HUONE.[1]

1. Aleksander halusi kylpeä Kydnos-virrassa, nähtyään sen olevan

kauniin, kuultavan, vaarattoman syvän, miellyttävän vuolaan, hauskan

uida ja suvenkin aikana viileän, niin ettei hän luullakseni sen

taudinkaan uhalla, johon hän kylvyn johdosta sairastui, olisi pysynyt

siitä erillään. -- Vaan jos joku näkee salin, suurta suuremman,

kaunista kauniimman, valosta välkkyvän, kullasta kuultavan ja

maaluutauluilla komeilevan[2] eikös häntä haluttaisikaan puheita siinä

sommitella -- jos hän muuten tätä alaa harrastaisi -- eikö häntä

haluttaisi siinä loistella ja kunniaa saada, täyttää huone äänellään ja

siten mikäli mahdollista itsekin osaltaan sen kauneutta kartuttaa,[3]

vaan, tyynni katseltuaan kaikki ja ainoasti ihmeteltyään, lähtisikö

pois, jättäen huoneen mykäksi ja sanattomaksi, mitään lausumatta,

ikäänkuin mykkä tai joku suomattomuudesta suunsa sulkenut?[4] 2.

Jumaliste! tuo ei ole minkään kaunomielisen eikä somamuotoisimpia

lempivän tointa, vaan suurta moukkamaisuutta, törkeyttä ja

kauneen-älyttömyyttä[5] noin halveksia herttaisinta ja vieraksua

ihaninta eikä ymmärtää, että oppimattomat ja sivistyneet eivät samalla

silmällä katsele katseltavia, vaan nuo eivät enempää tahdo kuin vaan

yleensä katsoa, kurkistaa ympärilleen, siirrellä silmiään sinne tänne,

töllistellä kattoon heiluttaen kättänsä, ja äänetönnä ihastella,[6]

heiltä kun puuttuu kyky puhua jotain noiden katselmiensa arvoista; vaan

joka sivistyneen silmällä katselee kauneen ilmeitä, eipä hän vaan

luulteni tyydy pelkällä katseellaan korjaamaan sulon satoa,[7] hän ei

jää äänetönnä katsojana kauneutta ihailemaan, vaan hän yrittää mikäli

mahdollista siinä viivähtää ja omalla puheella palkita[8] näkemiänsä,

-- 3. Tuo palkka-vastike ei ole pelkkää huoneen ylistystä -- semmoinen

sopisi ehkä entiselle saarelais-nuorukaiselle,[9] joka hurmaantuneena

ihmetteli Menelaon taloa ja vertaili sen norsunluuta ja kultaa taivaan

ihanuuksiin, hän kun näet ei vielä ollut nähnyt mitään muuta kaunista

maan päällä -- vaan jo loistosuojassa puhuminenkin ja se että hän,

kutsuttuaan kuulijoikseen parhaat, heille esittää näytteen puheistaan,

jo sekin olisi osaltaan ylistystä. Ja ylen hauskaahan tuo toimi

luullakseni oliskin. Aatteleppa! Huoneista loistavin aukenee puheitasi

vastaanottamaan, täynnä puhetta[10] ja harrasta hiljaisuutta[11]

vieläpä itsekin luolien tapaan hiljaa kajahtelee vastaan, matkien

sanoja, venytellen sanojen viimeisiä äänteitä[12] tai paremmin sanoen,

opinhaluisen kuulijan tavoin, se sanottuja muistiinsa teroitellen ja

puhujaa kiitellen siten maksaa hänelle varsin sopivan vaivanpalkkion.

Samoin käy kallioiden,[13] kun ne paimenten huilunsäveliä kajahuttavat:

ponnahtaen takasin palajaa sävelen kaiku sinne mistä se lähti; vaan

oppimaton rahvas luulee jonkun neitosen olevan jossain louhien ja

kallionkolojen keskellä ja sieltä haastelevan vuorien sisältä: hänen

luulevat matkivan laulajien ja huutajain ääniä. -- 4. Minun nähteni

siis huoneen upeus ylentää puhujan mieltä ja kiihottaa sitä sanojen

puoleen, ikäänkuin jos tuo näkykin johtaisi hänelle aatoksia mieleen;

sillä kaiketi silmien kautta sieluun virtaa jotakin kaunista,[14] jonka

mukaan se somistelee sanat ja lähettää ne sitte julki. Vai uskommeko

sota-asun välkkeen ja muodon kiihottaneen Achilleen kiukkua Frygejä

vastaan,[15] niin että hän, kun koetteeksi pukeutui siihen, heti

hurmaantui, yltyi ja siivistyi sota-innon lentoon -- vaan puheenko into

ei kiihtyisi paikkojen kauneuksia myöten? Ja Sokratestapa[16] tyydytti

vainen platanipuun solevuus, ruohoisan nurmen nukka ja kuulakas lähde

lähellä Eilissos-jokea,[17] jo siellä istuen hän naureskeli Myrrinusion

poikaa Faidroa ja kumosi Kefalon pojan Lysiaan puhetta ja kutsui

pariinsa Runottaria ja uskoi heidän tulevan sinne yksinäisyyteen osaa

ottamaan heidän juttuihinsa rakkaudesta, ja vielä kun kehtasikin vanha

mies haastaa neitosia kuuntelemaan poikainrakastelu-seikkoja! Ja näin

ihanaan suojaan emmekö uskoisi heidän kutsumattakin saapuvan? -- 5.

