Sateenkaarisaari.
Poikittain rutikuivien luiden päällä oli keppi, jonka Jenks oli
kauhistuksissaan pudottanut. Hän otti sen ylös ja meni polkua pitkin
eteenpäin. Nyt tutki hän maata niin tarkoin, että tuskin kiinnitti
huomiota suuntaan. Polku johti suoraan vuorenseinää vasten. Välimatka
ei ollut suuri, noin neljäkymmentä yardia. Aluksi hidastuttivat
pensaat, mutta pian este katosi ja selvästi muodostunut tie johti
eteenpäin.
Muutamia pensaita kasvoi vielä kallion juurella ja niiden takaa eroitti
hän sisäänkäytävän erääseen luolaan; kuusi kuukautta vanha kasvullisuus
ilmaisi selvästi kuinka pitkä aika oli kulunut siitä, kun ihmisjalka
rikkoi yksinäisyyden ja hiljaisuuden.
Jotkut voimakkaat kepiniskut aukaisivat tien. Merimies kumartui, sillä
aukko oli vain viisi jalkaa korkea ja katsoi luolaan. Hän huomasi
heti syvennyksen olevan ihmiskätten tekoa. Luonnollinen tunneli oli
ihmisen laajentama. Kauempana korkeni luola. Jenks laski sisällä
olevan riittävän valoisaa, jos troopillinen kasvullisuus ulkopuolella
raivataan pois. Nyt oli sisällä melko pimeää. Hän koputteli kepillä
seiniin ja kattoon. Pari pelästynyttä lintua lensi tiehensä. Silmäin
totuttua pimeyteen näki hän luolan olevan kolmekymmentä jalkaa pitkän,
kymmenen leveän ja seitsemän, kahdeksan korkean.
Perällä oli kokoelma esineitä, jotka herättivät hänessä vilkasta
mielenkiintoa. Hän huomasi suurella kivellä, joka oli toimittanut
penkin virkaa, muutamia tinapalasia, veitsiä, sextantin ja joukon
patruunanhylsyjä. Kiven ja kallioseinän välillä oli neljän jalan
levyinen avoin paikka. Puoleksi hiekkaan hautautuneena löysi hän sieltä
kaksi kuokkaa, vasaran, lapion, hyvän kirveen ja kolme sorkkarautaa.
Pimeimmässä kulmassa tuntui seinä olevan aivan sileä. Hän koetteli
kepillään ja kuuli läkkipellin kalinaa, jonka aiheutti kuusi
fotogenisäiliötä. Kolme oli tyhjää, yksi puolillaan ja kaksi aivan
täyttä.
"Tällainen saalis!" huudahti hän. Sikäli kun saattoi nähdä, ei luola
sisältänyt muita yllätyksiä. Uloskäytävälle palatessaan potkaisi hän
jalallaan muutamia suurireikäiseen revolveriin sopivia patruunoita.
Kappaleen matkaa sisäänkäytävän ulkopuolella oli niitä tusinoittain.
"Taistelun jälkiä!" ajatteli hän. "Miehen päälle hyökättiin ja hän
puolustautui. Kun hän ei ollut odottanut vihollista, ei hän ollut
varustautunut ruokatavaroilla ja vedellä. Hänet murhattiin koettaessaan
päästä lähteelle, todennäköisesti yöllä. Mutta mitä peijakasta
miesraukka täällä teki? Minkävuoksi hautautui hän tälle saarelle
yksinkertaisine elämänmahdollisuuksineen?"
Senjälkeen puhdisti hän kirveellä luolan edustan oksista ja raivasi
lähteelle uuden tien sekä heitti luurangon päälle lehtiä. Myöhemmin
aikoi hän sen haudata.
Oltuaan poissa vähän enemmän kuin tunnin, palasi hän tytön luo.
"Miten olette onnistuneet?" huudahti tämä heti hänet nähdessään.
"Hyvin, miss Deane. Olen löytänyt vettä, fotogenia ja katon päämme
päälle."
"Onko siellä talo?" kysyi Iris innokkaasti.
"Ei, luola. Jos olette kylliksi levänneet, tulette ehkä mukaan ottamaan
sen haltuunne." Tytön silmät loistivat innosta. Mies kertoi mitä oli
nähnyt -- eräällä poikkeuksella -- ja tyttö juoksi hänen edellään
tarkastamaan tätä ihmettä.
