[Tämän draamallista eloa uhkuvan dialogin Lukianos sommitteli Athenassa
ollessaan, jolloin hän oli kehityksensä kukkulalle ehtinyt. Tuo
kuuluisa ihmisvihaaja, joka kuuluu eläneen Peloponnesolaissodan aikoina
ja vetäysi yksinäisyyteen ihmisten seurasta, arvatenkin paheksuen
aikansa turmelusta, vaikka hän ei itsekään suinkaan ollut virheetön,
antoi Attikan koomikoille usein käsittelyn aihetta. Onpa vielä
Shakespearekin hänestä näytelmän kirjoittanut. -- Hänestä Lukianos sai
kiitollisen aiheen kuvatakseen aikansa monenlaista kurjuutta:
norkkovierasten nälkäisyyttä ja herkkusuisuutta, heidän ja muiden
matelevaa imartelua rikkaita kohtaan, filosofien ja rhetorien tyhjää
sananpauhinaa, joilta puuttui pontta, kaikkien itsekästä
nautinnonhimoa.]
Henkilöt:
Timoin, Zeus, Hermes, Plutos, Penia,
Gnathonides, Filiades, Demeas, Thrasykles.
1. _Timon_. Oi Zeus, sä ystävyyden, vieraanvaraisuuden, toveruuden ja
kotilieden suoja, sä valan-valvoja, ja pilvien kasaaja, salaman
singahuttaja ja ukonjyristäjä, tai miten nuo löylyn lyömät
runoilijahöpsöt muuten sinua nimittelevätkään -- varsinkin kun ovat
pulassa, mistä saada säkeen täytettä; silloin sinä monilla nimilläs
saat säkeen aukkoja täytellä ja antaa runopolville pontta -- mihin on
nyt sulta jäänyt räiskyvän ratiseva salamasi, jymeän jyrisevä jylinäsi,
sun leimahtava, häikäisevän kirkas, kamala ukonnuolesi?[1] Tyhjää
loruahan tuo kaikki jo onkin nähty olevan, pelkkää runoilijain savua,
ainoastaan puheen pauhinaa. Vaan tuo sinun maanmainio, kauas-ampuva,
aina käsillä oleva tulinuolesi, en tiedä eikö tuo jo vaan liene lopen
sammunut ja jähtynyt, niin ettei siitä liikene enää pientä kipinääkään
pahankuristen varalle.[2] 2. Pikemminpä joku väärän-valan teon aikeissa
oleva pelkäisi eilistä lampun kartta kuin sinun kaikkiruhjovan salamasi
liekkiä. Niin, heidän luullen sinä heilutatkin vain jotain päresoihtua,
jonka tulta ja savua ei kukaan pelkää; jos sillä isketkin, niin ainoa
haitta siitä on heistä se, että saavat naamansa noetuksi![3] Kummako
sitte että Salmoneus[4] uskalsi jyristä sinua vastaan? Oliko se niin
perin tavatonta että noin kiivas ja kuumaverinen mies kerskaili mointa
hidasluontoista Zeuta vastaan? Kuinkas muuten? Kun sinä nukut sikeästi
ikäänkuin unijuomasta uupuneena, niin ettet kuule valapattoja etkä näe
muita ilkitöitä, vaan olet vanhuuttas käynyt räämäsilmäksi ja huonoksi
näöltäs sekä korvistas kuuroksi niinkuin ikäloppu ainakin. -- 3.
Nuorena olit tosin kiivas ja kiukkuinen,[5] tuima ja tulinen, ja
silloin kuritit kovasti pahantekijöitä ja väkivaltaisia etkä suonut
heille mitään sotilakkoa. Aina oli nalkkisi täydessä toimessa, kilpesi
(egiidisi) heilui aina, jylinäsi jyrisi ja ehtimiseen salamasi sinkoili
edestakasin niinkuin heittokeihot kahakassa; maa järähteli ikäänkuin
seulassa ravisteltuna, lunta pyrysi parvittain, rakeita paasittain,[6]
ja oikein pontevasti pulmakseni, sadekuurot tulla romahtelivat rajusti
ja rankasti maahan, joka pisara virtana, ja siitäpä tuota pikaa
Deukalionin aikana syntyi veden tulva semmoinen, että kaikki hukkuivat
haaksirikkoon aaltojen alle, ja yksi pieni arkkunen hädintuskin
pelastui törmähtäen Lykorian vuorenhuipulle, säilyttäen ihmissuvun
taimi-kipinän, josta uusi entistään pahempi sukupolvi sukeusi. -- 4.