Eikä tämä suoja tarjoo ainoastaan varjoa[18] eikä se mukaile plataanin

kauneutta, ei vaikkapa, jättäen tuon Eilisson varrella kasvavan,

tarkoittaisitkin kuninkaan kulta-plataania; sillä tuo oli vaan upean

rikkautensa takia ihmeteltävä: siinä ei ollut taidetta, ei kauneutta,

ei hauskuutta, ei sopusuhtaisuutta, ei sulorytmiä kultaan yhdistynyt ja

sitä muodostellut, vaan se oli barbarinen näkökappale, pelkkää

rikkautta, katselijain kateus, omistajansa onni. Mitään ylistystä

siihen ei liittynyt, sillä ei Arsakiidit tosi-kauniista väliä pitäneet,

eivät huviksi komeuttansa näytelleet, eivätkä siitä huolta pitäneet

että katselijat heitä ylistäisivät, vaan että he hämmästyisivät. Eivät

barbarit ole kauneen suosijoita, vaan rikkauden mielisiä.[19] 6. Vaan

tämän huoneen kauneus ei noudata barbarilaisen silmän vaatimuksia, ei

persialaista prameilua eikä kuninkaallista korskeilua; se ei kysy yksin

köyhää, alhaista, vaan sivistynyttä katselijaa, semmoista jonka

arvostelu ei ole ainoastaan silmissä vaan jossa joku järjenkin harkinto

seuraa katselun mukana. Sen vaatii huoneen kauneus.[20] Sillä se

kääntyy päivän ihaninta suuntaa kohti -- vaan päivän ihanin ja suloisin

aika on aamu -- ja heti kun aurinko kurkistaa esiin idän rannalta,

huone ottaa sen valoa vastaan avatuista ovistaan ja täyttyy siitä

tulvilleen, jonka vuoksi vanha kansa rakensikin templinsä itää kohti

katsoviksi; edelleen sen pituus, leveys ja korkeus ovat sopusuhtaiset

keskenään, valoaukkojen asema on vapaa ja kutakin päivänhetkeä myöten

sovellettu ja eikö kaikki tämä ole somaa ja kiitettävää? 7. Vielä

sopinee ihmetellä katon liikoihin menemätöntä somamuotoisuutta ja

moitteetonta koristusta, johon ei ole kultaa liioin tuhlailin, vaan

suhdallisen maltillisesti käytetty sievyyden vertaan asti,[21] samoin

kuin siveä ja kaunis nainen kauneuttaan ylentääkseen ei enempää

tarvitse kuin kapeat vitjat kaulaansa, tai halvan kantasormuksen

sormeensa, tai renkaan kellukat korviinsa, soljen tahi nauhan

kiinnittämään hajallisia hiuksiaan, mikä saman verran lisää muodon

somuutta, kuin purppurakaista vaatteen kauneutta. Vaan eräät toiset

naiset, varsinkin rumanpuoliset niistä, laativat pukunsa kauttaaltaan

purppurasta ja verhovat kaulansa kokonaan kultaan, tavotellen tällä

kalliilla komeudella viehätystä ja korvaten puuttuvaa kauneuttansa

ulkokoristeilla; he luulevat näet käsivartensa hempeämmin heloittavan

kun ne välähtävät kullan hohteessa ja jalan epäkaunisten ääriviivain

piilevän kullatun sandaalin suojaan sekä kasvojensa näyttävän

suloisemmilta korujen heijastuksissa katseltuina. Noin nuo; vaan siveä

kotinainen viljelee kultaa vain kohtuullisin määrin ja ainoastaan

tositarpeiksi; eipä hän, luulen ma, häpeisi näyttää kauneuttaan aivan

alastonnakaan.

