Noo -- voisihan se olla vaikka...
Rauta-Bartl?
Kenties!
Hän lausui tämän "kenties" hyvin hiljaa. Ja lisäsi: Hyvästi!
Kuuleppas, minulta saat jotakin lahjaksi! sanoi Mizi. -- Johan sinä
olet minulle antanut sormuksen, sanoi Alois; _sitä_ en ikinä saa irti!
-- Mokomakin sormus... mutta nyt aion antaa sinulle jotakin semmoista,
mistä itsekin pidän! Tahdotko tuon lippaan? Se on ollut äidin, ja
siihen on leikattu kauniita kuvia. Katsoppas tuossakin on kaksi kuvaa
kannessa. Tässä on Aatami ja Eeva ja niiden välissä puu ja paha käärme.
Ja tässä on Jesus Kristus, joka antaa pienten lasten tulla tykönsä, ja
pahat ihmiset seisovat takana ja nauravat! Isäsi on tuon nähnyt monta
kertaa, ja hän sanoi, että se on oikein taideteos ja hyvinkin kymmenen
guldenin arvoinen. Mutta sittenkin annan sen sinulle -- sillä minä
pidän sinusta!
Mutta mitäs itsellesi jää? kysyi Alois, katsellen vuoroin pitkulaista
puulipasta ja tyttöä.
Kyllä minulla aina on, millä huvittelen. Minulla on täällä kaikki
vieraat -- mutta sinun täytyy istua yksin kotona! Suuteleppa minua
kerran!
En minä semmoista! Pidä se sitten itse!
Siihen en minä suostu! -- Ja ennenkuin toinen kerkisi estää, hypähti
Mizi hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli
häntä korvalle ja poskelle. Sitten hän nauroi, sysäsi lippaan hänen
kainaloonsa ja hänet itse ovesta ulos kuiskaten: nyt isä on herännyt --
tule pian taas meille!
Alois tuli kotiin lahjoineen, päässä joukko sekavia ajatuksia. Laatikon
hän pani vanhan kaapin päälle eteiseen. Matalassa huoneessa, jossa
räätälinpöytä vielä oli vanhalla paikallaan, istui äiti nurkassa
tuijottaen kummallisesti eteensä, niinkuin hänen tavakseen oli viime
aikoina tullut.
Missä sinä olet käynyt, Alois? tiedusti hän.
Nuorukainen ei tahtonut valehdella, vaan vastasi empimättä, lyhyesti: