Yllätyksiä.
Ennen kolmannen päivän iltaa oli Jenks valmistanut tilavan teltan,
käyttäen sen tukemiseen oleskelupaikkansa ympäristöstä kaatamiaan
puita. Tukipuihin naulasi ja sitoi hän rannalta tuomansa öljykankaan.
Raskaan kankaan oikealle paikalle asettaminen vaati hänen ja Iriksen
yhteisiä ponnistuksia.
He työskentelivät kymmenen päivää alkaen aamunkoitosta ja lopettaen
vasta pimeän tullen. Merimies laati suunnitelman, jota noudatti
tiukasti. Ensiksi teki hän valmiiksi asunnon, jossa oli kaksi osastoa,
sisempi huone, jossa Iris nukkui, ja toinen, joka oli ruokasalina ja
hänen omana makuuhuoneenaan.
Senjälkeen valmisti hän Näköalavuorelle valtavan kaaren, jossa oli
_Sirdarenin_ nimi kuusi jalkaa korkeista, uponneesta laivasta otetuista
lankuista.
Silläaikaa opetteli Iris kutomaan verkkoa. Käyttäen kuulia painona
valmisti hän siitä heittoverkon, jolla pyydysti suuren joukon kaloja.
Aluksi he eivät tienneet, mitkä niistä olivat syötäviä, mutta sitten
sai tyttö hyvän mielijohteen.
"Merilinnut voivat sen meille sanoa", sanoi hän. "Levittäkäämme
saaliimme hiekalle ja jättäkäämme siihen. Jos panemme merkille, mitkä
lajit linnut syövät ja mitkä hylkäävät, niin emme voi tehdä mitään
suurta erehdystä."
Vaikkakin hänen arvelunsa ei ollut pettämätön, osoittautui se
olevan huomioonotettava. Niiden kalojen joukossa, joita siivelliset
tarkastajat valitsivat, oli pari lajia, jotka muistuttivat turskaa ja
valkoturskaa sekä maistuivat erinomaisen hyviltä.
Jenks oli sangen perehtynyt eläintieteeseen ja saattoi eroittaa
syötävät linnut. Nämä kaksi haaksirikkoista, jotka sattuma oli
heittänyt asumattomalle saarelle, söivät tuoretta kalakeittoa,
paistettuja lintuja, keitettyä tahi paistettua kinkkua ja sagovanukasta
huuhtoen kaiken alas mainiolla lähdevedellä tahi kulauksella hienointa
samppanjaa.
Riutalla olevista ruostuneista kivääreistä otti Jenks pistimet,
ruuvit, renkaat ja kaikki pikkuosat, joista saattoi olla hyötyä.
Kiväärinpiipuista laittoi hän, helpottaakseen Iriksen ruuanlaittoa,
hellan, ja tarkastamalla joka aamu huolellisesti poltettujen
laivahylynkappaleiden tuhkan, hankki hän pienen varaston
käyttökelpoisia nauloja. Turvallisen ja samalla kertaa mukavan
kylpypaikan löytäminen saattoi hänet sekä tytön omistamaan erään
iltapäivän rannan tarkastukselle. He olivat antaneet kaikille paikoille
nimet. Pohjoista niemekettä kutsuttiin luonnollisesti Nordkapiksi,
läntisen nimi oli Europa Point ja matala hiekkasärkkä kaakossa sai
nimekseen Kilpikonnaranta, kun Jenks huomasi tavattoman määrän vihreitä
kilpikonnia käyvän siellä ja hautaavan munansa hiekkaan.
He alkoivat tutkimusretkensä siltä paikalta, jossa merimies oli
taistellut epätoivoisen taistelunsa myrskyn aikana. Iris tahtoi saada
heti tietää sen kiven, jonka taakse merimies oli hänet asettanut
lähtiessään hakemaan vettä. Hetkeksi sai muisto heidän onnettomista
laivatovereistaan kohoamaan kyyneleet hänen silmiinsä.
Antaakseen hänen ajatuksilleen toisen suunnan osoitti mies heidän
ensimmäisen nuotionsa tuhkaa. Jenks oli onnellinen. Mutta kuinka
kauan sitä jatkuisi? Korkealla kalliolla oli merkki niitä varten,
jotka hakivat kadonnutta _Sirdarenia_. Ja kun pelastajat saapuisivat,
olisi miss Deane jälleen rikkaan baronetin tytär ja hän itse nimetön,
kunniaton kulkuri. -- Hän puri hampaitaan yhteen ja iski kivellä
saniaiskasviin, joka oli sammuttanut heidän ensimmäisen janonsa.
"Oi, minkävuoksi teitte sen?" huudahti Iris. "Se oli hädän hetkenä
totinen ystävä. Haluaisin kasvattaa siitä kauneimman ja lehtirikkaimman
istutuksen tälle saarelle."