"Miksi olette raivanneet lähteelle uuden tien?" kysyi hän pikaisen
tarkastuksen jälkeen.
"Uuden tien?" Tämä suoraan asiaan käypä kysymys hämmästytti miestä.
"Niin, täällä ennen asuneet ihmiset ovat kai kulkeneet sinne mistä
sattui."
"Olen vain raivannut viimeaikojen kasvullisuuden syrjään", valehteli
Jenks.
"Ja minkävuoksi on tänne kaivettu luola? Olisi kai ollut paljon
yksinkertaisempaa rakentaa näistä puista talo."
"Siihen kysymykseen en voi vastata", selitti merimies avomielisesti.
"Nämä tyhjät patruunat ovat hauskoja. Ne saattavat ajattelemaan
linnoitusta, taistelua."
"Meillä on koko joukko suoritettavaa!" huomautti Jenks kiireesti.
"Meidän on kiivettävä vuorelle ja oltava täällä ajoissa takaisin
sytyttääksemme tulen ennen auringonlaskua. Aion asettaa purjekankaasta
verhon luolan suun eteen ja koettaa löytää jonkunlaisen lampun."
"Onko minun nukuttava täällä sisällä?" kysyi Iris.
"Tietysti! Kuinkas muuten?"
"Suoraan sanoen en pidä tuollaisessa paikassa nukkumisesta. Sehän on
kuin hautaholvi."
"Te sanoitte kerran minua johtajaksi ja kuitenkin asetutte määräyksiäni
vastaan".
"Aivan oikein. Mutta jos terveydelleni on vaarallista nukkua kylmässä,
sateessa tahi auringonpaisteessa, niin on se yhtä epäterveellistä
teillekin. Ja ilman teitä olen aivan avuton, ymmärrättehän".
"Tahdon palvella teitä parhaan kykyni mukaan, miss Deane!" huudahti
Jenks. "Saamme toivoa pikaista pelastusta ja muuten minä olen tottunut
yhteen ja toiseen. Mutta sitä te ette ole. Oletteko valmis kiipeämään."
Iris otti koneellisesti maasta, jalkojensa juuresta, kepin, mutta
merimies sieppasi sen häneltä ja sinkautti puiden väliin.
"Se on vaarallinen alppisauva", sanoi hän. "Puu on haurasta ja saattaa
katketa. Leikkaan teille paremman."
Iris ajatteli, että hän oli "lystikäs" ja seurasi häntä pitkin ylänköä,
joka ei ollut jyrkkä, sillä vuosien myrskyt olivat siloittaneet
kalliota ja ajaneet rakoihin hiekkaa.
Kukkula oli metsänpeitossa eivätkä he nähneet muuta kuin lähimmän
ympäristön, kunnes merimies löysi korkeamman paikan. Jenksin oli
autettava tyttöä, sillä oli vaikea saada jalansijaa. Miehen kiinteä ja
varovainen ote herätti luottamusta. Iris oli hengästynyt kun he olivat
päässeet korkeimmalle paikalle. Sieltä oli näköala joka ilmansuuntaan,
lukuunottamatta pientä alaa luoteessa, jota puut varjostivat.
Äkillinen auringonpaisteisen maan ja meren ilmestyminen näkyviin
vaikutti ihastuttavalta. He näyttivät seisovan puolikuunmuotoisen
saaren keskellä. Se ei ollut suurempi kuin merimies oli arvellut. Ne
rinteet, jotka he näkivät, olivat kasvullisuuden peittämät aina mereen
saakka, joka noin mailin päässä lainehti riuttoja vasten. Meri näytti
tästä korkeudesta erinomaisen tyyneltä. Säännöttömät siniset täplät
etelässä ja idässä kiinnittivät miehen huomiota. Hän tarttui mukanaan
olevaan kiikariin.
"Saaria!" huudahti hän. "Vieläpä hyvin suuria."
