Löytö.
Merimies ei kuluttanut aikaa ihmettelemiseen. Hän tutki innokkaasti
jokaista kadonneista laskareista jäänyttä jälkeä. Lopuksi tuli hän
siihen tulokseen, että voima, jota hän ei voinut ymmärtää, oli vetänyt
ruumiit kallioiden yli laguniin.
Nähtyään ne viimeksi puoli tuntia sitten olivat ne levänneet monta
jalkaa vesirajan yläpuolella. Tällä kohdalla oli ranta hyvin jyrkkää.
Hän saattoi katsoa syvälle kirkkaaseen veteen. Siellä ei näkynyt muuta
kuin useita erilaisia pikkukaloja.
Tapahtuma kummastutti ja suututti häntä. Yhä ajatellen asiaa istuutui
hän kivelle, otti kenkänsä ja tyhjensi niistä veden. Sukkansa asetti
hän kalliolle kuivumaan.
Se muistutti häntä miss Deanen tarpeista. Hän juoksi paikalle,
josta saattoi huutaa tytölle neuvoakseen tätä hänen poissaollessaan
kuivaamaan vaatteitaan. Hän vetäytyi nopeasti takaisin peljäten
tulevansa nähdyksi, sillä Iris oli jo levittänyt suuren osan
vaatteitaan auringonpaisteeseen.
Senjälkeen ryhtyi hän epämiellyttävään, mutta välttämättömään työhön.
Ensimmäisen upseerin ja tohtorin taskusta veti hän esille kaksi
ladattua revolveria toivoen etteivät patruunat olisi kastuneet. Peläten
säikäyttävänsä miss Deanea ei hän kuitenkaan uskaltanut niitä koetella.
Molemmilla upseereilla oli lompakot, muistikirjat ja lyijykynät.
Toiseen muistikirjoista, jonka lehdet olivat kuivat, teki hän tarkan
luettelon kuolleilta löytämistään rahoista ja arvoesineistä. Sen
jälkeen otti hän molemmilta kengät ja päällysvaatteet. Hän ei tiennyt
kuinka kauaksi hänen ja tytön oli saarelle jäätävä, ja oli senvuoksi
välttämätöntä varustautua vaatteilla.
Siitä huolimatta oli hänen hyvin vaikea ottaa naisten päällysvaatteet.
Sitten seisahtui hän tuumimaan kuinka menettelisi ruumiiden kanssa.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kaivaa laudanpätkällä suuri kuoppa,
mutta ajatellessaan kuinka paljon työtä se vaatisi ja kuinka paljon
hänelle ja hänen avuttomalle toverilleen kallisarvoista aikaa siihen
tarvittaisiin, katsoi hän parhaaksi luopua aikomuksestaan.
Hän puri hampaat yhteen ja työnsi ruumiit, yhden kerrallaan, laguniin.
Ne eivät enää tulisi näkyviin. Hän oli melkein suunniltaan ja tunsi
tehneensä ikäänkuin häpeällisen rikoksen, sillä tyyneen veteen
muodostui mustien terävien evien aikaansaamia väreitä. Hait olivat
täydessä toimessa.
Senjälkeen hän ojentautui ja pudisti itseään kuin koira. Oli jälellä
vielä paljon tehtävää. Hän kokosi vaatteet yhteen ja asetti niiden
läheisyyteen rikkinäisen tavaralaatikon sirpaleita -- pettääkseen
Iristä. Tätä tehdessään potkaisi hän hiekasta esiin ruostuneen kris'in
(malaijilaismiekan). Tämän aseen läsnäolo pelästytti häntä. Hän tutki
sitä kauan ja pisti sen takaisin hiekkaan, niin ettei sitä näkynyt.
Pukeuduttuaan kuiviin sukkiin ja kenkiin palasi hän Iriksen luo.
"Oletteko valmis, miss Deane", huusi hän iloisesti.
"Valmis! Minähän olen odottanut teitä?"
Jenks naurahti itsekseen. "Minun on pidettävä vaaria kielestäni, ettei
se minua ilmaise", ajatteli hän.
Iris tuli hänen luokseen. Jollain salaperäisellä tavalla oli tyttö
siistiytynyt melkoisesti, mutta vaatteissa näkyi reikiä.
