hän olisi saanut, ellei onneksi olisi satuttanut kuulallaan päällikköä
ja siten riistänyt tältä kolme sormea. Ei edes villikään voi sellaista
vammaa kuitata aivan helpolla, ja kuluisi kymmenen päivää ennenkuin
typistetty ryöväri saattaisi kiroilematta liikuttaa kättään.
Silläaikaa nukkui Jenks, ajan kuluessa, yö yöltä rauhattomimmin
ja hänen muotonsa muuttui yhä levottomammaksi. Hän alkoi ymmärtää
minkävuoksi saarelle ei saapunut laivaa, joka varmasti oli lähetetty
heitä etsimään -- se tutki Kiinan ja Siamin pitkiä rantalinjoja.
Hänellä oli tapana merkitä päivien kulku yksinkertaiseen,
valmistamaansa aurinkokelloon. Iris näki sattumalta kuinka hän leikkasi
neljännenkymmenennenneljännen loven puun reunaan.
"Olemmeko tosiaankin olleet täällä neljäkymmentäneljä päivää", kysyi
hän laskettuaan merkit.
"Kyllä, luulen laskeneeni oikein", vastasi mies. "_Sirdaren_ upposi 18
päivä maaliskuuta ja nyt pitäisi siis olla ensimmäinen toukokuuta."
"Vapun päivä!"
"Niin, menemmekö iltapäivällä Hurlinghamiin?"
"Joskus, sitä ajatellessani, tuntuu aika yhtä monelta vuodelta, mutta
kun minulla on kiire, kuluvat päivät kuin tunnit."
"Mahtaa olla hauskaa kun on niin mukautuva luonne."
"Tietysti. Koettelen sovitella aikaa teidän pahantuulenne mukaan."
Iris pani kädet kupeille ja katseli Jenksiä melkein nenäkkäästi.
Nykyisin olivat he erinomaisia ystäviä.
Yksi ainoa kysymys jäi ratkaisematta -- Iriksen varustaminen
vaatteilla. Hänen ja merimiehen yhteinen nerokkuus ei riittänyt
hamppuköydestä valmistamaan oikeata ompelulankaa. Se oli liian
myhkyräistä ja epätasaista. Jenks koetti puunsäikeitä, linnunhöyheniä,
kaikkea, mitä keksiä saattoi, ja olisi ehkä onnistunutkin, jos olisi
saanut jatkaa muutamia viikkoja.
Sitä mukaa kuin päivät kuluivat, tuli asia yhä sietämättömämmäksi ja
molemmat tarkastelivat usein vaieten sitä miesten vaatteiden paljoutta,
joka heillä oli. Takkien ja liivien suhteen ei tietysti ollut mitään
vaikeuksia. Iris oli jo kauan aikaa kantanut näitä osia laivan lääkärin
puvusta, mutta muun suhteen.
Eräänä muistettavana päivänä teki Iris ratkaisevan päätöksen. Jenks
oli tavallisuuden mukaan kiivennyt Näköalavuorelle. Hän tuli takaisin
tuoden uutisen, että hän luuli -- ei tosin ollut ihan varma, mutta
muutamat merkit osoittivat -- lännessä olevan kaukaisen saaren luona
näkyvän savua höyrylaivasta.
Vaikkakin hän näki silmillään viidenkymmenen mailin päässä olevan
savupilven, ei hän lähellä asuntoaan huomannut mitään erikoista.
Jos eivät hänen ajatuksensa olisi olleet niin kokonaan kiintyneet
taivaanrannalla näkyvään savuun, olisi hän pannut merkille Iriksen
hameenreunan alta näkyvät, housuihin puetut jalat.
Merimiehestä tuntui Iris ottavan tämän tärkeän ilmoituksen omituisesti
vastaan ja oli kummallista, ettei hän tarjoutunut seuraamaan
huomiontekopaikalle, jonne Jenks palasi.
Hän tuli takaisin tuntia myöhemmin ja rypyt otsalla olivat entistä
syvemmät.
