Luettuaan kirjeen alkoi hän tuumia mistä saisi siihen kuoren. Samassa
näki hän Iriksen tulevan uimasta ja kulkevan kuin riepuihin puettu
nymfi. Sillä hetkellä putosi hänen silmiltään verho. Mitä? Epäillä
Iristä! Saattoiko hetkeäkään epäillä, että rikkaus tahi köyhyys, huono
tahi hyvä maine vaikuttaisi pienimmälläkään tavalla tähän uskolliseen
sydämeen, jos tämä neitseellinen lähde oli sen rakkauden täyttämä, joka
kerran elämässä tulee jokaiselle tosi naiselle!
Nauraen hulluudelleen repi hän kirjeen pieniin palasiin.
"Varjelkoon! Älkää tuijottako minuun niin! En kai näytä kummitukselta?"
huudahti Iris tultuaan niin lähelle, että eroitti hänen liikutetun
muotonsa.
"Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, jos kutsuisin teitä
keijukaiseksi?" sanoi Jenks poiskäännetyin katsein, etteivät ne puhuisi
enempää kuin kieli.
"Ei, jos tarkoitatte hauskoja keijukaisia. Mutta pelkään,
että 'mörkö' olisi koko joukon sopivampi sana. Katsokaa
sunnuntai-iltapäivä-kävelypukuani!"
Hän levitti hamettaan ja se näytti tosiaankin surkuteltavalta. Se
oli paikattu sekä parsittu, mutta kuitenkin niin täynnä reikiä, että
itseään kunnioittava palvelija olisi epäillyt käyttää sitä tulisijan
puhdistuksessa.
"Täällä on kylliksi miehen vaatteita" alkoi Jenks. "Saattaisi olla
mahdollista -- laittaa -- niistä jotain, jota voisitte käyttää."
"Mutta ompelulankani on lopussa."
"Siinä tapauksessa on sitä valmistettava hampusta."
"Niin, se ehkä kävisi päinsä. Te löydätte aina keinoja."
"Pelkään tämän olevan huonon keinon. Mutta voitte myöhemmin hankkia
itsellenne hyvitystä ostamalla muutamia kauniita pukuja Daucetilta tahi
Worthilta."
Tyttö nauroi iloisesti. "Saattaahan sattua, että rakas vanha isäni,
iloissaan löytämisestäni, antaa minun Parisissa kotimatkalla hypätä yli
aisojen, mutta se ei kestä kauan. Me olemme sangen rikkaita, mutta minä
en saa heittää kymmentätuhatta puntaa vuodessa vaan pukuihin."
"Te olette hyvin rikas, miss Deane."
"Te tiedätte luonnollisesti puhuvanne palturia."
"Suokaa anteeksi! Mitä maksaa kävelypuku parhaimmista pariisilaisista
liikkeistä?"
"Kolmekymmentä puntaa."
"Ja päivällispuku?"
"Ah, mitä hyvänsä viidestäkymmenestä punnasta ylöspäin."
Jenks otti muutamia kvartsipaloja öljykankaalta.
"Tässä on kävelypuku", sanoi hän ojentaen tytölle puolen kilon
painoisen kiven. "Tällä jälelläolevalla kivikasalla voitte saada
Europan parhaimmin puetun naisen päivälliskutsuissa hämmästymään."
"Tarkoitatte, että pommittaisin häntä näillä?" kysyi Iris
veitikkamaisesti.
"Ei, vielä pahemmin! Kantamalla vielä kalliimpaa pukua."
Jenksin ääni oli vakava; tyttö otti kvartsinkappaleen ja katsoi siihen.
"Luolasta, arvaan? Ettekö sanoneet, ettei antimonium ole arvokasta?"
"Tämä ei ole antimoniumia vaan -- kultaa. Sattumalta löysin hyvin
rikkaan kultasuonen. Vaatimattoman laskun mukaan on se satojentuhansien
puntien arvoinen. Me olemme rikkaita, miss Deane."
"Me! Rikkaita!" läähätti Iris. "Olen hyvin iloinen teidän vuoksenne,
mutta sanokaa, mr Jenks, mitä _minulla_ on asian kanssa tekemistä?"