"Jospa minulla vain olisi neulaa ja lankaa --" alkoi Iris.
"Siinäkö kaikki?" kysyi merimies alkaen kaivella taskujaan ja otti
esille pienen rasian, joka sisälsi sormustimen, kuusi neulaa ja
muutamia lankakeriä. Rasia ja sen sisältö olivat märkiä, mutta tyttö
tarttui tähän aarteeseen huoahtaen syvään helpotuksesta.
"Olkaa kiltti ja hankkikaa minulle nyt sähkösanoma-asema ja laiva!"
huudahti hän.
Merimiehen oli mahdoton vastustaa hänen tarttuvaa eloisuuttaan. Tällä
kertaa nauroi hän koettamatta sitä salata.
"Otamme niistä selon, miss Deane. Mutta tahdotteko silläaikaa olla niin
ystävällinen ja käyttää tätä? Aurinko nousee nopeasti taivaalle."
Hän ojensi Irikselle öljylakin, jota käytti. Itselleen oli hän ottanut
toisen. Tytön katse tuli vakavaksi, sillä hän muisti merimiehen asian.
Mutta kun hän oli harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen, ei hän tehnyt
mitään vastaväitteitä, vaan pakottautui solmimaan nyörit leuan alta.
Tullessaan rannalle huomasi hän vaatekasan rikkonaisen tavaralaatikon
keskellä. Tämä kuje ei häntä pettänyt. Mutta hän katsoi hyvin
kiitollisena seuralaiseensa. Miten huoltapitävä tämä olikaan!
"Näen teillä olleen paljon työtä", sanoi Iris nyökäten sille suunnalle,
jossa vaatteet ja kengät olivat.
"Niin", sanoi merimies. "Oli onni että löysin ne, eikö niin?"
"Kyllä. Kun ne ovat oikein kuivuneet, käytän niistä osan. Mutta mihin
ryhdymme ensiksi?"
"Kaikkein ensiksi, miss Deane, on meidän tutkittava maihin ajautuneet
tavarat ja katsottava sisältäisikö laatikoista joku ruokatavaroita.
Toiseksi on meidän vedettävä kuivalle maalle kaikki, josta saattaa
olla hyötyä. Kolmanneksi on meidän syötävä ja levättävä, ja lopuksi on
tutkittava saari, ennenkuin tulee liian pimeä. Olen vakuutettu, että
olemme täällä yksin. Tämä on hyvin pieni saari, ja jos täällä olisi
ollut kiinalaisia, olisivat he kauan sitten näyttäytyneet."
"Luuletteko siis meidän olevan pakoitettuja jäämään tänne kauaksi
aikaa?"
"Sitä on mahdoton tietää. Apu saattaa tulla päivän kuluttua. Toiselta
puolen -- on viisainta, miss Deane, varustautua pahimpaan."
"Tarkoitatteko, että meidän on kenties oltava täällä viikkoja -- ehkäpä
kuukausia?"
"Jos ajattelette muutamia tunteja taaksepäin, niin myönnätte olevan
onnen, että yleensä olemme täällä."
"Älkää väistäkö kysymyksiäni, mr Jenks! Vastatkaa!"
Mies kumarsi. "Tosiasiat ovat nähtävissä, miss Deane. _Sirdarenin_
uppoaminen ei varmastikaan tule tunnetuksi moneen päivään. Tullaan
arvelemaan konevian kohdanneen höyrylaivaa. Asiamiehet Singaporessa
odottavat sähkösanomaa laivan olopaikasta. Myrsky on saattanut ajaa sen
minne hyvänsä. Vihdoin lähettävät he laivan ottamaan selkoa asiasta
-- teidän isänne levottomuus voi hiukan kiirehtiä sen lähettämistä.
Etsijäretkikunnan on tutkittava koko Kiinan meri. Myrsky on saattanut
ajaa vahingoittuneen laivan etelään, pohjoiseen, itään tahi länteen.
Kiinan, Jaavan, Borneon ja Filippiinien rantamat eivät ole varustettu
sähkölangoilla. Sitäpaitsi on meidän otettava huomioon rantarosvot ja
villit kansanheimot."
