Sinäkin! virkkoi äiti katkerasti.
Älä nyt, äiti. En minä sinne enää koskaan mene! Ja sitten hän istui
äitinsä viereen, ja äiti otti hänen kätensä omiinsa ja suuteli häntä
hellästi ja kiivaasti matalalle, leveälle otsalle, jolla kiharainen,
musta tukka riippui kuin tupsu nuorella, vahvalla, villillä varsalla,
joka ei vielä koskaan ole pitänyt suitsia suussansa, koskaan tullut
tuntemaan kesytyksen temppuja eikä myöskään oppinut panemaan ovelia
metkuja koulutuksen pakkoa vastaan.
Ei sinun tarvitse olla minusta huolissasi, äiti! sanoi Alois ja katsoi
häntä tummiin, raskasmielisiin silmiin. Minä en koskaan tuota sinulle
surua, niinkuin -- kuin...
Niin, isäsi! keskeytti äiti -- hän rikkoi oikeastaan pahimmin itseänsä
vastaan; ja piti minusta -- siitä olen varma, ja semmoisiakin vuosia
oli, jolloin elimme onnellisina. Enkä nyt hänen kuoltuaan itse voi
ajatella hänestä mitään pahaa -- enkä kärsi kenenkään muunkaan puhuvan!
Ja hän suuteli poikaansa kiihkeästi ja veti hänet syliinsä nyyhkyttäen
rajusti, kuin vasta nyt saisi murhettansa purkaa. Mutta kun hän ei
ollenkaan näyttänyt voivan tyyntyä, rupesi Alois häntä hellittelemään,
silitteli hänen leukaansa ruskealla, lujalla kourallaan ja puheli:
Äiti, äiti -- älä nyt noin itke! kyllä me voimme elää onnellisesti
yhdessä. Minä rupean työhön, minä teen... kunhan nyt tyynnyt!
Ei minusta koskaan tule onnellista! kuului vastaus itkun seasta.