Muutamia selityksiä.
Koska Jenks oli vahvarakenteinen, toipui hän pian. Onneksi ei hän
ollut saanut taistelussa mustekalan kanssa mitään vaikeampia vammoja.
Hänen suunsa ympäristö oli arka sekä vyötäisillä ja jaloissa muutamia
mustelmia. Kirveenisku oli sattunut vasempaan kenkään hipaisemattakaan
jalkaa. Lyhyesti, hän oli melkein vahingoittumaton.
Hänellä oli sama tapa kuin koirilla, nimittäin ravistaa itseään
tappelun jälkeen. Hän teki nytkin niin noustuaan seisomaan. Iriksessä
näkyi mielenliikutuksen aiheuttamia jälkiä. Hän oli aivan kalpea ja
hänen silmänsä tuijottivat.
"Tulkaa!" sanoi Jenks lempeästi. "Palatkaamme saarelle."
Hän otti tyynesti johdon, auttoi tyttöä yli kallioiden ja melkein
kantoi häntä, kun tie tuli liian vaikeaksi.
Rannalle tultuaan saattoi Iris käydä yksin, mutta hän ontui. Jenks
tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käheästi:
"Oletteko jollain tavoin vahingoittunut?"
"Ei se ole mitään", mutisi Iris. "Minä luiskahdin kalliolta. Se ei ole
mikään nyrjähdys -- ainoastaan pieni niukahdus -- nilkan yläpuolella on
pieni naarmu."
"Minä kannan teitä!"
"Sellainen päähänpisto! Voin juosta teidän kanssanne kilpaa luolalle."
Eikä se ollut leikkiä. Hän tahtoi juosta -- joutua kauemmaksi
mustekalasta.
"Onko varma, että vamma on vain vähäpätöinen?"
"Ehdottomasti! Sukka hankaa hiukan, siinä kaikki. Odottakaa, niin
näytän."
Hän kumartui, veti sukan oikeasta jalastaan ja ojensi sen esiin nostaen
hiukan hamettaan. Ulkosivulla oli suuri haava.
Merimies osoitti asianmukaista lääkärin mielenkiintoa. Hänen sanansa ja
tapansa olivat ammattimaisia.
"Tämän laitamme jälleen pian kuntoon", sanoi hän. "Kaistale
musliinipuvustanne konjakkiin kastettuna --."
"Konjakkiin!" huudahti Iris.
"Niin, meillä on hiukan konjakkia, kuten tiedätte. Konjakki on
erinomaista ruhjevammoihin. Sitä voi käyttää sekä sisällisesti että
ulkonaisesti."
Iriksen repiessä muutamia musliinikaistaleita, katkaisi merimies kaulan
konjakkipullosta. Molemmat maistoivat hiukan ja alkohooli toi väriä
heidän kalpeihin kasvoihinsa.
Side oli valmis ja sen toinen pää oli kasteltu konjakkiin. Iris meni
luolalle, mutta mies huudahti:
"Odottakaa hiukan! Minun on otettava ensiksi sieltä pari sorkkarautaa."
"Mitä varten?"
"Minun on mentävä sinne takaisin." Pään nyökkäyksellä osoitti hän
riuttaa. Tyttö nyyhkytti kauhistuksesta. "Tällä kertaa en antaudu
alttiiksi vaaroille", jatkoi Jenks. "Löysin sieltä kiväärejä ja me
tarvitsemme niitä; ne saattavat olla meidän pelastuksemme."
Kun Iris päätti jonkun asian, ilmestyi hänen leukaansa kuoppa.
"Minä tulen mukaan", ilmoitti hän.
"Hyvä! Odotan teitä. Laskuvesi kestää vielä tunnin."
Side oli pian laitettu ja he palasivat riutalle. Kun Iris nyt kiipeili
yli epätasaisten kivien ja kallioiden, hämmästyi hän sitä notkeutta
ja rohkeutta, jota oli osoittanut kulkiessaan samaa tietä äskettäin.
Silloin hyppäsi hän kiveltä kivelle pelottomalla varmuudella. Tällä
kertaa nosti Jenks hänet kanavan yli.
"Tässäkö te kaaduitte?" kysyi merimies hellästi.
"Niin. Mistä sen arvasitte?"
"Luin sen silmistänne."
"Olkaa kiltti, älkääkä lukeko minun silmistäni, vaan katsokaa omillanne
mihin menette."
"Teen sen ehkä myöskin."
He seisoivat sen kanavan maanpuoleisella laidalla, jossa Jenks
oli taistellut mustekalan kanssa. Musta väri, jota hyökkääjä oli
ruiskuttanut kärsiessään tappion, alkoi vähitellen kadota.
