Se oli Bartelme Pinacher. Hänellä ei ollut mukanaan pyssyä, vaan
raskas, raudotettu, piikkipäinen sauva. Alois katsahti ylöspäin; ja se
suunnaton tyhmyys, jonka hän oli tehnyt, hervaisi silmänräpäyksessä
hänen ajatuksensa ja liikkeensä, niin ettei hän edes estänyt voutia
sieppaamasta pyssyä maasta ja heittämästä sitä olalleen.
Vouti ilkkui nauraen: sinä seuraat isäsi jälkiä, poikaseni! Mutta nyt
-- mars täältä -- kaksi askelta edelläni! Jos yrität karata, pistän
tämän piikin selkäsi puhki ja puin sinua niin kauan kuin jaksan! Otusta
saat itse kantaa -- juuri noin selässäsi -- kun kerran olet kauniisti
sille antanut, niin että riittää! Mars! --
Alois ei virkkanut sanaakaan. Kumarruksissa kantaen ampumaansa otusta
hän kulki edellä alaspäin. Vouti hänen kintereillään.
Sitten tämä komensi: seis! Aion sentään varmuudeksi -- kun mukanani
on lyijyä ja ruutia -- täyttää pyssysi piipun. Siitä on itsellesi
vahinkoa, jos minun tulee pakko se myös _sytyttää!_ Sinä olet
koiviltasi minua ketterämpi -- voisit saada päähäsi paiskata otuksen
maahan ja livistää. Mutta silloin minulla ei ole muuta neuvoa kuin
lähettää sinulle muistutus isäsi omalla vehkeellä. No, katsos hittoa,
kun luotini sopii -- sitä voi sanoa onnen potkaukseksi! Kas niin! Nyt
vaan ruutia sankkiin! Lähdetään taas!
Pinacher oli ladannut Seppelin pyssyn ja ripustanut sen vasemmalle
olalleen. Kädessä hänellä oli piikkisauvansa, jolla hän vähä väliä
-- ikäänkuin kehotukseksi -- sohi nuorukaisen selässä roikkuvaa
vuorivuohta.
Aloisin sydän paisui. Kiukun, nöyryytyksen, pettymyksen, koston
kyyneliä värisi hänen silmäluomissaan. Eteenpäin kumartuneena, huulta
purren hän astui raskasta kulkua alaspäin. Millainen olikaan hänen
mielensä ollut matkalla ylöspäin!
Silloin juolahti hänen päähänsä muuan ajatus -- pelastuksen.
Pinacher! sanoi hän. Minun täytyy levätä!
Lempo soikoon! kun päästään alas, kyllä minä toimitan sinulle lepoa --
kopissa rautaristikon takana!
Tällä kohtaa oli jyrkkä ahde. Heidän ympärillään oli tiheästi honkia,
havuneuloilla oli liukasta astua. Alois hellitti otuksen; se ja
hän mätkähtivät raskaasti maahan. Ylös siitä, pentu! ärjäsi vouti
ja tavotti häntä sauvallaan. Samalla hän itse menetti tasapainon,
liukui pari askelta ja kaatui puuta vasten. Niin nopeasti kuin ajatus
tarttui Alois pyssyn perään molemmin kourin -- riuhtasi vimmatusti --
hihna katkesi -- kuului pamaus -- hurja parkaisu ja pitkä voihkina,
joka päättyi kiroukseen -- ja Rauta-Bartl makasi maassa, koristen
viimeisissä hengenvedoissaan, vasen rinta ammuttuna puhki.
Alois tuijotti, savuava ase kädessä, kauhistuneena viholliseensa.
Vai tuolla tapaa! Sittenkin oli tapahtunut, mitä hän oli ajatellut --
vaikka toisella tapaa, kuin hän oli suunnitellut! Hän saapui juosten
puunhakkaajien majaan. He olivat siellä vielä. Tahdotteko pelastaa
minut? huusi hän puolivillinä ja kertoi, mitä oli tapahtunut.
Voitko vannoa Maria Luscharin jumalanäidin kautta, että kaikki on
totta, mitä sinä nyt kerroit laukauksesta, Alois? kysyi muuan.
Minä vannon! vastasi Alois ja ojensi kättään sinnepäin, missä tämä
vuori on.
Hyvä! Tässä on Rauta-Bartlin pyssy. Hän oli paha mies -- kaikkia
kohtaan -- ja meitä kohtaan myös. Siitä saakka, kun hän ampui isäsi,
hän on tavallisesti jättänyt tänne pyssynsä tuntureille mennessään --
kenties sen vuoksi, ettei joutuisi kiusaukseen, se ilkiö. Nyt otamme
hänen pyssynsä, laukaisemme sen ja lennätämme sen hänen luokseen
sinne, missä hän makaa. Sitten saa kuka hyvänsä tulla ja tavata hänet
ja ajatella mitä haluaa hänen kuolintavastaan. Mutta sinun on parasta
joksikin aikaa kadota tältä seudulta. Hyvästi nyt, Alois!
