Pelastuneet.
Kun _Sirdaren_ katkesi keskeltä, halkesi salongin lattia mahtavalla
räiskeellä. Liian huumautuneina voidakseen lausua edes rukousta
lensivät miehet ja naiset sikin sokin. Iris tempautui kauhistuneen
kamarineitinsä otteesta, putosi käytävään ja olisi mennyt laivan mukana
pohjaan, jollei eräs kajuutanportaihin nojaava merimies olisi tarttunut
häneen.
Mies ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Itsesäilytysvaiston ajamana
tarttui hän laivan törmätessä kivelle ensimmäiseen tukeen. Samoin
saattoi vaistomainen auttamisenhalu hänet ojentamaan vasemman kätensä
ja tarttumaan tytön vyötäisiin kun tämä vieri ohi. Onnellisen sattuman
kautta olivat he tuulenpuoleisella laidalla, sillä epäröityään kauhean
sekunnin kallistui laiva alatuuleen.
Mies ei ollut valmistautunut tähän. Samalla hetkellä kun portaat
kallistuivat, kadotti hän tasapainonsa; molemmat lennähtivät
voimakkaasti luukun kautta ulos ja katosivat kiehuvaan aallokkoon.
Sellaisissa olosuhteissa oli mahdotonta ajatella. Sarja vaikutelmia,
joukko epäselviä kuvia kiintyi sieluun ja selveni myöhemmin
tuskallisina muistoina. Pelko, epätoivo, hämmästys -- ei mitään
näistä tunteista ollut olemassa. Hän tiesi ainoastaan, että elotonta
naisruumista -- sillä onneksi oli Iris pyörtynyt -- täytyi pidellä
lujasti kunnes kuolema sen häneltä tempaisi. Hän palasi tietoisuuteen
kuohuvassa meressä ja tunsi jalkojensa alla jotain, joka muistutti
viettävää kalliota. Hän kohosi vedestä ja luuli tuntevansa jälleen
ohjaushyttiä kannattavan pylvään, joka yhdessä ohjaushytin kanssa oli
repeytynyt irti.
Vapaalla kädellään tarttui hän tähän odottamattomaan tukeen. Lyhyen
hetken oli hänellä hämärä tietoisuus laivan haaksirikosta. Sekä keula-
että peräpuoli olivat ilmanpaineesta räjähtäneet. Hylynsirpaleet ja
ihmisruumiit singahtivat sinne tänne. Meri jymisi kallioita vastaan
kymmenentuhannen mahtavan rautavasaran lailla.
Univormupukuinen mies -- hän arveli sen olevan kapteenin -- ojensi
kätensä tarttuakseen pylvääseen, joka kannatti merimiestä ja tyttöä,
mutta kateellinen aalto kohotti puun ja lennätti miehen tiedottomine
taakkoineen takaisin syvyyteen. Hän taisteli elämästä epätoivon
vimmalla. Nyt oli loppu varmasti käsissä. Mutta ei, hänen polvensa
nojasi musiikkisalongin kattoa vastaan ja hän sai hengähdysaikaa.
Suurin vaikeus oli hengittämisessä, niin tiheää oli kuohu, jonka läpi
hän ajautui. Mutta tässäkin kauheassa silmänräpäyksessä säilytti hän
mielenmalttinsa. Tiedottoman tytön suonenvedontapaiset rinnan liikkeet
osoittivat hänen olevan tukehtumaisillaan. Äärimmilleen ponnistaen
käänsi hän tytön siten, että suojasi häntä omalla ruumiillaan.
Se näytti tuottavan helpotusta ja tällä hetkellä luuli merimies
tuntevansa hänet. Hänellä ei ollut kuitenkaan kykyä selvästi
ajattelemaan. Samalla hetkellä, kun hän epäselvästi pääsi perille
naisen henkilöllisyydestä, kadotti heikko tuki, johon hän nojasi,
tasapainon, ja epätasainen taistelu alkoi jälleen.
Tällä kertaa tapasivat hänen jalkansa jotain turvallisen kiinteätä.
Hän paiskautui eteenpäin ja tunsi jälleen saman kiinteän ja lujan
pohjan. Hänen sielunkykynsä heräsivät. Siinä oli hiekkaa. Pelastuksen
toivon kannustamana taisteli hän kuin hullu. Hän kaatui usein; kolme
kertaa koetti takaisin virtaava vesi viedä hänet mukanaan, mutta hän
ponnisteli sokeasti edelleen kunnes jalat vajosivat pehmeään valkoiseen
hiekkaan.