8. Niinpä siis tämän talon katto, eli pikemmin pää, kauniinmuotoisena

jo itsessään,[22] on senverran kullalla koristettu kuin taivaanlaki

yöllä kauttaaltaan loistelee sinne tänne sirotetuista tähdistä,

kiiltelee hajallaan olevista tulikukista. Jos taivaanlaki olisi

kokonaan tulta, se ei meistä näyttäisi kauniilta, vaan kamalalta. Niin

tuossakin nähtänee että kulta ei ole joutavaa eikä vain silmähuvin

vuoksi muun koristuksen sekaan siroteltu,[23] vaan se välkyttää jotain

suloista lämpöloistetta ja punaa sillä koko huoneen. Sillä kun

päivänvalo kohtaa kultaa ja sen loistoon sekaantuu, leimuaa siitä

yhtymästä kaksinkertainen loiste, jonka säteissä kaikki näyttää kahta

kirkkaammalta. 9. Tämmöisiä on talon yläosat ja harjat, kaivaten

jotakin Homeroa ylistäjäkseen, joka sanoisi sitä "korkeakattoiseksi"

kuten Helenan makuusuojaa tahi "sädeloistoisaksi" kuten Olympoa; sen

muuta koristelua, seinien kuvamaalauksia, värien kauneutta, kunkin

kuvan elävyyttä, säntillisyyttä, totuutta[24] sopisi somasti verrata

kevään kirkkauteen tai nurmen kukkaisverhoon, paitsi että kevät

kukkineen lakastuu, kuihtuu, muuttaa muotonsa, heittää kauneutensa,[25]

vaan tämä (taiteen) kevät on ainainen, sen nurmi ikivihanta, sen kukka

kuolematon,[26] kun näet vaan silmä siihen vajoo, katse sen suloutta

niittelee.[27] 10. Kuka ei näitä näin monia ja eteviä ansioita

ihastellen katselisi tai kuka ei mielisi yli kykynsäkin niiden keskellä

puhua, tajuten aivan häpeälliseksi jos puheen puolesta jäisi

näkemistänsä takapajulle?[28] Mitä viekoittelevinta on näet ihanain

ilmiöiden näkö, ei ainoastaan ihmisille, vaan hevonenkin[29] luulen ma

mieluummin juoksee viettävää pehmeää kenttää pitkin, joka lempeästi

vastaa sen astelua ja vienosti notkahtelee sen jalan alla eikä kovaa

pamahtele kaviota vastaan:[30] silloin oro juoksee täysin voimin ja

kokonaan antautuen nopeutensa valtaan se kilpailee kentän kauneuden

kanssa. 11. Kun riikinkukko astuu niitylle kevään alussa,[31] jolloin

kukatkin versovat esiin, ei tosin suloisempina, mutta, niin

sanoaksemme, kukkeampina ja väripaineeltaan puhtaampina, silloin tuokin

levitellen siipiään ja näytellen niitä auringolle sekä nostaen

pyrstöään ja kohotellen sitä kaikkialle ympärilleen, näyttää hänkin

kukkiansa ja siipiensä kevätloistoa, ikäänkuin jos niitty haastaisi

häntä kilpailuun; siinäpä hän nyt väänneleikse ja prameilee

komeudessaan; ja sitä ihmeteltävämmältä hän siinä näyttää, kun värit

vaihtelevat välkettään, kunne hiljakseen muuttuvat ja vivahtelevat

toisenlaiseen somuuteen. Tämän muutteen alaiseksi joutuu hän varsinkin

niiltä renkailta, jotka hänellä on siipisulkien päissä, kun ikäänkuin

sateenkaari välähtelee kunkin renkaan ympäri: sillä mikä tähän asti oli

vasken väristä, se vähän väipähtäessä kuultaa kullalle, ja mikä

auringonvalossa välkkyi tummansinervänä, se varjostuessa vivahtaa

vihreälle. Näin sulkaverho valon mukaan vaihtelee koristustaan.[32]

-- 12. Että merikin tyvenellä voi puoleensa vetää ja viehättää, sen

sanomattanikin tiedätte; niin, vaikkapa joku olisikin aivan

manterelainen ja purjehdukseen perin tottumaton, mielisi hän kuitenkin

kaikin mokomin astua laivaan, lähteä purjehtimaan, jopa etääntyä

rannasta jos kuinka kauas, etenkin jos hän näkee ilmanhengon vienosti

purjetta pullistelevan ja laivan hiljakseen somasti ja keveästi

liukuvan lainetten pinnalla.[33] -- 13. Niinpä myös tämän huoneen

kauneus voi kehottaa puhetten pitoon, kiihottaa ja elähyttää puhujaa ja

kaikin tavoin varustaa häntä mieltymystä saamahan. Minä ainakin luotan

ja olen ennenkin luottanut noihin ja tähän huoneesen olen tullut

puhetta pitämään sen kauneuden viehättämänä, ikäänkuin jonkin

taikahyrrän tai Sireenin tenhovoimasta, vahvasti toivoen, että jos

puheemme tähänasti olivatkin epäsomia, ne nyt ikäänkuin kauniisen

pukuun verhottuina tulevat kauniilta kuulumaan.