"Hyvä!" vastasi Jenks. "Voitte täyttää halunne. Jos päivittäin
kastelette sen juuria raittiilla vedellä, on tahtonne pian täyttyvä."
"Te annatte neuvonne epäystävällisellä äänellä, mutta seuraan sitä
kuitenkin."
Jenksin tavallinen huonon tuulen puuska aiheutti ohi menevän pilven.
Kiipeämästä Nordkapin kallioille aiheutunut ponnistus palautti
jokapäiväiset suhteet.
Eteläpuolella löysivät he vihdoinkin ihastuttavan, pienen lahden,
puilla reunustetun, hiekkapohjaisen sekä kolmelta puolelta luotojen ja
vuorien suojeleman.
"Oh!" huudahti Iris innokkaasti. "Miten ihastuttava paikka! Oikea
salakuljettajain lahti!"
"Niin, ihastuttava nähdä", kuului vastaus, "mutta avoin merelle. Mainio
paikka haikaloille, miss Deane, mutta sopimaton kylpemiseen."
"Jumala varjelkoon! Olin kokonaan unohtanut haikalat. Otaksun niidenkin
pitävän elää, vaikka ne ovat sellaisia petoja, mutta en tahdo, että ne
syövät minut."
He menivät edelleen. Kulkiessaan pitkin koralleilla siroteltua
etelärantaa huomasi Jenks kilpikonnien jälkiä.
"Ihania munia ja samanlaista kilpikonnakeittoa!" huudahti hän. "Jos ne
ovat vihreitä, emme voi toivoa mitään parempaa. Kun joku laiva tulee
meitä hakemaan, houkuttelen kapteenin lastaamaan laivansa niillä ja
ansaitsen sillä tavoin omaisuuden."
"Te ette ole siis rikas, mr Jenks", sanoi Iris ujosti.
"Minulla on rikas, naimaton eno, joka teki minut perillisekseen ja
antoi minulle vuotuiseksi ylläpidoksi neljäsataa puntaa, niin että
armeijassa ollessani olin oikea Kroisos. Mutta kun romahdus tuli,
hylkäsi hän minut. Myymällä hevoseni ja muut tavarani saatoin jättää
armeijan ilman äyriäkään taskuissani, mutta myöskin ilman velkoja?"
"Ja kaikki tuo vain petollisen naisen vuoksi?"
"Niin."
"Oliko hän hyvin julma, teille, mr Jenks."
Mies pysähtyi ja nauroi suorastaan hirnuen.
"Julma minulle! Minulla ei ollut hänen kanssaan mitään tekemistä. Hän
petti miestään eikä minua."
Tultuaan Europa Pointille, huudahti merimies.
"Vene! Katsokaa! Kallioilla!"
"Kun _Sirdaren_ särkyi, ajautui vene kai virran mukana maihin."
Jenks muisti kapteeni Rossin antaneen varustaa kaikki veneet
elintarpeilla heti kun propelli oli särkynyt. Nyt oli kaikki poissa,
mastot, purjeet, airot, penkit -- kaikki paitsi kaksi vesiastiaa; Jenks
avasi innokkaasti perälaudan alla olevan komeron ja se oli varustettu
säilykkeillä sekä laivakorpuilla. He olivat hädin tuskin toipuneet
veneen ilmestymisen aiheuttamasta mielenliikutuksesta, ennenkuin
Jenks huomasi niiden kallioiden takana, joilla vene oli, pienen,
luonnonmuodostaman vesisäiliön, joka uudistui joka myrskyllä ja oli
täydellisesti eroitettu merestä.
Se ei ollut muuta kuin neljän jalan syvyinen, joka puolelta kallioiden
ympäröimä ja pohja mitä hienointa valkoista hiekkaa. Siinä ei näkynyt
ainoatakaan kalaa. Se oli ihanteellinen kylpyallas.
Iris oli ihastuksissaan. Hän osoitti sille suunnalle, jossa heidän
majansa oli.
"Mr Jenks, olen kotona teeaikana."
Pyydettyään häntä laukaisemaan revolverin, jos tarvitsisi apua, lähti
merimies nopeasti.
"Ihmettelen mitä hän pelkää", tuumi tyttö. Senvuoksi kiiruhti hän
niin paljon kuin voi ja juoksi takaisin miehen luo. Tämä askarteli
kiinnittämällä pistimiä lankkuun. "Minkä vuoksi tuota teette?" kysyi
tyttö.
"Koetan valmistaa saapuville epämiellyttäville vieraille ikävyyksiä",
vastasi Jenks. "Tästä tulee _cheval de frise_, jonka aion sijoittaa
luolamme eteen, jos olemme pakoitettuja puolustautumaan villeiltä. Kun
se sulkee tien, eivät he voi hyökätä päällemme."
Heidän yhdeksäntenätoista saarella oleskelupäivänään kiipesi merimies
tapansa mukaan Näköalavuorelle Iriksen laittaessa aamiaista. Hän katsoi
kiikarilla joka suuntaan, mutt'ei ainuttakaan purjetta näkynyt.
Hän pisti kiikarin koteloon ja palasi Iriksen luo.
Aamu kului kuten tavallisesti. Iris ei ollut unohtanut saniaiskasvin
kastelemista. Aamiaisen jälkeen oli hänellä tapana mennä sitä
kastelemaan ja hän nousi nytkin sitä varten ylös.
"Saanko auttaa teitä", sanoi Jenks. "Minulla ei ole tänään kiirettä."
"Ei kiitos! En salli teidän liikuttavan pensasta. Se näyttää suorastaan
iloiselta minun tullessani ja juo veden yhtä halukkaasti kuin janoinen
eläin."
"Kaalinpäälläkin on sydän, miss Deane."
Iris lähti nauraen, mutta oli ollut poissa tuskin viittä minuuttia, kun
mies kuuli kaksi kertaa toistetun huudon. Hän eroitti oman nimensä --
ei Jenksin, vaan Robertin. Jotain hirveätä oli tapahtunut, sillä huuto
oli äärimmäisen epätoivoinen.
Hän juoksi sisään, tempasi kivääritelineeltä yhden kuudesta kivääristä,
jotka olivat aina ladatut ja syöksyi läpi metsän, jossa ei nähnyt
mitään, rannalle. Täällä näki hän Iriksen taistelevan kahden villin
näköisen dyakin kiinnipitelemänä, joista toinen puvusta päättäen oli
joku päällikkö ja toinen vastenmielisen näköinen puolialaston villi.
Heidän ympärillään tanssi seitsemän pyssyillä ja parangeilla (suurilla
malaijilaisveitsillä) asestettua miestä.
Molemmat villit koettelivat sitoa Iriksen käsivarsia, mutta hän oli
notkea ja vahva, joten he saivat kovan pähkinän purrakseen. Estääkseen
häntä huutamasta painoi toinen dyakeista suuren kätensä hänen suulleen.
Tyynesti ja rauhallisesti, kuin olisi ollut harjoituskentällä,
laskeutui Jenks polvilleen ja tähtäsi. Ei kukaan dyakeista
huomannut häntä, sillä kaikkien mielenkiinto oli kohdistunut
hämmästystäherättävään saaliiseen, nuoreen ja kauniiseen naiseen,
joka aivan tyynesti kuljeskeli täällä ympäri. Jyvä ja tähtäin tulivat
hitaasti suoraan linjaan sen pedon rinnan kanssa, joka painoi tytön
suuta.
Kuula sattui aivan sydämen yläpuolelle ja katkasi selkärangan.
Iris, joka tunsi vapautuneensa ilettävästä otteesta, tempautui irti
päälliköstä ja kiisi kuin lintu kohti Jenksiä ja pelastusta.
Kivääristä kuului jälleen kaksi perättäistä lyhyttä, terävää laukausta
ja kaksi dyakkia vaipui hiekkaan. Jälellä oli kuusi, niiden joukossa
päällikkö, jota pakeneva tyttö tietämättään ruumiillaan suojeli.
Neljäs dyakki kaatui.
Jälelle jääneet, julmat, mutta eivät pelkurit villit latasivat
pyssyjään. Kalpeana, päättäväisenä, teräksinen kiilto silmissään ja
leuka eteenpäin työntyneenä seurasi merimies heidän valmistelujaan.
"Vasemmalle!" huusi hän. "Juoskaa puuta kohti."
Iris kuuli ja koetteli totella, mutta voimat pettivät ja hän kaatui
murentuneiden korallien päälle.
Jenks tarkasteli häntä sekä dyakkeja, jotka ampuivat epätasaisen
yhteislaukauksen. Jotain, joka muistutti kiirehtivää mehiläistä, surisi
hänen korvansa ohi, ja hänen oikean jalkansa läheisyydessä oleva kivi
sai voimakkaan läimäyksen näkymättömästä kädestä. Se oli hänestä
mieluista. Tästä tulisi taistelu eikä teurastus.
Viides dyakki vaipui kuolinkouristuksissa maahan ja päällikkö tähtäsi
tarkkaan polviasennossa olevaa ampujaa, joka uhkasi tuhota koko
hänen joukkonsa. Mutta merimies ampui ensin ja näki kummastuksekseen
kirjavasti puetun villin lentävän taapäin useita yardeja ja kaatuvan
sitten maahan.
Vielä kaatui yksi ennenkuin kaksi jälelle jäänyttä katsoivat olevan
syytä lähteä peräytymisretkelle. He tekivät sen nopeasti, mutta
laahasivat päällikköä mukanaan. Jenksin tarkoitus ei kuitenkaan ollut
päästää heitä menemään. Hän tähtäsi jälleen yhtä. Kuului naksahdus eikä
mitään muuta. Patruuna ei syttynyt. Hän koetti kiireesti vetää sen
ulos, mutta epäonnistui. Sellaisia vahingoita saattaa sattua niinkin
hyvälle kiväärille kuin Lee-Metford on.
Karjaisten hyppäsi hän ylös ja syöksyi eteenpäin. Pakenevat miehet
näkivät hänet ja lisäsivät vauhtia. Samalla hetkellä kun hän oli
Iriksen luona, katosivat he puiden sekaan.
Hän heitti remmistä kiväärin olalleen ja otti tytön käsivarsilleen.
Tämä oli tajuissaan, mutta hengästynyt.
"Kuulkaa", huusi Jenks. "Koettakaa totella minua -- kirjaimellisesti.
Kannan teidät -- luolaan. Jääkää sinne. Ampukaa jokainen, jonka näette
-- kunnes minä tulen."
Tyttö kuunteli ihmetellen. Ajatteliko mies jättää hänet nyt, kun hän
oli painettuna tämän rintaa vasten? Mahdotonta! Ah, hän ymmärsi. Villit
olivat kai tulleet sinne veneellä. Merimies aikoi hyökätä heidän
kimppuunsa uudelleen. Hän ajatteli taistella yksin heidän kanssaan eikä
hän, Iris, saisi tietää mitään ennenkuin kaikki olisi ohi.
Jenks asetti hänet luolan sisäänkäytävälle. "Te ymmärrätte!" huudahti
hän ja vastausta odottamatta juoksi sisään hakemaan uuden kiväärin.
Senjälkeen juoksi hän Näköalavuoren kautta etelärantaa kohti. Hän
ymmärsi dyakkien nousseen maihin sillä hiekkarannalla, jota Iris oli
kutsunut Salakuljettajain lahdeksi. He eivät saaneet päästä pakoon
millään ehdolla.
Merimies oli oikeassa. Tullessaan perille huomasi hän kolmen -- eikä
kahden -- miehen työntävän _sampania_ vesille. Yksi heistä oli, ihme
kyllä, päällikkö. Silloin ymmärsi Jenks kuulan sattuneen dyakin
kohotettuun pyssyyn edelläkerrotulla seurauksella. Hän oli välttänyt
kuoleman kuin ihmeen kautta.
Jenks valmistautui kylmäverisesti tappamaan kaikki kolme. Välimatka oli
sangen suuri, ehkä 800 yardia. Hän laskeutui polvilleen ja ampui. Kuula
näytti sattuneen veneeseen.
Samassa kuuli hän takanaan nopeita askelia. Hän nousi salamannopeasti,
kääntyi ja näki -- Iriksen.
"He pakenevat", sanoi tyttö. "Missä ovat toiset?"
"Kuolleet!"
"Tarkoitatteko tappaneenne kaikki?"
"Vain kuusi. Heitä oli kaikkiaan yhdeksän."
Hän laskeutui uudelleen polvilleen ja kohotti kiväärin. Iris heittäytyi
hänen viereensä.
"Mr Jenks", sanoi hän rukoilevasti yhteenliitetyin käsin, "älkää
tappako minun takiani useampia ihmisiä!"
"Omasta puolestani sitten", murahti mies kiusaantuneena
häiritsemisestä, sillä nyt oli _samponi_ kaukana.
"Silloin pyydän teitä Jumalan nimeen olemaan ottamatta useampia
ihmishenkiä. Se, minkä teitte, oli välttämätöntä, ehkä oikein. Mutta
tämä on murha."
Mies laski aseensa ja katsoi häneen.
"Jos nämä miehet pääsevät elävänä, tulevat he takaisin suurella
joukolla kostamaan toverinsa -- ja ottamaan teidät vangiksi."
"Niin on ehkä sallimuksen tahto. Rukoilen teitä sittenkin säästämään
heidät."
Jenks laski kiväärin hiekalle ja nosti tytön hellästi ylös. Ei
kumpikaan heistä sanonut sanaakaan. _Sampanin_ suuri, kolmikulmainen
purje täyttyi tuulella. Perässä näkyi mies, joka uhkaavasti pudisti
rannalla olijoille nyrkkiään.
Malaijipäällikkö kirosi heitä ja Jenks ymmärsi varsin hyvin, mitä hän
tarkoitti.