Varustautuminen.
He katsoivat kauan etenevän veneen jälkeen. Pian näkyi se vain pienenä
pilkkuna tyynellä merellä. Tasainen tuuli pullisti purjeita ja merimies
ymmärsi ettei siinä ollut mitään sotajuonta, vaan dyakit pakenivat
peloissaan ja raivoissaan. He palaisivat riittävin voimin kostamaan.
Merimies rypisti otsaansa; hän ei tiennyt vasemman käsivartensa olevan
tytön vyötäisillä ennenkuin tämä vapautui ja sanoi pyytävästi:
"Älkää olko minulle vihainen, mr Jenks. En voinut sille mitään. En
sietänyt nähdä heitä ammuttavan."
Silloin heräsi mies todellisuuteen.
"Tulkaa", sanoi hän ihmeellisen puoleensavetävästi hymyillen. "Palaamme
linnaamme. Olemme ainakin jälelläolevan osan päivää rauhassa."
Hänen täytyi sanoa tahi tehdä jotain tytön rauhoittamiseksi. Tämä
oli yhä hyvin liikutettu ja merimies katsoi sen luonnollisesti
vangitsemisen aiheuttamaksi.
"Ette pyydä minua kertomaan seikkailuani", sanoi Iris rauhallisesti
katsottuaan häntä hetkisen.
"En", vastasi Jenks. "Luulin teidän olevan liian liikutetun puhuaksenne
siitä vielä."
"Liikutetun? Ei suinkaan! Olen vain väsyksissä vastustelemisesta ja
avunhuutamisesta, mutta älkää luulkokaan minun aikovan pyörtyä tahi
saada hermokohtausta. Myönnän itkeneeni hiukan, kun työnsitte minut
syrjään ja nostitte kiväärin ampuaksenne noita viheliäisiä, henkensä
edestä pakenevia raukkoja. Tein ehkä väärin estäessäni teitä?"
"Kyllä, siinä teitte väärin," vastasi Jenks vakavasti.
"Samantekevää," jatkoi tyttö. "Jumala on ollut meille sangen hyvä. En
voi ajatella hänen pelastaneen meitä niin monista vaaroista antaakseen
meidän kuolla muutamia tunteja tahi päiviä ennen avun saapumista. Ja
minä haluan kertoa teille mitä tapahtui."
"Sen voitte tehdä, mutta ensiksi on teidän juotava tämä."
He olivat perillä leiripaikalla ja Jenks avasi nopeasti konjakkipullon
ja kaatoi siitä pikariin.
Tyttö nieli sitä hiukan tehden vastustavan eleen ja Jenks joi loput.
"Menin vesiastioineni saniaiskasvin luo," alkoi Iris, "ja kuulin kuinka
janoiset juuret särpivät sisäänsä vettä, kun yht'äkkiä metsästä syöksyi
neljä miestä tarttuen takaapäin käsivarsiini ennenkuin ehdin käyttää
revolveria."
"Jumalan kiitos, ettette sitä tehneet!"
"Arvelette, että he olisivat vastanneet tuleen, jos olisin ampunut.
Niin, etenkin jos olisin satuttanut päällikköä. Mutta hän se oli, joka
silmänräpäyksessä antoi muutamia käskyjä -- arvatenkin etteivät he
saisi tehdä minulle mitään pahaa. Tosiasia on, että he näyttivät yhtä
kummastuneilta kuin minä kauhistuneelta. Mutta joskin he saattoivat
pitää kiinni käsistäni, niin eivät he voineet estää minua huutamasta.
Ah, miten huusin!"
"Niin, sen todellakin teitte! Ja minä tartuin ensimäiseen kivääriin,
jonka tapasin. Mutta nyt, miss Deane -- koska asia on päättynyt
onnellisesti, rohkenen ehkä pyytää teitä jäämään luolaan siksi kunnes
tulen takaisin. Minun täytyy vaatia sitä. Te ette tosiaankaan saa
seurata minua."
Tyttö ymmärsi mille asialle hän meni ja alistui kuuliaisesti.
Jenks katsoi viisaimmaksi kulkea Kilpikonnarantaa
Salakuljettajainlahteen ja sieltä seurata dyakkien jälkiä, koska hän
sillä tavoin saattoi tutkia melkein koko saaren. Hän ei lyönyt laimin
mitään varovaisuustoimenpiteitä. Hän pysähtyi usein kuuntelemaan.
Maassa olevat merkit osoittivat rannalle laskeneen vain yhden
_sampanin_. Senjälkeen hän ei huomannut mitään mielenkiintoista
ennenkuin löysi hiekalla makaavan päällikön pyssyn. Se oli
suustaladattava, sangen kaunis ase, jonka perä oli koristettu kullalla
ja elfenluulla.
Lukko oli Lee-Metford-kuulan särkemä ja rannalla olevat epäilemättömät
todistuskappaleet kertoivat päällikön kadottaneen kaksi -- joll'ei
kolmea oikean käden sormea.
Hänellä oli siis hiukan syytäkin raivota, ajatteli Jenks. Se oli onni,
sillä nyt ei hän vähään aikaan tuntene halua uusiin seikkailuihin.
Hän pelkäsi jonkun dyakeista olevan vain vaarallisesti haavoittuneen ja
tunsi suurta helpotusta huomatessaan ettei niin ollut laita.
Hän kokosi kuolleiden pyssyt ja veitset sekä heidän alkuperäiset vyönsä
ja koristeensa. Seuraavan puolen tunnin aikana tarjosi hiljainen
laguuni herkkupaloja haikaloille.
Heidän syödessään illallista ennusti puiden suhina ja vaahtopirskeiden
räiske riuttaa vasten lähestyvää myrskyä. Troopillinen myrsky, ei
pyörremyrsky, vaan myöhästynyt sadeajan purkaus, peitti saaren
ennen puolta yötä. Väsyneenä päivän elämyksistä oli Iris vetäytynyt
huoneeseensa muutamaa tuntia aikaisemmin; hän oli nukkunut heti ja
Jenks jäi yksin ajatuksineen.
Hän ei voinut nukkua, vaan istui ja poltteli suurenmoisen tuhlaavasti,
sillä hänen pieni tupakkavarastonsa väheni nopeasti.
Hän istui tupakoimassa ja tuumimassa siksi kunnes sade meni ohi ja
saari kylpi ihanassa kuunvalossa.
Silloin hän nousi, aukasi oven ja seisoi hetken kuunnellen aaltojen
kohinaa.
Äkkiä sattui hänen silmiinsä voimakas valonsäde, joka lankesi kallioon,
johon luola oli kaivettu.
"Jupiterin kautta!" mutisi hän. "Tuota en ole milloinkaan ennen
huomannut."
Hänen huomiotaan oli kiinnittänyt aivan luolan suun yläpuolella, noin
neljänkymmenen jalan korkeudessa oleva ylätasanko. Se oli ehdottomasti
luoksepääsemätön ja hyvin vaikea maasta käsin tutkia. Jenks oli
toiminnan mies. Hän kiipesi lähimpään korkeaan puuhun, mutta ei ollut
ehtinyt kahdeksaa jalkaa korkeammalle, kun useita lintuja lensi kirkuen
pois yöpuultaan.
"Hitto vieköön," mutisi hän peläten Iriksen heräävän. Hän koetti
edelleen kavuta oksien välitse ylöspäin, kun tuttu ääni sanoi:
"Mr Jenks, mitä ihmettä siellä teette."
"Sain halun vaihteen vuoksi nukkua kerran puussa."
"Olkaa kiltti ja vastatkaa vakavasti!"
"Olen enemmän kuin vakava. Tässä puussa on paljon pieniä piikkejä,
jotka saavat hyvin totiseksi, kun koettaa kiivetä ylöspäin."
"Mr Jenks, sanokaa minulle heti mitä te teette!"