Hän kaatui kykenemättä enää nousemaan. Ponnistaen viimeiset voimansa
veti hän tytön lähelleen ja siinä lepäsivät molemmat mistään
välittämättä.
Miten kauan mies siinä makasi, saattoi hän jälkeenpäin vain arvailla.
_Sirdaren_ vajosi pohjaan juuri ennen päivänkoittoa ja merimies näki
tajuntansa palattua pienen auringonsäteen pilkistävän pilvien välitse
idässä; myrsky oli alkanut vaimentua.
Hän kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti istumaan. Heti alettuaan
liikkua tunsi hän pahoinvointia, sillä hän oli niellyt paljon
suolavettä, ja vasta saatuaan sen pois saattoi hän ajatella tyttöä.
Tämä makasi vielä kasvot hiekkaa vasten.
Kaikkien pakoittavien jäsentensä väristessä lankesi hän toiselle
polvelleen ja kohotti hellästi Iriksen pään ja olkapäät ylös. Tytön
silmät olivat suletut, huulet ja hampaat lujasti yhteenpuristetut --
seikka, jota hän epäilemättä sai kiittää hengestään, sillä muussa
tapauksessa olisi hän tukehtunut; -- hänen kalpeutensa oli sitä lajia,
joka näytti todistavan kuolemaa.
Epätoivon elein pyyhkäisi mies takinhihalla silmiään paremmin
nähdäkseen. Sitten koetti hän vapisevin käsin avata tytön puseron
kaulusta ja nyöriliivejä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä, että
niin oli pyörtyneiden naisten kanssa meneteltävä ja hän oli vakaasti
päättänyt palauttaa Iris Deanen tajuihinsa. Hänen työtään vaikeutti
vyö, jonka hän katkaisi veitsellään.
Silloin vasta huomasi hän oikean kätensä etusormen kynnen repeytyneen
irti, luultavasti koettaessaan pitää kiinni epävarmasta tuesta, joka
oli niin merkittävästi vaikuttanut hänen pelastukseensa. Kynsi riippui
yhä lihariekaleessa kiinni estäen käden käyttöä. Ilman epäröimistä puri
hän hampaillaan siihen ja repäisi irti.
Aikoessaan senjälkeen ruveta huolehtimaan tytöstä, huomasi hän
ihmeekseen tämän loikovan avoimin silmin ja katsovan häneen. Tyttö oli
täydessä tajussaan ja oli nähnyt hänen omituisen käyttäytymisensä.
"Jumalan kiitos, te olette elossa!" huudahti merimies käheästi.
"Miksikä niin teitte? Minkävuoksi repäisitte kynnen?" kuiskasi tyttö.
"Se oli tiellä. Halusin leikata vaatteenne auki vyötäisiltä. Olitte
pyörtynyt ja aioin avata nyöriliivinne."
Iriksen väri palasi huomattavan nopeasti.
Hän koetti kohottautua ja kädet yrittivät vaistomaisesti järjestää
pukua.
"Naurettavaa!" huudahti hän hämillään.
"Luuletteko voivanne maata siinä kunnes hankin hiukan vettä?" kysyi
mies levottomasti.
Iris nyökkäsi ja sulki silmänsä. Se johtui vain siitä, että suolainen
merivesi kirveli kovasti silmiä, mutta merimies luuli hänen pyörtyvän
uudelleen.
"Koettakaa olla pyörtymättä", sanoi hän. "Eikö ole parasta, jos avaan
vaatteenne?"
"Ei, ei", mutisi Iris. "Silmiäni vain kirveltää, siinä kaikki. Eikö ole
-- yhtään -- vettä?"
Mies laski hellästi hänen päänsä hiekalle ja nousi ylös. Hänen
ensimmäinen silmäyksensä koski merta. Hän näki jotain, joka sai hänet
hämmästyksestä säpsähtämään. Meri vyöryi yhä edelleen yli riuttojen,
jotka sulkivat sisäänsä pienen lahdelman. Vastakohta myrskyävän meren
ja tyynen, rauhallisen lahden välillä oli kummastuttava.