"Mitä aiotte tehdä tuotuanne niin suurin vaikeuksin minut tänne?" kysyi
Iris. "Olisi mieletöntä koettaa kahlata uudelleen yli. Siellä missä
näitä petoja on yksi, on kyllä useampiakin."
Jenks hymyili. "Siitä syystä olen juuri ottanut sorkkarautoja mukaani.
Jos istutte hetken tässä, niin on kaikki selvillä."
Hän kaivoi toisen sorkkaraudan lujasti kiinni koralliriuttaan. Päät
köydestä, joka oli viety puussa olevan väkipyörän ympäri, olivat siinä,
johon tyttö oli ne taistelun jälkeen heittänyt. Hän kiinnitti ne
rautaan, kiersi laudankappaleella tiukalle ja muodosti niistä sillan,
jota myöten hyvin saattoi vetää tavaroita.
Iris katseli tätä vaieten. Merimies esiintyi aina edukseen
työskennellessään kovasti. Kaikkeen, mihin hän ryhtyi, omistautui hän
koko sielullaan. Iris ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista miestä.
Sellaisina hetkinä tunsi hän tätä kohtaan rajatonta ihailua.
"Otaksun", huomautti tyttö, "teidän laittavan kuntoon ilmaratanne
turvataksenne oman ja tavaroiden kulun."
"Ni-in."
"Miksikä olette siis noin epäröivä?"
"Senvuoksi, että omasta puolestani olen aikonut kahlata yli. Köysi on
aiottu tavaroille."
Iris nousi nopeasti. "Kiellän teitä ehdottomasti menemästä uudelleen
veteen. On suorastaan häpeä ajatella sellaista. Te asettaudutte
vakavaan vaaraan ilman mitään todellista syytä, sikäli kuin näen, ja
jos teille jotain tapahtuu, jään minä tälle kauhealle saarelle yksin."
Merimies ei oikein näyttänyt tietävän mitä tekisi.
"Miss Deane", sanoi hän, "vaara ei ole niin suuri kuin kuvittelette.
Viime kerralla yllätti mustekala minut, mutta sitä se ei tee toista
kertaa. Minun on saatava nuo kiväärit. Jos se teitä rauhoittaa, voin
kyllä itsekin kulkea nuoraa pitkin."
Hän teki tämän myönnytyksen kovin vastenmielisesti, sillä jos jokin
vaara merestä käsin uhkaisi, olisi hänen paljon vaikeampi välttää sitä
riippuessaan köydessä, joka painui hänen allaan, kuin kulkiessaan
vapaasti valmiina syöksymään joko eteen tahi taakse.
Tätä ei Iris ymmärtänyt ennenkuin näki hänen pitkin, voimakkain ottein
heilauttavan itseään eteenpäin.
"Seis!" huusi Iris. Mies päästi otteen ja putosi veteen kääntyen
katsomaan tyttöä.
"Mikä on?" kysyi hän.
"Astukaa! Kulkekaa!" Merimies kulki takaisin ottaakseen vastaan
ojennuksen.
"Te tiesitte koko ajan olevan parempaa mennä kahlaamalla, mutta
tehdäksenne minulle mieliksi ryhdyitte tähän vaaralliseen keinoon!
Miksikä teitte sen?"
"Olette itse vastannut kysymykseenne."
"Olen teihin hyvin, hyvin suuttunut."
"Kerron teille mitä teen", sanoi Jenks. "Jos suotte minulle anteeksi,
koetan hypätä yli. Hyppäsin erään kerran yhdeksäntoista jalkaa kolme
tuumaa eräällä -- hm -- niityllä --"
"Älkää seisoko lörpöttelemässä siinä! Puolen tunnin kuluttua on vesi
noussut yli riutan", huudahti tyttö.
Mitään puhumatta alkoi Jenks työnsä. Siellä oli paljon köyttä ja hänen
suunnitelmansa oli varsin yksinkertainen. Kun jokainen käärö oli
varmasti sidottu, kiinnitti hän tavaran juoksevaan köyteen, joka kulki
puusta rautapulttiin. Juoksunuoraan sitoi hän kiinni kevyimmän köyden,
jonka löysi, ja heitti toisen pään Irikselle. Kevyesti vetämällä
saattoi Iris vetää raskaan kiväärilaatikonkin toiselle puolelle, sillä
kaltevuuspinta oli niin jyrkkä, että mitä raskaampi paino oli, sitä
helpommin se liukui köyttä pitkin.
He työskentelivät kunnes Jenks ei löytänyt enää mitään ottamisen
arvoista. Senjälkeen kahlasi hän varovasti yli kanaalin. Tyttö tuijotti
kauhistuneena veteen siksi kunnes merimies oli jälleen hänen rinnallaan.
"Kuten näette", sanoi mies, "olette te säikäyttäneet jokaisen
mustekalan monen mailin piirissä karkuun."
Nousuvesi oli kääntynyt; muutaman minuutin kuluttua olisi osa riuttaa
veden alla. Kiväärilaatikon kantaminen saarelle oli aivan mahdotonta
ja Jenks teki nyt sen, joka olisi säästänyt, aikaisemmin suoritettuna,
häneltä koko joukon työtä ja vaivaa. Hän särki laatikon ja huomasi
aseiden olevan hyvässä kunnossa.
Hän tarkasti puolitusinaa ja pani ne syrjään. Senjälkeen laittoi hän
laivanpirstaleista pienen lautan ja sitoi sille kiinni teelaatikon,
jauhotynnyrin, rikkinäisen salongintuolin ja muuta pikkutavaraa, jota
saattoi tarvita. Hän vältti vesillelaskemisvaikeudet rakentamalla
lautan aivan lähelle vesirajaa. Kun kaikki oli valmiina, kohotti
nousuvesi lautan, johon oli sidottu vahva köysi, ja kuljetti sitä
rantaan päin. Sitten otti merimies olalleen neljä kivääriä, pyysi tytön
tekemään samoin kahdelle jälelle jääneelle, ja ohjasi lauttaa nuorasta
sopivaan paikkaan.
"Teidän kuljettaessanne tavaroita maihin, menen minä valmistamaan
päivällistä", ilmoitti Iris.
"Mutta olkaa varovainen, ettette nyrjäytä jalkaanne uudelleen."
"Sitä kyllä olen. Nilkkani muistuttaa siitä joka askeleella, jonka
otan."
Sill'aikaa kun Jenks sai tavarat maihin, oli Iris valmistanut
päivällisen. Se oli keittotaidon uusi riemuvoitto. Munat olivat
paistettuja!
"Minulla on vakava aikomus keittää kokonainen kinkku", sanoi tyttö.
"Onko teillä mitään aavistusta, kuinka kauan sellaista on keitettävä."
"Neljännestunti jokaista puoltakiloa kohti."
"Mainiota! Mehän emme voi mitata painoa emmekä aikaa."
"Luulen voivamme tehdä molemmat. Laitan jonkunlaisen tasapainolaitteen.
Sen toiseen päähän sidomme kinkun ja toiseen kiväärin sekä muutamia
patruunoita, ja minä voin sanoa kinkkujenne painon täsmälleen.
Ajanmittauksen suhteen olen päättänyt turvautua aurinkokelloon. Muistan
sangen hyvin siihen vaadittavat kappaleet, ja kun olemme jonkun aikaa
sitä tarkanneet, voimme korjata esiintyvät virheet."
"Te olette tosiaankin viisas, mr Jenks", sanoi Iris lapsellisesti.
"Oletteko omistaneet monta vuotta elämästänne valmistautuaksenne
oleskeluun asumattomalla saarella?"
"Jotain siihen tapaan. Elämäni on ollut päätöntä kuljeksimista. Kohtalo
on ajanut minut paikkaan, jossa ne pienet kokemukset, joita minulla on,
voivat olla hyödyllisiä."
"Päätöntä kuljeksimista!" huudahti Iris. "Sitä en usko. Sellaista
ilmaisutapaa käytetään ikävistä, tarkoituksettoman kiertelyhalun
valtaamista ihmisistä. Teidän pahin vihollisennekaan ei voi teistä
sanoa sitä."
"Pahin viholliseni on joka tapauksessa saattanut sen ilmaisumuodon
vastaamaan todellisuutta, miss Deane."
"Te tarkoitatte hänen turmelleen teidän uranne?"
"Niin -- otaksun asian olevan siten."
"Oliko hän hyvin suuri lurjus?"
"Oli ja on vieläkin."
Jenks puhui rauhallisen katkerasti. Tytön sanat olivat herättäneet
muistoja. Hetkeksi unohti hän joutuneensa puhumaan itsestään eikä
ollenkaan huomannut Iriksen kasvojen tyytyväistä ilmettä, kun tämä sai
tietää hänen pahimman vihollisensa olevan miehen.
"Te olette väsynyt", sanoi tyttö. "Haluatteko tupakoida?"
Jenks otti esille piippunsa ja tupakkansa, mutta hänen oli vaikea
käyttää oikeaa kättään, jota särki kauheasti.