"Lyhyesti ja selvästi", jatkoi hän, "meidän on kenties jäätävä tänne
moniksi päiviksi, ehkäpä kuukausiksi. Aina on tietysti mahdollisuus,
että meidät löydetään. Meidän on kuitenkin toimittava silmälläpitäen
pitkäaikaista tänne jäämistä. Puhun asianhaaroista sellaisina kuin ne
ovat. Saaren lähempi tutkiminen saattaa kenties muuttaa mielipiteeni."
"Missä suhteessa?"
Merimies kääntyi osoittaen heidän takanaan olevaa puiden peittämää
kukkulaa.
"Tuolta ylhäältä näemme kukaties toisia suurempia saaria. Siinä
tapauksessa ovat ne varmasti asuttuja. Minua kummastuttaa ettei tämä
sitä ole."
Hän vaikeni äkkiä. He kuluttivat turhaan aikaa. Ennenkuin Iris ehti
auttaa oli hän vetänyt vedestä suuren, ehyen laatikon.
"Samppanjaa!" sanoi hän. "Vieläpä lisäksi hyvää merkkiä."
Tämä mies oli tosiaankin arvoitus. Hän puhui sivistyneen miehen
tavoin, mutta käyttäytyi harkitun karkeasti luullessaan Iriksen häntä
tarkkaavan. Tämä karkea kuori hämmästytti tyttöä.
Iris ryhtyi auttamaan sikäli kun voi. He saalistivat harvinaisen
kokoelman. Laatikon samppanjaa, toisen konjakkia, kirjalaatikon,
yökiikarin, kompassin, useita laatikoita laivakorppuja, suolan
peittämiä, mutta kovuutensa vuoksi hyvin säilyneitä. Kaksi suurta
laatikkoa kinkkua pelastettiin hyvin säilyneinä ja senlisäksi muutamia
suuria vadin kansia, rautapata, joukko lankkuja ja nuoria.
Sitäpaitsi saivat he hyvin raskaan laatikon, joita eivät jaksaneet
nostaa. Merimies etsi sopivan rautapalan, jolla mursi auki kannen --
laatikko sisälsi 500 Lee-Metford-kiväärin patruunaa.
"Ah", huudahti hän. "Nyt tarvitsemme joitakin kiväärejä."
"Mitä hyötyä meillä niistä olisi?" kysyi Iris.
Merimies kutsui itseään pöllöksi, mutta vastasi heti.
"Lintuja ampuaksemme tietenkin, miss Deane. Täällä on niitä paljon ja
monet syötäviä."
"Teillähän on kaksi revolveria ja patruunoita."
"Niin kyllä, mutta niitä ei voi käyttää metsästykseen."
He työskentelivät vaieten vielä tunnin. Aurinko läheni keskitaivasta
ja lämpö vaivasi sietämättömästi. Jenks otti kinkun, laivakorppuja,
ajopuita ja kiikarin sekä pyysi miss Deanea seuraamaan mukana
metsänreunaan. Iris totteli lausumatta sanaakaan, vaikkakin kummasteli
kuinka merimies aikoi sytyttää tulen. Avustaakseen jollain tavoin
tulevan juhlan valmisteluissa, otti hän maljakon kannen ja pullon
samppanjaa.
Merimies tarkasteli viimemainittua paheksuvin katsein.
"Ei niin kauan kuin aurinko on ylhäällä", sanoi hän. "Illalla se kyllä
on erinomaista".
"Se oli teille aiottu", sanoi Iris kylmästi. "Minä en juo viiniä."
"Teidän on rikottava raittiuslupaustanne niin kauan kuin olette
täällä, miss Deane. Tällä leveysasteella on usein öisin hyvin kylmä.
Vilustuminen saattaisi aiheuttaa kuumeen, kenties kuoleman".
"Kummallinen ihminen!" mutisi tyttö.
Hän tarkkasi huolellisesti merimiehen valmistuksia. Tämä otti
muistikirjasta kuivan lehden, veti patruunasta kuulan ulos ja kasteli
ruudin. Siveltyään ruudinsekoitusta paperille asetti hän sen aurinkoon,
jossa se heti kuivui. Senjälkeen kokosi hän kuivia palmunoksia,
jotka asetti ajopuiden alle ja valitsi nuotiolleen varjoisan paikan.
