Hämeenlinnassa,
Hämeen Sanomain Osakeyhtiön kirjapainossa,
1891.
Lukianon elämä ja kirjallinen toimi.
[Apukeinoina on etupäässä käytetty: Essai sur la vie et les oeuvres de
Lucien, par _Maurice Croiset_, Paris 1882. Ausgewählte Schriften des
Lucian erklärt von _J. Sommerbrodt_. Berlin 1872. _E. Motz_, Lucian als
Aesthetiker, 1875.]
Toinen vuosisata Kristuksen jälkeen oli alkanut. Mahtava Rooma oli
valtansa alle pannut koko silloisen tunnetun mailman. Kreikan
kirjallisuuden kultainen kukoistus oli jo aikoja sitte kuihtunut,
mikäli Kreikan valtiollinen itsenäisyys oli mennyt, sen kansallishenki
sammunut. Mutta vielä puhuttiin kreikan kieltä, vielä eli kreikkalainen
sivistys laajalti Kreikassa ja Itämailla niillä seuduin ja niiden
kansojen keskellä, jonne Aleksanteri Suuren valloitusretket olivat
tuota kieltä ja sivistystä levittäneet ja jotka sitten olivat olleet
Aleksanterin jälkeen perustettujen hellenistisien valtakuntien alueita,
Itse Roomassakin tuota sivistystä suosittiin, sillä olihan Rooman
kirjallisuus pilkin mittansa kehittynyt ja varttunut kreikkalaisen
esikuvia noudatellen. Vieläpä kreikkalainen kirjallisuus alkoi
myöhäistä jälkikukoistustaan rehotella keisarien semmoisien kuin
Hadriunin, Antoninon y.m. sitä suosiessa. Tältä ajalta, 2:lta, 3:lta ja
4:ltä vuosisadalta, on Kreikan kirjallisuuden historiassa nimiä
semmoisia kuin historioitsijat Plutarchos, Josefos, Dion Kassios;
maantieteilijät Strabo, Ptolemaios, Pausanias; grammatikot Apollonios
ja Herodianos; filosofit Plotinos, Porfyrius, sofistat Dion
Chrysostonios, Filostratos, Aelius Aristeides; romaanikirjailija
Iamblichos y.m. Etenkin oli retoriikka ja sofistiikka sen ajan
mielitieteitä ja taiteita. Edellinen opetti puhetaidon teoriiaa,
jälkimmäinen esitti sitä käytännössä. Varsinaista käytöllistä
merkitystä puhetaidolla tosin ei enää paljokaan ollut, sittekun
valtiollinen puhe, kansanvaltaisen hallitusmuodon lakattua, oli
vaiennut; oikeustojen edessä tosin vielä puheita pidettiin, mikäli
rikollisia syytettiin tai syytettyjä puolusteltiin, mutta sekin oli
vaan varjo entisestään. Sitä korkeampaan kunniaan kohosi koru- eli
loistopuhe, joka tarkoitti vaan kuuntelijain huvittamista loistavan
kauniilla esitystavalla ja puhujan maineen saamista. Puheitten aine ja
sisällys oli muodon rinnalla vähäpätöisempi asia. Olivatpa aineet usein
naurettavan joutaviakin, kun esim. joku puheessaan kiitteli savua tai
välipää-kuumetta tai jalansärkyä t.m.s. Ja jos aineet olivatkin
tärkeämpiä, ei niitä juuri koskaan otettu tosi-elämästä, eikä ne
käsitelleet päivän kysymyksiä, vaan ne olivat teennäisiä harjotelmia
jumalaistaruston ja vanhan historian aloilta, tahi käsittelivät ne
siveysopillisia lauselmia, paradoksi-väitteitä, sananlaskuja, tahi
kertoilivat jotain taide-esinettä j.n.e. (Kuluneimpia oli
deklamatsioni tiranneja vastaan.) Aineesta siis vähä väliä, kun sitä
vain osattiin somasti ja sujuvasti esitellä. Sepä vasta mestari, ken
osasi valmistelematta, suoraa päätä puhua jostain kuulijain hänelle
esittämästä aineesta. Eikä siinä kyllä, että puhuja selvästi ja
somasti, sointuvissa sujuvissa lauseissa kehitteli aineensa
aatteellista sisällystä; hänen tuli lisäksi kasvojen ja käsien
liikkeillä, äänen askelmääräisellä nousulla ja laskulla ja vienoilla
värähdyksillä osotella puheen sisällystä ja vaihtelevia tunteita
vienoimpia sävyjä myöten. Hänen tuli olla yhtaikaa puhuja ja
näyttelijä. Elävästi kuvailee Lukianos tämmöistä puhujateikaria
"Puhujain opettaja" kirjassaan. -- Tätä puhe-urheilua aikakausi siis
suuresti suosi, ja kaikkialla missä nuo "sofistat" matkoillaan
esiintyivät, kokoontui ihastunut yleisö heidän esitelmiänsä kuulemaan
ja he saivat runsaasti mainetta ja rahaa saaliikseen. Suurissa juhlissa
ei saanut puhujia puuttua. Niissäpä he usein keskenään kilpailivat
palkinnoista ja yleisön suosiosta. Etenkin toimi ja liikkui heitä
runsaasti isoissa kaupungeissa, Atheenassa, Smyrnassa, Efesossa,
Antiochiassa y.m. Siellä oli varsinaisia reetorikouluja; ja Atheenaan
ja Koomaan oli keisarit asettaneet jonkinlaisia valtion palkkaamia
kaunopuheisuuden professorinvirkoja. Kummako siis, että kaikki
lahjakkaat miehet pyrkivät tälle uralle, joka lupasi heille kultaa ja
kunniaa! Sofistain joukkoon on Lukianoskin alukseen luettava.
Hän syntyi noin 120 j.Kr. Syrian Samosatan kaupungissa, kieleltään ja
syntyperältään syrialaisena. Sivistys teki hänestä kreikkalaisen
kieleltä ja mieleltä -- syrialaista perua oli vain ehkä hehkuva henki
ja vilkas mielikuvitus. Lapsena pantiin hän enonsa oppiin tullakseen
kivenhakkaajaksi, mutta tähän toimeen hän pian suuttui -- ja hän sai
jatkaa koulunkäyntiänsä, oppia tieteitä, jotka -- niin hän uneksi --
avaisivat hänelle puhujan, sofistan valoisan uran, josta hän saisi
mainetta, arvoa, rikkautta, onnea. Ahkerasti hän opiskeli. Hän oppi
puhetaidon kaikki säännöt, temput ja juonet, samalla kuin hän täydensi
tieteellisen kasvatuksensa; sillä puhujalta vaadittiin varsin laajat
tiedot klassillisessa kirjallisuudessa, jonka aatteilla ja aineilla
hänen tuli yhtenään puheitaan mehustaa ja elähyttää. Näin Lukianos
kiipesi aikansa opin ja sivistyksen kukkuloille. Hän omaksui täydelleen
klassillisten kirjailijain kielen ja oppi heiltä tuon omituisen hienon
ja soman esitystapansa.