"Miten kummallista!" kuiskasi Iris, joka omisti huomionsa lähimmälle
ympäristölle. Jenks heitti häneen terävän katseen. Tyttö ei katsonut
ollenkaan saariin, vaan halkeamaan, joka muistutti kivilouhosta ja oli
oikealla heidän alapuolellaan noin kolmensadan yardin päässä, lähellä
sitä ylänköä, jossa lähde oli.
Suuressa kaaressa sen ympärillä ei ollut jälkeäkään ruohosta, pensaista
eikä puista, ei mitään muuta kuin kiviä ja hiekkaa.
"Ihmeen kaunis saari!" mutisi Iris. "Mikähän sen nimi lienee?"
"Arvelen voivamme ristiä sen 'Sateenkaarisaareksi'," vastasi merimies.
"Miksikä juuri 'Sateenkaari'?"
"Senvuoksi, että sateenkaari on latinaksi Iris."
"Tietysti! Miten erinomaista, että tulitte sitä ajatelleeksi. Kertokaa
minulle mitä Robert kreikaksi merkitsee."
"En tiedä", vastasi Jenks kääntyen pois. "Olisi ehkä väärä käännös, jos
sanoisi sen merkitsevän laivatarjoilijaa, palvelijaa."
Iris suuttui, sillä hän oli kysynyt pilanpäiten.
Sill'aikaa tarkasteli Jenks kiikarilla riuttaa, johon _Sirdaren_ oli
törmännyt. Palmujen välitse näkyi muutamia neliskulmaisia esineitä.
Vinosti vedenpintaa vastan lankeavat auringonsäteet tekivät vaikeaksi
niiden erottamisen.
"Mitä luulette niiden olevan?" kysyi hän ojentaen Irikselle kiikarin.
"Luulen niiden olevan matkalaukkuja tahi laatikoita"; vastasi tyttö.
"Ah! Niin minäkin arvelin. Minun on käytävä siellä."
"Kuinka? Aiotteko uida?"
"En", vastasi Jenks hymyillen. "En aio uida -- ja kesken kaiken, miss
Deane, teidän on oltava varovainen liikkuessanne meren läheisyydessä.
Nykyään on lagunissa paljon haikaloja. Olen varma, että voin mennä
sinne riuttoja myöten, nyt on laskuvesi ja myrsky on asettunut."
"Haikaloja!" huudahti Iris värähtäen. "Millaisia kauheita yllätyksiä
tällä pikkusaarella onkaan!"
"On parasta palata nyt, miss Deane. Täällä on pureva tuuli."
He poimivat ruokailuaan varten muutamia hedelmiä ja saapuivat
ilman seikkailuja luolaan. Tuli sytytettiin ja Iriksen ryhtyessä
ruuanlaittoon kaatoi merimies muutamia nuoria puita. Hän tarvitsi
paaluja ja nämä olivat juuri sopivan kokoisia. Senjälkeen raahasi hän
rannalta pienemmän öljyvaatteen ja asetti sen luolan suulle siten, että
se peitti täydellisesti sisäänkäytävän, vaikkakin läpäisi valoa ja
ilmaa.
Hän oli niin kiintynyt työhönsä, että kiinnitti vähän huomiota
Irikseen, mutta tunsi käristetyn kinkun tuoksun. Hän oli nostamassa
paria raskasta kiveä purjekankaan painoksi, ettei se tuulessa liehuisi,
kun tyttö huusi häntä.
"Ettekö halua pestä käsiänne ennenkuin syömme päivällistä?"
Jenks ojentautui ja katsoi häneen. Hänen kasvonsa ja kätensä loistivat.
Muutos oli niin suuri, että merimies näytti suorastaan hämmästyneeltä.
"Olen oppivainen oppilas", huudahti tyttö. "Kuten huomaatte, alan oppia
auttamaan itseäni. Olen tehnyt maljakonkannesta ämpärin kiinnittämällä
sen reunoihin nuorakorvat. Vadinkansi ja suuri lehti toimittavat
käsienpesuastian ja pyyheliinan virkaa. Olen pessyt tinapikarit ja
veitset, ja katsokaa -- tässä on minulla aarre." Hän piti ylhäällä
pientä metallilamppua.
"Mistä ihmeestä löysitte sen?" huudahti hän.
"Luolasta hiekkaan hautautuneena."
"Vieläkö muuta?"