Iris koetti olla ankara, mutta hänen äänessään tuntui levottomuutta,
joka heti sai merimiehen katumaan. Hän kertoi tytölle ylätasangosta
ja selitti epäselvän suunnitelmansa, että he mahdollisesti
sieltä löytäisivät pakopaikan, jossa saattaisivat puolustautua
monta päivää. Hänen täytyi heti varmistautua suunnitelman
toteuttamismahdollisuudesta. Tyttö kehoitti häntä olemaan varovainen,
ja hän kiipesi edelleen. Päästyään kahdenkymmenenviiden jalan
korkeuteen sai hän hyvän yleissilmäyksen ylätasangosta. Yksi ainoa
katse sai hänen sydämensä ilosta sykkimään. Tasanko oli vähintäin
viisitoista jalkaa pitkä. Se oli täydellinen kotkanpesä ja ihminen
saattoi päästä sinne vain portailla tahi ilmapallolla.
Liikutetumpana keksinnöstään kuin tahtoi osoittaa, koetti hän näyttää
hyvin välinpitämättömältä palatessaan alas.
Jenksin kerrottua kaikki sanoi Iris hitaasti:
"Te olette siis vakuutettu noiden petojen takaisintulosta?"
"Onnettomuudeksi olen asiasta liiankin varma."
"Mitä voimme tehdä pelastaaksemme henkemme? Mikä tahansa on parempaa
kuin uuden hyökkäyksen odottaminen."
"Kaikkein ensiksi täytyy koettaa nukkua ennen päivän koittoa."
Seuraavana aamuna valmisti hän kiireesti riittävän pitkän ja kylliksi
vahvan tangon sitomalla nuoralla yhteen kaksi nuorta puuta. Iris auttoi
häntä asettamaan ne vuoren seinää vasten ja hän kiipesi ylätasangolle.
Hänen edellisenä iltana tekemänsä huomiot vahvistuivat. Tasanko oli
suurempi kuin hän oli rohjennut toivoa, toiselta sivulta melkein
kymmenen jalan pituinen. Paneutumalla pitkäkseen ja katselemalla
joka suunnalle, huomasi hän ainoat paikat, joista saattoi nähdä
ylätasangolla olevan parin korkean puun ja noin yhdeksänkymmenen jalan
päässä olevan vastapäisen kallion. Tasangolla oli riittävästi tilaa
vettä ja ruokatarpeita varten, ja hän huomasi heti polttavan auringon
säteitä ja yön purevaa kylmyyttä voitavan lieventää asettamalla
öljykangas sopivaan paikkaan.
"Tämä oli oikea onnenpotkaus", ajatteli Jenks. "Otaksuen ettei
kumpikaan meistä haavoitu, voimme puolustautua viikon tahi kenties
enemmänkin. Miten on mahdollista, että olen voinut oleskella täällä
niin kauan ja vain sattumalta keksiä tämän turvallisen sopen."
Vasta alas tultuaan saattoi hän ymmärtää asian. Silloin hän näki, että
tapa, jolla vuoren molemmat kulmat ulkonivat, esti ylätasankoa syrjästä
näkymästä, ja edestäpäin kirkkaassa auringonvalossa katsottuna näytti
se vain mitättömältä syvennykseltä.
Hän kertoi nopeasti suunnitelmansa Irikselle. Pääsy Kotkanpesään
oli valmistettava käyttämällä nuoraportaita, jotka kiinnitettiin
lujasti ja voitiin vetää ylös. Paikan täytyi olla alati varustettuna
ruokatarpeilla, vedellä ja ampumavälineillä. Ne saatettiin peittää
öljykankaalla, että säilyisivät kunnossa.
"Meidän on nukuttava siellä joka yö", jatkoi hän huomaamatta Iriksen
kalpenemista.
"Ei kai ennen, kun meitä uhkaa todellinen vaara?" huudahti tyttö.
"No niin, ehkä se ei käy välttämättömäksi ennenkuin yhdennellätoista
hetkellä. Kun olen vienyt ylös elin- ja muut tarpeemme sekä valmistanut
portaat, koetan tuumia tepsivien vartiopostien asettamista asemamme
ympärille. Saammehan nähdä."
Pian saattoi Iris purkaa ja yhdistää köyttä paljon paremmin kuin hänen
opettajansa ja hänen tehtäväkseen jäi kuudenkymmenen köysiaskelman
laittaminen portaisiin. Sitä ei hän luonnollisesti yhtenä päivänä olisi
ehtinyt, mutta päivällisen jälkeen ryhtyi merimies häntä auttamaan. He
uurastivat niin myöhään iltaan, että sormet tulivat helläksi ja selkää
rupesi pakottamaan.
Mutta sitä ennen oli Jenks jälleen kiivennyt tankoa myöten ylös ja
vienyt mukanaan sorkkaraudan, vasaran ja kuokan. Näillä työkaluilla
ryhtyi hän korjaamaan tulevaa asuntoa. Hän ei luonnollisesti koettanut
poistaa suurempia kivimääriä, mutta siellä oli joukko epätasaisuuksia
"lattiassa", jotka oli tasoitettava.
Ilokseen havaitsi hän muutaman kuokanlyönnin paljastavan halkeaman,
jota helposti saattoi suurentaa. Hän onnistui muodostamaan siihen
syvennyksen, jossa Iris saattoi elintarvekasan takana istua turvassa;
samalla oli hän itsekin suojassa vastapäätä olevalta kalliolta eikä
häntä näkynyt puistakaan.
Kuljetettuaan ylös kaksi laatikkoa ammuksia, -- joita varten oli tehnyt
erikoiset syvennykset -- korvaamattomat vesisäiliöt maihin ajautuneesta
veneestä, useita laatikkoja korppuja, kaikki säilykkeet sekä kolme
pulloa viiniä ja kaksi konjakkia, palasi hän alas ryhtyen kiinnittämään
kiväärinlukkoja seipäisiin.
"Jos ette heti kerro mitä ajattelette noilla kummallisilla vehkeillä
tehdä", sanoi Iris aamiaisen jälkeen, "niin minä teen lakon."
"Niistä tulee meidän ulkopostejamme. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä
kuinka asetan ne paikoilleen."
Hän otti yhden seipäistä eriskummallisille liitteineen, heitti kiväärin
olkapäälleen ja hymyili nähdessään Iriksen tärkeän ilmeen tämän
sitoessa revolveria uumilleen.
He menivät nopeasti Salakuljettajainlahteen ja tyttö ymmärsi pian
noiden itsetoimivien merkkien nerokkuuden. Jenks sitoi seipään lujasti
kasvavaan puuhun niin, että se jäi ruohon peittoon. Otettuaan kuulan
pois patruunasta, sijoitti hän nallin hanan eteen. Liipasimeen, jonka
vieterin hän oli asettanut niin, että se laukesi pienimmästäkin
kosketuksesta, sitoi hän ohuen nuoran laittaen sen noin kuuden tuuman
korkeudelle maasta sekä kiinnitti toisen pään jonkun matkan päässä
olevaan kantoon.
Seurauksena oli, että Iriksen hameen hipaisu jännitettyyn nuoraan sai
patruunan laukeamaan.
"Kas niin!" huudahti merimies iloisesti. "Kun olen vetänyt ketjun
tällaisia laitteita molemmin puolin lahtea, arvelen voivamme tyynesti
odottaa heidän yritystään päästä huomaamattamme maihin."
"Tiedättekö," sanoi Iris vakavasti, "luulen teidän olevan nerokkaimman
miehen maailmassa."
Jenksiä nähtävästi ilahdutti keksintönsä ja hän teki yhtämittaa
valmiiksi koko ketjun. Silläaikaa alkoi tulla pimeä.
"Tältä päivältä riittää," sanoi hän. "Huomenna asetamme vartioposteja
muille strategisille paikoille. Sitten voimme nukkua rauhassa."
Heikossa lampunvalossa työskentelivät he senjälkeen innokkaasti
portaiden valmistuksessa kunnes Iris oli nukkumaisillaan väsymyksestä.
Väsyneesti hymyillen toivotti tyttö hyvää yötä ja pian olivat molemmat
vaipuneet uneen, jonka vain terveys, raskas työ ja raitis ilma suo.