Näin täysin varustettuna alkoi hän sofistan ammattia harjotella, pitäen
puheita tuomarien ja oikeustojen edessä sekä koru-esitelmiä suuremmalle
yleisölle. Noin 25-vuotisena hän Rooman matkalla tapasi erään Nigrinus
nimisen tietoviisaan joka aluksi teki häneen syvän vaikutuksen. Kaikki,
mitä hän tähän asti oli pitänyt suurena ja haluttavana -- rikkaus,
kunnia, maine, valta, elonnautinto -- alkoi hänestä tuntua tyhjältä.
Valoisampi siveellinen mailma alkoi häntä houkutella, filosofia avasi
hänelle templinsä, ja hän oli vähällä astua sisään -- mutta vielä se
jäi häneltä tekemättä. Ei ollut niin helppo irtauda uralta, jolla hän
tähän asti oli hyvästi menestynyt. Ehkäpä häntä siinä myös pidätti
rakkautensa taiteesen, joka läheisesti liittyi retoriikkaan -- molemmat
kun harrastavat kauneutta.
Taiteen jaloja teoksia hän oli saanut ihailla Ionian ja Kreikan
kaupungeissa, ja nepä epäilemättä suuresti kehittivät hänen
kirjailijalahjojaan. Tästä hänessä vilkastui mielikuvituksen into,
varttui tuo plastillinen, helein värein loisteleva tyyli, joka luo
ajatukset ilmi eloisiksi, tuo vienon somuuden vaisto joka karttaa
liikoja -- kaikki nuo avuja, jotka antavat Lukianolle arvoisan sijan
Kreikan kirjallisuudessa. Sofistana Lukianos siis vielä matkusteli
esitelmiä pitäen, taidollaan loistellen, mainetta ja rikkautta
korjaten. Tuommoiset matkat ovat sen ajan sivistys-oloissa verrattavat
meidän aikamme tapaan, että laulajat ja muut taiteilijat matkustelevat
taitoansa näyttelemässä tai kirjailijat esitelmiä pitämässä. Onhan
maine välttämätön menestyksen ehto näille niinkuin se oli noillekin.
Niinpä Lukianos siis tavataan matkoilla ensin Kreikassa, sitte
Italiassa, jossa hän piti esitelmiä kreikkaa osaavalle hienommalle
yleisölle (latinaa hän ei liene osannut). Muuten Rooma ei näy häntä
suuresti miellyttäneen: häntä iljetti sikäläiset paheet ja kurja
siveellisyyden tila, jonka mätää ja turmelusta sivistyksen loistava
ulkokuori ei saanut peitetyksi (kats. Nigrinus; De mercede conductis).
Siite Lukianos ulotti matkansa Galliaan asti, jossa hän jonkun aikaa
toimitti julkisen retoriikan-opettajan virkaa. Sitte tapaamme hänet
taas kotonaan Syriassa noin v. 160, samaan aikaan kuin käytiin sotaa
Parthilaisia vastaan. Antiochiassa, jonka ihana luonto häntä miellytti,
asui hän muutamia vuosia, kunnes hän v. 161 perheineen muutti asumaan
Aiheenaan, jonne hän jo kauvan oli halunnut. Täällä hän viihtyi
oivallisesti. Täällä vallitsi henki joka häntä miellytti: tapojen
yksinkertaisuus, individualisen ajatuksen vapaus, aatteellinen henki,
sivistyksen ydin, eikä vaan sen kiiltävä kuori, kuten Roomassa,
älyllisen etevyyden valta (Demonax, Nigr.) --- arvokas perintö niiltä
ajoin jolloin sen suuret runoilijat, puhujat ja ajattelijat korkealle
kohottivat henkisen sivistyksen lippua. Atheenalaiset olivat vieläkin
herkkiä huomaamaan kaikkea kaunista, älykästä, viisasta, jopa
naurettavaakin. Ei, "Attikan suola" vieläkään ollut kirpelyyttänsä
kadottanut. Eipä yleinen siveellinen turmelus, jonka mätätautia koko
pakanamailma poti ja jonka vasta kristinusko paransi, ollut heitäkään
säästänyt; suhteellisesti näkyy kuitenkin siveellisyys olleen täällä
paremmalla kannalla kuin Roomassa. Senkin vuoksi Lukianos täällä
paremmin menestyi (ks. Nigr.), ja täällä hän tapasi runsaasti tuota
hienoa ivailua ja ja sukkelapuheisuutta, jota hän itse suuresti
rakasti.
Näissä oloissa Lukianon henkinen näköala laajeni -- ja hän pääsi
täydelleen vapaaksi retoriikan kahleista. Mitäs noista tyhjistä
ilmalinnoista, joista todellisuuden vankka pohja puuttui! miksi puhua
teennäisistä aineista, kun tosiolot tarjosivat niin runsaasti
tosiaiheita! Todellisuutta, olemuksen perusteita Lukianos päätti ruveta
tutkimaan, ja kävi siis käsiksi filosofiaan. Vaan eipä tämäkään
jäykkine oppisäädelmineen kauan tyydyttänyt hänen vapaamielistä
henkeään. Paitsi sitä alkoi hän pian inhota filosofeja itseänsä, joiden
elämä ei ensinkään ollut sen kauniin opin mukaista, jota he
saarnaelivat. Nuo filosofit kyllä kauniilla sanoilla ylistelivät
hyvettä, sielun jaloutta, siveellistä etevyyttä sekä halveksivat
kaikkia ulkonaisia etuja, rikkautta, mainetta, elonnautintoja, jota
varten he esiintyivätkin ryysyvaatteissa, ulko-asultaan aivan
siivottomina -- mutta siihenpä se kaikki supistuikin. Tilaisuuden
tarjoutuessa orjailivat he halpoja himoja ja haluja, olivat hävyttömän
ahnaita, lihallisia, juomareita, saaliinhimoisia, imartelivat, rahaa
saadakseen, rikkaita, olivat keskenään kateellisia, riitaisia,
itserakkaita. Kun Lukianos nyt kirjoissaan alkoi kaikkea tuota
ulkokullaisuutta ja siveellistä mätää paljastella, ivan ja pilkan
pistävillä aseilla valefilosofeja ahdistaa, sai hän heistä katkeria
vihamiehiä. [Croiset luulee Lukianon tarkoittavan kuvauksillaan
määrähenkilöitä, joita silloiset Atheenalaiset kyllä tunsivat, ehkä
semmoisia kuin Thesmopolis, Aguthokles, Hetoimokles, Damis, Julius
Pollux y.m.] Erittäin vihasivat häntä Kyynikot, mutta näitäpä hän
enimmin härnäilikin. Kuvaava on Peregrinus nimisen kyynikon juttu. Tämä
kuuluisa haaveksija poltatti itsensä juhlallisesti roviolla kuoliaaksi
Olympiassa äärettömän ihmisjoukon nähden v. 169. Kyynikot ylistivät
veljeänsä marttiiraksi, joka tällä vapaaehtoisella sankarinkuololla
muka todisti olevansa kaikkia kipuja, jopa kuolonkin kammoa ylempänä.
