Silloin vuoriston talonpojat palaavat kotiin aamupäivän messusta
Tarvisista.
"DER TROTTEL".
Kun Schlitza-joki kuuman päivän perästä huokui viileyttään lähimmille
rinteille, kun aurinko lähetti viimeisen tervehdyksensä laakson halki,
samalla kun paksut pilvet vastapäätä auringonlaskua uhkaavina kertyivät
kokoon vuorenhuippujen yläpuolella, silloin hän kernaasti tuli näkyviin
kuin kellon käki ja istuutui penkille pienen, matalan, pärekattoisen
majan eteen.
Siinä hän istuskeli ja piti lystiä lauhassa viileydessä, auringon
punaisessa hohteessa, hieroen käsiään paksujen jalkojensa välissä,
lapsellisilla sammakonsilmillään hymyillen niin iloisesti ja leveästi
kuin koko maailma olisi hänen omansa.
Jos lapset sattuivat kutsumaan poika parkaa, antaakseen hänelle jonkin
suuremman kuparirahan, niin hymy kävi vieläkin valoisammaksi ja
leveämmäksi. Hän nousi ja ravasi alas rinnettä; hänen iso päänsä oli
pelkkää sekavaa kiittämistä -- samalla kun raskaat, hervottomat jäsenet
äärimmäisiin saakka ponnistelivat tahtoa totellakseen. Joki pauhasi
valkeassa vaahdossa alla hänen edessään, ja hänen takanaan kasaantuivat
raskaat iltapilvet vuorenseinämille. Taustanaan vakavanraskas, synkkä
maisema hän seisoi siinä, aivan auringon paisteessa, eriskummallisena
ihastuksessaan, irtaantuneena tomun siteistä kaikessa suruttomuudessaan
ja tietämättömyydessään -- iloisena kuin eläin, jota ystävällinen käsi
hyväilee -- niin onnellisena kuin vain tylsämielinen voi olla.
Sellaisina hetkinä hän oli meidän mielestämme melkein kaunis -- mikäli
puhtaasti välitön ilo kaunistaa kaikkia eläviä olentoja. Ja ystävämme
lääkäri sanoi: Voisinpa häntä kadehtia!
Mutta kun vuoriston nuoriso hätyytti häntä ärsyttävillä huudoilla ja
kivenheitoilla ja kun hän vastarintaa ajattelemattakaan tuskaisena ja
peloissaan etsi suojaa talomme takana -- kuin vainottu eläin, joka ei
ymmärrä käyttää omia voimiaan -- kun hän kiusaantunut, pelästynyt,
täydellisen avuton ilme silmissään katsoi ympärilleen, ikäänkuin
koko maailma olisi häneltä suljettu eikä hänellä olisi muuta neuvoa
kuin heittäytyä Schlitzaan, -- silloin sydämemme vuoti verta hänet
nähdessämme.
Tuo raukka! Onko luonto ikuisesti kaltaisensa armottomuudessaan, kun
se kahden olennon väkevimmästä vietistä päästää syntymään tuollaisen
olennon, varustaa hänet voimilla, joille hän ei keksi käytäntöä,
kieltää häneltä kaikki -- paitsi hetkellistä onnen tuntoa, joka jälleen
vaihtuu rajattoman turvattomuuden tajunnaksi?
Voihan asettaa itselleen kysymyksiä, jotka värityksessä vetävät vertoja
vuorimaisemalle, kun yön varjot alkavat sen yli levitä. -- Mutta tässä
oli luonto kuitenkin syytön.
Näyttää siltä, kuin useimmissa pienissä Kärntin vuorikaupungeissa,
kenties Ylä-Itävallassa myöskin -- kussakin olisi oma tylsämielisensä,
oma "Trottelinsa". Tarvisilla oli omansa. Ja tämä on lyhyesti hänen
tarinansa.
Noin kymmenkunta vuotta sitten ei Tarvisissa vielä ollut ketään
tylsämielistä; mutta sinne oli tullut nuori, kaunis, kevytmielinen
naikkonen, mukanaan viiden, kuuden vanha kaunis poika, terve,
sopusuhtainen, vahva, jolla oli kirkkaat hyväluontoisen viekkaat
lapsensilmät -- semmoinen poika, jolla ei ollut isää, ainakaan
kirkonkirjojen mukaan, ja joka kenties olisikin päässyt maailman läpi
ilman isää, jos vaan äiti olisi ollut kelvollinen.