Pistettyään paperin oksien väliin, kiersi hän kiikarista irti lasin
ja sitä polttolasina käyttäen sai muutaman minuutin kuluttua nuotion
syttymään. Terävien tikkujen avulla paistoi hän kinkkuviipaleita.
Iris unohti mielenkiinnosta kokonaan harminsa. Ilma täyttyi ruokahalua
herättävällä tuoksulla.
"Voinko auttaa jotenkin?" kysyi hän niin katuvalla äänellä, että Jenks
näytti suorastaan kummastuneelta.
"Kyllä", vastasi puhuteltu osoittaen vadin kanteen. "Jos puhdistatte
tuon puseronne hihalla, niin se voi toimia lautasena. Aamiainen on
valmis."
Hän asetti korppujen päälle kinkkuviipaleita ja ojensi ne sekä
kääntöveitsensä Irikselle.
"Minä käytän sormiani", selitti Jenks. "Se ei ole ensimmäinen kerta."
"Oletteko viettäneet seikkailurikasta elämää?" kysyi Iris saadakseen
aikaan keskustelun.
"En", mutisi toinen.
"Luulin sitä senvuoksi, että näytätte tuntevan kaikki mahdolliset
keinot, asiat ja esineet, joista minä en ole kuullut edes
puhuttavankaan."
"Käristetyn kinkun -- ja korput -- esimerkiksi?"
Toisessa tilaisuudessa olisi Iris nenästänyt häntä tästä vastauksesta,
mutta nyt vastasi hän aivan tyynesti.
Syötyään nousi merimies nopeasti ja otti esiin revolverin.
"Onko teillä mitään sitä vastaan, jos ammun laukauksen koetellakseni
patruunia?"
Iris nyökkäsi. Jenks tähtäsi kookospähkinärykelmään. Laukaus kajahti,
kaksi pähkinää putosi ja ilma täyttyi kimeällä kirkunalla ja siipien
suhinalla. Iris tunsi hiukan levottomuutta, mutta merimies sanoi
tyynesti: "Kalalokkeja".
Hän panosti revolverin ja oli juuri sanomaisillaan jotain, kun ääni,
muistuttaen veden pulppuamista pullosta, kuului. Se tuli metsän sisästä
ja he katsoivat hämmästyneinä, kysyvästi toisiinsa. Jenks otti nopeasti
muutamia askeleita sinne päin, mutta pysähtyi äkkiä ja purskahti
nauruun. Iris piti hänen naurustaan. Se oli avointa eikä teeskenneltyä.
"Nyt muistan", sanoi Jenks "Wou-wou apinat huutavat noin. Niiden
läsnäolo osoittaa saaren joskus olleen asutun."
"Muistatte?" sanoi tyttö. "Te olette siis jo kerran ennenkin olleet
tässä maailmanosassa?"
"En, tarkoitan lukeneeni niistä."
Kahdesti puolen tunnin kuluessa oli hän lyhyesti torjunut
henkilökohtaiset tiedustelut.
"Osaatteko käyttää revolveria?" kysyi merimies.
"Kyllä, isäni on minulle sen opettanut. -- Hänen mielestään jokaisen
naisen on tarvittaessa kyettävä puolustamaan itseään."
"Mainiota! Nyt, miss Deane, on teidän koetettava nukkua pari tuntia.
Aion tarkastaa kappaleen rantaa saaren molemmilta puolin. Jos haluatte
jotain, niin laukaus on merkkinä."
"Olen hyvin väsynyt", tunnusti tyttö. "Mutta te?"
"Oh, kaikki on all right. Olen aivan reipas -- tarkoitan, etten voi
nukkua ennen yön tuloa, enkä ennenkuin olen kiivennyt tuolle kukkulalle
ja saanut yleissilmäyksen valtakunnastamme. Haluan saada paremman
asunnon kuin meillä nyt on."
Jos Iris olisi ollut vähemmän väsyksissä, olisi hän ehkä pannut
merkille levottomuuden ja epäluulon merimiehen äänessä. Mutta hiekalle
levitetyt lehdet, joiden päällä hän loikoi, olivat hyvin houkuttelevia.