14. Mutta eräs toinen puhe,[34] ei sekään halpasukuinen vaan, kuten

itse sanoi, hyvinkin jalosyntyinen, kesken puhettani tarttuili

sanoihini, -- yritti niitä keskeyttää ja heti lakattuani lausui,

ihmettelevänsä, jos minä luulen kuvilla ja kullalla koristetun huoneen

ihanuuden olevan korupuheitten pitämiselle edullisen ja sitä auttavan;

asian laita on muka päinvastoin. Vaan jos sallitte, astukoon puhe itse

esiin puhumaan puolestansa teidän ikäänkuin tuomarien edessä, miten hän

luulee huoneen halpuuden ja koruttomuuden olevan puhujalle

hyödyllisintä. Minun kuulitte jo puhuvan, joten minun ei siis tarvitse

kahdesti sanoa samaa asiaa; vaan hän astukoon nyt esiin ja puhukoon;

minä olen sillaikaa vaiti ja hiukan väistyn hänen tieltänsä. 15. Näinpä

siis puhe sanoo: Arvoisat tuomarit! edellinen puhuja ylisti tätä salia

laajasti ja laveasti ja kaunisteli sitä sanoillaan; ja minä, kaukana

siitä että häntä tästä moittisin, aion vaan lisätä mitä hän puheestaan

unhotti. Mitä kauniimmalta näet huone teistä näyttää, sitä vähemmin se

näkyy puhujan tarvetta ja tarkoitusta suosivan. Ja ensiksi, koska hän

mainitsi naisia, koruja ja kultaa, niin sallikaa minunkin käyttää

vertausta.[35] Sanonpa siis rikkaan koruston ei lisäävän kauniille

naiselle somuutta, vaan pikemmin sitä vastustavan, kun näät jokainen

hänen eteensä sattuva katselija heti hämmästyy kullan ja jalokivien

hohtoa eikä niiltä muista ihailla naisen ihoa, silmiä, kaulaa,

käsivartta, sormia, vaan jättäen nuo sikseen luo silmänsä karnooleihin,

smaragdeihin, kaulavitjaan tai rannerenkaasen,[36] niin että kaunotar

arvatenkin paheksii kun häntä itseään ei huomata hänen koruiltaan, eikä

katsojat ehdi häntä ihailla, vaan hänen ilmiönsä jää heiltä

sivuseikaksi. 16. Samaa täytyy luulteni sen myös kokea, joka näin

kaunisten taideteosten keskellä ryhtyy puhetta esittämään. Sillä

kaunojen paljoudessa puhe jää huomaamatta,[37] himmenee ja hukkuu,

samoin kuin jos joku toisi kynttilän ja asettaisi sen keskelle isoa

tuliroviota tai näyttelisi muurahaista norsun tai kameelin seljässä.

Tätä on siis puhujan varominen. Lisäksi hänen äänensäkin hämmenee

sekavaksi näin kajeassa ja kajahtavassa salissa puhuessa. Tämä näät

kumisee,[38] ja kaikuu vastaan, puhuu vastaan, jopa kaiullaan vallan

kuulumattomiin painaa hänen huutonsa, kuten sotatorvi tekee huilulle,

jos niitä yhdessä puhalletaan, tahi meri komentajille, kun nämä

aaltojen pauhinassa koettavat soutajille soittaa soudun tahtia.

Väkevämpi ääni voittaa ja heikompi vaikenee. 17. Ja mitä vastustajani

väitti, että kaunis huone kiihottaa ja innostuttaa puhujaa, näkyy se

minusta vaikuttavan perin vastoin.[39] Sepä vaan hämmästyttää[40] ja

pelottaa, hämmentää aatosjuonen ja tekee miehen aremmaksi, hänen

aatellessaan, että kaikkein häpeällisintä on, jos kauniissa paikassa

sanat eivät sukeudu samaan suuntaan. Tämä on ihan ilmeinen skandaali,

samoin kuin jos joku, puettuaan yllensä kauniin sotisovan, sitte pötkii

pakoon muitten edelle, kahta julkisempana pelkurina komeassa

asussaan.[41] Sitä tuo Homeron puhuja myös näyttää minusta harkinneen,

hän kun varsin vähä välitti somasta ulko-asusta, mieluumminpa

kerrassaan tekeytyi aivan typeräksi mieheksi, jotta sanojen kauneus

tuohon muodon rumuuteen verrattaissa tuntuisi sitä arvaamattomalta.