"Teillä? Mehän olemme yhtiötovereita. Löytäjän oikeudella omistamme me
maan, metsät y.m."
"Sitä en käsitä. Te löydätte kultakaivoksen ja selitätte aivan
kylmäverisesti minun omistavan siitä puolet senvuoksi, että olette
vetäneet minut merestä, antaneet minulle ruokaa ja katon pääni päälle,
pelastaneet minut merirosvojen käsistä ja kohdelleet minua yleensä
niinkuin uskollinen palvelijatar pientä lasta. Mr Jenks, en tosiaankaan
voi."
"Miss Deane, te saatte minut oikein suuttumaan, jos sanotte vielä
sanankin. Kieltäydyn ehdottomasti kuuntelemasta sentapaisia todisteita."
He seisoivat hetkisen vaieten kunnes merimies alkoi moittia itseään
karkeudesta. Hän oli ehkä loukannut tyttöä. Tämähän oli vain kokematon
lapsi; hän olisi voinut esittää asian selvemmin ja rauhallisemmin.
Ja koko ajan leikki Iriksen kasvoilla pidätetty iloisuus, sillä hän
ymmärsi miestä niin hyvin, että olisi nauranut, jos tämä olisi uhannut
hänet surmata.
"Tahdotteko olla hyvä ja tuoda lampun", sanoi Jenks vihdoinkin.
"Oi, saanko puhua?" pyysi Iris. "En tahdo teitä suututtaa, mutta minun
_täytyy_ puhua."
"Tarkastamme ensiksi kaivostamme lähemmin. Jos tahdotte tuoda lampun,
näemme paremmin."
Huolellinen tutkimus vahvisti ensimmäisen olettamuksen.
"Täällä on siis hyvin paljon rahaa?" sanoi Iris hetken kuluttua.
"On, hyvin paljon."
"Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse tulla erimielisiksi jaon suhteen.
Siitä riittää meille molemmille."
"Aivan varmasti. Voimmepa antaa hiukan ystävillemmekin."
Se aika, jolloin Jenksin oli tapana kiivetä Näköalavuorelle, lähestyi.
Hän tarttui kivääriin ja kirveeseen sekä lähti. Iris asetti teeveden
kiehumaan, ja tahtoen saada enemmän polttoaineita, meni rannalle, jossa
rikkirevityn kirjeen palaset olivat hajallaan.
Hän oli elävöitynyt kunniallisuus, mutta ei vielä ole syntynyt naista,
joka olisi voinut kääntää katseensa kirjeestä. Hän sattui eräällä
liuskalla näkemään oman nimensä.
"Vai niin, se oli aiottu minulle!" huudahti hän tarttuen liuskaan ja
silmäillen sitä tutkivasti. Ei mistään hinnasta maailmassa olisi hän
ryhtynyt poimimaan liuskoja ja koettamaan liittää niitä yhteen. Mutta
ne kiinnittivät hänen mieltään ja nyt, lähempää katsoen, näki hän
palan, johon oli kirjoitettu: "-- Minä rakastan teitä!"
Nämä kaksi palaa näyttivät sopivan erinomaisesti yhteen. Mutta
kolmannessa oli samat sanat: Minä rakastan teitä! -- Hän ei halunnut
nähdä enempää eikä edes kääntänyt lappuja, jotka olivat pudonneet
maahan kirjoitettu puoli alaspäin.
Hän aukaisi puseronsa kauluksen ja otti esille pienen kultamedaljongin,
jossa hänen vanhempiensa kuvat olivat. Sinne asetti hän nuo kolme
merimiehen kirjeen palasta, joiden sisällys oli hänelle kallis.
Palatessaan vuorta alas kuuli Jenks tytön laulun kauan ennen kuin näki
hänet lieden ääressä askaroimassa. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän
maassa olevat kirjeenpalaset, kumartui ottamaan ne ja heitti tuleen.
"Mitä te kirjoititte minun kylpemässä ollessani?" kysyi Iris
huolettomasti.
"Muutamia ilmoituksia kaivoksesta, mutta ajatellessani lähemmin asiaa
huomasin, ettei sitä tarvittu."
"Ah, siinäkö kaikki!"