Sirdarenin haaksirikko.
Lady Tozer korjasi taistelunhaluisena kultasankaisia silmälasejaan.
Hän oli oleskellut liian monta vuotta kaukaisessa idässä. Hongkongissa
kutsuttiin häntä yleisesti "mandariiniksi". Englantiin menevän
Sirdarenin päällikkö arvasi joutuvansa kidutuspenkille ottaessaan
paikkansa salongin pöydän ääressä.
"Onko totta, kapteeni, että joudumme pyörremyrskyyn?" kysyi hänen
armonsa.
"Kuka niin on sanonut, lady Tozer?" Kapteeni Ross oli varovainen,
vaikkakin hiukan hämmästynyt.
"Miss Deane. Muistelen hänen joku aika sitten sanoneen, että te
puhuitte siitä hänelle."
"Minä?"
"Niin, ettekö se olleet te? Joku puhui siitä aamulla minulle. En kai
itse ole voinut sitä arvata", sanoi Iris Deane katsoen häneen suurilla,
sinisillä silmillään.
"Ah niin, -- aivan niin -- olin sen unohtanut", sanoi tahdikas merimies.
"Onko se totta?" kysyi lady Tozer kiusottavasti.
"On, totta se on", vastasi kapteeni Ross samanlaisella äänensävyllä.
"Kauheata!" läähätti hänen armonsa salaamatta pelkoaan.
"Tulitteko vakuutetuksi siitä vilkaistessanne aurinkoon?" kysyi Iris.
Kapteeni hymyili. "Tällä kertaa osasitte lähemmäksi totuutta kuin ehkä
luulettekaan, miss Deane", sanoi hän. "Eilen huomioita tehdessämme oli
auringon ympärillä harvinainen kehä. Tänä aamuna huomasitte kenties
meren olevan peilityynenä, ainoastaan joku maininki silloin tällöin
sitä liikautti. Ilmapuntari putoaa nopeasti ja arvelen ennen päivän
loppua alkavan kovan merenkäynnin. Pelkään, ettette ole tottunut
merenkäyntiin, lady Tozer! Oletteko te, miss Deane?"
"Minäkö! Olisi ihastuttavaa olla oikeassa myrskyssä!"
"Varjelkoon! Toivon, ettei siitä tule kovin raju!" huudahti lady Tozer.
"Ei ole mitään levottomuuden syytä!" vastasi kapteeni. "Myrsky
Kiinanmerellä on tietysti raju niin kauan kuin sitä kestää, mutta
sellainen alus kuin _Sirdaren_ ei siitä paljon välitä."
Senjälkeen poistui kapteeni Ross, eivätkä matkustajat enää häntä sinä
päivänä nähneet.
Hänen armonsa antoi puheenaiheen jäädä ja mittaili miss Deanea
lorgnettinsa läpi.
"Sir Arthurilla on kai aikomus tulla kesäkuussa kotiin Englantiin,
luulen kuulleeni?" sanoi hän.
Iris oli harvinaisen terve nuori nainen. Hänen huomionsa oli tällä
hetkellä kiintynyt suureen banaaniin ja hän nyökkäsi iloisesti.
"Te oleskelette hänen tuloonsa asti kai sukulaisten luona?" jatkoi lady
Tozer.
"Sukulaisten? -- Niitä meillä ei ole ketään -- tarkoitan sellaisia,
joiden kanssa erityisesti seurustelisimme. Pysähdyn pariksi päiväksi
Lontooseen neuvotellakseni ompelijattareni kanssa ja matkustan sitten
suoraan Heimdaleen, maatilallemme Yorkshireen."
"Mutta teillähän pitää tietysti olla seuranainen?"
"Seuranainen? Rakas lady Tozer, tekikö isäni teihin sellaisen
vaikutuksen, että hän sallisi ikävän, lihavan vanhan naisen tehdä
elämäni sietämättömäksi?"
Korko vastauksessa oli sanalla "lihava". Mutta Iris ei ollut tottunut
olemaan ristikuulustelussa.