Vaan nyt on toisin, ja siksipä sinä heiltä saatkin velttoutesi ansaitun
palkan, kun näet ei kukaan enää sinulle uhraa eikä sinua seppelöitse,
paitsi jos se joskus tapahtuu sivuseikkana eli kaupanpäällisenä
Olympian leikeissä. Vaan eipä silloinkaan sitä luulla välttämättömäksi,
vaan se tapahtuu noin sivumennen ja ajattelematta, vanhan tavan vuoksi.
Täten sinusta, jaloin jumala, vähitellen tehdään toinen Kronos: ne
panevat sinut viralta pois. Jätän sanomatta, kuinka usein he jo ovat
ryöstäneet templiäsi, ovatpa muutamat jo käyneet käsiksi sinuun
itseesikin Olympiassa! Vaan sinä, jyryjumala, et viitsinyt edes
herättää koiria etkä edes huutaa naapureita hätään, jotta nämä olisivat
juosseet rosvojen perään ja ottaneet heidät kiinni, ennenkuin vielä
pääsivät pakoon: vaan sinä kaikkivaltias "Titaanien tuhooja" ja
"Jättiläisten-voittaja" istuit siinä, kymmenkyynäräinen ukonvaaja
kädessäs, ja annoit varasten vaan keritä tukkaasi.[7] Milloinkahan,
sinä kummallinen herra, lakkaat tätä niin väliäpitämättä katsomasta?
milloin kaiken tään ilkivallan masennat? Montakohan Faesthonia[8] tai
Deukalionia tarvitaan rankaisemaan ihmisiä kylliksi niiden äärettömästä
häijyydestä? 5. Mutta jätän sikseen yhteiset asiat, ja puhun vaan
omasta kohdastani. Minä, joka nostin jalkeille niin monta
atheenalaista, joka tein monta köyhää raukkaa rikkaaksi ja autoin
kaikkia hätää kärsiviä, jopa tuhlasin koko summattomat varani
ystävilleni hyväntekemiseen[9] -- nyt kun kaiken tämän kautta olen
joutunut köyhäksi, nytpä saan jos jotakin heiltä kärsiä. Nytpä eivät
enää ole tuntevinaan minua, ja ne samat ihmiset, jotka ennen nöyrästi
kumartelivat ja ryömivät edessäni ja tottelivat mun pienintä
vihjaustani, ne nyt hätinä katsahtavat minuun. Jos sattumalta kohtaan
jonkun heistä kadulla, niin kiertää hän minut kiireesti, aivan niinkuin
kauan aikaa sitte kuolleen vainajan vanhuuttaan kumoon kaatuneen
muistopatsaan ohi mennään, sen kirjoitusta lukemattakaan; niin monipa
jo kaukaa, minut nähtyään, kääntyy toiselle tielle, ikäänkuin peläten
kohtaavansa jotain pahan-enteistä ja inhaa ilmiötä, jos kohtaisi
minun, jota he vähä aikaa sitte kiittelivät suojelijakseen ja
hyväntekijäkseen. -- 6. Niinpä siis hädän ajamana tälle takamaalle,
ylläni kurja nahkapuku, kaivelen maata neljän obolin[10] päiväpalkasta
ja juttelen filosofiaa lapiolleni ja tälle autiolle seudulle. Sen
verran voitan tällä kumminkin, ettei minun täällä tarvitse nähdä noita
monia, joiden vastoin heidän ansiotaan käy hyvin; sillä sitä en saata
sietää. Jospa siis nyt kerrankin, sä Kronon ja Rhean poika, ravistaisit
päältäsi tuon syvän ja sikeän unesi -- sillä vetelethän raskaampaa unta
kuin itse Epimenides[11] -- sytyttäisit tulinuolesi Aetnan ahjosta tai
muuten virittäisit ne ilmi-liekkiin ja vielä kerran ilmestyisit tuona
miehekkäänä ja nuoren reippaana Zeuna -- jos ehkei vaan ole totta mitä
Kretalaiset juttelevat sinusta ja sun haudastasi.
7. _Zeus_ (katsoen alas Olympista, Hermekselle). Kuules Hermes! Kukahan
tuo lienee tuolla alhaalla Attikassa Hymetton juurella, tuo likainen
ryysyinen vuohennahalla vyötetty mies rahjus joka niin huutaa ja
meluaa?[12] Hän on selkä kyyryssä ja kaivaa maata, luulenma. Mikä
rohkea ja laverteleva äijä! Taitaa olla joku filosofi. Ei hän muuten
semmoista jumalatonta suukopua pitäisi meitä vastaan.
_Hermes_. Kuinka, isäni! Etkö enää tunne Timonia Echekrateen poikaa
Kollyttosta, häntä joka niin usein kestitsi meitä juhla-uhreilla, jopa
kokonaisilla hekatombeilla, hän jonka luona me usein niin ihanaa iloa
pidimme Diasia-juhlissa?