Hänen silmänsä sulkeutuivat, hän asettui niin mukavasti kuin taisi ja
nukahti.
Mies katseli häntä hetken, muutti revolverin niin, ettei hän unissaan
voinut vahingoittaa sillä itseään, mutta herätessään huomaisi sen heti,
veti öljylakin silmilleen ja lähti.
He olivat joutuneet maihin saaren lounaiselle rannalle. Lukuunottamatta
palmupeittoisten koralliriuttojen muodostamaa lagunia, oli saarella
kaaren muoto, jonka molemmat kärjet olivat toisistaan noin kolmen
neljäsosa mailin päässä.
Keskellä kohosi saari melkoisesti, noin 150 á 200 jalkaa. Ylängön
keskipaikoilla oli korkea vuori, joka näytti muodostavan luoteeseen
päin jyrkän seinän. Kaakkoispuolella oli mereenpistävä kallionkieleke.
Merimies kulki ensiksi luoteeseen, sillä se suunta näytti sopivimmalta
pikaiseen tutkimiseen.
Hän ei hämmästynyt huomatessaan kukkulan päättyvän jyrkkään
kallioseinään, joka kohosi uhkaavana ympäröivän vehreyden keskeltä.
Tätä kallioseinää vastapäätä, kapean maakappaleen eroittamana, oli
toinen kukkula, joka oli aivan paljas ja halkeillut tavalla, joka
muistutti salamaniskuista.
Jenks vihelsi itsekseen. "Jupiterin kautta!" sanoi hän. "Saari on
tuliperäinen ja mineraalirikas!"
Kukkuloiden välillä olevaa maata peittivät harvaan kasvavat puut,
joiden nimeä hän ei tiennyt, mutta jotka muistuttivat ebenholtsia ja
seedriä. Joukko kantoja ilmaisi täällä käytetyn kirvestä, vaikkakaan ei
äskettäin.
Hän laskeutui laaksoon ja kiipesi erästä puuta ylös. Kuten oli
odottanutkin, kohtasi hänen katseensa sinisen meren puolen mailin
päässä.
Tultuaan alas aloitti hän järjestelmällisen etsinnän. Ihmiset olivat
olleet täällä. Oliko täällä kenties talo? Kohtaisiko hän yht'äkkiä
jonkun malaijin -- tahi kiinalaiserakon?
Vuoren juurella kasvoi pisanki-, pähkinä- ja kookospuita.
"Tässä on ainakin hiukan vaihtelua ruokalistaan", mutisi hän.
Taitettuaan saagopalmusta paksun oksan, raivasi hän tieltään puita ja
oksia saadakseen selville syyn tähän runsaaseen kasvullisuuteen. Oksat
ja pensaat peittivät lähdettä -- uhkasivat suorastaan ensimmäisellä
myrskyllä sen tukahduttaa.
Ihastuneena keksinnöstään, joka tällä hetkellä oli hänelle timantteja
arvokkaampi, lankesi hän polvilleen nähdäkseen syvennykseen. Lähde oli
huolellisesti tehty. Kymmentä jalkaa syvemmällä saattoi hän nähdä omat
kasvonsa. Ojentamalla kätensä mahdollisimman alas ulottui hän kepillä
veteen. Hän maistoi pisaroita; ne olivat suolattomia. Hiekka muodosti
mitä parhaimman vedenpuhdistuskoneen.
Noustessaan ylös huomasi hän umpeenkasvaneen, kalliolle johtavan polun.
Hän seurasi sitä varovasti kun hänen jalkojensa alla ratisi jotain.
Lähemmin tutkiessaan asiaa huomasi hän astuneensa luurangon päälle.
Jos hänen jaloissaan olisi kiemurrellut myrkyllinen käärme, ei hän
olisi voinut enemmän säikähtyä. Mutta tämä teräshermoinen mies tointui
pian.