Hänen sävynsä oli jyrkkä. Tyttö tunsi itsensä pettyneeksi hänen
näennäisen alentuvaisuutensa vuoksi arvostellessaan toisen työn
tuloksia ja ilonvälke hänen silmissään sammui hänen kumartuessaan
etsimään korppuja.
Tällä kertaa kävi merimiehen sääliksi.
"Suokaa minulle anteeksi, miss Deane", sanoi hän katuvaisesti. "Sanani
johtuvat huolehtimisesta. En halua teidän tekevän löytöjä. Tämä on
omituinen paikka -- monessa suhteessa yllättävä."
"Saan kai kulkea edestakaisin omassa luolassani."
"Tietysti! Olin huolimaton jättäessäni sen tarkemmin tutkimatta."
"Miksikä siis murisette senvuoksi, että löysin lampun".
"Se ei ollut aikomukseni. Suokaa anteeksi."
"Minusta te olette hirveä. Jos tahdotte peseytyä, niin tuolta löydätte
vettä. Mutta kiiruhtakaa, sillä muuten kinkku palaa."
Jenks raukka! Onko mies milloinkaan saanut niin ansaitsemattomasti
moitteita? Hän peseytyi, aluksi tuntui raitis vesi ihanalta, mutta
sitten alkoi vahingoittunutta sormea särkeä tavattomasti. Tulta
lähestyessään tunsi hän heikkoudesta johtuvaa huimausta. Pyörtyisikö
hän todellakin. Se olisi liian hullua. Puut ja kalliot alkoivat tanssia
hänen silmissään. Iriksen ääni kuului epäselvänä ja tuntui tulevan
hyvin kaukaa. Hän vaipui maahan. Hän koetteli nousta, mutta tällä
kertaa ei hänen rautainen tahtonsa totellut ja hän vajosi pimeyteen.
Tointuessaan oli hänen kaulansa ympärillä tytön vasen käsi. Katsoessaan
tämän silmiin huomasi hän niissä kyyneleitä. Hän raivostui itseensä,
että oli aiheuttanut ne.
"Ah!" sanoi hän ja koetteli nousta.
"Oletteko parempi?" Tytön huulet värisivät.
"Kyllä, Mitä on tapahtunut? Pyörryinkö minä?"
"Juokaa tämä!" Hän vei merimiehen suulle pikarin ja tämä tyhjensi sen
kuuliaisesti. Siinä oli samppanjaa.
Hän palautui nopeasti ennalleen, mutta tunsi itsensä hyvin
nöyryytetyksi. Hän ei huomannut sitä tosiasiaa, että ainoastaan hyvin
vahva mies saattoi tehdä kaiken mitä hän oli tehnyt ja jäädä eloon. Hän
ei ollut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin nukkunut.
"Miten saatoittekaan niin pelästyttää minut!" sanoi Iris hermostuneena.
"Tehän kai tunsitte rasittavanne itseänne liikaa ja pakoititte minut
lepäämään. Minkävuoksi ette itse levänneet?"
Mies katsoi häneen katuvin ilmein. Tytön vuoksi ei sellaista saanut
toiste tapahtua. Sitten veti tyttö kätensä pois punastuen kaulaan asti.
"Kas niin!" sanoi Iris teeskennellyn reippaasti. "Nyt on kaikki
kunnossa. Juokaa viini!"
Hän tyhjensi pikarin uudelleen. Se antoi hänelle uutta elämää.
"Minusta on samppanja muutamissa tilanteissa arvokkaampaa kuin
sen paino kultaa", sanoi hän vakavasti. "Tämä on eräs sellaisista
tilanteista."
Iris teki itsekseen sen huomion, ettei alemman yhteiskuntaluokan
miehillä ole tapana muodostaa mielipiteitä samppanjasta. Mutta äkkiä
johtui hänen mieleensä uusi onnettomuus.
"Varjelkoon!" huudahti hän. "Kinkku on turmeltunut."
Se oli aivan mustaksi palannut. Hän käristi lisää. Kun se oli valmis,
oli Jenks jälleen ennallaan. He söivät vaieten ja jakoivat sen, mikä
oli jälellä pullossa. Mies ihmetteli, mitä mahtoi sinä iltana olla
Savoyssa. Hän muisti viimeksi siellä ollessaan tilanneensa _jambon de
York aux epinards_ sekä puolipullollisen Heidsickciä. Hymy kirkasti
hänen väsyneitä kasvonpiirteitään.