Kolmikuukautisella saarella oleskeluaikanaan oli hän oppinut välttämään
lady Tozeria. Täällä se kuitenkin oli mahdotonta ja vanha nainen
pureutui häneen kiinni kuin iilimato. Miss Iris Dean oli makupala
sellaisille, jotka pitävät juoruamisesta. Ei vielä kahtakymmentäyhtä
täyttänyt, isä rikas baronetti, joka vallitsi kokonaista laivastoa
komeita aluksia -- m.m. Sirdarenia --; tyttö, joka oli ollut isänsä
kodin hallitsijattarena siitä saakka kun tuli Dresdenistä kolme vuotta
sitten -- nuori, rikas, kaunis -- siinä yhdistelmä, joka sai miehet
kiittämään lempeää sallimusta ja naiset pakahtumaan kateudesta.
Sir Arthuria pidättivät liikeasiat, mutta hän ei tahtonut jättää Iristä
alttiiksi vaaralliselle kiinalaiselle keväälle, joten he erosivat
kyyneleet silmissä ja Iris uskottiin kapteenin hoitoon.
"Arvelen sir Arthurin teidän tulevaa avioliittoanne silmälläpitäen
haluavan, että tottuisitte olemaan itsenäinen", jatkoi lady Tozer.
"Minun -- tulevaa -- avioliittoani!" huudahti Iris suunnattoman
hämmästyneenä.
"Niin. Eikö ole totta, että aiotte avioliittoon lordi Ventnorin kanssa?"
Eräs juuri ohikulkeva tarjoilija kuuli suoraan asiaan käyvän kysymyksen.
Sillä oli omituinen vaikutus häneen. Hän tuijotti miss Deaneen ja
unohti itsensä siihen määrin, että antoi jäätelömaljakon levätä sir
John Tozerin kaljulla päälaella.
Iris ei voinut olla huomaamatta hänen kummallista käytöstään.
Tavallinen hyvä tuuli karkoitti hänen lady Tozerin ristikuulustelun
johdosta tuntemansa vihan.
"Se ehkä tulee minun onnelliseksi kohtalokseni", sanoi hän iloisesti,
"mutta lordi Ventnor ei ole kosinut minua."
"Peijakas! Mitä te teette, pässinpää", huusi sir John kun jäätelö alkoi
sulaa.
Kohtaus huvitti niitä matkustajia, jotka istuivat kyllin lähellä
nähdäkseen sen. Mutta ylitarjoilija juoksi esiin kalpeana raivosta ja
sähisi: "Ilmoittautukaa toisen luokan ruokasaliin palvelukseen tänä
iltana!" Ja hän töyttäsi käskynalaisensa syrjään sir Johnin tuolin
luota.
Miss Deane nousi ylös reippautta säteillen.
"Olkaa hyvä, älkääkä rangaisko miestä, mr Jones", sanoi hän
rakastettavasti. "Se oli selvä onnettomuus. Hän hämmästyi niin. Hänen
sijassaan olisin kaatanut koko maljakon."
Ylitarjoilija vaikeni. Hän ei oikein tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta
niin merkittävä henkilö kuin sir John Tozer olikin, oli kuitenkin
laivan omistajan tytär vielä merkittävämpi.
"Kyllä, miss, kyllä!" vastasi hän sekä lisäsi sitten luottavasti: "On
hyvin ikävää tarjoilijalle tulla lähetetyksi toiseen luokkaan, miss.
Matkustajien juomarahoissa on niin suuri ero."
Tyttö hymyili ja kumartui sir Johnin puoleen, joka kuivasi
ruokaliinalla niskaansa.
"Te annatte hänelle anteeksi, eikö niin?" kuiskasi hän. "En tiedä
minkävuoksi, mutta miesraukka tarkasteli minua niin, ettei nähnyt mitä
teki."
Sir John tuli heti lempeämmäksi.
Yht'äkkiä tunsivat matkustajat vaipuvansa ikäänkuin alus olisi
muuttunut suureksi hissiksi. He tarttuivat kovasti tuoleihinsa, jotka
natisivat ja koettivat pyörähtää nurin, samalla kun avonaisesta
luukusta räiskähti vesiryöppy sisään.
"Kas niin!" huudahti hänen armonsa. "Tiesin, että joutuisimme myrskyyn,
vaikka kapteeni Ross uskotteli -- John, vie minut heti hyttiini!"
Pitkät, tummat aallot liukuivat äänettömästi ohi laivan. Miehistö oli
täydessä työssä. Laskarit juoksivat edestakaisin totellen puosmannin ja
päälliköittensä pillien vihellyksiä.