Kepillä raivasi hän syrjään ruohoa ja oksia, niin että miehen
luuranko paljastui. Luut olivat suuria, mutta ilman vaikutuksesta
hauraiksi tulleita. Jenks oli vahingoittanut vasenta kyynärluuta,
mutta katkenneet reisiluut ja musertunut olkapää kertoivat kauheasta,
kirjoittamattomasta historiasta.
Näiden synkkien jäännösten luona oli maatuneita vaatteita. Ne olivat
sinistä kangasta. Niiden läheisyydessä oli muutamia messinkinappeja,
joissa oli ankkurin kuva.
Ruostunut kääntöveitsi oli maassa ja luurangon rinnan päällä oli
pyöreä tinapala, tupakkapurkin kansi. Jenks otti sen ylös. Siihen
oli piirretty muutamia omituisia merkkejä ja numeroita. Heitettyään
siihen pikaisen silmäyksen pisti hän sen taskuunsa tutkiakseen sitä
tilaisuuden tullen tarkemmin.
Mitään aseita ei näkynyt. Hän ei voinut arvata koska ja millä tavoin
tämä tuntematon mies oli kuollut. Jenks oli seisonut paikalla useita
minuutteja ennenkuin huomasi luurangolta puuttuvan pään. Aluksi luuli
hän kepillään sysänneensä pään syrjään, mutta huolellinen tutkimus
osoitti sen tulleen poisviedyksi, sillä luurankoa tiheästi ympäröivä
kasvullisuus ei olisi sallinut sen katoamista.
Merimiehen kasvot tulivat vielä vakavemmiksi ja synkemmiksi. Hän
ajatteli ruostunutta malaijilaismiekkaa ja epäselvät muistot
omituisista kertomuksista Kiinan mereltä johtuivat hänen mieleensä.
"Dyakkeja!" mutisi hän. "Päitä metsästävien dyakkirosvojen murhaama
meriupseeri, todennäköisesti englantilainen."
Jos he olivat kerran käyneet, tulisivat he uudelleen.
Viiden sadan yardin päässä nukkui Iris Deane. Hänen ei olisi
pitänyt jättää tyttöä yksin. Samalla hetkellä rikkoi hiljaisuuden
revolverinlaukaus, joka saattoi linnut kirkuen lentelemään sinne tänne.
Läähättäen ja liikutettuna oli Jenks uskomattoman lyhyessä ajassa
tytön luona, joka oli nyt lagunin rannalla ja tuijotti siellä oleviin
kallioihin.
"Mitä on tapahtunut?"
"Oh, ei mitään. Näin niin kauheaa unta. Te taistelitte tuolla jonkun
hirviön kanssa." Hän osoitti kalliota.
"En ollut ollenkaan sillä suunnalla", sanoi Jenks myötätuntoisesti.
"Niin, niin, kyllä ymmärrän. Mutta minä heräsin ja juoksin tänne
pelastaakseni teidät. Ja tänne tullessani näin jonkin heiluvine
käsivarsineen ja ammuin."
Merimies meni hitaasti kalliolle. Tuore naarmu kivessä osoitti mihin
kuula oli sattunut. Mahtava kivipaasi oli märkä ikäänkuin aalto olisi
pyyhkäissyt sen yli. Hän seisoi hiljaa ja silmäili veteen. Ei yhtään
kalaa näkynyt, mutta pienet hiekkajyvät pohjassa liikkuivat.
Hän tunsi kylmän väristyksen selässään. Tällä kohdalla olivat kadonneet
laskarit olleet. Välähdyksenä selvisi hänelle, että pelätty mustekala
oleilee Kiinan meressä.
Hän oli kalpea kuin ruumis palatessaan Iriksen luo. "Te olette
väsymyksestä suunniltanne, miss Deane", sanoi hän. "Näkynne oli
todennäköisesti näköhäiriö. Olkaa kiltti ja lähtekää jälleen nukkumaan."
"Hyvä, menen takaisin", vastasi Iris, "vaikkakin mieluummin seuraisin
mukana. Mitä te teette?"
"Etsin paikkaa, johon voisimme päämme kallistaa", vastasi merimies
välinpitämättömästi. "Teidän on tosiaankin levättävä, miss Deane,
muussa tapauksessa tulette sairaaksi."
Iris meni jälleen levähdyspaikalle ja merimies palasi luurangon luo.