Myötätunnosta huudahtaen hypähti tyttö ylös ja pyysi saada hoitaa hänen
sormeaan. Hän sitoi sormen konjakkiin kastetulla liinarievulla. Sitten
tarttui hän miehen tupakkapurkkiin ja piippuun.
"Älkää pelätkö", sanoi hän nauraen. "Olen täyttänyt isäni piipun monta
kertaa. Kesken kaiken, te tulette varmasti pitämään isästäni, kun
opitte hänet tuntemaan. Hän on paras ihminen minkä tunnen."
"Te olette siis hyviä ystäviä."
"Hyviä ystäviä! Hän on ainoa ystävä mitä minulla maailmassa on."
"Mitä? Onko se totta?"
"Täydellisesti! Minä en luonnollisesti koskaan unohda kuinka paljosta
minun on teitä kiittäminen, mr Jenks. Ja minä pidän myöskin teistä
tavattomasti, vaikka te välistä olette niin -- niin tuima minua
kohtaan."
"Rakas lapsi!" mutisi merimies nähtävästi omissa ajatuksissaan. "Vain
niin, minä olen mielestänne tuima?"
"Niin, oikea karhu, silloin kun te läksytätte minua! Te voitte olla
oikein hauska kun haluatte ja unohdatte huolenne. Mutta minkävuoksi
kutsutte minua lapseksi. Kuinka vanha te olette, mr Jenks? Minä täytin
joulukuussa kaksikymmentä."
"Ah, täytin elokuussa kaksikymmentäkahdeksan", vastasi mies.
"Varjelkoon!" läähätti tyttö! "Pyydän anteeksi, mutta luulin teidän
olevan vähintäin neljänkymmenen."
"Epäilemättä näytän siltä. Mutta ei ole eduksi ulkonäölle nousta
varhain ylös ja mennä myöhään vuoteeseen."
"Olen usein kummastellut kuinka armeijan upseerit kestävät", sanoi
Iris. "He eivät koskaan näytä saavan tarpeeksi unta, eivät ainakaan
täällä idässä. Olen nähnyt heidän tanssivan puolen yön jälkeen ja
kuullut heidän senjälkeen olleen ulkona viiden tai kuuden aikaan
aamulla metsästämässä tahi harjoituksissa."
"Te arvelette siis minun olleen upseerina?"
"Olen siitä varma. Teidän tapanne, äänenne, tyyni, käskevä
esiintymisenne, niin, vieläpä käyntitapannekin ilmaisee sen."
"Siinä tapauksessa", sanoi Jenks surullisesti, "en tahdo kieltää
tosiasiaa. Olen ollut yhdeksän vuotta upseerina intialaisessa
pääesikunnassa. Minun päähänpistoni, miss Deane, oli huolehtia
parhaimmalla tavalla miesteni ruuasta ja pitää heitä reippaina kaikissa
olosuhteissa ja ilmastoissa, erikoisesti silloin kun jokapäiväisiä
elämäntarpeita ei ollut riittävästi. Siihen päästäkseni luin kaikkea
mahdollista jokaisesta maasta, mihin rykmenttini mahdollisesti
saattoi tulla lähetetyksi; opettelin tavallisten ruoka-aineiden nimet
maankielellä ja otin erityisesti selkoa kuinka luonto huolehtii ihmisen
toimeentulosta. Nämä tutkimukset kiinnittivät mieltäni. Sudanin retken
aikana oli minulla niistä hyötyä ja, kiitos niiden, minut koroitettiin."
"Kertokaa!"
"Muutamien taisteluiden jälkeen oli minun osastoni seurattava
ratsukameleita, jotka, kuten tiedätte; voivat kulkea ilman vettä
paljon kauemmin kuin hevoset. Olimme melkein saavuttamaisillamme ne,
mutta hevosemme olivat aivan nääntyneet. Onneksi olin kiinnittänyt
huomiota muutamiin merkkeihin, jotka ilmaisivat missä kohden erämaan
alla oli vettä. Puolen tunnin työ lapioilla osoitti minun olleen
oikeassa. Me saavutimme takaa-ajajat, vangitsimme heidät ja minä sain
kapteeninvaltakirjani."
"Eikö mitään tappelua tapahtunut?"
Hän ei vastannut heti. Sitten päätti hän nähtävästi hyvin
vastahakoisesti vastata. "Kyllä, tapahtui taistelu. Se oli hyvin kiivas
senvuoksi, että osasto englantilaista ratsuväkeä, jonka piti minua
tukea, kääntyi veden puutteen vuoksi takaisin. Mutta se ei pelastanut
24 lancierirykmentin komentajaa vakavasta varoituksesta."