Mutta eipä äidistä juuri mihinkään ollut. Hän palveli milloin missäkin,
kulki tansseissa ja huvitteli oikein kärntiläiseen tapaan; olihan
näet sotamiehiä, kenttäjääkäreitä, kylliksi Tarvisissa kaunista
tyttöä hauskuttamaan -- ja sillä aikaa hoiti poika itseänsä siellä,
missä oli vaalittavana, vanhan vaimon luona laitakaupungilla. Tällä
vanhalla eukolla oli poika, "iloinen Seppel", ammatiltaan suutari; ja
suutarilla oli opetettu kottarainen, jonka kanssa hän kilpaa vihelteli
varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Kaikki pitivät pojasta, joka
ei kellekään mitään pahaa tehnyt, jolla päinvastoin aina oli jokin
sukkela päähänpisto, naseva vastaus, terve nauru kaiken ystävällisen
lähestymisen palkaksi, ja suutari jakoi pian rakkautensa kottaraisen
ja vilkkaan pikkupojan kesken. Kenties suutarin rakkaudesta kallistui
jokin määrä pojan äitiin; mutta iloinen Seppel oli luonteeltaan
käytännöllinen eikä vähääkään tuntehikas. Hän ei siis niinkään suuresti
pannut pahakseen, että tyttö piti ketä kulloinkin sattui häntä
parempana. Naiset ovat arvaamattomia ja käsittämättömiä! Kun he ovat
mieltyneet johonkuhun, niin pitäähän heitä lempiä -- mutta ei sovi
vaatia ihmeitä! Se oli korkein totuus, mikä suutariin oli jäänyt elämän
kokemuksista naisalalla.
Kun kerrottiin, että tyttö oli mieltynyt erään ylhäällä metsän rajalla
asuvan vuoristolaisen poikaan, niin Seppel sanoi: Siinä hän on
oikeassa! Jos hän voi saada satimeen tuon pyynpoikasen, on se totta
vieköön järkevintä, mitä hän koskaan on tehnyt. Mutta luulenpa sentään,
että se on viekas velikulta, se poika!
Eräänä iltapuolena nainen tuli hakemaan poikaa mukaansa. Seuraavana
päivänä piti näet eräässä pienessä vuorikylässä olla kirkkojuhla; nyt
hän aikoi mennä sinne -- viettää yönsä erään ystävättären luona --
ja tahtoi saada seuraa matkalle! sanoi hän ja näytti hymyillessään
valkeita hampaita somissa auringon paahtamissa kasvoissaan.
Eikö sinun olisi parasta antaa pojan olla? kysäisi Seppel ja katsoi
toisaanne kottaraiseen päin, joka istui häkkinsä päällä ja nokki
ruohoturvetta. Hän on vain vastuksinasi -- vaikka mihinkä joutuisit
yöpymään -- ja hän on liian pieni löytämään yksin kotiin, jos sattuisi
sinusta eksymään! --
Mutta nainen vastasi, että oli niin pitkä ja ikävä matka yksin kulkea
sinne vuoristoon. Kyllä hän pitäisi huolta pojasta ja muutenkin sen oli
hyvä päästä ihmisiin ja katsoa ympärilleen! --
Ja niin hän vei pojan mukanaan. Poika viittasi pienellä, ruskealla
kädellään: hyvästi! hyvästi! ja loi pitkään suutariystäväänsä pitkän
katseen kirkkaista, viekkaista lapsensilmistään -- vielä tien
mutkassa hän kääntyi ja katsoi hymyillen luottavaisen iloisena,
terveenä kuin nuori lintu pitkään, hiukan eteenpäin kumartuneeseen
kasvatusisäänsä. Äiti veti häntä kädestä pois; pienten tukevien jalkain
täytyi kunnollisesti ponnistella voidakseen jotenkuten pysyä solakan
naisolennon rinnalla -- ja Seppel puri piippunsa imuketta ja astui
takaisin puolipimeään suutarinmajaansa, mutta viheltelemättä kilpaa
kottaraisen kanssa. Hän pahotteli, että oli sallinut naisen viedä pojan
mukaansa.
Yöllä puhkesi ukkosilma, joka koko edellisen päivän oli uhkaillut
alhaalla laaksossa, Seppel oli monta kertaa ylhäällä ja kävi
ulkona. Ilma värisi jyräyksistä, salamat huikaisivat -- ja jättivät
taas jälkeensä sysimustan pimeyden, jossa rohkea Seppelkin luuli
näkevänsä kaikenlaisia kummallisia ja kammottavia ilmiöitä: kaikki
ristiinnaulitun Kristuksen kuvat vääntelemässä ja valittamassa pitkin
matkaa vuoristoon päin -- ja hurjan ratsastajan kiitämässä metsästä
laaksoon pää kainalossa, josta Seppel oli kertonut pojalle monta
monituista kerta, kun tuli hämärän ja takkavalkean aika. Nyt hän
harmitteli puhuneensa lapselle sellaista.