Käykää joskus katsomassa äitiä! pyysi heiltä Alois. Ja sitten hän lähti
sieltä pyssy mukanaan.
* * * * *
Tuli kesä, tuli talvi; Tarvis oli kuin lumen alle haudattu. Ja taas
saatiin kevät ja kesä ja tänne autioiden harjanteiden väliseen
laaksoseutuun levisi ennen tuntematon hämminki.
Sanottiin, että Itävalta tahtoi ruveta kolmannen kerran tappelemaan
pelätyn sotapäällikön kanssa. Eikä häntä nyt enää nimitetty kenraaliksi
tai ensimäiseksi konsuliksi. Hän oli omavaltaisesti huudattanut itsensä
Pariisissa ranskalaisten keisariksi; paavi oli -- ajatelkaas sitäkin!
-- voidellut hänet pyhällä öljyllä; hän itse oli pannut omaan ja
porvarillisen puolisonsa päähän keisarikruunun; ja nyt hän oli lähtenyt
Milanoon, jossa -- samoin omin käsin -- oli pannut päähänsä Lombardian
rautakruunun Italian kuninkaana! Mutta tämähän oli isku vasten
Itävallan naamaa -- ja loukkaus piti kostettaman. --
Tästä ja monesta muusta asiasta politikoittiin Filafer papan luona.
Sillä kun isänmaa on vaarassa ja maanisä kutsuu lippujen ääreen,
silloin höltyy kielen jänne. Pitkin seutua nähtiin sotaväkeä;
esikuntaupseerit tutkivat kanavalaaksoa -- jossa Tarvis sijaitsi --
ja pientä Malborghetin vuorilinnotusta, joka viholliselta sulkee tien
Udinesta ylöspäin Friaulin kalliosolien lävitse. Myöskin Predilin sola
-- jota myöten tullaan Triestistä päin -- joutui asianymmärtävien
silmien tarkastettavaksi. Piti kyhätä hirsilinnotus; piti värvätä
sotamiehiä vuoristolaisten parhaista ampujista; muonaa oli koottava
varastoon -- kaikki oli toimitettava, ja kuten tavallista tässä yhtä
ylevämielisessä kuin huolettomassa maassa: kaikki oli tehtävä samassa
tuokiossa -- ja pappa Filaferillä oli kova kiire aluksi hankkia olutta
ja viiniä janoisiin kurkkuihin.
Alas kylää kohti asteli hiljakseen nuori, pitkä, harteva mies vaatteet
pölyssä, lyhyt rihlapyssy keltaisessa hihnassa olalla. Hänen tummat
silmänsä katselivat joka taholle, ikäänkuin hän jotakin etsisi ja
samalla tahtoisi jotakin karttaa; iltapuolen laimenneessa valossa,
jonka varjot levisivät pitkälle, hän pysähtyi Seppel vainajan pikku
majan eteen. Ovi oli teljetty kiinni, uuninpiippu ei savunnut, vaikka
naapurista tuli savua; ja hän astui naapurin ovelle, ja siellä seisoi
vanha eukko kolkkimassa maissintähkiä niinsanotuiksi turkinjauhoiksi.
Jumalan rauha! tervehti mies.
Jesus Maria! sinäkö se olet, Alois? huudahti vaimo.
Alois nyökkäsi ja viittasi kädellään entiseen kotiinsa. Eukko aikoi
vastata, mutta mies keskeytti: Kyllä tiedän -- hän on kuollut -- kuulin
sen tänään Raiblissa. Sano vaan: mistä täällä päin nyt puhutaan? --
Eukko vastasi hänelle kerkein kielin, että nyt puhuttiin sodasta eikä
mistään muusta. Että Filafer papan luona majaili jokin upseeri ja
värvääjäkersantti -- että kamreeri oli kuollut halvaukseen -- j.n.e.
Vaan mistä sinä tulet, Alois? ja mitä sinä olet niin kauan puuhannut?
Minä olen ollut monessa paikassa -- pitkin koko Krainia --
metsätaloissa ja sahoissa -- ja nyt olen tullut katsomaan äidin hautaa.
Sillä totta kai hänet haudattiin tuonne kirkkomaahan isän viereen?
-- Voi sentään! kyllä hän sai kristillisen ja hyvän hautauksen; ja
kauniisti hän kuoli; minä olin hänen luonaan viime ajat; annoimme
hänelle soppaa joka päivä; hänen oli vaan niin kauhean ikävä sinua! --
Alois käänsi kasvonsa poispäin. Onko sinulla kotioveni avain? kysyi hän
jyrkästi.