_Zeus_. No jestanpoo sitä muutosta! Tosiaanko! tuo komea rikas mies,
jonka ympärillä aina liehui niin paljo ystäviä? Mikäs hänelle on
tapahtunutkaan kun hän on tuommoiseen tilaan joutunut? Siis nähtävästi
kurja kuokkuri, päiväpalkkalainen, päättäen tuosta raskaasta kuokasta,
jota hän heiluttaa.
8. _Hermes_. Voisi sanoa, että hänet hävitti hänen hyvyytensä,
ihmisrakkautensa ja surkonsa kaikkia hädänalaisia kohtaan; mutta totta
puhuen, se oli hänen ymmärtämättömyytensä, typeryytensä ja
älyttömyytensä ystävien valinnassa,[13] hän kun ei älynnyt että hän
hyvyydellään suosi susia ja korppeja, vaan vaikka nuo petolinnut syödä
nokkivat onnettoman maksaa, luuli hän niitä pelkiksi ystävikseen ja
veljikseen, jotka muka vaan ystävyydestä häntä kohtaan jakoivat hänen
kanssaan saalista. Vaan kuinkas kävi? Sitte kun olivat hänestä tyynni
jyrsineet ja kalvaneet kaiken lihan luita myöten, vieläpä, jos luihin
oli jäänyt hiukan ydintä, perin tarkoin senkin suuhunsa imeneet,
lähtivät ne tiehensä, jättäen hänet kuivana luurankona, juuresta
poikkihakattuna puun runkona[14] maahan makaamaan, sen enempää häntä
tuntematta tai katsomatta -- sillä mitäspä hänestä enää? -- saatikka
sitte että olisivat häntä nyt vuorostaan auttaneet tai antaneet hälle
jotain takasin. Siitäpä syystä hän nyt kuokkurina ja nahkavaatteissa,
kuten näet, häpeästä jätettyään kaupungin, päiväpalkasta viljelee
maata, synkkämielisenä ja äissään, kun nuo hänen vahingostaan
rikastuneet konnat ylpeästi astuvat hänen ohitsensa, enää
muistamattakaan että hänen nimensä muinoin oli tuo "rikas" Timon.
9. _Zeus_. Mutta tuota miestä ei saa enää heittää huomaamatta ja
laiminlyödä. Eipä hän suinkaan suotta vaikeroitse vaivojansa ja soimaa
meitä, jos olemme yhtä kiittämättömät kuin nuo konnamaiset imartelijat
ja unhotamme miehen, joka alttareilla on meille polttanut niin monta
lihavaa härän ja vuohen reittä. Tunnenpa vieläkin nenässäni niiden
makeaa käryä. Muuten täss' on ollut niin paljo puuhaa ja tointa,[15]
nuo valapatturit, rosvot ja ryöstelijät pitävät niin kauheaa melua, ja
etenkin on semmoinen pelko kirkonvarkaista -- niitä kun on paljo, ovat
vaikeat silmällä pitää enkä niiltä uskalla hetkeksikään silmiäni
ummistaa -- niin etten enää moneen aikaan ole kerjennyt katsahtaa
Attikan puolelle, etenkin sittekun filosofia ja sanakiistat siell' on
ruvennut rehottamaan. Sillä siellä on nyt sellainen riita ja rähinä,
ettei hurskasten rukouksia enää voi kuullakaan: siis täytyy joko istua
korvat lummessa tai ruveta noiden rääkättäväksi, ne kun suurella
äänellä saarnata holottavat jostain "hyveestä" tai "ruumiittomista
olioista" tai mitä rojua se lieneekään.[16] Siitäpä syystä emme
ollenkaan tulleet huomanneeksi tuota kelpo miestä.
10. Vaan kuules nyt, Hermes! Ota mukaasi Plutos (Rikkauden jumala) ja
lähde viipymättä hänen luokseen. Vieköön Plutos muassaan Thesaurin
(Aarteen); asukoot molemmin Timonin luona ja älkööt ensi hopussa sieltä
paetko, jos kohta hän hyvänluontoisuutensa viettelyksestä taaskin
alkaisi heitä kotoaan karkoitella. Mitä taas tulee noihin
imartelijoihin ja heidän kiittämättömyyteensä häntä kohtaan, niin pidän
minä siitä asiasta toiste huolta. Jahka saan salamani paratuksi ja
kuntoon, niin kyllä minä ne lurjukset opetan.[17] Siitä särkyi näet
kaksi suurinta sädettä ja muut tylstyivät, kun tuonaan liian kiivaasti
iskaisin Anaxagoras sofistaa, joka uskotteli oppilaitaan että meitä
jumalia ei ole olemassakaan.[18] En tosin osannut häntä -- sillä
Perikles nosti kätensä hänen suojakseen -- mutta salama iski tuonne
Kastorin ja Polydeukeen templiin ja poltti sen poroksi, vaan itse se
oli vähällä särkyä säpäleiksi kallioon. Vaan taitaapa siinäkin jo olla
kyllin kuritusta noille lurjuksille, kun jälleen näkevät Timonin
entistään upporikkaampana.