"Väärä hälyytys!" vastasi hän lyhyesti tytön kysymykseen.
Ja siinä kaikki, vaikka Iris kokosi rohkeutensa ja kulki hänen
ohitseen. Lujasti päättäen tehdä tästä vaikeasta koettelemuksesta
lopun, pysähtyi hän Jenksin eteen ja sanoi:
"Niin, nyt olen tehnyt sen!"
"Oletteko?" huudahti Jenks käsittämättä mitään.
"Kyllä. Ne ovat hiukan liian pitkät ja tunnen itseni vähän
tottumattomaksi, mutta ne ovat kuitenkin paremmat -- kuin vanha
pukuraukkani." Punastuen ojensi hän esiin toisen jalkansa.
"Ah, minä näen!" mutisi merimies punastuen myöskin.
Iris, joka oli kuumeisen halukas olemaan hyödyksi, selitti äkkiä, että
olisi erinomaista, jos hänkin oppisi käyttämään kivääriä voidakseen
tarpeen tullen auttaa.
Lee-Melford kivääri antaa niin pienen sysäyksen, että mikä nainen
hyvänsä voi sitä käyttää. Näin ollen suostui Jenks esitykseen heti,
vaikka se tehtiin yhdennellätoista hetkellä. Aluksi antoi hän tytön
koetella lataamattomilla patruunoilla. Opittuaan jotenkuten panostamaan
ja tähtäämään sai hän ampua kymmenen laukausta. Maalitauluna oli valkea
ympyrä kahdeksankymmenen jalan päässä olevassa kallionseinässä, ja se
osa kymmenestä laukauksesta, joka ei sattunut maaliin, olisi saanut
saman matkan päässä olevan vihollisen tuntemaan itsensä melko araksi.
Iris oli hyvin tyytyväinen taitoonsa.
"Nyt saatan olla taakan asemesta teille hiukan avuksi," huudahti hän.
"Joka tapauksessa luulevat dyakit heitä vastassa olevan kaksi miestä ja
heillä on hyvä syy pelätä meistä ainakin toista."
Silloin sai Jenks hyvän mielijohteen.
"Miksikä ette tulleet sitä ennen ajatelleeksi?" kysyi hän. "Ettekö
huomaa, miss Deane, mahdollisuutta, johon sananne viittaavat? Olen
pahoillani täytyessäni teille sanoa olevani vakuutettu, että jos nuo
roistot hyökkäävät, niin tekevät he sen enemmän vangitakseen teidät
kuin kostaakseen toveriensa kuoleman. Nämä dyakit ovat roistoja ja
ryöväreitä, jotka eivät ole niinkään halukkaita taistelemaan kuin
saamaan saalista ja naisia. Jos he tulevat takaisin ja näkevät
kohtaavansa kaksi hyvinasestettua miestä, jotka ovat varustautuneet
heitä ottamaan vastaan lämpimästi, niin on mahdollista, että he
luopuvat yrityksestään."
"Toisin sanoen -- he eivät saa nähdä minua muuten kuin miehen
vaatteisiin puettuna?" sanoi Iris.
"Niin, viime hädässä. Toivon, etteivät he, kiitos
varovaisuustoimenpiteidemme, keksi oleskelupaikkaamme. Ylhäällä
ylätasangolla tulee olemaan hyvin epämukavaa, mutta se ei tee mitään,
jos vain olemme turvassa."
Tyttö ei vastannut heti. Sitten sanoi hän tuumivasti:
"Neljäkymmentäneljä päivää! Siinä on ollut enemmän kuin riittävästi
aikaa koko Kiinan meren tutkimiseen. Isäni ei koskaan luovu toivosta
ennenkuin on täysin vakuutettu _Sirdarenin_ menneen pohjaan kaikkine
päivineen!"
Merimiehellä oli vastaus valmiina. "Joka päivä lähenee pelastuksemme.