Vaan eipä itse puhujankaan mieli voi olla hyörimättä tuon kauniin näön

ympärillä, josta taas ajatuksen tarkkuus höltyy, tuon katseltavan

vallitessa, puoleensa vetäessä ja estäessä häntä jännittämästä henkensä

huomiota puheesen yksinään. Mikä kumma siis jos hän puhuu tavallistaan

huonommin, sielunsa viipyessä katseltavien ihailussa? 18. Sillä jätän

sikseen sen asian,[42] että kuulijat, tämmöiseen saliin tultuansa,

kuulijain asemesta muuttuvat katselijoiksi, eikä kukaan ole semmoinen

Demodokos tai Femios tai Thamyris, Amfion tai Orfeus puhumaan,[43] että

hän voisi temmata mukaansa heidän mieltänsä katselemasta; vaan

jokainen, kun kerran on kynnyksen yli astunut,[44] hän heti joutuu tuon

kasatun kauneuden virtaan,[45] niin ettei hän ensinkään näy tajuavan

noita sanoja ja tuota esitelmää, vaan vaipuu kokonaan katseltaviin,

jollei hän satu olemaan umpisokea tai yön pimeässä kuuntele puhetta

kuten Areiopagon neuvosto. 19. Ettei sanojen voima pysty taistelemaan

näköä vastaan, sen opettanee myös Sireenien[46] taru pantuna Gorgonien

tarun rinnalle. Edelliset ne näet tenhosivat sulosävelillään

ohipurjehtivia, lumosivat heitä lauluillaan tulemaan luoksensa ja

pidättivät heitä pitkältä; heidän toimensa vaati jotain ajankuluketta,

ja ehkäpä joku myös purjehti heidän sivutsensa, laulusta välittämättä.

Vaan Gorgonien kauneus, ollen tenhoisinta laatua ja kosketellen sielun

arinta kohtaa, heti hämmästytti näkijöitä ja sai heidät sanattomiksi,

eli, kuten taru tahtoo, he kivettyivät ihmetyksestä.[47] Minkä puheen

hän siis äsken piti riikinkukon ylistykseksi, sillä hän vaan puolusti

minun väitettäni, sillä tuon ihanuus ei ole äänessä, vaan ulkonäössä.

Ja jos joku toisi paikalle satakielen tai joutsenen ja käskisi niitä

laulamaan, vaan sitte kesken laulua toisi nähtäviin riikinkukon, joka

olisi aivan vaiti, niin tiedänpä varmaan, että ihmisten huomio

kääntyisi tähän ja he heittäisivät hyvästi edellisten laulun. Näin

vastustamaton näyttää näköperäinen nautinto olevan. 20. Ja jos

tahdotte, tuotan eteenne todistajaksi viisaan miehen, joka heti

todistaa minun kanssani, että silmän näkemät ovat korvan kuulemia

paljoa tehosammat. Ja, julistaja,[48] kutsupa tänne itse Herodotos[49]

Lyxon poika Halikarnassosta; ja sitte kun hän on ollut niin hyvä ja

kuullut jutun, astukoon esiin todistamaan. Sallikaat hänen tapansa

mukaan haastaa Ionian kieltänsä. "Toen tosia tuo hoastaapi teille,

tuomari uroot; ja uskokaa pois mitä hän sanoneekin asiasta, arvellen

että kyllä kuulo ei nävölle piisaa. Korvat neätsen sattuvat olemaan

silmiä epäuskosemmat". -- Siinähän kuulitte vieraan miehen samaa

sanovan että näölle on etusija suotava. Ja syystäkin! Sillä ovathan

sanat[50] "siivekkäitä"; ja samassa kun ne pääsevät ilmi, lentävät ne

tiehensä, vaan näköjen sulous, aina ilmaantuen ja pysyen, viekoittelee

kaikittain katsojaa. 21. Kuinka ei siis näin kaunis ja ihastuttava

huone olisi siinä puhuvalle vaarallinen kilpailija? Vaan pääasiaa en

ole vielä sanonut. Itsehän te tuomaritkin, minun paraikaa puhuessani,

kurkistatte kattoon ja ihailette seiniä ja tarkastatte maalauksia

kääntyen kuhunkin kuvaan päin. Ja älkää sitä hävetkö! Onhan anteeksi

suotava, jos inhimillinen heikkous teidät voittaa, etenkin näin somien

ja vaihtelevain esitysaineitten edessä; Sillä taiteen tarkka

säntillisyys[51] ja historiallisen sisällyksen vanhuuteen yhtyvä

hyödyllisyys on tosiaankin viehättävä ja vaatii sivistyneitä

katselijoita. Ja ettette tuonne katsellessanne kokonaan minua jättäisi,

niin antakaas, minäpä sanoilla kuvailen teille samoja asioita.[52]

Etteköhän ilomielin kuuntele samaa mitä nyt ihmetellen katselette? Ja

ehkäpä vielä kiittänette minua siitä ja annatte minulle etusijan

kilpailijani edelle, koska hän ei esittänytkään niitä eikä siten

kahdenvertaiseksi kartuttanut nautintoanne. Uhkayritykseni vaikeuden te

oivallatte, minun kun ilman värejä, muotopiirustelmaa ja paikkaa on

näin somia kuvia sommitteleminen. Alaston ja väritön on sanojen

kuvaus.[53] 22. Sisään tulijalla siis on oikealla puolen argolilaiseen

taruun sekotettu aithiopilainen kärsimysjuttu: Perseus surmaa

merihirviön, vapauttaa Andromédan ja vähän jälkeenpäin nai hänet ja

lähtee vieden naisen mukanaan; tämä on vain sivuhaarake hänen

retkestään Gorgoja vastaan. Vaan muutamin piirtein on taiteilija

lausunut paljon: neiden kainouden ja pelon -- hän näet ylhäältä

kalliolta katselee taistelua, nuorukaisen lemmenkiihottamaa rohkeutta

ja pedon vastaan-sotimatonta ilmiötä. Ja peto se ryntää kohti harjakset

pörröllään ja kita kamalasti ammollaan, vaan Perseus vasemmalla

kädellään ojentaa sitä kohtaan gorgonpäätä, oikealla hän iskee

miekalla; ja mikäli peto on nähnyt Medusaa, se jo on kivenä, mikäli

vielä on elävää, sitä sirppikalvalla hakataan. 23. Kohta tämän kuvan

perästä on maalattu toinen, oikeutta esittävä näytelmä, jonka

alku-aiheen maalaaja luullakseni on saanut Euripideeltä tai

Sofokleelta; sillä nämä ovat esittäneet samallaisen kuvan. Kaksi

ystävystä, nuorukaiset Pylades Fokiista ja Orestes, jota jo luultiin

kuolleeksi, astuvat esiin linnaan ja tappavat salaa Aigisthon;

Klytaimnestra on jo tapettuna ja makaa pitkänään puolialastonna

jollakin vuoteella, palvelusväki säikähtyneenä, muutamat ikäänkuin

huutavat, toiset vilkaisevat ympärilleen minne pakenisivat. Sen

pieteetin on maalaaja älynnyt, että hän ikäänkuin viitaten tehotyön

jumalattomuuteen luiskahtaa sen ohi esittäen äidinmurhan jo

tapahtuneeksi,[54] kun hän sen sijaan antaa nuorukaisten kauemmin

viipyä avioviettelijän tapannossa.

24. Sitten seuraa somamuotoinen jumala ja hehkeä nuorukainen, ja näillä

joku lemmenleikki: Branchos istuen kalliolla pitää yläällä jänistä ja

leikkii koiran kanssa; tämä näkyy hyppivän ylöspäin häntä vastaan, ja

vieressä seisoo Apollo hymyillen; häntä huvittaa kumpikin: poika joka

leikkii ja koira kun yrittelee. 25. Näiden perästä tulee taas Perseus

toimittaen noita rohkeita tekojaan ennen meripedon surmaa, Medusa jolta

pää leikataan ja Athena suojelee Perseestä. Hän on jo urotyönsä tehnyt,

vaikkei vielä ole nähnyt itse otusta, vaan ainoastaan sen kuvan

kilvessään. Hän tiesi näet rankaisun[56] mi seuraisi todellista näkyä.

26. Ylhäälle keskiseinälle on vastapäätä ovea tehty joku Athenan

templi; jumalatar on valkomarmorista, muoto ei ole sotaisa, vaan

semmoinen kuin sotaisen jumalattaren muoto lienee, hänen rauhaa

viettäessään. 27. Sitten taas toinen Athena, tämä ei kiveä, vaan taas

maalaus. Hefaistos ajaa häntä takaa rakastaen, vaan hän pakenee ja

tämän takaa-ajon johdosta syntyy Erichtonios. 28. Tätä seuraa toinen

vanha kuvaus. Orion sokeana viepi Kedalionia, vaan tämä näyttää hänelle

tietä valoon. 29. Ja Helios (aurinko) ilmaantuen parantaa sokeuden,

vaan Hefaistos Lemnosta katselee tapausta. 30. Sitten Odysseus hulluna,

kun hän vasten tahtoansa sotii Atreidein mukana,[56] saapuvilla ovat

lähetit jo kutsumassa. Ja teeskentelyn toimet kaikki uskottavia:

vaunut, valjastettujen epäsopuisuus, tietämättömyys asioista; kuitenkin

lopuksi lapsi saa hänen teeskelynsä ilmi. Sillä Palamedes aavistaen

asian laidan, sieppaa Telemachon ja uhkaa tappaa hänet, ojentaen jo

miekkaa, ja hulluuden teeskelylle vastineeksi hän teeskelee myös vihaa.

Silloinpa Odysseus peljästyksestä toipuu tervejärkiseksi, tulee isäksi

ja heittää teeskentelynsä. 31. Vihdoin on Medea maalattuna, hehkuen

lemmenkateudesta,[57] hän katselee molempia poikiansa ja miettii jotain

julmaa. Hänelläpä jo onkin miekka, vaan lapsiraukat istuvat maassa

nauraen, aavistamatta mitään tulevaa pahaa, vaikkapa näkevätkin miekan

hänen käsissään. -- 32. Oi tuomarit! Ettekö näe, miten kaikki nämä

houkuttelevat kuulijaa kuulemasta ja kääntävät häntä katselemaan, ja

jättävät vihdoin puhujan yksikseen puhumaan? Ja minä olen ne kertonut,

en siksi, että te, katsoen vastustajaani uhkarohkeaksi, kun hän ehdon

tahdon on heittäynyt niin tukalaan tilaan, tuomitsisitte ja vihaisitte

häntä ja jättäisitte hänen sanoihinsa, vaan pikemmin jotta puuhaisitte

hänen avukseen ja mikäli mahdollista ummessa silmin kuulisitte hänen

sanottaviaan, arvaellen tehtävän vaikeutta. Sillä vaikka hän ei

käyttäisi teitä tuomareina, vaan vieläpä apulaisina, tuskinpa häntä

sittekään voitanee niin arvostella, ettei hän ole tään salin komeuteen

nähden kokonaan sopimatonna esiytynyt. Älkää ihmetelkö, että näin

rukoilen vastustajani puolesta. Sillä siitäpä tahtoisinkin vaan kunniaa

saada, että rakastan tätä huonetta sekä siinä puhujaa, olkoonpa hän

kuka hyvänsä.

Selityksiä:

[1] Tämä sepitelmä on epäilemättä tekijän nuoremmilta ajoilta, jolloin

hän innolla harjotti kaunopuheisuutta, puhetaiturina l. "sofistana"

kulkien maasta maahan esitelmiä pitämässä, joissa taiten sommiteltu,

kaunis, sointuisa sanapuku oli sisällystä tärkeämpi. "Huone" eli "Sali"

on oikea loistokappale tältä alalta. Esitellään upea, taideteoksilla

koristettu sali, ja sitte perin sofistiseen tapaan keskustellaan, onko

tällaisessa huoneessa hyvä puhua, sujuuko siinä puhe puhujalta ja

kuuleeko yleisö mielellään? vai onko päinvastoin? Asiasta puhutaan sekä

_pro_ että _contra_. Meille puhe on tärkeänlainen taiteen historiaan

katsoen.

[2] Omituinen vertaus: ihanan viileä virta jossa uidaan ja komea sali

jossa puhutaan. Kummankin luontoa ja laatua lukuisat epitetit

kaikinpuolin kuvailevat. Figurae: distributio rei & amplificatio per

congeriem (synonymorum) hän tässä kuin myös:

[3] ja [4] ja edelleen. Congeries l. jotenkin samaa merkitsevien sanain

ja lauselmain kasailu valaisee asiaa yhä enemmin. Eipä sanain aina

tarvitse olla synonyymejä, jos ne valaisevat asian eri puolia.

[5], [6] Synonymien kasailua jatkuu tässä ja pitkin matkaa miltei

liikoihin asti. Tätä figuraa Lukianos käyttelee hyvin halusti.

[7], [8] Metafora.

[9] s.o. Telemachos, vrt. Homer. Od:. 4. 44-47 71-75. Usein Lukianos

näin viittailee tuttuihin juttuihin, tai sovittelee esitystänsä

elvyttääkseen siihen pikku-jutelmia.

[10] Puhujan puolesta.

[11] Kuulijain puolesta.

[12] Congeries.

[13] Viljalti vertausta. Kauniit elokuvat elvyttävät esitystä. Oikein

runollisen viehättävältä tuntuu tuo puheen kajahtelu komeassa salissa.

[14] Elävä havainnollinen esitystapa.

[15] Vrt. Hom. Iliad. 19: v. 15-23. Taaskin jutelma vertuukuvana.

Samoin kohta toinen.

[16] Platonin Faidron sisällys lyhyesti mainittu. --

[17] Lukianon maiseman ihanne: varjoisat kukkanurmet puineen ja

lorisevine kirkkaine virtoineen, laululintuineen niin monin paikoin.

Häntä, kuten antiikkia yleensä, viehätti maiseman hiljainen sulous

(amoenitas), ei romantillinen jylhyys ja komeus.

[18] Amplificatio per comparationem.

[19] Aineellinen rikkaus, komeus ja loisto ei ole siltä kaunista, siitä

kun puuttuu taiteen henki, sen sulosointu ja sopusuhta. -- Ainoastaan

sivistys tajuaa taidetta.

[20] Ne eri seikat, joista huoneen kauneus yhteensä syntyy, mainitaan

tällä kohtaa ja vielä edelleen: distributio rei.

[21] Koristuksillakin on määränsä: ne olkoot sopusoinnussa

kokonaisuuden kauneuteen. Tää on Lukianon mielipide muuallakin.

Taideteos kokonaisenaan pääasia, koristeet vain sivuseikkoja. Asiaa

valaisee pari sattuvaa vertausta, vilkkaine, selväpiirteisine

kuvauksineen.

[22] Tasasuhteisten koristusten merkitystä kokonaisuuden kauneudelle

valaisee vielä runollinen vertuukuva. --

[23] Koristeen syvempi esteetillinen merkitys.

[24] Kummatkin taideteoksen pääominaisuuksia. Taaskin vertauksia.

[25] Conger. Synonym. --

[26] ja [27] translationes. "Ei silmä osaa vie". --

[28] Interrogatio rhetorica.

[29] Vertauskuvia taas koko sarja: hevonen, riikinkukko, meri.

[30] Pehmeyden ulko-ilmiöt, concreta pro abstractis.

[31] Mikä väriloisto ja komeus vertauksissa ja kuvissa! Ne ovat

tableaux vivants, todistaen tekijänsä mielikuvitusta. Aate-sisällys

esiintyy aina aistillisissa ulko-ilmiöissään. -- Vertuukuvat on

osakohtiaan myöten suoritettu, ollen itsenäisiä kappaleita.

[32] Tässä riikinkukon-kuvauksessaan, kuten usein muuallakin (vrt.

esim. "Kärpäsen ylistystä"), Lukianos näyttää luonnon-elon kuvailun

lahjaansa.

[33] Kuinka elävästi tääkin kuvailtu? Tähän loppuu vertuukuvat, jotka

vaan tahtovat todistaa pääteemaa: kaunis sali viehättää puhumaan.

[34] Tähän asti on todistettu että näin uhkeassa salissa puheen

täytyy somasti soida, solkenaan sujua. Nyt sofista katselee asiaa

vastakkaiselta kannalta. Astuu esiin toinen puhe, koittaen edellistänsä

kumota. Väittely on tapahtuvinaan tuomarien edessä.

[35] a. Haitta kuulijoihin nähden.

[36] Distributio rei.

[37], [38] Klimax l. incrementum. Obs. vertauksia.

[39] b. haitat puhujaan nähden.

[40] Congeries.

[41] Asiaa valaistaan vertauksilla ja homerisilla esimerkeillä; niin

usein.

[42] Vrt. luv. 15, 16.

[43] Allusio.

[44] Metonymia (concret. pro abstr.)

[45] Metafora.

[46] Exempla homerica et mythologica.

[47] Toinen taide vaikuttaa silmiin, näköaistiin, toinen kuulo-aistiin,

kumpikin eri tavalla, eri voimalla, joka myös riippuu subjektiivisesta

herkkyydestä. -- Kullakin taiteella on oma alansa kuten kullakin

esineellä oma kauneensa. (Quom. hist. 11. 45. 46.) Eri taiteita ei pidä

toisiinsa sekoitella.

[48] Oikeuston palvelijaksi oletettu polisimies.

[49] Runollista mielikuvitusta ei estä tosiolojen mahdottomuudet, ajan

ja paikan rajat. Näin menettelee usein Attikan vanha komedia. --

Tehdäkseen Herodoton ilmi-eläväksi, antaa tekijä hänen puhua omaa

murrettaan. Ehkä meidän Savon murre sopivimmin mukailisi tuon

kieleltään ja naiviselta mieleltään kansan eposta vielä niin lähellä,

seisovan historioitsijan kieltä. -- Obs. Sermocinatio figura.

[50] Homeron mukaan.

[51] s.o. huolekas työnsuoritus.

[52] Näin sukkelasti saa hän syytä kertomaan meille noiden taulujen

sisällystä.

[53] Tämä seuraa vaan siitä että kullakin taiteella on omat alansa ja

rajansa. Vrt. ylemp. Cap. 20 ja Imag. 3. Toisaalta Lukianos ei kiellä

kielellisen esityksen etuja, sillä kun yksistään saa puhtaasti henkiset

asiat täydellisesti lausutuksi. Imag. 23. -- Näiden kuvain originalit

oli Lukianos luultavasti itse jossain nähnyt.

[54] Toisiaan hieno huomio Lukianolta. Maalaus ei saa pääasianaan

esittää rumaa, hellempiä tunteita loukkaavata. Äidin murha on vaan

ohimennen mainittu.

[55] Nim. kivettyminen.

[56] Tarinan mukaan Odysseus ei tahtonut ruveta Troijan sotaan ja

päästäkseen siitä oli olevinaan hullu. M.m. hän valjasti auran eteen

hevosen ja härän ja alkoi kyntää.

[57] Kreusaa, Iasonin uutta morsianta kohtaan.