Iris näki sen. Hän ei ollut ikinä ennen keittänyt edes perunoita tahi
munaa. Kinkku oli hänen ensimmäinen kokeensa.
"Huvittaako minun ruuanlaittoni teitä?" kysyi hän epäilevästi.
"Se tyydyttää kaikki vaatimukset", mutisi merimies. "Tarvitaan vain
yksi seikka tekemään hyvinvointini täydelliseksi."
"Ja se on?"
"Lupa saada polttaa."
"Polttaa mitä?"
Jenks otti taskustaan ilmanpitävästi suljetun teräsaskin ja piipun.
"Teidän taskuissanne on ehtymätön varasto", sanoi tyttö. "Mitä muuta
teillä on?"
Mies sytytti piippunsa ja veti esille maallisen omaisuutensa vakavin
kasvonilmein. Paitsi ennen nähtyä ilmestyi sieltä vielä hopeadollari,
hyvin musta ja likainen nenäliina sekä tinapala. Laatikon norjalaisia
tulitikkuja heitti hän kelvottomina pois, mutta Iris otti sen.
"Ei voi koskaan tietää mihin ne kelpaavat", sanoi hän. "Mutta mitä
varten teillä on tinapala."
"Olen sen täältä löytänyt, miss Deane", vastasi merimies ojentaen sen
hänelle. Hän ei tullut merkeistä sen viisaammaksi ja he tutkivat niitä
yhdessä. Merimies hieroi esinettä fotogenin ja hiekan sekoituksella
ja silloin esiintyivät numerot sekä merkit selvinä. Joku oli
kärsivällisesti laittanut tinan sellaiseksi, että sillä lopuksi oli
tällainen muoto:
N
9 16N
113. 80 Ö
W J S Ö
1---? 32/1
S
Iris oli nopeakäsityksinen. "Sehän on saaren kartta!" huudahti hän.
"Ja sen pituus- ja leveysaste."
"Mutta mitä merkitsee 'J. S.'?"
"Ne ovat todennäköisesti miehen nimen alkukirjaimet, sanokaamme esim.:
John Smithin."
"Ja saarella olevat numerot, sekä X ja piste?"
"Sitä en tiedä. Arvelen viivan saaren päässä merkitsevän tätä pientä
laaksoa ja pilkkulinjan luolaa. Mutta 32 jaettuna 1:llä sekä X saisivat
Sherlock Holmesinkin polttamaan kaksi piipullista. Mutta tahdotteko
auttaa minua vetämään lankkuja rannalta? Jos saamme muutamia sellaisia,
voi tuli palaa monta tuntia. Tarvitsemme myöskin hiukan lisää vaatteita
ja pian tulee pimeä."
Tämä yhteistyötarjous ilahdutti Iristä. Hän suostui innokkaasti, ja
ilman suurempaa ponnistusta toivat he suuren joukon polttoaineita
leiripaikalleen. He kantoivat sinne myöskin peitteekseen muutamia
takkeja. Sitten ryhtyi Jenks laittamaan kuntoon lamppua ja ennenkuin
päivä oli mennyt mailleen, oli hän onnistunut takista vetämistään
langoista laittamaan siihen sydämen. Kun yö äkkiä saapui, kuten ainakin
tropiikissa, saattoi Iris valaista pienen valtakuntansa.
Molemmat olivat äärimmäisen väsyneitä, mutta siitä huolimatta ei
merimies voinut nukkua. Hänen ajatuksensa työskentelivät tinapalassa
olevissa merkeissä.
"32 jaettuna 1; X ja pilkku vieressä!" toisti hän useita kertoja.
"Mitä se merkitsee. Jupiterin kautta!" huudahti hän äkkiä. "Se ei ole
mikään X, jonka yläpuolella on piste. Se merkitsee pääkalloa ja kahta
ristiinasetettua reisiluuta. Merkki on juuri sillä paikalla, jossa
päivällä näimme tuon aution, kummallisen kivilouhoksen. Ennenkuin tyttö
aamulla herää, on minun tutkittava paikka."