Kun jyrinä lakkasi, seurasi raju myrsky ja jääkylmä sade. Vasta
aamupuhteella sai vähänkään kunnollisesti nukuttua. Iltapäivän
tienoissa naikkonen tuli takaisin - yksin.
Hän oli äkeissään, läpimärkä; koko kirkkojuhla oli sateesta mennyt
myttyyn; hän läimäytteli vahvoja lanteitaan, pusersi pääliinaansa,
haukkui ilmaa ja kysyi lopulta, oliko poika jo tullut?
Poika -- poika! huusi Seppel. Mutta hyvä Jumala, minne sinä hänet olet
jättänyt? --
Mistä minä tiedän! vastasi hän äreästi; minua nukutti eilen illalla --
hän tahtoi juosta pitkin huonetta -- annoin hänelle korvapuustin --
sitten hän karkasi metsään. Luulin tietysti, että hän juoksi kotiin!
Tietysti! toisti Seppel ja astui askeleen taaksepäin, samassa
ehdottomasti kohottaen kättään. Tietysti ansaitsisit _sinä_
korvapuustin. Riennä nyt tuonne äidin huoneeseen saamaan jotakin kuivaa
päällesi -- ja lähdetään sitten liikkeelle -- poikaa hakemaan! --
-- Minä olen väsynyt ja uninen; minun täytyy mennä kotiin. Voit häntä
itse hakea! sanoi toinen. Ja niin hän meni.
Seppel seurasi häntä katseellaan, puri kirouksen hampaittensa väliin,
tarttui keppiinsä ja lakkiinsa, sulki ovensa ja lähti vuoristoon. Parin
halkoajurin kanssa hän kapuili pitkin tiheätä, synkkää metsää. Sieltä
he lopulta löysivät pojan. Hän oli kaivanut itsensä sammaliin; hänen
jäsenensä olivat kutistuneet -- kylmästä -- tuskasta -- pelosta...
hurja, hirveä yö tuolla ylhäällä autiossa metsässä yksin, kuusivuotias
lapsi parka! Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä päässä; hän oli
menettänyt puhekyvyn -- hänestä oli tullut tylsämielinen.
Hänen kasvatusisänsä kuoli vähän sen jälkeen. Äiti oli jo silloin kohta
kadonnut. Poika tuli kunnan hoitoon. Tarvis oli saanut "Trottelinsa".
Niin, luonto voi kyllä olla armoton, kova, tunnoton saavuttamattomassa
majesteettisuudessaan; se voi synnyttää olennoita, joista täytyy sanoa,
ettemme voi niiden tarkotusta tajuta. Mutta voiko se arvaamattomuudessa
vetää vertoja ihmisten itserakkaudelle ja kevytmielisyydelle?
No niin; tällä raukalla on hetkiä, jolloin hän on kylläinen, jolloin ei
kukaan häntä kiusaa, jolloin hän nauttii virralta nousevaa puhdasta,
viileän lauhaa ilmaa, samalla kun vuoriston laskeva aurinko häntä
hyväilee hymyllään ja kultaa hänen kurjuuttaan. On hetkiä, joina
maailma näyttää kuuluvan hänelle -- ja jolloin vielä kaupan päälle
joku lapsenkäsi hänelle ojentaa sen, mikä hänestä on arvokkainta,
viiden kreutserin rahan tupakan ostoon. Ja vaikka hetken kuluttua
hänen kiusanhenkensä rupeavatkin katkeroittamaan hänen elämäänsä --
mitähän meidän on sanottava, meidän, joilla on kestettävänä tämä
sisällinen taistelu ja alituinen pelko tulevaisuudesta, ympärillämme
pelkkiä suruja, huolia, pettymyksiä, kärsimyksiä?... Ja ajatelkaas,
että _hän_ oli kaunis poika -- että hänestä kenties olisi tullut
meidän kaltaisemme -- ja että hän olisi joutunut samaan, kärsimysten,
pettymysten, huolien, surujen kiertokulkuun!
Ystävämme lääkäri on kenties oikeassa sanoessaan: ei lopultakaan voi
tietää, ketä pitää kadehtia ja ketä surkutella!