Upseerit valkoisissa univormuissaan kulkivat edestakaisin.
Vahdinmuutossa huomasi Iris ensimmäisen upseerin olevan puettuna
vanhaan siniseen pukuun ja kantavan käsivarrellaan öljytakkia
kiivetessään komentosillalle.
Luonto näytti oikulliselta ja levottomalta. Laiva tuntui olevan
samanlaisessa mielentilassa. Ilmassa oli varustautumisen ja
koettelemuksen tuntu. Kettingit kitisivät tavalla, jota tyttö ei ollut
milloinkaan ennen huomannut, ja myrskykannella juoksevien miesten
askeleet kaikuivat raskailta ja kovilta.
Soittokunnan eloisat säveleet eivät onnistuneet täyttämään salonkia.
_Sirdaren_ taisteli päättävästi yltyvää myrskyä vastaan. Mutta
todellinen taistelu oli miellyttävämpää kuin seuraavien tuntien
tuottama kauhea vaaran tunne. Koneen voimakas jyskytys, propellien
pyöriminen ja tasainen kulku läpi kuohun ja laineiden vaikutti
rohkaisevasti ja luottamusta herättävästi.
Miss Deane osoitti kestävänsä merenkäyntiä. Hän hymyili iloisesti
laivalääkärille kun tämä huomasi hänen katselevan monia tyhjiä paikkoja
pöydässä. Iris oli yksin ja lääkäri asettui hänen viereensä.
"Te tuotatte kunniaa yhtiölle -- olette oikea merenkuninkaan tytär",
sanoi lääkäri.
"Tohtori, puhutteko samalla tavoin kaikille naismatkustajille?"
"En, en suinkaan! Liiankin usein voin pysyä totuudessa vain olemalla
vaiti."
Iris nauroi. "Jos jään kauaksi aikaa laivalle, niin menee pääni
pyörälle", huudahti hän. "Saan kuulla kohteliaisuuksia aina kapteenista
--"
"Lääkäriin saakka!"
"Te olette luettelossa jo toisena!"
Oikeastaan ajatteli hän jäätelöä kuljettavaa tarjoilijaa ja tämän
hämmästystä kuullessaan mainittavan hänen otaksutusta kihlauksestaan.
Mies kiinnitti hänen mieltään. Hän näytti uraltaan suistuneelta
herrasmieheltä. Ylitarjoilija seisoi lähellä ja hetken aikaa tuumi hän
kysyä mihin rikollinen oli joutunut, mutta ei sitten välittänyt siitä.
Asia oli liian jokapäiväinen.
Kovasti helisten vierivät porsliinit, lasit ja muut pöydällä olevat
esineet tuulenpuoleiselle laidalle. Jos ei pöydillä olisi ollut
varalaitoja, olisi kaikki vierinyt lattialle. Eräs tarjoilija kaatui
täysinäisen tarjottimen kera ja toiset olivat pakoitettuja tarttumaan
tuolien selustoihin pysyäkseen pystyssä. Eräs miehistä tarttui lähellä
olevan naisen hiuksiin, naisen, joka jokaista ruokailua ennen omisti
hiustensa järjestelylle tunnin. _Sirdaren_ koetti pyörähtää ympäri.
"Suunnanmuutos!" huomautti tohtori. "Tavallisesti on tapana välttää
sitä matkustajien istuessa pöydässä, mutta rajumyrsky ei salli mitään
kohteliaisuuksia."
"Minun on kiiruhdettava kannelle", sanoi miss Deane.
"Ette voi päästä sinne ennenkuin huomenaamulla."
"Niinkö! Kapteeni Ross lupasi minulle -- se tahtoo sanoa, minä pyysin
häntä --"
Tohtori hymyili. Iris oli niin ihastuttavan itsepäinen.
"Se on yksinkertaisesti mahdotonta. Ovet ovat suljetut. Laineet
huuhtovat kävelykantta joka minuutti. Yksi pelastusvenhe on
ryöstäytynyt irti ja useat kannatushirret ovat murskautuneet kuin
tulitikut. Ensi kerran elämässänne, miss Deane, olette lukittujen ovien
takana."
Tyttö ehkä kalpeni hiukan, sillä tohtori lisäsi kiireesti:
"Ei tietystikään ole mitään vaaraa, ymmärrättehän, mutta nämä
varovaisuustoimenpiteet ovat välttämättömiä. Te ette arvatenkaan
pitäisi siitä, jos useita tonneja vettä syöksyisi alas
salonginportaita, vai miten?"
"En, ehdottomasti en. Mutta ei ole hauskaa olla suljettuna suureen
rautalaatikkoon, tohtori. Se muistuttaa suurta ruumisarkkua."
"Ei suinkaan! _Sirdaren_ on turvallisin alus mitä löytyy. Teidän
isällänne on siinä suhteessa aina ollut erinomainen menettelytapa.
Lontoon Hongkong yhtiöllä ei kenties ole erittäin nopeakulkuisia
laivoja, mutta ne ovat merikelpoisia ja joka suhteessa hyvin
varustettuja."
"Onko monta matkustajaa sairaana?"
"Ei, ainoastaan tavallinen määrä. Mutta ennen päivällistä sattui suuri
onnettomuus."
"Varjelkoon! Mitä tapahtui?"
"Muutamat laskarit joutuivat myrskylaineeseen. Eräältä murtui luu."
"Vieläkö muuta?"
Tohtori epäröi. Hänen mieltään näytti kiinnittävän bourgougneviinin
väri.
"En tunne vielä yksityiskohtia", vastasi hän. "Huomenna aamiaisen
jälkeen kerron teille kaikki."
Mahtava aalto oli temmannut etukanssista mukaansa toisen perämiehen ja
neljä laskaria. Seuraava aalto sinkautti kaikki viisi takaisin kaidetta
vasten. Eräs mustista merimiehistä jäi jalka murtuneena makaamaan
kannelle. Toiset neljä musertuivat rautakaidetta vastaan ja katosivat.
Kone hiljentyi hetkeksi. Laiva alkoi kääntyä. Kapteeni Ross puri
hampaitaan ja merkinantokello soitti: Täydellä vauhdilla!
Tohtori oli kutsuttu pois ja Iris oli ainoa nainen salongissa.
Istuttuaan hetken katselemassa kortinpelaajia lähti hän hyttiinsä.
Siellä tapasi hän kamarineitinsä ja erään siivoojattaren. Molemmat
naiset itkivät.
"Mikä on hätänä?" kysyi Iris.
"Eräs hänen ystävättäristään oli naimisissa äskenhukkuneen miehen
kanssa", selitti kamarineito osoittaen siivoojatarta.
"Hukkuneen? Minkä miehen?"
Ja vähitellen sai Iris tietää koko surullisen totuuden. Hän oli vähällä
puhjeta kyyneliin. Hän muisti tohtorin epäröinnin ja omat sanansa
"suuresta ruumisarkusta."
Hän ei halunnut riisuutua. Kamarineiti pyysi itkien saada jäädä
emäntänsä luo. Hän tahtoi levätä sohvalla.
Iris paneutui vuoteeseen ja koetteli lukea, mutta se oli hyvin vaikeaa.
Hänen katseensa harhaili paikasta paikkaan ja hän huomasi naurettavat
liikkeet, joita koukuissa olevat vaatteet tekivät. Hän ei ollut
peloissaan, vaan pikemmin kummastunut, sekä varustautunut vakaviin
tapahtumiin.
Lopuksi hän kuitenkin nukahti ja hänen viimeinen selvä ajatuksensa oli
kiitollisuudentunne siitä, että kone jatkoi jyskytystään sellaisella
lujalla päättäväisyydellä.
Kun oli muutettu suuntaa ja _Sirdaren_ kulki länsietelään, katsoi
kapteeni ilmapuntaria kerran puolessa tunnissa. Elohopea oli viimeisten
kahdentoista tunnin kuluessa laskenut pari tuumaa. Tavattoman matala
ilmanpaine aiheutti pilviä, jotka tekivät myrskyn tunnelman vielä
vaikuttavammaksi.
Heti puolenyön jälkeen osoitti ilmapuntari kohoamisen merkkejä. Kello
puoli yksi kävi kohoaminen huomattavaksi ja samalla kääntyi tuuli äkkiä
länteen.
Kapteeni Ross hymyili väsyneesti. Hänen muotonsa valkeni. Hän napitti
öljytakkinsa, heitti katseen kompassiin ja nyökkäsi hyväksyvästi.