Vaan kun Lukianos todisti, että tuo sankarinkuolema oli vaan hulluuteen
asti yltynyttä kunnian himoa, niin siitäkös kyynikot hurjistuivat.
Nyt oli Lukianos kirjailija-alansa löytänyt: se oli tapojen,
siveysolojen, ihmisluonteen himojen, haaveitten, oikkujen,
taikaluulojen kuvailu ja ivallinen arvostelu. Tällä alalla hän sitte
pääasiallisesti pysyi, vaikka kirjoitustapa kyllä muutteli muotojaan
mikäli hän laski mielikuvituksensa irremmälle. Teoksia seurasi nyt
nopeasti peräkkäin ja hän saavutti suurta menestystä yleisön puolelta.
Lopulla ikäänsä Lukianos taas lähti matkoille, mainettaan ja
kukkaroansa kartuttamaan. Vihdoin hän sai korkean keisarillisen
virkamiehen paikan Egyptissä, jossa vielä jatkoi kynäilyään entiseen
suuntaan. Hänen arvellaan kuolleen noin 200 j.Kr. Commodus keisarin
hallitusaikana.
* * * * *
Lukianon nimellä on säilynyt noin 80 teosta, joista kritiikki kuitenkin
epäperäisinä erottaa lähes 30. Näitä tulisi meidän nyt nimeltään ja
sisällykseltään mainita; kyhäyksemme ahdas ala ei kuitenkaan salli
tässä kohden täydellisyyttä. Mainitkaamme vaan tärkeimmät teokset.
Kirjaintekijän oma kehitys vaiheineen asteineen määrää myös teosten
luokittelun.
1:nen ryhmä sisältää siis nuoruuden teokset, jotka syntyivät silloisen
retoriikan vaikutuksesta, jolloin Lukianos itse harjotteli sofistan
tointa. Tämä aikakausi kestää siis siihen asti kuin hän noin 40:n
vuoden ikäisenä siirtyi Atheenaan. Näissä teoksissa on usein esittelyn
aiheena joku moraalinen thema, historiallinen tapaus tai itsessään
aivan vähäpätöinen aine. Semmoisia ovat _Tirannintappaja; Phalaris I ja
II; Kärpäsen ylistys_ (Suomennettuna Pedag. Tidskriftin n:ssa 1, 1891
"Muinais-aikainen esitelmä" kirj. K. Forsman), varsin sievä jutelma;
_Isänmaan ylistys; Hippias; Huone_, josta vasta enemmin; _Ambra_,
matkamuistelma Pon seuduilta; _Dipsades; Unelma_, jossa hän unelman
muodossa esittää elämäkertaansa; _Kuvat_, jossa sofistain tapaan
kaunista naista ylistellään vertaamalla häntä etevimpiin taideteoksiin
-- tärkeä taidehistoriallisessa suhteessa, samalla kun se todistaa
tekijänsä hienoa taiteenälyä; _Kuvien puolusteeksi; Anacharsis_, jossa
vuoroon puolustellaan ja vastustellaan voimistelun merkitystä
kasvatukselle; _Toxaris_ eli ystävyydestä; _Ei ole panetteluja
uskominen; Kuinka on historiaa kirjoittaminen_, oivallinen esitelmä,
joka ensin näyttää kuinka historiaa ei saa kirjoittaa -- ei saa omia
johtajia liioin ylistää eikä vihollista mustaksi maalata, vältettäköön
tarujuttuja, asiallisia virheitä ja sotkua, ei saa orjallisesti matkia
Thukydidesta y.m. -- ja sitten vaatii historioitsijalta valtiotieteen
tuntemista, selvää elävää esitystapaa, puolueettomuutta; _Nigrinus_ eli
filosofien tavoista; y.m. Nämä eivät ole tyhjiä deklamatsioneja, vaan
niissä tavataan älyää ja pontevuutta, jopa usein jo sukkelaa ivaakin.
Sen lisäksi Lukianos jo muutamissa alkaa kääntää selkänsä sofistiikalle
ja hakea todellisempaa pohjaa. Hän tutustuu Platonin filosofiaan,
pyrkien olemusta todellisemmin käsittämään. Vaan jos hän toivoi sillä
tiellä löytävänsä tyydytystä ja onnea, niin pian hän huomasi
pettyneensä. Tämän tunnustuksen lausuu hän _Hermotimos_ kirjassaan,
jossa hauskasti jutellaan filosofien opeista ja dogmeista, joita tekijä
ei hyväksy.
Tämä kirjoitelma sopii siis 2:sen sarjan alottajaksi. Aiheet on
todellisuudesta otettu, mutta mielikuvitus ei vielä lentele korkealle.
Tässä Lukianolle selveni hänen alansa -- tapojen ja olojen
satiirillinen arvostelu. Sen alaiseksi filosofit ensiksi joutuivat.
Samaan suuntaan käy sitte _Parasiitti_ l. Norkkovieras, _Valheen
ystävä_ ja _Vieraspidot_, kolme tapain kuvaelmaa, täynnä sukkelaa
ivaa ja purevaa pilkkaa, jolla eräitä epäkohtia tarkastellaan.
Vieraspidoissa filosofit, nuo muka malli-ihmiset, joutuvat
tukkanuottasilla ja siinä ne kaikki, stoalaiset, akademilaiset,
peripateetikot y.m. ottelevat yhdessä sekamelskassa. Toinen kohta
kuvailee oivasti filosofien herkkusuisuutta ja ahmivaisuutta. Hyvin
perehtynyt kun Lukianos oli klassilliseen kirjallisuuteen, alkoi hän
siitä etsiä mallia ja esikuvia esitystavallensa. Siksi sopi hyvästi
n.s. "keskimmäinen" ja "uusi Attikan ilvenäytelmä" (Antifanes,
Menandros), jotka niinikään olivat tapojen maalailua ja sen lisäksi
noudattivat säyseämpää kuvausvoimaa, samoin kuin Lukianoskin vielä.
Tältä alalta on myös _Dialogi meretricii_.
3. Kerran ivan ja ilveilyn tielle päästyään edistyy Lukianos siinä
edistymistään, ja uutena momenttina tulee entistään vilkkaampi
kuvituskyky. Tässä on nähty vaikutusta erään Menippos nimisen
kyynillisen filosofin puolelta, jonka keksimä n.s. "satira Menippea"
vivahti samaan suuntaan. Tekijä jättää todellisuuden jokapäiväiset,
olot ja liikkuu haave-ilmoissa, josta hän kyynelisen filosofin silmällä
syvemmälti voi tarkastella ihmisen elin-ehtoja ja tarkoitusta ja sen
johdosta vapaammin ilveillä olevia oloja ja henkilöitä. Tätä mielialaa
ja henkeä lausuu seuraavat kirjoitukset: _Nekyomanteia_, keskustelma,
jossa Menippos käy manalassa elon ongelmoita selville saamassa, syntyjä
syviä tiedustamassa; _Vainajien keskustelut_, sekin uskonnollista
puolta kosketteleva, näyttää miten ihminen manalassa riisutaan aivan
paljaaksi: kaikki mikä hänelle täällä oli suurta ja hauskaa, valta,
voima, komeus, loisto, rikkaus, ei maksa siellä mitään; ainoastaan hyve
antaa hänelle arvoa; -- _Kronon kirjeet, Kronosolon_ esittelevät
maallisen tavaran epätasaista jakoa ja siitä aiheutuneita, usein
naurettavia epäkohtia. Sitte seuraa sarja teoksia, joissa fantastisen
sommittelun kehissä ilmaantuu epäilijän henki, laskien pilan alaiseksi
kansan uskontoa, jumalaisopin heikkoja kohtia. _Ikaromenippos_, jossa
Menippos Ikaron siivillä singaiseksen taivaasen kysymään Zeus isältä
tarkempia tietoja tään mailman menoista, näyttää, mihin naurettavan
mielettömiin johtopäätelmiin joudutaan otaksumalla kaitsentoa, joka
pitää ihmisten tuhansista pikkutouhuista huolta. Samaan suuntaan käyvät
_Kumoon-todistettu Zeus, Jumalien keskustelut, Merikeskustelut,
Kronon-juhla_. Ensinmainitussa Zeus pannaan pahaan pulaan nokkelilla
kysymillä: "Jos muuttumaton kohtalo hallitsee, mitä tointa sitte on
jumaloilla? ja mitä hyvää uhreista ja rukouksista?" Zeus vastaa:
"jumalat panevat kohtalon päätökset toimeen, uhrit ovat heikomman
kunnioitus mahtavampaansa kohtaan." "Kuinka kunnioittaa jumalia, joissa
ei ole pyhyyttä vähääkään, jotka ovat haureellisia, toraisia j.n.e.? Ja
jos välttämätön kohtalo vallitsee, niin eihän ihminen silloin ole
edesvastuun-alainen?" Zeus suuttuu eikä voi vastata mitään. -- Muissa
taas ivataan ja pilkataan jumalaistarujen epäsiveellisiä ja naurettavia
puolia; jumalat istuvat syytettyjen penkillä, heitä moititaan ankarasti
ja purevalla ivalla heidän monista ilkitöistään, julmuudesta,
siveettömyydestä j.n.e. Zeus ja Kronos koettavat puolustella itseään,
mutta Prometheus on ankara asianajaja, ja nolosti edelliset selviytyvät
jutusta. Tarujen ja runojen aiheella luopi Lukianos vilkkaita
draamallisia kohtauksia, tapauksia jumalien arkielämästä, joissa nämä
esiintyvät koomillisessa valossa. Niissä puhaltaa aina satiirin viima,
varsinkin kohdaten Zeuksen monia lempiseikkailuja. -- Vilkkaan
mielikuvituksensa vuoksi mainittakoon tässä myös _Tosihistoria_, joka
terveen järjen kannalta sukkelasti ivaa runoilijain ja muutamien
historioitsijain hullunkurisia rosvojuttuja; Lukianos parodioitsee
näitä keksimällä ja vakaalla naamalla muka totena kertoillen vielä
kahta kummallisempia ja mahdottomampia seikkoja.
4. Vielä ylemmäs Lukianon satiirinen fantasia ponnahtaa, kun hän yhä
selvemmin rupee Attikan vanhaa huvinäytelmää, Aristofanesta ja
Eupolista, mukailemaan. Tähän asti on vaan pari kolme henkilöä
keskenään jutellut, vaan nytpä näkymölle astuu niitä koko joukko ja
toiminta käy yhä vilkkaammaksi, yhä enemmin draaman tapaan. Tekijän
keksintö on entistään rohkeampi, nerokkaampi. Tarkoitus selviää
selviämistään. Tämmöisiä ovat: _Tiranni_, joka ijäisyyden valossa
punnitsee ihmiselämän eri kohtia ja tiloja; niinpä Charon nauraa
Hermestä, jonka niskalle tuhansia pikkutoimia sälytellään. _Kukko eli
unelma_, keksinnöltään hauska ja sukkela, parantaa rikkautta himoavan
Mikyllos suutarin siitä kivusta. (Mainio sivukohtaus on tässä, kun
sairas Thesmopolis ei anna taudin estää itseään tulemasta filosofin
velvollisuutta tekemään herkkupöydässä!). Elävästi sommiteltu on myös
_Charon_; siinä Charon ja Hermes korkealta vuorelta katselevat sitä
ihmis-himojen, halujen, puuhien ja touhujen tohinaa joka kaikessa
pienuudessaan ja turhuudessaan vilisee täällä alhaalla. Siveyttä ja
uskontoa käsittelevät puolittain ivaten dialogit: _Prometheus_, joka
terveen järjen nimessä soimaa Zeusta ja puolustaa omantunnon oikeutta
noita vanhoja mörköjuttuja vastaan, samalla kun hän Zeuksen käskystä
naulataan kiinni Kaukason kylkeen; _Jumalien kokous; -- Zeus
murhenäyttelijänä_, jossa kaksi filosofia väittelee jumalain
kaitsennosta ja jumalat koomillisessa mielenjännityksessä kuuntelevat
odottaen väittelyn loppupäätöstä. Epikurolainen kumoo vastustajansa, ja
Zeus on täytenä nollana noita kapinoivia vapaa-ajattelijoita vastaan.
Toisissa kirjoitelmissa Lukianos panee filosofit kovin
ahtaalle. _Vitarum audio_, draamallista eloa uhkuva, koomillinen
huutokauppa-kohtaus, jossa Hermes myytäväksi tarjoo kaikenlaisia
filosofien edustamia ja ylistämiä elämiä. Tätä menettelyä puolustaa
sitten kappale _Kalastaja_, jossa fantastisella kalastuskeinolla oikeat
ja väärät filosofit erotellaan toisistaan. Samaa henkeä puhuu
_Kaksinkertainen syytös_, jossa Lukianos puolustaikse sekä filosofiaa
että retoriikkaa vastaan ja samalla moittii kumpaakin, toista siitä
että filosofit ovat niin riidanhaluisia, sanansaivartelijoita,
itsepäisiä, toista siitä että se on veltostunut, ettei siinä ole sitä
pontta ja perää kuin esim. Demostheneen aikoina, että se kähertelee
tukkaansa ja maalaa poskensa erästen naisten tapaan; siitäpä sille
kerttyykin sulhoja jotka juovuspäissä sen ovella jyristävät...
_Peregrinon kuolema_ ja _Pakolaiset_ pilkkaavat, semminkin jälkimmäinen
kyynikkoja ("koirafilosofeja"): he ovat muka ottaneet vaan koirien
pahat tavat -- haukkuvat, ovat nälkäisiä ja hävyttömiä, hännittelevät
niitä keiltä tietävät herkkupaloja saavansa --, mutta koiran hyvät
puolet, valppaus, uskollisuus, on heiltä jäänyt huomaamatta.
_Toivomukset_ -- mikä toivoo mitäkin: rahaa valtaa y.m., mutta toiveet
on vaan unelmia -- todistaa rohkeaa mielikuvattia, mutta iva on jo
väljähtynyt. _Timon'ista_ vasta enemmin.
Lopuksi on vielä useita kirjoitelmia joita on vaikea tarkalleen
ryhmitellä. Semmoisia ovat m.m. _Oppimatonta monien kirjain haalijaa
vastaan_, sapellinen hyökkäys; _Puhujain opettaja_, jossa sofistat ja
reetorit (Pollux?) saavat selkäänsä; _Lexiphanes_, ivailu attikistain
sanansaivartelua, vanhentuneitten tai teeskeltyjen sanain ja
sananparsien tavottelua; -- _Palkatut_ on satiiri filosofeja vastaan
jotka matelevasti orjailevat rikkaita Roomalaisia, muuten Lukianon
paraimpia kappaleita.
Lopulla ikäänsä Lukianos tyyntyi ja valeli niukemmalta satiirin sappea.
Merkittäköön kaksi elämäkertaa, ja niissä kaksi vastakohtaa _Demonax_,
Lukianon ystävä, ihmisen ja filosofin malli, siveellinen, vakaa,
vilpitön, ja _Alexander l. vale-profeetta_ petturi ja ulkokullattu. --
Muut vähäpätöisemmät kirjaset jääkööt mainitsematta.
Näiden monien teosten sisällykseen olemme vain muutamin sanoin
saattaneet kajota. Mutta niiden kehissä liikkuu vilkkaassa vilinässä
kokonainen mailma, koko silloinen aika sivistys-oloineen, omituisine
ilmiöineen ja epäkohtineen, jotka tarjosivat rikasta aihetta
Lukianon moisen kritikoitsijan terävälle kynälle. Antiikin loistava
sivistysmailma on hajoomaisillaan, uuden hengen viimojen puhaltaessa.
Millä mielin Lukianos tätä näkee? Hän huomaa ajan potevan kuolintautia,
mutta lääkettä hän ei siihen keksi eikä juuri haekaan. Ainoa keino
olisi kenties palata entisiin ihanteihin -- mutta se oli mahdotonta,
historian pyörää ei voi takaperin vierittää. Siis jäi hänelle vaan
toimeksi katsella tuota häviötä, paljastaa aikansa paheita ja vammoja,
irvistellä niitä.
Hänen kantansa on kieltoperäinen, melkein pessimistinen. Niinpä ensin
filosofiassa. Hän ei liity mihinkään filosofiseen lahkoon tahi
katsantokantaan, sentähden että kaikki dogmit ja oppirakennelmat
yleensä ovat hänelle vastenmieliset. Mitäs noista mietiskelyistä, jotka
häälyvät pilventapaisissa taika-ilmoissa tavotellen metafyysillisiä
meille vallan hämäriä asioita, joiden perille emme kuitenkaan tässä
elämässä voi päästä! Älkäämme menkö edemmäs kuin pohjaa tuntuu jalkojen
alla. Lukianon silmä ei siis kannata kauas, ei ilmiömailmaa ulommas.
Hän on tavallaan epäilijä tai, paremmin sanoen, hänen kantansa on n.s.
terve järki, bon sens, joka ei pyri kaukomaille hämärille. Ihmismailma
oloineen -- siinä hän pysyy ja sitä hän sitä tarkemmin tähystelee.
Yksityisiä aatteen leimauksia, sattuvia havaintoja ja mietelmiä hänellä
kyllä ehtimiseen tavataan, mutta ei mihinkään oppikaavaan
järjestettyinä. Hänen terävää käytöllistä älyänsä säesti vilkas
kuvitusvoima ja tarkka silmänsä, jolla hän heti keksi koomillisuutta.
Tämmöiselle hengelle tarjosi tapain kuvailu, semminkin noin
monimutkaisena, jos jotakin siveellisiä vammoja potevana ja kummia
uhkuvana aikana, kiitollisen alan. Siinä hän tahtoi etupäässä puolustaa
terveen ihmisjärjen oikeutta, rohkeasti puolustaa totuutta, luontoa,
kauneutta vastoin kaikkea mielettömyyttä, taika-uskoa, valhetta ja
ulkokultaisuutta.
Muuten on L:n kanta tässäkin negatiivinen. Jos epikurolainen sanoi:
nauti! stoalainen: kärsi kaikkea hyveen tähden! kyynikko: halveksu
loistoa ja kunniaa ja kaikkia! --- niin Lukianos puolestaan ei
ehdottomasti hyväksy sitä eikä tätä, hänpä vaan moittii niin toisen
kuin toisenkin liiallisuuksia ja yksipuolisuutta, samoin kuin hän
yleensä naureksii ihmisten monenlaista turhuutta ja hulluutta.
Todellisuus ei täytä ihania onnen unelmiasi, soukenna siis siipesi
ajoissa! Totu katsomaan elämää semmoisena kuin se todella on. Älä
kiinnitä sydäntäsi mihinkään, vaan pysy individualisesti vapaana! Näin
Lukianos saarnaa. Oppi ei ole uusi, mutta uusi oli se hauska, tenhoisa
muoto, jossa Lukianos antaa aatteilleen lihaa ja verta.
Sanotun johdosta saattaa jo arvata Lukianon _uskonnollisen_ kannan.
Kansan polytheistinen uskonto siveyttä loukkaavine, naurettavine
taruineen ei hänessä voinut herättää kunnioitusta: päinvastoin näitä
jumalaisjuttuja hän juuri myrkyllisimmin pilkkaa, irvistää ja ivailee,
kuten useat hänen kirjoituksensa jo meille näyttivät. Taika-uskoa hän
sydämensä pohjasta halveksii. Hän on epäilijä, "vapaa-aattelija", ja on
siinä kohden samaa mieltä kuin epikurolaiset, vaikkei hän tässäkään
tahdo sitoutua minkään määrä-koulun kaavoihin, vaan olla
itselöllisesti vapaana. Hänen uskottomuutensa on selvän terveen järjen,
ei filosofisen mietiskelyn asia; ja siltä kannaltaan hän kansanuskontoa
ahdistaa. Tahtomatta sitä suorastaan raastaa ja repiä maahan, iskee hän
siihen vaan ivansa hampaan, mikäli hän siinä luulee huomaavansa
hullutuksia ja heikkoja kohtia. Hänen täytyy saada tyydyttää
irvistelyhaluansa tällä niinkuin muillakin aloilla. -- Muuten
jonkunlainen uskonnon virkistys ilmestyi pakanamailmassa 1:llä
vuosisadalla, lieneekö sitte ollut kristinuskon vaikuttama
vastavirtaus, vai mikä. Noita vanhoja jumalia aljetaan taas yleisemmin
uskoa, vaikka se usko jo kauan oli ollut sammuksissa; etevämmätkin
henget, semmoiset kuin Dion Chrysostomos, Plutarchos, Marc. Aurelius,
Epiktetos, uskovat jumalan voimaa ja koettavat syvemmältä selittää
vanhaa monijumalais-tarustoa. Sekoitellaan monen kansan uskontoja
yhteen ja Olympon jumalien rinnalla upeilee Egyptin ja Persian jumalia.
Vaan tämän uskon rinnalla käy kaikellainen epä- ja taika-usko; uskotaan
mitä hassunpäiväisimpiä taikajuttuja ja ihmetarinoita, Tämä rikkaruoho
rehottelee varsinkin suuren joukon keskellä. Näitä uskonnollisia oloja
Lukianos elävästi kertoilee ja pilkkaa monissa kohdin. Hän kertoo
sairaista jotka turvasivat kaikellaisiin taikatemppuihin parantuakseen
(Pseudophilos); hän kertoo niistä ihmeistä joita hoettiin Peregrinuksen
haudalla tapahtuvan. Nämä olivat itse tietämättänsä pettureita, jotka
uskon innostuksessaan pettivät itseään ja muita; toisenlainen petturi
ja silmänkääntäjä oli Alexandros, joka petti herkkäuskoisia heiltä
rahaa kiskoakseen. Kaikki tämmöiset saivat Lukianolta tuomionsa.
Kristityistä puhuu Lukianos teoksissaan muutamissa paikoin.
Kristinuskoa hän ei juuri ensinkään tuntenut; mutta kristittyjen
elämästä, heidän alttiudestaan auttaa toisiaan, heidän keskenäisestä
rakkaudestaan antaa hän varsin kauniin todistuksen, vaikka hän samalla
mailmanviisaan kannaltaan surkuttelee heitä, kun muka maallista hyvää
halveksiessaan helposti joutuvat viekasten petturien saaliiksi.
Mutta ei hän pilkkaa heitä eikä Vapahtajaa yhdelläkään sanalla.
(Sommerbrodt). Vahinko vaan että kristinuskon kauniit elon-hedelmät,
joita ei pakanakaan voinut olla huomaamatta, eivät saattaneet häntä
tarkemmin tutustumaan noiden hyvien töiden lähteesen, itse oppiin ja
uskoon. Silloin hän olisi voinut jotain uutta rakentaa, eikä vaan
vanhaa repiä. Hänen työnsä ei kuitenkaan, vaikka negatiivistakin
laatua, ole siltä arvotonta. Totuutta rakastaen on hän paljastanut
aikansa sivistyksen ja uskonnon turhan tyhjän, valheellisen, onton
olennon ja siten ehkä enemmin kuin kukaan muu tahtomattansakin
jouduttanut tuon vanhan rakennuksen raukeamista. Siten on hän
välillisesti edistänyt totuuden, ijäisen totuuden, kristinuskon
lopullista voittoa.
Kirjailijamme suurimpia ansioita on hänen _esitystapansa_. Vanhojen
sivistyskansojen elämästä ei enää valunut kirjallisuudelle uusia
hedelmällisiä aatteita, Lukianon täytyi tyytyä vanhoihin. Hän oli
syvälti perehtynyt klassillisen ajan suuriin kirjailijoihin, niistä hän
ammenteli aatteita, jotka hän sulatteli omiksensa. Tuo vilpas, vapaa,
rohkea henki painoi niihin omituisen leimansa, niin että ne hänen
lausuminaan taas tuntuivat tuoreilta, alkuperäisiltä, viehättäviltä.
Miten tää tapahtui, se oli hänen sommittelunsa salaisuus. Tuo
sommittelu on laadultaan niin monikeinoista, vaihettelevaa ja lietoa,
että sitä on melkein mahdoton osilleen säännellä, synnylleen
selvitellä. Siinä on luontoa ja taidetta lähimmässä liitossa. Sen
ytimenä on Lukianon oma individualisuus: hieno, kirpelä ivailu, rohkea
mielikuvitus ja kaiken sen ohessa omituinen sulosomuus ja sujuvuus.
Lukianoa lukiessa tuntuu hiukan Xenofonia, Platonia, Demosthenesta,
Aristofanesta, jopa Homeroa ja Herodotoakin, mutta nuo eri ainekset
ovat niin sujuvasti sulaneet yhteen, ettei tunnu "vasaran jälkiä eikä
pihtien pitämiä". Siinä on Croisetin mukaan "un fond brillant de fine
érudition classique", jonka päällä ylinnä leijaa hänen oma
henkilöisyytensä: äly, sukkeluus, kuvitusvoima.
Äly ja sukkeluus ilmestyy siinä että Lukianos ei pysy kauan samalla
ajatusten ja säännöllisten lausejaksojen yksitoikkoisella uralla, vaan
mielii vaihtelua, hypellen milloin mitäkin sivupolkuja pitkin, kun
niiden varrella vaan ilmaantuu arvaamattomia sulosattumia, pirteitä
sävyjä, hauskoja vastakohtia, pahankurisia piloja ja salavehkeitä,
sukkelia sanasutkauksia. Kuviton puhe vaihtuu vähä väliä kuvilliseksi.
Pilapuhe on usein hieman oppinutta, viisastellen vanhan kirjallisuuden
ja taruston jutuilla ja niihin viittaillen; jos se ei aina nauratakaan,
pitää se kuitenkin lukijan hereillä ja hyvällä tuulella. Yhden aatteen
aiheesta venyy usein pitkä pilajuttu, jolle joku sanasutkaus luopi
leikillisen tai ivallisen sävyn. Sama alkuaan aivan yleinen aate
uusiutuu ja käy yhä paremmaksi, elävämmäksi, hauskemmaksi, ja asia
ilmestyy yhä uudessa valossa, toiselta kannalta katseltuna. -- Tämä on
selvästi sofistain koulussa opittu, loistovaikutusta tavotteleva
temppu.
Tämmöiseen aatosten laajennukseen ja muodon muunteluun, uusien sävyjen
keksintöön tarvitaan tietysti mielikuvitusta, fantasiiaa, jos sen
kanssa yhdessä toimiikin järjen äly. Mielikuvitteellinen esitys välttää
yleisiä abstraktisia lajikäsitteitä ja niiden yksijonoista kulkua;
se käyttää, mikäli mahdollista, vaan speciem pro genere, todellista
eloa esittäviä, ajalleen ja paikalleen konkreetisesti määrättyjä
tapauksia, elokuvia, jotka kertomusta vilkastuttavat. Tavallisesti hän
valitsee kuvat niin,, että ne antavat asialle pilallisen, hauskan
valon. Ne eivät ole runoilijan pontevia tenhokuvauksia, ne ovat
vaatimattomampia, mutta luovat kuitenkin asioihin todellisuuden eloa.
Kuinka naurettavan somalta näyttääkään esim. Olympin jumalien olot ja
puuhat katsottuina jokapäiväisen ihmis-elämän kannalta! Tuo
mailmanhallinto on loputonta ikävää hommaa ja rähmettä, "sitä
viimeistä" virkaa, josta jumalakin väsyneenä pyytää eronsa saada.
Lukianon kertoilu uhkuu eloa ja todellisuutta. Hän vetää verhon
tapausten edestä ja paljastaa ne, kun ne juuri paraikaa ovat tekeillä.
Ja lisäksi elvyttää hän kuvailuaan sattuvilla vertauksilla. Tämä oli
kaikki sofistain koulusta kotoisin. Sofistillinen sävy on myös hänen
halunsa puhua pro et contra, väitellä ja todistella, niinkuin sofistat
tekivät, näyttääkseen viisastelutaitoansa. Väittelyn aine saattoi olla
vähäpätöinen, jopa naurettavan turha, riitaa "paavin parrasta" --
pääasia olikin vaan dialektisen taitonsa näytteleminen. Tälle ajan
muodille suoritti Lukianoskin veronsa, hän kun m.m. sepitti "Kärpäsen
ylistyksen" -- mutta vielä sittekin kun hän muuten oli sofistiikasta
luopunut, käyttää hän mielellään sen todistelutapaa. Siis esitetään
joku väitteen-aine; toiset puhuvat puoleen, toiset vastaan, ja eri
mielipiteet törmäävät yhteen; väittely käy dialektiikan sääntöjen
mukaan. Tätä tapaa Lukianos harjottelee huvikseen tahi on hänellä siinä
satiirillinen salatarkoitus. Kats. esim. Akademian ja Juopumuksen
väittelyä (Bis accusat.), tahi Diogeneen ja Parrhesiadeen s.o. Lukianon
(Piscator). Väittely ei tarkoita filosofista syvyyttä, vaan hauskuutta
ja pilanlaskua.
Kertoilun tahi kuvailun muodossa Lukianos siis ilmaisee ajatuksiansa.
Kaikki on elävää toimintaa, useinpa oikein draamallista. Hän on mestari
kuvailutaidossa. Kun hän esim. pääsee maalaamaan noita inhotuitaan
vale-filosoofeja, jotka ulko-asussaan, pitkällä parrallaan, synkän
syvämielisellä naamallaan, reppu selässään ja sauva kourassaan,
havittelivat filosofin nimeä ja mainetta, mutta itse asiassa olivat
ulkokullattuja lurjuksia ja lorunlaskijoita -- silloin hän tekee
asiansa oikein "con amore". Muuten kuvat suoritellaan muutamilla
reippailla hätäisillä piirteillä, ne ovat hahmopiirroksia, mutta
kuitenkin sattuvia, vivahtavatpa sentään usein irvikuvien laatuun.
Naurettava puoli tuodaan aina etupäässä esiin, mutta sitä lievittää
joku sulo; kaikki käy lievällä kädellä, sujuvasti, sulavasti. Yhtä
hyvin luonnistuu häneltä tapausten ja kohtausten kuvailu, olkoot ne
tosi-oloista otetut tahi taiteen, kirjallisuuden, taruston aloilta.
Etupäässä valaistaan tapausten pääkohtia, niiden karakteristinen puoli,
usein humorilla. Kaikenlaisten, semminkin hullunaikaisten kohtausten
kertoilu uhkuu eloa ja luonnontotuutta. Pilajuttuja ja pikkukaskuja
esiintyy paljon, ei ainoastaan kertoelmissa, vaan keskusteluissakin,
joiden tehtävänä on todistella. Kertoilun sävy on hilpeänlainen ja
vivahtaa läheltä suusanalliseen pakinaan, joka ei aivan tarkasti
noudata logiikan sääntöjä. Lukianos kertoo mielellään ja häntä haittaa
kertoilijain yleinen vika, että niin helposti hairahtuu pikkuseikkoihin
ja erityiskohtiin. Tietysti hän myös liioittelee. Ei hän tarkoin
jäljittele todellisuuden maata; hän koskettelee siihen kyllä usein
valaakseen siihen aatteen välkettä, mutta ei vajoo siihen. Kaikkea
rumaa ja törkeää hän hyvällä aistilla karttaa, suosien somuutta ja
miellyttävää sukkeluutta.
Vasta dialogin, keskustelun muodossa Lukianos ilmaisee koko kykynsä.
Draamallinen muoto sallii hänen valaa vahvemmalti tosi-eloa ja
realismia esitykseensä. Tässä ilmaantuu hänessä kehitys siihen
suuntaan, että kuvitusvoima pääsee yhä enempään valtaan, kohoo rohkeana
yhä korkeammalle. Kuten jo mainittiin alkoi hän mukailemalla Platonin
filosofista dialogia (esim. Hermotimos) ja lopetti Aristofaneen jälkiä
käymällä. Hän valitsee jonkun, tavallisesti koomillisen, situatsionin,
joka jo semmoisenaan sopusoinnussa tekijän tendenssin kanssa määrää
toiminnan kulun ja keskustelun pääpiirteissään. Toiminta ja
puheenvaihtelot suorittavat todistuksen, saattavat sen aatteen, minkä
tekijä milloinkin tahtoo, voitolle.
Kullakin henkilöllä on osansa, aatteensa kannatettavana, siitä he
saavat kukin tyyppinsä ja muotonsa. Usein ne ovat vaan personoittuja
aatteita, allegorioja, tämä luonnollisena seurauksena Lukianon koko
suunnasta. Eihän hän olekaan runoilija, vaan paremmin filosoofi, joka
toimii aatteilla. Hän ei tarkoita etupäässä lukijain esteetillistä
nautintoa, vaan tahtoo antaa heille jotain ajateltavaa. Muuten on hän
rohkea ja kekseliäs näiden allegoriain luonnissa ja poistaa siten sen
kuivuuden joka allegoriaa muuten haittaa. Eipä lukija, niiden vilkasta
tointa ja hauskaa puuhaa nähdessään, tule juuri muuta aatelleeksi, kuin
että hänellä on eläviä henkilöitä edessään. Tosi henkilöt ovat tietysti
sitä elävämmin kuvatut. He puhuvat ja toimivat luonteensa ja
tunteittensa mukaan; ja kaikki uhkuu vilkasta draaman eloa, jonka
vilinästä kuitenkin näytelmän pääaate aina vilahtaa esiin lopullisesti
voittaakseen. Usein tekijä itse piiloutuu jonkun näkymöllä toimijan
naamarin takana ja lausuu hänen suunsa kautta omia mielipiteitään
(Tychiades, Lykinos, Mikyllos, Mómos).
Mielikuvitus vallitsee vapaasti ja laveasti. Huolimatta siitä mikä on
mahdollista tai todennäköistä, häilyy se keveästi läpi maan ja taivaan,
kunhan se vaan saa hauskuttaa, yllättää ja -- pilaa laskea ja ilvehtiä.
Muuten tuo lento on enemmän säyseää kuin huimaa; tunteille maireita
sulohaaveita ja unelmia Lukianos ei suosi. Tunnetta ylempänä vallitsee
järki, ja sen avulla hän luo äkki-ihmetyttäviä, sukkelia, vaihtelevia
olotiloja ja seikkoja, usein satiiria pohjallaan. Kekseliäinnä
tuo kuvitusvoima ilmaantuu "Tosihistoriassa", joka vilisee mitä
hullunkurisimpia juttuja ja seikkailuja -- oikea senaikuinen
Münchhausiadi. Vakavalla naamalla noita juttuja kerrotaan, ikäänkuin ei
epäilys olisi mahdollinenkaan -- siinä hän ilvehtii kuulijoita, joille
voi jos jotakin syötellä.
Kaiken tämän ilveen takana oli Lukianolla kuitenkin täysi tosi
silmämääränään. Hän tahtoi _sillä_ keinolla taistella harhoja ja
valhetta vastaan paraan ymmärryksensä mukaan. Siitä jää hänelle pysyvä
arvo sivistyshistoriassa. Croiset lausuu hänen merkityksensä
seuraavilla sanoilla: "Or il est incontestahle quil y a dans l'homme
comme un conflit perpetuel entre une disposition prudente et positive
qui le porte à ne croire que son expérience, à douter de tout oe qui
dépasse la raison commune, et un autre disposition toute contraire, qui
le rend avide d'affirmations légères et marveilleuses. Ces deux
dispositions ont leur raison d'être, et il est necessaire qu'elles se
fassent équilibre mutuellement. Si l'esprit humain était trop
soeptique, il nirait jamais on avant; si il est trop croyant, il se
perdrait dans le rève. C'est donc lui rendre service que de le prémunir
contre l'excés de ces tendences opposées. Lucien est un des écrivains
qui ont le plus fait pour fortifier la résistance de la raison aux
élans irréfléchis de la crédulite."
Lukianos ei ehtinyt vielä vanhaan aikaan saada arvoansa tunnustetuksi.
Olihan hänen ilmestyessään jo antiikin henki sammumaisillaan, hän oli
sen viimeisiä loistavimpia valon leimauksia. Vasta renässansi uuden
ajan alulla, joka taas antoi ihmisjärjelle sen oikeudet, osasi häntä
oikein ansion mukaan arvostella. Sittemmin on häntä ahkeraan selitelty,
tutkittu, mukailtu; varsinkin viimis-aikoina ovat filologit kääntäneet
häneen huomionsa. Me tahdomme tässä esitellä häntä suomalaisille
lukijoille kahdella hänen teoksellaan, jotka edustavat eri asteita
hänen kehityksessään.
Saksan ja Ranskan oppikouluissa on nykyaikoina ruvettu vaatimaan ja
saamaankin entistään enemmän sijaa tälle kirjailijalle, sillä
perustuksella että hän näkyy olevan sovelias kehittämään nuorison
kriitillistä kykyä samalla kuin hän myös harrastuttaa siihen mikä on
hyvää ja kaunista. Meillä kun kreikka saa tyytyä sellaiseen orvon
osaan, jota sivistyksen nimessä ei voi muuta kuin surkutella, on turha
siinä kohdin Lukianon hyväksi mitään toivoakaan. Kuitenkin voinevat jo
nämätkin otteet hänestä saattaa oppilaita hiukan oivaltamaan antiikin
kultuuri-elämää ja Lukianon merkitystä siinä.