"24 lancierirykmentin!" huudahti Iris. "Lordi Ventnorin rykmentti!"
"Lordi Ventnor oli kysymyksessä oleva upseeri."
Iris tuli kasvoiltaan tulipunaiseksi. "Te tunnette siis hänet", sanoi
hän.
"Kyllä, sen teen."
"Onko hän teidän vihollisenne?"
"On."
"Siis senvuoksi tulitte te niin liikutetuksi viimeisenä päivänä
_Sirdarenin_ kannella kun lady Tozer kysyi minulta, olinko hänen
kanssaan kihloissa?"
"Niin."
"Kuinka saattoi se asia koskea teitä? Ettehän edes tiennyt nimeäni?"
"Se koski minuun koska hänen nimensä äkillinen mainitseminen sai minut
ajattelemaan kunniattomuuttani. Jätin armeijan kuusi kuukautta sitten,
miss Deane, hyvin kiusallisten olosuhteiden vallitessa. Sotaoikeus
katsoi minut syylliseksi upseerille sopimattomaan käytökseen. En saanut
edes tilaisuutta ottaa eroa. Minut pyyhittiin rullista."
Hän koetteli puhua tyynesti, mutta kalpeni hieman ja vaikka hän piti
piippua suussaan, niin hänen huulensa värisivät.
Hän ei uskaltanut katsoa tyttöön, jonka kummasteleva katse oli
suuntautunut häneen.
"Minä muistan sen", sanoi Iris hitaasti kääntämättä hänestä katsettaan.
"Asiasta puhuttiin minun tullessani Hongkongiin. Te olette kapteeni
Robert Anstruther?"
"Niin."
"Ja te loukkasitte julkisesti lordi Ventnoria erään riidan vuoksi
naisesta?"
"Kuten sanotte."
"Kenen oli syy?"
"Nainen sanoi sen olleen minun."
"Oliko se totta?"
Robert Anstruther, entinen kapteeni Intian armeijassa, nousi seisomaan.
Hän päätti kohdata tuomionsa seisovin jaloin. -- "Sotaoikeus oli hänen
kanssaan yhtä mieltä ja minä itse olen puolueellinen todistaja."
"Kuka oli nainen?"
"Everstini vaimo, mrs Costobell."
Kauan jälkeenpäin muisti hän tässä tilaisuudessa tunteneensa epätoivoa.
Mutta hän oli päättänyt asian, eikä kuulunut niihin, jotka pelkäävät
seurauksia.
Irikselle palasi ensiksi mielenmaltti.
"Minua ilahduttaa suoruutenne, kapteeni Anstruther," alkoi hän.
"Jenks, jos saan pyytää, miss Deane, Robert Jenks."
Tytön silmissä oli omituinen ilme, mutta sitä ei mies nähnyt ja Iris
jatkoi pidätetyin äänin.
"Tietysti, mr Jenks. Sallikaa minun olla yhtä suora ennenkuin jätämme
tämän puheenaiheen. Olen tavannut lady Costabellin. En pidä hänestä.
Luulen hänen olevan petollisen naisen. Sotaoikeus olisi kenties
langettanut toisenlaisen tuomion, jos sen jäsenet olisivat olleet hänen
omaa sukupuoltaan. Mitä tulee lordi Ventnoriin, niin ei hän merkitse
minulle mitään. Totta kyllä on, että hän on pyytänyt isältäni lupaa
saada osoittaa minulle huomiotaan, mutta rakas vanha isäni jätti asian
kokonaan minun ratkaistavakseni, enkä minä ole milloinkaan antanut
lordi Ventnorille vähintäkään rohkaisua. Huomaan nyt lady Costabellin
ja lordi Ventnorin valehdelleen, kun he syyttivät teitä jostain
kunniattomasta teosta, ja olen iloinen, että te annoitte hänelle
opetuksen klubissa. Olen aivan varma, että hän oli sen ansainnut."
Ei sanaakaan tämä harvinainen mies vastannut. Hän vavahti, tarttui
kirveeseen, joka oli hänen jaloissaan ja lähti metsään kääntäen
kasvonsa poispäin Iriksestä, ettei tämä huomaisi hänen silmissään
kyyneleitä.
Tyttö puolestaan alkoi tarmokkaasti kiilloittaa keittiöastioitaan
ja pian sen jälkeen laulaa. Jos ajattelee, että hänen tuli sietää
armeijasta poisajetun upseerin seuraa, niin oli hän naurettavan
tyytyväinen.