Jos aamulla nouseminen, velvollisuutensa täyttäminen pitkin päivää ja
illalla hyvällä omallatunnolla maata meneminen -- jos se on elämää
(ja onhan se monen elämänä): mitä onkaan sanottava elämästä jyrkkien
kuilujen varrella, missä virta pauhaa alhaalla syvyydessä, missä valkea
vaahto kapean polun käänteessä ikäänkuin kohoaa ja viittaa -- mitä on
sanottava näiden kivisten notkojen pohjalle jääneistä metsänrippeistä,
jotka ovat kaatuneet ja murskaantuneet silloin, kun myrsky tai
lumivyöry siitä hillitönnä kulki -- ja miten on selitettävä se huimaus,
se sielun hurmio, joka valtaa ihmisen, kun on ponnistellen päässyt
vuoren huipulle ja näkee maailman ihanuudet jalkainsa juuressa?
Mitä merkitsee nähdä maailman ihanuudet jalkainsa juuressa? Katso alas
eteesi, sinä, joka seisot täällä huipulla! Aurinko valaa huikaisevaa
valoaan pitkin tunturin sivuja; virta välkkyy syvällä sinisessä
rotkossa; vuorimetsä näyttää olevan luisumassa syvyyteen vaipuaksensa
sitä odottavaan syliin, puristuakseen sen maidonvalkeassa pyörteessä ja
kadotakseen äärettömyyteen. Pikkaraisen kaupungin päällä lepää utua ja
hienoa savua. Koko näky tuntuu narripeliltä, kujeilevan vuorenhaltian
vallattomalta oikulta. Ja sinä itse, joka olet kartuttanut voimiasi
vaivaloisella kiipeämisellä, sinä, joka olet paisuttanut nuoruutesi
halua elämän nauttimiseen, sinäkö muka et tietäisi, mitä merkitsee
nähdä kokonaisen maailman ihanuus jalkojen juuressa -- ja toivoa
itselleen siipiä laskeutuakseen maahan sitä maistamaan?
Mikä hyödyttää meitä ja lähintä sukupolvea paraiten: kaivautuako
ratkaisemattomiin kysymyksiin, ilmottautua kaikenlaisiin yhdistyksiin,
huomata joutuneensa ymmälle, sorretuksi, muserretuksi, ennenkuin
kenties on kantanut ainoatakaan hyväksi poltettua tiiltä tulevaisuuden
suureen rakennukseen -- vai rohkealla mielellä tunnustaa se savi,
josta meidät kerta kaikkiaan on luotu, tunnustaa olevamme luotuja
väkevän Jumalan kaltaisiksi, joka istutti viiniköynnöksen, jotta
voisimme itseämme virkistää sen rypäleillä, ja miehen kylkiluusta
teki naisen juuri niin kauniiksi, niin viehättäväksi, että voisimme
unhottaa kaiken sen hien ja vaivan, mitä meillä oli saavuttaessamme
hänet ja pitäessämme omanamme -- saavuttaessamme ja omistaessamme hänen
kauttansa elämisen onnen tai onnettomuuden? -- --
Olen sinulta kysynyt, lukijani, vaan ei sinun tarvitse vastata. Tule
mukaani vuorille! Viettäkäämme läpi vuorokauden renessanssielämää! --
* * * * *
Pitkin liidunvalkeita, pölyisiä teitä tuli aina viikkojen päästä,
joskus pari parin jäljestä, vaan useimmiten suuria parvia noita
vaeltavia miehiä, naisia ja lapsia.
He kulkivat maalaiskaupungin lävitse pysähtymättä mihinkään ravintolaan
-- harvinainen kieltäymys tällä seudulla. Katse luotuna maahan tai
tiukasti eteenpäin he astuivat läpi mutkikkaan kadun, missä heitä
katseltiin väliä pitämättä tai seurattiin säälivällä hymyllä. Heillä
oli kädessä tukenaan sauva tai kainalossa suuri, kirjava puuvillainen
sateensuoja. Lapsillakin oli tuommoiset suunnattomat sateenvarjot,
joita he kantoivat vakavan arvokkaasti koettaessaan pysyä aikaihmisten
kintereillä.
Kuljettu matka oli ollut pitkä; sen saattoi nähdä vaatteista ja
käynnistä, mutta eteenpäin oli määrä, ja eteenpäin he pyrkivät; ja niin
he pääsivät kaupungista -- ja samalla tiehensä, ikäänkuin molempien
vuorenrinteiden välinen laakso olisi heidät niellyt.
Miehillä oli kauttaaltaan tummat puvut karkeista, raskaista kankaista,
painavat saappaat tai raudotetut kengät ja pyöreät, matalapohjaiset
hatut. Harvoin oli hattuun pistetty kukka tai nokkela linnunsulka
-- jollaisella koristeella Kärntin ja Tyrolin talonpoika ei melkein
koskaan jätä itseään somistamatta. Naiset olivat kirjavampia; he
kulkivat yleensä suorempina kuin miehet; vaan he kantoivatkin
taakkojansa -- vasuja, myttyjä -- päänsä päällä, niin että heidän oli
pakko käydä pää pystyssä, kuten nähdään Italiassa. Hameet tai helmat
oli kääritty ylös taikka lyhyiksi leikattu polven kohdalta, ja jalat
näkyivät ruskeina ja vahvoina -- ellei niitä oltu pistetty jäykkiin,
hyvin neulottuihin saappaisiin. Liivi oli tiukka, avoimeksi uurrettu
rinnalta; mutta yli olkain olivat pöhöllä paitojen valkoiset hihat.
Jos vanhat vaimot kellertävällä ihollaan ja ryppyisillä kasvoillaan
lähinnä muistuttivat noitia, niin oli siellä myös ihania olentoja
nuorempien, vieläpä keski-ikäistenkin naisten joukossa. Kotoinen
maalaisväestömme, se kun on hyvinvoipa ja vanttera taikka kumarainen
ja kulunut, jollainen se myöskin voi olla, ei voi likimainkaan näyttää
sellaisia tyyppejä. Ja niin nämä miehet, naiset ja lapset kulkivat
pienen kaupungin lävitse ja sitten edemmä tietä pitkin, jonne katosivat.
Mitä väkeä nuo ovat? kysyin kerran isännältämme.