11. _Hermes_ (itsekseen, Plutoa noutaessaan). Kas vaan! kun huutaa
kohti kurkkuaan, räyhää rohkeasti ja pauhaa pahanpäiväisesti -- kyllä
siitä usein on apua, eikä ainoastaan käräjöiville, vaan jumaliltakin
rukoileville. Kas vaan Timonia! Keppikerjäläisestä tulee hän nyt
yhtäkkiä upporikkaaksi sillä vaan, että hän rohkeni räyhätä ja herjata
Zeuta rukoillessaan; jos hän olisi jäänyt ääneti selkä kyyryssä maata
kaivamaan, kyllä hän huoleti vastakin saisi kaivaa.
_Plutos_. Vaan minäpä en halusta lähtisi hänen pariinsa.
_Zeus_. Miksi et, Plutos kulta? Olenhan minä sua käskenyt.
12. _Plutos_. Sentähden, kautta Zeun! että hän piteli minua niin
pahasti,[19] silpoi minua siruiksi, vaikka olin hänen ystävänsä isänsä
ajoilta asti, milt'eipä sontatadikolla karkoitti minut kotoaan ja
heitti menemään ikäänkuin oisin tulena hänen sormiaan polttanut. Ja
pitäisikö mun taas mennä sinne norkkojen, narttujen ja imartelijain
haaskattavaksi? Ei, lähetä minut, Zeus, ennen niitten luo, jotka
osaavat lahjaasi arvossa pitää ja helliä, joille olen arvokas ja
haluttu. Vaan nuo ahmatit pysykööt köyhyyden parissa, jonka ovat minua
parempana pitäneet! Saakoot häneltä kuokan ja lammasnahkatakin ja
tyytykööt neljän obolin päiväpalkkaan, nuo narrit, jotka niin hurjasti
heittivät kymmentalentin summia menemään!
13. _Zeus_. Kyllä Timon jo varoo kohtelemasta sinua samoin kuin ennen.
Kyllä kuokka on häntä niin kovassa koulussa pitänyt,[20] jollei hän ole
peräti tunnoton kivuille kupeiltaan, että hän on oppinut asettamaan
sinua arvosijaan köyhyyden edelle. Muuten näytät sinä olevan aika
nurkuja. Nyt soimaat Timonia siitä että hän avasi ovensa selko
selälleen ja salli sun vapaasti leijailla ympäri,[21] mustasukkaisen
rakastajan tavoin salpaamatta sinua huoneesen. Toisin ajoin taas
päinvastoin kiukuttelet rikkaita vastaan, sanoen heidän sulkevan sinua
lukkojen ja telkien taka, jopa painavan sinettiäkin päällesi, niin
ettet voinut edes kurkistaa päivänvaloon. Tätä kaikkea valittelit
katkerasti minulle ja sanoit tukehtuvasi tuossa pilkkopimeässä. Sen
takia näytit myös kalpealta ja surun sortamalta, alituisesta rahain
lukemisesta oli sormesi kangistuneet[22] ja ensi tilaisuudessa, milloin
vaan se tarjoutuisi, uhkasit karata heidän käsistään. Ylimalkaan:
tilasi tuntui sinusta kovin tukalalta Danaeen[23] tavoin viettää
neitsyytesi päiviä vaski- tai rautakammiossa[24] kahden ankaran ja
ilkeän opettajan, Koronkiskonnon ja Laskun, kasvatettavana. 14.
Järjettömästi arvelet kuitenkin niiden menettelevän, jotka lempivät
sinua ylenmäärin ja vaikka vapaasti voisivat sulouttasi nauttia, ollen
sinun herrojasi, eivät kuitenkaan sitä uskalla tai malta tehdä, vaan
yhtä päätä valvoen, vartioiden ja silmiään rävähyttämättä tuijottaen
sinettiä ja salpaa, jonka takana siinä piilet, jos kohta eivät itse
sinua nautikkaan, pitävät riittävänä lemmennautintona sen, kun siitä
saattavat jokaista muuta estää;[25] niinkuin koira seimessä, joka ei
itse syö seimeen kasattuja kauroja, mutta ei myöskään tahdo sallia
nälkäisen hevosen niitä syödä. Usein naureskelit myös noita
rakastelijoitas, kun ne surkeilivat ja vahtailivat sinua; vaan
hullunkurisinta sinusta oli, kun he olivat lemmenkateita itsiänsä
kohtaan, heidän aavistamattakaan että samalla kuin isäntä parka, istuen
himmeän kapeakaulaisen, öljyn janoa kituvan lampun ääressä, antaa
korkojenlaskun riistää itseltään unen, samalla joku petollinen orja
roisto, tai talonhoitaja tai orjainvartija salaa hiipii saiturin
aarteistoon ja tekee hänelle aika kepposet hänen selkänsä takana. Ennen
oli tapanasi moittia kaikkia näitä; kun nyt Timon kääntyi perin
toiselle tolalle, niin soimaat häntäkin -- eikö se ole sinulta aivan
väärin?
15. _Plutos_, Jos katsot asiaa oikealta kannalta, niin huomaat että
kummassakin tapauksessa menettelen oikein. Timonin ylön hurja ja
huolimaton menettely ei osota suopeutta ainakaan minua kohtaan, se on
ihan selvä; ne taas jotka vartioivat minua teljettynä pilkkopimeään
salpojen ja ovien taa, siinä aikeessa että siellä hyötyisin, lihoisin
ja turpoaisin[26] oikein paksuksi, jotkeivät kajoo minuun eivätkä tuo
minua päivän valoon, jottei kukaan sais minua nähdä, niitähän täytyy
mun pitää mielettöminä ja väkivallantekijöinä mua kohtaan, kun
mädättävät minua viatonta niin raskailla kahleilla eivätkä muista,
että heidän pian täytyy täältä lähteä ja jättää minut muille ennestään
rikkaille. 16. En siis voi kiittää kumpaisiakaan, en saitureita enkä
niitä jotka aina pitävät minua käsillä, vaan ainoastaan niitä, jotka
kohtuutta noudattaen -- joka aina onkin parasta -- eivät tykkänään
karta minua eivätkä myöskään tuhlaa minua tyhjiin. Ajatteleppas, oi
Zeus, kautta Zeun, asiaa! Jos esimerkiksi[27] joku naisi nuoren ja
kauniin vaimon eikä sitte ensinkään pitäisi häntä silmällä tai kotona
eikä vähääkään olisi kade hänen puolestaan vaan antaisi hänen mielin
määrin öin päivin reijata ja leijuta ja seurustella kenen parissa vaan
mielisi, entäpä jos vielä itse käyttelisi vaimoaan rakastelijoille,
pitäisi ovensa näille avoinna, rupeisi itse parittajaksi ja kutsuisi
kaikkia hänen herkuilleen vieraiksi,[28] tokkohan tuommoinen näyttäisi
vaimoaan rakastavan?[29] Et sinä ainakaan, Zeus, sitä myöntäisi, joka
niin usein olet rakastellut. 17. Jos taas toinen tuotuaan kotiaan jalon
aviovaimon, siittääkseen hänen kanssaan kelpo lapsia, ei kuitenkaan
nauttisi aviollisia oikeuksiaan eikä soisi kenenkään muunkaan häntä
edes silmäilläkään, vaan sulkisi hänet perimmäiseen huoneesen ja
jättäisi tuon ihanan suloisen olennon ikäänkuin Demeterin papittaren
hedelmätönnä iki-impenä elin-iäkseen surkastumaan, ja kaiken tämän
ohessa kuitenkin vakuuttaisi häntä rakastavansa, jota rakastajan
kalpeus, laihtumus ja kololle vajonneet silmät kyllä todistaisivatkin;
eikö mointa miestä syystä saisi hulluksi sanoa?[30] --- Näin minunkin
aina käy. Toiset ne minua halvasti potkivat, haaskaavat ja hukuttavat;
toiset taas sitovat ja merkitsevät minua poltinraudalla ikäänkuin
mitäkin karkulaista -- ja tuo se minua sydämestäni suututtaa.
_Zeus_. Suotta suutut heille. Saavathan he siitä kumpikin puoli sopivan
rankaisun. Toiset, niinkuin Tantalos, janoissaan nälissään, kuivin suin
ja kita ammollaan aina turhaan tavottelevat tuota rakasta rahaa;
toisten käy kuin Fineuksen:[31] petolinnut sieppaavat heiltä ravinnon
suusta. Vaan lähde nyt jo tapaamaan Timonia entistään monin verroin
viisaampana!
_Plutos_. Ja hänkö koskaan lakannee minua tahallaan ikäänkuin
moniläpisen kopan kautta ajamasta, ennenkuin vielä olen ehtinyt sen
sisään valuakaan, tahtoen ajoissa jouduttaa ulosvuotoani, etten ehkä
reunojen yli paisuttuani ehtisi hukuttaa häntä tulviini? Niinpä minä
mielestäni vaan kannan vettä Danaotarten seulaan ja ammentamistani
ammennan siihen turhaan: astia jää kun jääkin tyhjäksi, koska vanha
tavara on jo melkein maahan vuotanut ennenkuin ehdin ammentaa uutta
sijaan. Ja vuotoa en minä voi estää, reikää en saa tukituksi.