Sitten hän meni vanhaan mökkiinsä. Hän istuutui tuolille, jolla
äidin oli ollut tapana istua; ja siihen hän jäi liikkumattomana käsi
silmillä, kunnes tuli aivan pimeä. Hän nousi, sytytti kynttilänpätkän,
tarkasti kaikki esineet. Talouskapineista ei ollut montakaan jäljellä,
kun hautajaismenot oli suoritettu. Mutta kaikkialla, missä äiti oli
liikkunut, ja kaikessa, mitä äiti oli pidellyt, hän viivähti, etsien
näkyväisten esineiden avulla näkymättömiä muistoja.
Kaapin päältä hän löysi sen pitkähkön, kirjokantisen lippaan, jonka
Mizi oli hänelle lahjottanut. Hän otti sen sieltä, pyyhki siitä
pois paksun pölyn ja hämähäkinseitit ja katseli sitä. Hm! sehän on
ruumiskirstun näköinen -- lapsen kirstun. Voi, jospa olisin kuollut jo
pienenä!...
Kaikissa tapauksissa häntä kummallisesti ilahutti, että lipas oli
säilynyt oikeudenpalvelijain kynsistä. Hän laski sen ylimmälle kapealle
hyllylle kaappiin -- tyhjään kaappiin -- ja lukitsi oven.
Kuu oli noussut. Se paistoi tuttavallisesti, täynnä lapsuuden muistoja
ja samalla kumman kaameasti huoneeseen pienien ruutujen lävitse.
Hän sammutti kynttilänpätkänsä ja meni ulos hiljaiseen, lämpimään
iltaan. Kapeata ajotietä pitkin, joka kulkee Prisnigin poikki, hän
joutui Tarvisin ylimpään osaan, missä on pitäjän kirkko ja hautuumaa.
Käyntiportti ei ollut lukossa; eräässä kolkassa hautuumaan muurin
vieressä hän löysi kirkkaassa kuutamossa sen pienen haudan, jossa hänen
vanhempansa lepäsivät. Hän polvistui, laski hattunsa maahan, hypisteli
rukousnauhansa pieniä puuhelmiä ja luki kaikki ne rukoukset, jotka oli
äidiltään oppinut.
Hän rukoili, niinkuin hyvä katolilainen voi rukoilla -- ja oikeastaan
siis hyvin hartaasti.
Kun hän jälleen tuli hautuumaalta pois -- niin, minne nyt sopi mennä?
Papinko luo, jonka akkunoista loisti valoa? Mutta mitä apua hänelle
papistakaan olisi -- nyt kun hän oli rukoillut haudalla ja sanonut
jäähyväiset kaikelle, mikä hänelle oli maan päällä rakasta?
Maailma oli hänestä käynyt niin yhdentekeväksi; ja taivaaseen hänellä
sentään oli koko matka -- tuntui hänestä.
Hän kuljeskeli umpimähkään pitkin kylää. Kenties häntä ei kuitenkaan
oltu ihan unhotettu; ehkä häntä odotti tilinteko viime kerrasta...
Siinä tapauksessa hän vastaisi puolestansa, hänen oli pakko olla siihen
valmiina -- ja nyt olikin jo aika, sillä hän tahtoi päästä eroon niistä
kalvavista ajatuksista, jotka olivat häntä poissa ollessa rasittaneet.
Kaikki vanhat ravintolat olivat avoinna. Kaikkialla hän tapasi ihmisiä
ja joutui puheisiin monen kanssa. Mutta hän sai myöskin huomata
todeksi, ettei tarvitse olla kotoaan kovinkaan kauaa poissa joutuakseen
unhotuksiin muiden asiain vuoksi. Joka paikassa häntä kohtasi
politiikka ja sota -- puolesta ja vastaan. Mitä semmoinen juttelu
häneen koski? Hänestä tuntui,kuin maailma pyörisi vaan Pinacherin ja
hänen ympärillään, mutta kukaan ei välittänyt voudista rahtuakaan; --
jo aikoja oli hänen sijaansa tullut toinen Rauta-Bartl. -- Eikä hänelle
itselleen, Aloisille, sanottu muuta kuin lasia tarjoten iloisesti:
Missä hiidessä sinä olet niin kauan maleksinut? --
Lopulta hän osui Filafer papan ravintolaan.