Merellä ei näkynyt jälkeäkään _Sirdarenista_, mutta ranta oli
kaikkialla pirstaleiden peitossa ja -- kauheata -- useita elottomia
ihmisruumiita oli heittynyt sikin sokin rannalle laivanjäännösten
joukkoon.
Tämä huomio sai hänet toimimaan. Hän kääntyi heittääkseen silmäyksen
maahan, johon avuttomine seuralaisineen oli joutunut. Suureksi
helpotuksekseen huomasi hän sen olevan vuorista ja metsänpeittämää.
Hän tiesi, ettei laiva ollut voinut ajautua Borneoon, joka oli kaukana
etelässä. Tämän täytyi olla joku niistä Kiinan meressä olevista
sadoista saarista, joilla kalastajat käyvät. Todennäköisesti oli se
asuttu, vaikkakin tuntui kummalliselta, etteivät saaren asujamet olleet
näyttäytyneet. Joka tapauksessa oli täällä vettä ja jotain syömistä.
Mutta ennen vedenetsintään lähtemistä oli suoritettava kaksi asiaa.
Tyttö oli muutettava pois nykyisestä paikastaan. Olisi liian julmaa
antaa hänen nähdä rannalla olevia ruumiita.
Hän kumartui tytön puoleen ja sanoi lempeästi: "Teidän täytyy antaa
minun kantaa itsenne kauemmaksi maalle."
Sitten otti hän tytön käsivarsilleen ja kantoi erään hiekasta kohoavan
kiven taa, joka suojasi tuulelta ja rannan tarjoamalta näyltä.
"Minua paleltaa ja olen niin väsynyt", mutisi Iris. "Eikö ole yhtään
vettä? Kaulassani tuntuu niin kipeältä."
"Koettakaa maata hiljaa muutamia minuutteja. Teidän ei tarvitse kärsiä
kauan. Tulen heti takaisin."
Hänen oma kurkkunsa ja silmänsä kirvelivät kuin tulessa suolavedestä,
mutta siitä huolimatta juoksi hän ensiksi lagunin rannalle. Siellä oli
kaikkiaan neljätoista ruumista. Miesten joukossa oli laivalääkäri,
ensimmäinen upseeri ja sir John Tozer.
Merimies ei osoittanut mitään näkyvää liikutusta tutkiessaan heitä.
Vakuuttauduttuaan siitä, ettei voinut auttaa ketään näistä vaiteliaista
olennoista, meni hän lähintä metsää kohden. Hän ei tiennyt kuinka
pitkäaikaiseksi vedenetsintä tulisi ja hänelle oli mitä tärkeintä sen
löytäminen.
Tultuaan likimmäisten puiden luo päästi hän ilohuudon. Siellä
kasvoi suuri joukko saniaiskasveja, joiden suuret kääntyneet lehdet
muistuttivat teekuppia ja sisälsivät sadevettä, johon oli senlisäksi
sekaantunut niiden omaa hyvältämaistuvaa mehua.
Hän leikkasi veitsellään kaksi lehteä noituen samalla vahingoittunutta
sormeaan ja kiiruhti Iriksen luo kalliine juomineen. Iris onnistui
nousemaan käsivarsiensa varaan ja hänen silmänsä loistivat toivosta
saada jotain virkistävää. Hän joi nopeasti molempien lehtien sisällön.
"Miten kummallinen maku", sanoi hän sitten. "Mitä se on?"
Mutta into, jolla Iris sammutti janonsa, muistutti merimiestä omista
silmänräpäykseksi unohtuneista tuskistaan. Hänen kielensä tuntui
turpoavan ja hänen oli mahdotonta vastata.
"Te ette ole juoneet mitään itse!" huudahti Iris. "Menkää heti juomaan.
Ja olkaa ystävällinen ja tuokaa minullekin vielä vähän."
Hänen ei tarvinnut sanoa sitä kahta kertaa. Juotuaan kiireesti
muutamien lehtien sisällyksen, palasi merimies Iriksen luo tuoden lisää
vettä. Tyttö oli nyt noussut istumaan. Aurinko loisti majesteetillisena
pilvien välitse ja jäsenet saivat lämpöä ja jäntevyyttä.
"Mitä tämä on?" kysyi hän juotuaan vielä kerran.
"Saniaiskasvin vettä. Luonto ei ole aina julma. Ollessaan erinomaisen
jalossa mielentilassa keksi se tämän tavan säilyttää vettä."