19. _Zeus_. Timon tukkikoon itse läven! Jos hän ei sitä tee, vaan antaa
sinut uudelleen suotta vuotaa maahan, niin löytääpä hän kumminkin
astian pohjasakasta -- nahkanuttunsa ja kuokkansa! Vaan lähtekää jo ja
tehkää hänet rikkaaksi! Ja kuuleppa Hermes! muista tullessasi tuoda
Aetnasta kykloopit korjaamaan ja hiomaan salamaani teräväksi. Olen jo
kauan kaivannut terävämpää asetta (lähtee).
20. _Hermes_ (kahden Pluton kanssa). No Plutos, lähdetäänpä nyt
astumaan? Mutta mitä! Onnuthan sinä? Tiesin sun kyllä olevan sokean;
mutta että sinä, herraseni, myös olet nilkku, sitä en aavistanut.
_Plutos_. Ei laitani aina ole niin. Vaan kun Zeun lähettämänä lähden
jonkun luo, silloin, tiesi miksi, hidastelen[32] aina ja onnun molemmin
puolin, niin että vaivoin pääsen matkani perille ja ihmiset minua
odotellessaan joskus ehtivät jo vanhetakin. Vaan näkisitpä, kun lähden
pois, mitä vauhtia sitä silloin mennään! Silloin lennän lintuna,[33]
haihdun unelmia nopeammin. Tuskin on sulkuköysi[34] maahan laskettu,
niin julistaja jo huutaa minut voittaneeksi, minä kun niin nopeaan olen
kiitänyt kilpakentän päähän, että katsojat tuskin näkivät minusta
vilahdusta.
_Hermes_. Tuo ei ole totta. Voisinpa mainita sinulle useita, joilla ei
eilen ollut penniäkään, sillä ostaakseen itselleen (hirtto)
nuoranpätkää, vaan tänään äkkiä rikastuneina ajavat komeasti
valkoisella vaunuparilla, vaikkei heillä eläissään ennen ollut yhtä
aasiakaan. He astelevat ylpeinä, purppuraviitta hartioilla ja sormet
täynnä kultasormuksia, niin että tuskin itsekään oikein voivat uskoa,
ettei heidän rikkautensa liene vaan unennäköä.[35]
21. _Plutos_. Se on jotain aivan toista, Hermes. Silloin en kävele omin
jaloin, eikä minua silloin lähetä Zeus, vaan Pluton, näet kun hänkin on
rikkauden antaja ja runsaslahjainen, kuten hänen nimensäkin ilmaisee.
Kun minun nyt Plutonin käskystä on mentävä toisen luota toisen luo,
panevat he minut ensin tauluun,[36] sitte sulkevat minun tarkasti
sinetillä,, nostavat ja kantavat kiiruusti muualle. Sillä välin
vainaja[37] makaa jossain talon pimeässä loukossa, polviltaan
peitettynä vanhalla huivi-rääsyllä, ja kissat tappelee keskenään
hänestä; minua taas perilliset odottavat oikeuspaikassa, toivossa
iloiten ja suut ammollaan ikäänkuin pääskysenpojat, jotka odottavat
pesään palaavaa emäänsä. 22. Kun sitte sinetti on revitty pois; lanka
leikattu poikki, testamenttikirja avattu ja minun uusi isäntäni julki
julistettu, olkoon hän sitte joku vainajan sukulainen tahi entinen
imartelija tai joku siloposkinen, isännän hempukaksi heittäynyt ja
siten monen vuoden vaivoista näin suuren palkan ansainnut orja --
silloin tietysti tuo onnen myyrä, olkoon ken hyvänsä, ei muuta kuin
sieppaa minut testamenttineen, rientää joutuun kotiin, ja entisen
Pyrrhias tai Drómon tai Tibias[38] nimensä sijaan ottaa hän uuden nimen
Megakles, Megabyzos tai Protarchos,[39] vaan muut, jotka turhaan olivat
suutansa ammottaneet saalista kaapatakseen, ne jäävät sinne pitkin
nenin toisiaan töllistelemään ja vilpittömästi vaikeroimaan, että niin
lihava kala pääsi heidän verkostaan puikahtamaan pois, vaikka oli
montakin syöttiä heiltä niellyt.
23. Kun nyt minun keskelleni pudota pölskähtää mokoma[40] raaka,
sivistymätön, paksunahkainen moukka, joka vielä pöyristyy[41]
jalkarautaa aatellessa ja, jos joku ohi-ajaja ilman aikojaan mäjähyttää
ruoskalla, heti hörössä korvin sävähtää ja myllyhuoneen nähdessään
sylkäisee, inhoten sitä ikäänkuin isäntänsä asuntoa, käy hän aivan
sietämättömäksi niille, joilla on hänen kanssaan tekemistä: vapaita hän
kohtelee röyhkeästi, entisiä orjatovereitaan hän ruoskii, koetellen
miltä tällainen huvi nyt vihdoin hänestä itsestäänkin tuntuneisi --
kunnes hän vihdoin joutuu jonkun tyttö-naasikan permiin tai mielistyy
hevos-urheiluun taikka heittäytyy imartelevain norkkojen haltuun, jotka
vannovat että hän on muka Nireuta[42] kauniimpi, Kekropsia tai Kodroa
jalosyntyisempi, Odysseuta viisaampi, kuuttatoista Kroisoa yhtaikaa
rikkaampi, -- ja tällä kurin miesparka vähässä aikaa hävittää sen
tavaran mikä vähitellen oli kokoon kääritty monilla väärillä valoilla,
ryöstöillä ja konnankoukuilla.
24. _Hermes_. Likipitäin esität asiat niinkuin ne tapahtuvatkin. Mutta
kun kävelet omin jaloin, mitenkä silloin, noin sokea kun olet, osaat
tien? Tai millä keinoin saat selville ne, joille Zeus sinun lähettää
katsottuaan ne rikkautta ansainneeksi?
_Plutos_. Ja luuletko minun ne todella löytävän? Totta jumaliste, eipä
niinkään! Sitte en suinkaan olisi mennyt Aristeideen sivutse ja tullut
Hipponikon ja Kalliaan[43] ja niin monen muun atheenalaisen majaan,
joista tosiaan ei viitsisi maksaa viittä penniä.
_Hermes_. No kuinkas teet tänne lähetettynä?
_Plutos_. Kuljeskelen sinne tänne, kunnes sattumalta kohtaan jonkun
kenen hyvänsä: Hän ilman muitta mutkitta vie minut mukaansa kotiaan ja
ylistää sinua, Hermes, odottamattomasta saaliistaan.[44]
25. _Hermes_. Mutta näinhän Zeuta petetään, hän kun luulee sinun hänen
mieltään myöten rikastuttavan ainoastaan niitä, joita hän katsoo siihen
otollisiksi.
_Plutos_. Syystä, kyllä, ystäväni. Tarvitseeko hänen ehdon tahdon panna
sokea tutkimaan asiaa, niin hämärää, pientä ja elämässä harvoin
ilmaantuvaa, ettei Lynkeuskaan[45] sitä voisi hevin huomata? Kun siis
hyviä on ani harvassa, mutta huonoja on paljo ja ne enimmäkseen
hallitsevat ja vallitsevat maailmassa, kummako sitte että
harhaillessani helposti kohtaan näitä ja joudun niiden verkkoihin.
_Hermes_. Mutta kuinkas sitte, jättäessäsi heidät, niin helposti pääset
pakoon, kun et tiestä tiedä.
_Plutos_. Silloinpa taas, tiesi miten, minusta tulee tarkkasilmä ja
tervejalka tuota paon tilaisuutta varten.
26. _Hermes_. Selitä minulle vielä yksi asia: kuinka sinä, joka olet
sokea ja -- suo anteeks suoruuteni! -- lisäksi vielä noin harmaan
kalpea naamaltasi ja kömpelö sääriltäsi, kuitenkin saat niin monta
rakastajaa, että kaikki sinulle silmää iskevät ja sinut saatuaan
luulevat tulevansa autuaiksi, vaan jos sinut menettävät, eivät
mielestään enää jaksa elääkään? Tunnenpa useita heistä, jotka olivat
sinuun tuiki rakastuneet, niin että he -- runoilijan kanssa puhuakseni
-- "syöksyivät, syväkuiluiseen mereen tai huimaavilta kalliohuipuilta
maahan",[46] ainoastaan sen tähden että luulivat sinun heti
ylönkatsovan, vaikket ollut heihin edes katsonutkaan. Vaan kaiketi
itsekin myöntänet, jos muuten itseäsi osaat arvostella, että ne jotka
hullastuvat rakkaudesta mokomaan rakastettuun, varmaankin ovat
koryhanti-vimman[47] valtoihin joutuneet.
27. _Plutos_. Luuletko heidän sitte näkevän minun tämmöisenä kuin
todella olen, sokeana, rampana, raajarikkona ja niin edespäin?
_Hermes_. Kuinkas muuten, Plutos, jolleivät itsekin ole sokeita
kaikkityyni?