Siellä oli useita vanhoja vieraita, ja uusiakin oli tullut
monta. Tupakansavun lävitse näkyi talikynttiläin punertavassa
loisteessa sotilaspukuja; ja kuului montakin vahvaa kärntiläistä ja
ylä-itävaltalaista kirousta, ja viiksiä kierreltiin ja kuivailtiin ja
sitten suu taas peittyi niiden alle, samalla kun olut ja viini virtasi
alas kurkuista. Kaikki puhuivat kilpaa, nauroivat, lauloivat... eipä
täällä kukaan tiedustellut Seppel räätälin poikaa. Muuan toinen hauska
Seppel -- tosin ei räätäli -- johti puhetta tarvisilaisten puolesta;
harmahtava värvääjäkersantti jyskytti pöytää alati tyhjentyneellä
ruukullaan -- ja Mizi -- niin, Mizi -- hän pujottelihe ketterästi
edestakaisin lukuisten ojennettujen käsivarsien suopeista syleilyistä
-- ja aina hän osasi viedä tyhjät ruukut ja karahvit pois huoneesta
ja tuoda ne täysinäisinä takaisin, samalla kun hänellä oli hymähdys
ja sukkela vastaus varalla kaikille, jättämättä ketään osapuoleksi --
kuten hyvä ravintolatapa vaatii, mutta sittenkin siellä näytti eräs
nuorehko upseeri erikoisesti hääräävän ollakseen hänelle otollinen; ja
tässä hänellä olivat apuna tahi vuoroin esteenä eräät naureskelevat
kadetit, jotka ehtimiseen tunnustelivat nenänsä alta, miten pitkälle
heidän versovat viiksensä olivat kasvussaan päässeet viimeisinä viitenä
minuuttina.
Muista jonkun matkan päässä istui nuori, pulska korpraali ja seurasi
tummilla, elävillä, omituisen kovilla silmillään kauniin immen jokaista
liikettä, vaan ei kertaakaan häntä puhutellut -- ehkä sen vuoksi, että
hänen esimiehensä oli läsnä. Sen sijaan hän välistä puheli Filafer
papan kanssa; ja tämä kunnon ukko, joka oli tavattomasti paisunut ja
näytti kärsivän luuvaloa, oli saanut entistä leveämmän nojatuolin ja
jättänyt kaikki hommat tyttären haltuun.
Sen hän saattoikin huoleti tehdä. Sievästä Mizistä oli tullut
täydellinen kaunotar -- sellainen, kuin Tarvisissa saattoi olla,
vieläpä kauniimpikin, kuin tässä laaksossa luulisi tapaavansa -- mutta
hänessä oli myöskin kehittynyt varma ryhti liikkeissä ja säädyllinen
käytös, jokin paremmuus kaiken hymynsä ja juttelunsa ja leikinlaskunsa
ohella, jokin arvokkaisuus hoitaessaan tätä vaaranalaista tointansa
-- ja kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä niin paljon lapsekasta,
sekä "ihmettelevissä" silmissä että hymyssä ja naurussa -- ja hänen
täyteläisemmät piirteensä, jotka vetivät puoleensa kaikki nämä
ihailevat katseet ja virittivät kaiken tämän ilmeisesti hedelmättömän
kilpataistelun -- ne vaan saattoivat paremmin näkemään nuorta tuoreutta
tässä vaarallisessa olennossa, joka on leikkisä kissa ja täysin
varttunut, tietävä ja itsetietoinen nainen yhtenä henkilönä.
Alois oli ennen sinne tuloaan itsekseen päättänyt lähteä sieltä heti
pois. Hän jäi sinne istumaan koko illaksi ihan sulkemiseen saakka; ja
tämä tapahtui hyvin myöhään.
Kukaan ei häneen kiinnittänyt huomiota. Filafer pappa osotti lyhyellä
nyökkäyksellä hänet tuntevansa; siinä kaikki. Samanlaiseen nyökkäyksen
hän sai Miziltäkin -- aivan kuin tämä olisi hänet nähnyt edellisenä
päivänä. Alois oli harmissaan, ajatteli hiukan, kuinka tuhmasti hän
teki, ja jäi istumaan.
Hän istui siellä ja kesti kuumuutta ja savua ja kaikkea tätä haastelua,
joka ei häntä vähääkään huvittanut. Mitä hän välitti koko maailman
sotamiehistä, Napoleonista tai Franz keisarista? Hän oli koditon
miekkonen, se hän oli; mökin hän aikoi myydä -- jos hänellä siinä enää
oli mitään omaa -- ja sitten hän tahtoi täältä pois, yli korkeiden
vuorten, ja elää "vapaana" metsämiehenä, kaukana tästä laaksosta, missä
keltään ei enää hänelle liiennyt ystävällistä sanaa eikä hyväilyä --
eipä edes epäystävällistä sanaa. Mutta kuitenkin hän tahtoi nähdä
"kometian" täällä loppuun saakka; ja vastoin tapaansa hän tilasi pikku
karahvin toisensa perästä kotoista viiniä; ja veri alkoi niin kummasti
jyskyttää hänen suonissaan.
Lopulta hän itsekin rupesi pitämään itseään naurettavana. Hän nousi
paikaltaan oven luota ja astui ulos eteiseen. Juuri silloin ilmestyi
tänne Mizi keittiöstä: