Äidin käsi vapisi Aloisin kädessä. Min he istuivat kauan yhdessä;
sitten äiti sanoi kääntäen päänsä pojasta poispäin: Se _mies._
Tiedäthän hänen usein täällä käyneen, kun Seppel oli poissa. Mutta aina
ajoin hänet tiehensä. Sitten hän tuli joku päivä ennen... ennenkuin
se tapahtui. Sinä olit mennyt messuun. Hän rupesi minua ahdistamaan.
Lienee ollut juovuksissa. Hän uhkasi Seppeliä, uhkasi minua -- hän
loukkasi minua: voi, sinä Alois kulta, sinä et tiedä, kuinka kiihko voi
villitä miehet. Josef ja Maria armahtakoon meitä kumpaakin! --
Huoneessa oli ihan hiljaista. Alois oli hellittänyt äitinsä käden.
Hän seisoi pienen, matalan akkunan ääressä, kumartui estääkseen valoa
pääsemästä kasvoihinsa ja katseli metsään päin. Ja hammasta purren hän
mutisi: hänen pitää kuolla!
Kuutamoisena yönä hän nousi makuulta hyvin hiljaa, jottei äiti kuulisi
viereisestä kamarista. Hän pujotti rihlapyssyn hihnan salakähmää
olallensa, nosti ulko-oven salvan varovasti -- ja kuuli silloin äidin
hartaasti kutsuvan luokseen. Sekunnin ajan hän seisoi hiljaa ja tuon
äänen kuuleminen ikäänkuin hyydytti kaiken hänen verensä.
Saisiko hän sitä enää koskaan kuulla? -- pitikö luopua aikeestaan
-- mennä papin puheille -- kertoa hänelle surunsa -- tyytyä siihen
lohdutukseen, minkä pappi antaisi -- ja sitten palata kotiin ja olla
äidille hyvä, niin kauan kuin heidän annetaan elää yhdessä?
Ei! hänen verensä oli nyt kuin tulessa, mikään mielenrauha ei ollut
mahdollinen, niin kauan kuin hän ja Rauta-Bartl elivät samalla seudulla.
Matkalle!
Ja hän rukoili äidin puolesta, astuessaan harmaan aamusumun puhki
Raibliin päin.
Pian hän poikkesi Schlitza-joen viereiseltä tieltä ja rupesi nousemaan.
Puunhakkaajain maja oli tunnin matkan päässä ylöspäin vuoristoon
mennessä. Siellä hän aikoi tiedustaa, missä päin Pinacher oli tähän
aikaan liikkeellä. Sillä metsänkaitsijoita oli useampia, joiden kesken
kreivin laaja metsäalue oli jaettu, niin että he vuoronsa mukaan
valvoivat metsänhakkuun järjestämistä -- ja salametsästäjien kiinni
ottamista.
Ylöspäin metsän lävitse. Hänelle oli täällä kaikki yhtä tuttua kuin
kotona tuvan lattialla, vaikkei täällä tosin saanut kävellä yhtä
tasaisella pohjalla. Hän risteili kevyesti ja vaistomaisesti kuin
ainakin metsästäjä tiheiden runkojen lomitse, ryömi, kiipesi, kaarsi
kallionkärkiä ja väisti metsäpuron rotkoja. Kuu katosi, usva muuttui
aamun nihkeäksi sarastukseksi. Hän piilotti rihlapyssynsä, kuten isän
oli tapana, ja saapui puunhakkaajien majalle. He olivat jo nousseet ja
istuivat lämmittelemässä valkean ääressä, joka oli tehty muuratulle
tulisijalle, keskellä nokeentunutta huonetta. Hän sai kierrellen
tietää, mitä halusi. He tarjosivat hänelle aamujuomaa, vaan hän ei
huolinut -- ja niin hän jätti heidät, saaden mukaansa sen ystävällisen
neuvon, että hänen piti varoa Rauta-Bartlia!
Yhä ylemmä. Hän joutui toiselle puolelle Raiblin rotkoja, villiä,
alastomia kallioita, joilla vielä oli lunta, kun taas syvällä alhaalla
kevät heräsi kirkkaaseen aamuun. Täällä hän istuutui ja veti henkeä.
Punertavasta ja aaltoilevasta tulimerestä -- ikäänkuin verisenä --
vieritti aurinko palloansa esille. Ylt'ympärillä vuorenhuiput pistivät
päämöhkäleitään sumun seasta kuin jättiläiset, jotka näyttivät
tarkastelevan tuota pikku kääpiötä -- ja varmaankin havaitsivat hänet
tähän ympäristöön liian pieneksi. Mutta nuorukaisen sydän tykki
miehekkäästi: nyt hän oli juuri siellä, missä hänen pitikin olla,
lähellä sitä paikkaa, missä isä oli saanut surmansa, ja keskellä sitä
aluetta, missä vuorivuohet hyppelivät ja Bartelme Pinacher isännöitsi.
Alois kumarsi päätään syvälle, vaan ei auringonnousun ylevyyden vuoksi;
semmoiseen näkyyn hän oli tottunut ja juuri tänään häneltä liikeni
luonnolle vähemmän ajatuksia kuin muulloin. Tämän vuoriston lapsena hän
olisi tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänet olisi tuomittu elämään
täältä poissa Italian tasangoilla. Hän saattoi ajatella itseään vain
näiden mahtavien kukkuloiden ja notkojen osana; täällä hänen kotinsa
oli, aivan kuin vuorivuohetkin kuuluivat tänne; hän rakasti metsän
huminaa, jyrkkien purojen huokaavaa valitusta, uhmaavia huippuja,
kimaltelevaa tai sinertävää lunta -- mutta jos hänen olisi pitänyt
sanoin selittää, kuinka tämä hänen rakkautensa hänessä ilmeni, saatikka
osottaa väreillä ja kuvilla tiedottoman kaipuunsa esineitä -- niin ei
hän arvatenkaan olisi voinut vastata enempää kuin vuorivuohetkaan. Hän
istui pää kumarruksissa -- ja mietti.
Hän odotti vihollistaan; ajatteli äitiään -- ja sitten surmattua
isäänsä -- ja taas äitiä ja sitä miestä, joka oli syynä sekä äidin että
isän onnettomuuteen. Ja hän tunsi: nyt on hetki tulossa!
Sillä välin aurinko yhä enemmän kehkesi aaltoilevasta merestä. Sumu
painui laaksoon päin. Tarvis oli näkymättömissä; maailma näytti hänen
altaan haihtuneen. Ja hän nosti päätään. Läheisellä harjanteella näkyi
auringonpaisteessa pieni pyhiinvaeltajainkirkko, ympärillä rakennuksia
ja puoteja -- Maria Luschari -- "pyhä vuori". Sopiko hänen oikeastaan
ajatella miestappoa tuo "pyhä" näky silmäinsä edessä?
Hän kääntyi. Hän näki Mannhartin valtavan kuvun kohoovan etäällä, Sitä
tietä, Predilin solan kautta, hän pääsisi tiehensä teon tehtyään. Voisi
kiitää läheiseen Krainiin, lymytä sloveenien sekaan... tai kääntyä
päinvastaiseen suuntaan, laskeutua Raiblin järvelle, piillä Racolanan
laaksossa... ei, siellähän oli äidin sukulaisia ja kenties ruvettaisiin
häntä sieltä etsimään. Mutta oli miten oli: jostakin hän kai löytäisi
turvaa -- sillä täällä oli tiettömiä vuoria ja laaksoja, vieraita
majoja ja monta kielimurretta, jotka hän kaikki tunsi. Nyt piti vaan
odottaa, väijyä Pinacheria, huutaa sille pari sanaa oikealla Kärntin
murteella ja sitten -- pyssy poskelle ja luoti suoraan vasempaan
rintaan.
Sillä vasempaan rintaan piti hänen kuolintervehdyksensä osua.
Hän odotteli. Aika rupesi tuntumaan pitkältä. Hän oli kovin nuori,
kovin maltiton ja hänellä oli suurtyö mielessä. Sitten hän alkoi,
vaikkei vähääkään ollut johtanut ajatuksiaan sinnepäin -- ajatella
Filafer papan ravintolaa -- Miziä -- eilistä päivää. Eikö siitä
tosiaankaan ollut kauempaa, kun se tyttö hupakko oli häntä suudellut?
-- Eilenkö se tapahtui? -- Mutta eipä hän ollut tahtonut tyttöä
suudella -- eikä enää koskaan sinne menisi... ja kuitenkin oli niin
ihmeellisen tyhjää, paljasta ja autiota pitää mielessään sitä ajatusta,
ettei enää koskaan saisi Miziä nähdä -- ei hänen hymyään hänen,
ihmeellisiä silmiään -- eikä tuntea hänen käsiään kaulassaan!
Hän tunnusteli kaulaansa ja niskaansa Annappas jos Pinacher
ehättäisikin hänen Aloisin edelle...! Kuka silloin suutelisi hänen
kylmiä poskiaan? -- kuka? -- Kyllä äiti!
Silloin hän puristi pyssyä kourassaan. Se oli poikittain hänen
polvillaan. Hän tarkasteli sitä, koetti lukkoa ja piitä, katsoi,
oliko sankissa ruutia -- ja keksi nyt, että hän kiireessä ja peläten
herättävänsä äidin jos kovin paljon penkoisi huoneessaan, oli unohtanut
ottaa mukaansa luotikukkaron ja ruutisarven.
Hän hymyili; olihan pyssy ladattu. _Yksi_ laukaus riittäisi -- hän oli
kädestään ja silmästään varma -- ruuti oli kuivaa ja pii kunnossa.
Äkkiä kurkisti jokin pää kallion takaa -- utelias pääkkönen, jossa
oli kaksi pientä, taaksepäin käyristynyttä sarvea... Josef ja Maria!
vuorivuohi!
Hän unhotti kaikki -- vaan ei sitä, että hän oli metsästäjä. Hän
painui hiljaa suulleen maahan, laahasi itseään eteenpäin polvillaan,
ojentaen toista kättään -- toisessa oli pyssy -- muutamia kuivuneita,
lumivyöryjen murtamia honganrunkoja kohti -- kääntyi sitten runkojen ja
matalan pensaikon suojaamana terävässä kulmassa ryömimään sinnepäin,
missä vuorivuohen pää taas oli kadonnut -- nousi hitaasti seisaalle
suuren lohkareen takana -- kurkotti kaulaansa ja tähysteli -- kunnes
taas näki vuorivuohen seisomassa ihan pystyssä kallion pengermällä,
etujalat yhdessä ja takajalat hiukan harallaan, hyvän ampumamatkan
päässä.
Pyssy poskelle -- leimaus -- laukaus! -- vyöryvä kaiku -- otus
lyyhistyneenä kuin salaman iskusta -- ja Alois kuin salama sen kimppuun.
Eläin sätki, käänsi silmänsä nurin ja loi tappajaansa katseen, jota
kestääkseen täytyy olla syntynyt metsämieheksi.
Hän kyykistyi -- ja samassa hänen olalleen painui raskas käsi.