_Plutos_. Ei ihan juuri sokeita, veikkoseni, mutta tietämättömyys ja
petos, joka nyt kaikkialla vallitsee,[48] sumentaa heidänkin silmänsä;
lisäksipä itsekin, etten näyttäisi niin peräti rumalta ja sulottomalta,
otan päälleni varsin kauniin ja ihastuttavan, kullasta ja jalokivistä
hohtavan naamarin sekä kirjavan puvun ylleni ja sitte vasta esiinnyn
heille. Nuo raukat luullen näkevänsä oikean naamani ihastuvat
kauneuteeni ja jos eivät sitte saa käsiinsä minua joutuvat he hukkaan.
Vaan jos joku riisuisi minut alastomaksi ja ilmestyisin heille oikeassa
karvassani, kyllä varmaan ankarasti tuomitsisivat lyhytnäköisyyttään
tässä kohden ja mieletöntä rakastumistansa niin sulottomaan ja
rujomuotoiseen olentoon.
28. _Hermes_. Vaan kun he jo ovat rikkauden perille päässeet ja jo itse
ovat tuon valenaaman yllensä saaneet, kuinka he vielä sittekin sietävät
samaa petosta, siihen määrään asti, että jos joku yrittäisi sen heiltä
riistää, he ennen antavat päänsä kuin naamarinsa? Käsittämätöntä!
Luulisipa heidän jo silloin, nähtyään kaikki sisäpuolelta, selvästi
tietävän, että koko tuo kauneus on vain päälle päin sivellettyä
maalausta.
_Plutos_. Siinä tulee avukseni useita seikkoja.
_Hermes_. Mitä?
_Plutos_. Heti kun joku, minut ensi kerran nähtyään avaa minulle ovensa
ja laskee mun sisään,[49] pujahtaa minun perästäni huomaamatta sisään
ylpeys, ymmärtämättömyys, pöyhkeys, röyhkeys, itsepetos ja sen
seitsemän muuta semmoista. Nämä kaikki saa hänen sielunsa valtaansa ja
silloin hän ihailee ihailtamattomia, haluaa kartettavia; ja minua,
kaikkien noiden häneen päässeitten pahusten isää, hän silmittömästi
ihailee, moisten aseenkantajien ympäröimänä, ja ennen hän kärsisi
vaikka mitä, ennenkuin tahtoisi minusta luopua.
29. _Hermes_. Olet niin siloinen[50] ja liukas, oi Plutos, vaikea
pideltävä ja helposti pakeneva; et tarjoo yhtään tukevaa pidäkettä,
vaan niinkuin käärme tai ankerias livahdat sormien lävitse, ennenkuin
arvaakaan.[51] Vaan Penia,[52] hänpä sen sijaan on limakas, tarttuisa
ja helposti kiini pidettävä; hänen koko ruumiistansa[53] kohoilee
tuhatmäärin hienoja koukkusia, joihin heti tarttuu kiinni, jos häntä
lähenee, eikä hän helposti laske ketään itsestään irti. Mutta tässä
jutellessamme on tärkeä seikka meiltä unohtunut.
_Plutos_. Mikä se olisi?
_Hermes_. Emme ole mukaamme ottaneet Thesauroa, jota tässä paraiten
tarvitaan.
30. _Plutos_. Ole huoleti siitä! Hänen jätän aina maan poveen,
tullessani tänne ylös teidän luoksenne; lisäksi määrään, että pysyköön
hän kotona, pitäköön oven lukossa ja älköön kellekään avatko, ennenkun
kuulee minun huutoni.
_Hermes_. No! nyt ollaan siis Attikan rajalla. Tartu nyt takkini
helmaan ja pysy perässäni, kunnes olen tuon takaliston löytänyt.[54]
_Plutos_. Hyvä on, Hermes, että talutat minua. Voisinhan muuten omin
päin harhaillessani helposti joutua Hyperbolon tai Kleonin kynsiin.[55]
Vaan mitä tuo on... ikäänkuin raudan kalskahdusta kiviin?
31. _Hermes_. Kas siinähän Timon kuokkiikin kivistä ja karuista maata!
Kas vaan! Onhan siinä myös Penia ("köyhyys")[56] ynnä Työ, Uutteruus,
Viisaus, Urhous ja koko tuo muu joukko niitä joita komentaa Nälkä ja
jotka ovat paljo paremmat sinun henkivartioitasi.
_Plutos_. Eiköhän siis meidän olisi parasta heti paikalla rientää
matkoihimme. Miestä vastaan, jota moinen henkivartiosto suojelee, emme
saane mitään mainittavaa aikaan.[57]
_Hermes_. Toisin ajatteli Zeus. Älkäämme siis pelkurimaisesti
peräytykö!