Miss Deane ojensi kätensä saadakseen lisää.
"Ei, madame", sanoi merimies äänessään kunnioitusta ja päättäväisyyttä.
"Ei enempää tällä kertaa. Ensiksi on minun hankittava jotain syötävää."
"Laiva on uponnut?" sanoi Iris hetken vaiettuaan.
"Niin, madame."
"Ja me olemme ainoat pelastuneet?"
"Pelkään niin olevan."
"Onko tämä asumaton saari?"
"En usko, madame. Se on ehkä tilapäisesti asumaton, mutta kiinalaiset
kalastajat tulevat näille seuduille kokoamaan kilpikonnia ja
_beche-de-meriä_. En ole nähnyt meitä itseämme lukuunottamatta
ainoatakaan elävää olentoa, mutta asukkaat voivat oleskella saaren
eteläosassa."
"Ei voi olla mahdollista", jatkoi Iris hetken kuluttua, "että
_Sirdarenin_ kokoinen laiva on murskautunut."
Merimies vastasi tyynesti:
"Se on vain liiankin totta, madame. Te ette tiedä kuinka se tapahtui
-- se kävi niin nopeasti. Onneksi kadotitte te tajuntanne."
"Kuinka sen tiedätte", kysyi tyttö nopeasti.
"Minä -- niin -- olin sattumalta teidän läheisyydessänne, madame, kun
laiva murskautui ja me -- tulimme heitetyksi yhdessä maihin."
Iris kohottautui ja katsoi häneen. "Nyt muistan", huudahti hän. "Te
tartuitte minuun kaatuessani käytävään. Putosimme mereen laivan
hajotessa. Olette pelastanut henkeni. Jos ei teitä olisi ollut, en
olisi päässyt hengissä."
Hän tarkasti miestä vakavasti nähdessään punan kohoavan tämän suolan ja
hiekan peittämille kasvoille.
"Ei, mutta", huudahti hän äkkiä, "tehän olette tarjoilija, jonka eilen
huomasin salongissa. Mistä johtuu, että olette merimiehen puvussa?"
"Myrskyn aikana sattui laivalla onnettomuus, madame. Olen sangen hyvä
merimies, mutta huono tarjoilija ja pyysin tulla muutetuksi. Koska
miehistö ei ollut täysilukuinen, suostuttiin pyyntööni."
Iris tarkasteli häntä hyvin huomaavasti.
"Te pelastitte henkeni", toisti hän hitaasti. Sitten juolahtivat hänen
mieleensä kapteeni Ross, sir John, lady Tozer, tohtori, kamarineiti
ja kaikki muut. Olivatko kaikki tosiaankin kuolleet? Hänen huulensa
värisivät ja silmät täyttyivät kyynelin.
"Onko todellakin totta, että kaikki meitä lukuunottamatta ovat
hukkuneet?" kysyi hän katkonaisella äänellä.
"Onnettomuudeksi ei siitä voi olla pienintäkään epäilyä", vastasi
merimies alasluoduin katsein.
"Oletteko siitä ihan, ihan varma?"
"Kyllä -- ainakin muutamien suhteen!" Vasten tahtoaan kääntyi hän
rannalle.
Iris ymmärsi. Hän laskeutui polvilleen, painoi kädet kasvoilleen ja
purskahti kovaan itkuun. Mies kumartui hänen puoleensa katseessaan
sanomatonta osanottoa ja aikoi laskea kätensä hänen olalleen, mutta
pidättäytyi äkkiä. Jokin oli tehnyt tämän miehen kovaksi. Hänelle
maksoi ponnistusta välinpitämättömänä pysyminen, mutta se onnistui. Hän
puristi huulensa yhteen ja lempeä ilme kasvoilta katosi.
"Kas niin, rakas madameni", huudahti hän teeskennellyn reippaalla
äänellä, "teidän on rauhoituttava. Haaksirikossa on samoin kuin
sodassakin. Me olemme elossa ja meidän on koetettava selviytyä.
Kadonneita me emme voi auttaa."
"Mutta osanottoa voimme tuntea" vaikeroi Iris katsoen häneen
kyynelten täyttämin silmin. Ei edes tälläkään hetkellä hän voinut
olla kummastelematta, että tämä merimies, joka puhui kuin sivistynyt
mies, mutta koetteli jäljitellä alemman luokan tapoja, oli mitä
ritarillisimmin pelastanut hänen henkensä ja auttanut häntä, vaikka
itse oli vielä enemmän avun tarpeessa.
Mies odotti vaieten kunnes hänen nyyhkytyksensä lakkasivat.
"Ja nyt, madame", sanoi hän, "on tärkeintä saada jotain ruokaa. En
jätä teitä mielelläni yksin ennenkuin olemme oppineet tuntemaan
oleskelupaikkamme paremmin. Jaksatteko kulkea vähän matkaa metsään
päin, vai kannanko teitä?"
Iris nousi heti ja työnsi uhmaavasti hiuksensa taapäin.
"Tietysti voin kulkea", vastasi hän. "Mitä ehdotatte tehtäväksi?"
"Niin, madame --"
"Mikä on nimenne?" keskeytti Iris käskevästi.
"Jenks, madame -- Robert Jenks."
"Kiitos! Kuulkaa nyt, Robert Jenks. Minä olen miss Iris Deane. Laivalla
olin minä matkustajana ja te tarjoilijana -- toisin sanoen, siksi kun
rupesitte merimieheksi. Täällä olemme onnettomuustovereita, mutta
te olette johtaja -- minä olen aivan avuton. Voin auttaa teitä vain
antamienne ohjeiden mukaan, enkä siis halua enää hetkeäkään tulla
kutsutuksi 'madameksi'. Ymmärrättekö?"
Mr Robert Jenks tunsi hänen suurten sinisten silmiensä katselevan
itseään ja tukahdutti hymyilyn. Tyttö oli yhä hermostunut, täytyi tehdä
hänen mielikseen.
"Kuten haluatte, miss Deane", sanoi hän. "Tosiasiaksi kuitenkin jää,
että meillä on paljon tehtävää ja että meidän on heti syötävä jotain."
"Mitä voimme syödä?"
"Ottakaamme siitä selvää", vastasi Robert Jenks, alkaen tarkastella
lähimpiä puita.
He liikkuivat vaivaloisesti eteenpäin. Silloin tuli Iris ajatelleeksi
harvinaista näkyä, joka oli osunut hänen silmiinsä tajunnan palatessa.
"Olette vahingoittanut sormenne", sanoi hän. "Näyttäkää se minulle."
Jenks ojensi oikean kätensä häneen katsomatta.
"Oi, raukkaa!" huudahti Iris. "Sitä pakottaa tietysti hirveästi."
Sitten repäsi hän riekaleen puvustaan ja sitoi sormen hellästi ja
varovasti.
"Kiitos!" sanoi Jenks. Sitten päästi hän ilohuudon.
"Jupiterin kautta, miss Deane! Meillä on onnea! Tässä on mainio
pisankipuu!"
Vaikkakin hedelmät tuskin olivat kypsiä, söivät he niitä ahnaasti.
Vihdoinkin oli heidän nälkänsä jonkunverran vaimentunut.
"Nyt", selitti Jenks, "on teidän levättävä täällä hetkinen. Aion mennä
takaisin rannalle. Teidän ei tarvitse olla peloissanne. Täällä ei ole
mitään eläimiä, jotka voisivat teitä vahingoittaa, enkä minä viivy
kauan."
"Mitä teette rannalla?" kysyi Iris.
"Koetan pelastaa ruokatavaroita ja muuta."
"Enkö saa tulla mukaan? Saattaisin ehkä olla hiukan avuksi."
Jenks vastasi hitaasti:
"Olkaa kiltti ja tehkää mielikseni jäämällä tänne. Tulen takaisin pian
ja siellä tulee ehkä koko joukko työtä."
Iris ymmärsi hänen tarkoituksensa ja värähti.
"_Sitä_ en saattaisi tehdä", mutisi hän. "Minä pyörtyisin. Teidän
poissaollessanne rukoilen heidän puolestaan -- onnettomien
ystäväraukkojeni puolesta."
Jenksin jättäessä hänet itki hän hiljaa.
Kun Robert Jenks tuli lagunille, pysähtyi hän äkkiä. Hän muisti
varmasti lukeneensa neljätoista ruumista. Nyt niitä oli vain
kaksitoista. Kaksi laskaria, jotka olivat levänneet aivan lagunin
rantakivillä, oli kadonnut.
Mihin he olivat joutuneet?