"Hyvä on", huusi hän torveen alaperämiehelle. "Pitäkää sama suunta --
etelä 15 länsi."
"Etelä 15 länsi, sir", huusi merimies vastaukseksi.
Kapteeni Ross söi muutamia voileipiä ja huuhtoi ne alas kylmällä
teellä. Hän oli nälkäisempi kuin oli luullutkaan, sillä yhteentoista
tuntiin ei hän ollut maistanut mitään. Hän tilasi puhetorvella lisää
voileipiä sekä kahvia.
Sitten alkoi hän tutkia karttaa ja ensimmäinen upseeri ryhtyi samaan
työhön. Molemmat miehet tarkastelivat sitä hiljaisuuden vallitessa.
Vihdoin tarttui kapteeni Ross lyijykynään ja asetti sen eräälle
pisteelle 14° N ja 112° Ö välille.
"Olemme näillä tienoin", sanoi hän.
Ensimmäinen upseeri myönsi ja sanoi:
"Ei mitään teille tänä yönä, sir."
"Ei yhtään mitään. Se on kuitenkin onni tällaisella ilmalla.
Päivänkoittoon voimme pitää niin kauas etelään kuin haluamme ja sitten
-- -- Miltä näytti ulkona kun tulitte sisään?"
"Hiukan paremmalta, arvelen."
"Olen käskenyt lisää virvokkeita. Ottakaamme pieni tähystys ennenkuin
käymme käsiksi niihin."
Molemmat upseerit menivät myrskykannelle. Samalla hetkellä yritti tuuli
pyyhkäistä merikorttihytin kannelta. Vahtiupseeri näki sen ja nyökkäsi.
Ei hyödyttänyt koettaa puhua. Mutta ilma oli huomattavasti kirkkaampi.
Kaikki tuijottivat eteenpäin pimeyteen. He koettivat silmillään
lävistää edessään olevaa verhoa. Äkkiä kuului edestä villi ulvonta.
Nuo kolme miestä tuijottivat kauhistuneina suureen, mastottomaan
kiinalaisdsonkkaan, joka pyöri avuttomana aivan laivan edessä.
Kapteeni juoksi ohjaushyttiin ja ilmaisi vilkkain elein, että suunta
oli muutettava.
Vahtiupseeri asetti sähköosoittajan näyttämään "seis!" ja
"takaisin täydellä koneella!" vetäen samalla vapaalla kädellään
merkinantokädensijasta ja käheä varoitus saattoi tarjoilijat
juosten kiiruhtamaan ilmaluukkuja sulkemaan. Ensimmäinen upseeri
juoksi alatuulenpuoleiselle laidalle, sillä _Sirdaren_ totteli
silmänräpäyksessä peräsintä ja näytti selviytyvän dsonkasta kuin
taikaiskulla.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että dsonkka liukui ohi laivan käheän
merkinannon vielä kaikuessa. Ensimmäinen upseeri, joka oli liittynyt
päällikköönsä, katsoi dsonkkaraukkaa. He näkivät miehistön tarrautuneen
korkealla esikannella olevaan vintturiin. Dsonkka oli lastattu
tukeilla. Vaikkakin vettä täynnä, ei se voinut upota, jos vain pysyi
koossa.
Mahtava laine heitti sen etemmäksi laivasta ja sinkautti sitten
vastustamattomalla voimalla takaisin. _Sirdaren_ oli juuri
lopettamaisillaan käännöksen ja propelli pyöri ylhäällä ilmassa --
sillä kolmas upseeri oli käskenyt täydellä vauhdilla eteenpäin! -- kun
kömpelö dsonkka antoi hirmuisen iskun _Sirdarenin_ peräpuoleen, löi irti
propellin ja särki peräsimen.
Kone jyskytti tavattomasti ennenkuin koneenkäyttäjä sai sen
pysähtymään. Dsonkka katosi aaltoihin ja kaunis laiva, joka muutamia
sekuntteja sitten oli ollut täynnä voimaa, kamppaili kuin haavoitettu
Leviathan kostonhaluisen vihollisen käsissä.
Mutta rohkeat, taitavasti johdetut miehet ponnistivat voimiaan
torjuakseen äärimmäisen onnettomuuden.
Nopeasti asetettiin etumastoon purje, ja meriankkuri laitettiin kuntoon
heti kun huomattiin, ettei peräsin toiminut. Säännöllisin väliajoin
laskettiin raketteja siinä heikossa toivossa, että ne herättäisivät
jonkun muun laivan huomiota ja tämä seuraisi jäljestä sekä antaisi
myrskyn lakattua apua.
Kun kapteeni oli varmistautunut siitä, ettei laiva ollut saanut vuotoa,
vaan vahingot olivat ulkopuolella, avattiin varmuusovet ja matkustajat
päästettiin salonkiin, säteilevään palatsiin, jossa ei huomannut
jälkeäkään myrskystä eikä vaurioista.
Kapteeni Ross tuli itse sanomaan vaiteliaille miehille ja
kalpeille naisille muutamia rauhoittavia sanoja. Hän kertoi heille
totuudenmukaisesti mitä oli tapahtunut.
Tunnit kuluivat hitaasti. Kaikki olivat halukkaat pääsemään kannelle
heittääkseen silmäyksen ulkona oleviin tuntemattomiin vaaroihin.
Mutta kun se ei voinut tulla kysymykseen, istuvat he pöydän ympärille
innokkaasti pohtimaan tilannetta.
Muutamat varovaiset sielut menivät hytteihinsä ottamaan ylleen
arvoesineensä siltä varalta, että jotain odottamatonta vielä
tapahtuisi. Toiset, rohkeammat, menivät sensijaan uudelleen levolle.
Sillä aikaa olivat kapteeni ja ensimmäinen upseeri ohjaushytissä, jossa
he innokkaasti tutkivat merikortteja ja keskustelivat uudesta vaarasta,
joka uhkaavana sukelsi heidän eteensä. Laiva oli ollut onnettomuuden
sattuessa kaukana tavalliselta kulkuväylältään. He laskivat sen nyt
kulkevan yhdentoista meripenikulman nopeudella tunnissa kohti tunnetun
maailman vaarallisinta paikkaa, Kiinan meren eteläisintä osaa, joka oli
täynnä lukemattomia kallioita, kiviä ja salakareja.
Ei ollut kuitenkaan tehtävissä mitään muuta, kuin niin huomaamatta kuin
suinkin ryhtyä muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ja luottaa sitten
kohtaloon. Ankkurin heittäminen ja koetteleminen sen varassa kestää
myrskyä ei heidän nykyisessä tilassaan voinut tulla kysymykseen.
Kello tuli kaksi, kolme, neljä. Puolen tunnin kuluttua koittaisi päivä.
Ilmapuntari nousi nopeasti. Myrskyn keskus oli mennyt ohi. Jälellä
olivat vain mahtavat laineet ja raivokas, mutta tasainen tuuli.
Kapteeni Ross astui kahdennenkymmenennen kerran ohjaushyttiin.
Hän näytti monta vuotta vanhemmalta. Hymyilevä, komea upseeri oli
muuttunut masentuneeksi, hiljaiseksi mieheksi. Hän oli muuttunut
yhdessä laivansa kanssa.
"On mahdotonta nähdä eteensä kahta jalkaa", uskoi hän lähimmälle
miehelleen. "En ole koko elämässäni ollut näin huolissani. Jumalan
kiitos, että yö lähenee loppuaan. Päivänkoitossa ehkä --".
Hänen viimeisissä sanoissaan oli rukousta ja toivoa. Mutta hänen vielä
puhuessaan näytti laiva kohoavan ilmaan.
Silmänräpäystä myöhemmin kuului räiskettä ja rautojen katkeilemista.
Kaikki, jotka sattumalta eivät pitäneet lujasti kiinni, kaatuivat.
Kansi taipui, samalla kun aallot, jotka uudistuneella raivolla löivät
uutta estettä vastaan, tukahduttivat laskarien huudot.
_Sirdaren_ oli lopettanut viimeisen retkensä. Nyt se oli rikkoutunut
hylky. Se riippui karilla muutaman sekunnin. Silloin tarttui uusi laine
suureen laivaan, kuljetti sitä jonkun matkaa ja paiskasi kallioihin.
Sen selkä taittui. Se katkesi kahteen osaan. Molemmat osat kääntyivät
ylösalaisin ja kaikki -- mastot, savupiiput, veneet, ja jokainen elävä
sielu joutui kuohuvaan vesi- ja vaahtopyörteeseen, joka heidät nielasi.