Vaikkakin, luonnollista kyllä, tunsin aamulla pettymystä, voin tyynesti
sanoa pelastuksen voivan tulla millä hetkellä tahansa."
Hän tarttui kivääriin ja lähti. Takaisin tultuaan kiipesi hän monta
kertaa ylätasangolle vieden turpeita, jotka asetti selvästi näkyviin.
Senjälkeen meni hän luolaan ja hakkasi pari tuntia kalliota. Vihdoin
tuli hän sieltä hikisenä ja tomuisena juuri oikeaan aikaan ehtiäkseen
tehdä viimeisen käyntinsä Näköalavuorelle ennenkuin aurinko laski. Hän
pyysi tyttöä odottamaan hiukan illallisvalmistustensa kanssa, koska
halusi kylpeä, joten heidän syömään ryhtyessään oli jo aivan pimeä.
"Miksikä kaivoitte taas luolassa?" kysyi Iris. "Onko teillä kiire tulla
rikkaaksi?"
"Seurasin ilmareikää enkä malmisuonta. Jos ette pelkää jäädä pimeyteen,
niin ryhdyn lampunvalossa jatkamaan työtäni heti kun olemme syöneet."
Mutta Iris vastusti sitä. Hänestä tuntui yksinäiseltä ja hän halusi
puhella.
"Suostun siihen", sanoi Jenks, "edellyttäen ettette puhu mitään siitä,
jonka teille kuukausi sitten kerroin."
"Sen lupaan. Saatte puhua niin paljon tahi niin vähän kuin haluatte.
Keskustelunaihe on teidän joutumisenne sotaoikeuteen."
"Hyvin epämiellyttävä aihe!" huudahti Jenks.
"Onko? Ei minusta. Olen ystävänne, mr Jenks, tietystikään en erikoisen
vanha ystävä, sen myönnän, mutta nämä kuusi viikkoa saattaa yhtä hyvin
vastata kuuden vuoden tuttavuutta. Ettekö voi minuun luottaa?"
"Kyllä, teihin voin luottaa", vastasi merimies vakaumuksellisesti.
"Tarkoitukseni oli jonain kauniina päivänä kertoa teille historiani.
Miksikä ei siis tänään?"
Pimeyden suojassa etsi Iriksen käsi kultamedaljonkia, jota hän aina
kantoi kaulassaan.
"On omituista", jatkoi Jenks, "että te puhuitte juuri äsken kuudesta
vuodesta. On melkein päivälleen kuusi vuotta siitä kun vaikeudet
alkoivat."
"Lordi Ventnorin kanssa?" Nimi luiskahti tytöltä huomaamatta.
"Niin. Olin siihen aikaan pääesikunnassa luutnanttina ja taitavuuteni
alkuasukasten kielissä kiinnitti erään Simlassa asuvan ystävän
huomiota. Hän neuvoi minua hakemaan poliittiseen palvelukseen Intian
hallitukseen. Tein niin. Hän tuki anomustani ja minulle ilmoitettiin,
että saisin ensimmäisen vapaan paikan jossain alkuasukaskaupungissa,
jos menisin naimisiin."
Hän lausui viimeiset sanat kiusottelevalla äänellä. Hämmästyneenä tästä
ehdosta päästi Iris medaljongin ja kumartui korjaamaan tulta. Merimies
huomasi kiiltävän korun.
"Kesken kaiken", huomautti hän, "mikä tuo loistava esine on
rinnallanne?"
"Se on ainoa jälellejäänyt kalleuteni", vastasi tyttö. "Lahja isältäni
täyttäessäni kymmenen vuotta. Mutta olkaa hyvä ja jatkakaa."
"Minulla ei ollut ajatustakaan naimisiin menosta, mutta silmäilin
garnisoonin seurapiiriä ja tulin siihen tulokseen, että tuomarin
sisarentytär olisi minulle sopiva vaimo. Hän oli älykäs, sievä, ymmärsi
keskustella ja omasi ihastuttavat hampaat."
"Oliko hän hyvin kaunis?"
"Ihmiset väittivät hänen olevan."
"Mutta mitä _te itse_ ajattelitte?"
"Silloin olin minä puolueellinen. Olen nähnyt hänet myöhemmin ja hän
oli melkoisesti muuttunut. Nykyään hän on naimisissa ja on tullut
lihavaksi."
"Viekas Jenks!" Iris asettui mukavasti ja valmistautui kuuntelemaan.
"Niin, mutta te ette milloinkaan joutuneet naimisiin hänen kanssaan",
huomautti tyttö.
"En, Jumalan kiitos", sanoi merimies vakavasti. "Olimme tuskin
kihlautuneet ennenkuin hän kuumuuden johdosta matkusti enonsa kanssa
Simlaan. Siellä tapasi hän lordi Ventnorin, joka palveli varakuninkaan
esikunnassa. -- Jos sallitte, hyppäämme tämän kohdan yli -- keksin
silloin minkävuoksi matkustetaan Englantiin vaimoa etsimään.
Kymmenenpäiväisen oleskeluni aikana Simlassa tuli minulle lordi
Ventnorin kanssa yhteenotto klubissa puolustaessani arvotonta naista ja
pääsin vakavista seurauksista vain senvuoksi, että minua kohtaan oli
käyttäydytty pahoin. Siitä huolimatta oli poliittinen urani lopussa ja
minä palasin rykmenttiini saadakseni asianomaisista papereista selon
minkälainen onni minulla oli ollut."
"Tarkoitatteko suhdettanne miss Morrisiin?" kysyi Iris.
"Aivan niin. Ja nyt jättää Elisabeth näyttämön. Kun ei minusta ollut
avioliittoon, asetin päämääräkseni tulla kunnon upseeriksi. Ja kun
hallitus vuosi sitten tahtoi vapaaehtoisista muodostaa kiinalaisen
rykmentin, ilmoittauduin ja tulin hyväksytyksi. Minulla oli onni saada
palvella vanhan ystäväni eversti Costobellin päällikkyyden alaisena,
mutta silloin lähetti pahansuopa kohtalo lordi Ventnorin kaukaiseen
itään, tällä kertaa tärkeissä siviilitoimissa. Tapasin hänet silloin
tällöin ja tulimme vakuutetuiksi, ettemme pitäneet toisistamme enempää
kuin ennenkään."
"Eversti Costobell sairastui ja rykmentin päällikkyys joutui minulle
koska majurimme oli matkoilla. Onnettomuudeksi valitsi everstin vaimo
juuri sen ajan keimailulleen lordi Ventnorin kanssa. Kun en ollut
tullut vielä niin ymmärtäväiseksi, että olisin hoitanut vain omia
asioitani, huomautin asiasta madamelle ja hankin sillä tavoin itselleni
verivihollisen. Hän ja lordi Ventnor tekivät suunnitelman tuhotakseen
minut -- kuten muistanette, olin joutunut lordin tielle myöskin
Egyptissä --. Verukkeella, että halusi minulta neuvoa, houkutteli hän
minut Hongkongissa olevan klubin puutarhan syrjäiseen osaan; lordi
Ventnor oli myöskin näyttämöpaikalla, ja heidän yhteisen väitteensä
johdosta käyttäytymisestäni, olin vähällä lyödä miehen kuoliaaksi."
"Lopun voi kertoa lyhyesti", jatkoi merimies vaiettuaan hetkisen. "Mitä
hyödytti minun epätoivoinen kieltämiseni niitä todistuksia vastaan,
jotka lordi Ventnor ja hänen liittolaisensa toivat esille! Vieläpä
eversti Costobellkin uskoi vaimoansa ja tuli katkeraksi vihollisekseni.
Naisraukka! Tunnen häntä kohtaan myötätuntoa. Niin, siinä on kaikki! Ja
nyt olen täällä!"
"Voidaanko miehen elämä turmella niin helposti?" mutisi tyttö.
"Siltä näyttää. Mutta olen saanut palkintoni. Jos joskus näen mrs
Costobellin, kiitän häntä ystävänpalveluksesta."
Iris tuli äkkiä hämilleen ja hänen kasvonsa hehkuivat.
"Mutta katsokaa, te olette houkutelleet minut unohtamaan työni, miss
Deane!" huudahti Jenks. "Olemme istuneet tässä puhelemassa kunnes
tulikin on väsynyt seuraamme. Olkaa hyvä ja paneutukaa heti levolle."
Iris tarttui hänen käsivarteensa. "Rukoilen Jumalaa tänä iltana ja joka
ilta", sanoi hän juhlallisesti, "että nimenne tulisi kaikkien ihmisten
silmissä pestyksi yhtä puhtaaksi kuin minun. Ja olen vakuutettu, että
rukoukseni tulee kuulluksi."
Hän meni omalle puolelleen, mutta hänen enkelimäinen vaikutuksensa jäi
jälelle. Mies kiitti Jumalaa niistä kärsimyksistä, jotka olivat tuoneet
tämän naisen hänen elämäänsä.
Oli ihana yö. Jenks ei Iriksen lähdettyä tuntenut halua mennä vielä
nukkumaan, vaan tarttui kuivaan oksaan, sytytti sen melkein sammuneesta
hiilloksesta ja meni luolaan.
Hän kantoi kaivostyökalunsa ulos, sijoitti kauan sitten valmistamansa
_cheval de frise'n_ oikeaan paikkaan ja sammutti vedellä tulen.
Tämä oli joka ilta hänen viimeinen huolensa ennenkuin hän ojensi
väsyneet jäsenensä oksista tehdylle vuoteelle. Se aiheutti
aamuisin viivykettä, mutta hän ei milloinkaan laiminlyönyt mitään
varovaisuustoimenpiteitä, ja saattoihan olla mahdollista, etteivät
dyakit löytäisi Kotkanpesää, jos luulisivat saaren hyljätyksi.
Hän astui majaan ja oli juuri vetämäisillään jaloistaan saappaita,
kun kajahti laukaus. Se kuului kymmenesti tavallista voimakkaampana
täydellisen hiljaisuuden vuoksi. Sitä seurasi kiivas ampuminen, jonka
hänen harjautunut korvansa kuuli suustaladattavien aiheuttamaksi.
Dyakit olivat nousseet maihin. Tullessaan hiljaa ja salaperäisinä
olivat he itse joutuneet saman sotajuonen uhriksi, jota olivat aikoneet
käyttää. Sensijaan että olisivat yllättäneet Sateenkaarisaaren asujamet
tulivat he itse laukauksella vastaanotetuksi heti maihin noustuaan.
Säikähtyneet villit vastasivat heti laukaisemalla vanhentuneet aseensa
puita vastaan ja aiheuttivat melun, joka olisi herättänyt seitsemän
unikekoa.
Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi Iris täysin puettuna.
"Ne ovat tulleet!" kuiskasi hän.
"Niin!" vastasi Jenks iloisesti. "Ylös portaita! Kiiruhtakaa! He
eivät ole täällä vielä puoleen tuntiin, jos pitävät tuollaista melua
jokaisesta vaikeudesta. Mutta emme antaudu mihinkään vaaraan. Heittäkää
alas köydet ja vetäkää kun sanon."
"Hyvä on! Olkaa kiltti ja tulkaa luokseni pian."
Köydet putosivat alas. Vaatteet, kuokat, kirveet, lapiot, sorkkaraudat
ynnä muut vedettiin ylös. Merimies juoksi majaan ja potkaisi
lehtivuoteet lattialle. Senjälkeen kiinnitti hän kaikki kiväärit
olkapäälleen ja kiipesi ylös nuoraportaita vetäen ne jälestään
Kotkanpesään.
"Kuulkaa," sanoi hän äkkiä "onko teillä mukananne sadehattu?"
"On."
"Ja raamattunne?"
"Se on aina päänallani."