Vai pyhiinvaeltajia!
Niin! Niitä tulee joka taholta: Kärntin takimmaisilta kulmilta,
Steiermarkista, Krainista, luulenpa vielä Unkaristakin, ja ne menevät
pyhälle vuorelle -- Maria Luscharille! Maria Luschari! Kappaleen
matkaa Tarvisista kohoaa kivipatsas, jonka huipussa on valkoinen
marmorienkeli. Tämä enkeli on tienviitta. Se ojentaa kättänsä viitaten
kapeaan sivulaaksoon. Villit vuoripurot ovat yhtyneet ja tältä kohtaa
puhkaisseet itselleen uran. Kesällä uoma on kuiva; talvella virta
kiehuu ja kuohuu. Pitkin ahtaan rotkon molempia sivuja pyhiinvaeltajat
ovat survoneet polun metsän halki, kivisen kalliomaan poikki, yhä
jyrkemmäksi vuoren huippua kohti, missä pienellä tasaisella pinnalla
rinteiden ja kuilujen keskellä kohoaa vähäinen, valkoiseksi kalkittu
kirkko ja vaatimaton torni pyrkii ylös puhtaaseen vuoristoilmaan.
Rikkinäiset, lumipeitteiset alppihuiput -- näennäisesti vaan
ampumamatkan päässä -- tuijottavat säälivästi tätä kääpiömäistä
herranhuonetta.
Leiriytyneinä kirkon ympärille, ahtaaseen paikkaan sullottuina, siellä
on kaupustelijain myymälöitä, "pyhä" majala paikalliselle papistolle,
tässä kirkossa toimiville hengenmiehille, ja "epäpyhä" ravintola
hartaille pyhiinvaeltajille ja tiedonhaluisille maailmanlapsille, jotka
tahtovat olla yötä alppiseudun viileässä ilmakerrassa.
Tämä vuori on se "pyhä". Tässä kirkossa säilytetään ihmeitä tekevää
kuvaa, joka esittää Jumalan äitiä lapsi käsivarrella. Juuri tämän kuvan
luo tekevät toivioretkiä sairaat ja murheelliset, kärsivät ja poljetut
-- kuten meillä vaellettiin pyhille lähteillemme. _Me_ olemme siitä
päässeet eroon; mutta eteläsaksalainen, sloveeni, Tyrolin italialainen
on vielä tämän lääkityksen tarpeessa. Muuten siitä saa ajatella, mitä
tahtoo.
Pieni ystäväni lääkäri ja minä olimme jo kauan jutelleet, että pitäisi
mennä sinne yhdessä. Keskikesä oli tavattoman kuuma, Italia pani
tuntemaan läheisyyttään -- ihanan laaksomme ilma pysyi hiljaa ja
hehkui ikäänkuin polttouunista tulleena -- siirsimme vuorimatkamme
viikosta viikkoon, tyydyin katselemaan, miten pyhiinvaeltajia kulki
kaupungin kautta; ihmettelin vaan, etteivät he olleet kokonaan
nääntyneet kuumuuteen, hikeen, pölyyn ja paastoon. He kiihottivat
mielikuvitustani, he yllyttivät haluani oppia tuntemaan niitä ihmisiä,
joista iltasin vilisi tarinoita Gelbfuss papan parvekkeella -- noina
iloisina Itävallan iltoina, joiden viattomaan ja huolettomaan suloon
on vaikea löytää vertaista pohjoisissa voileipäpakinoissamme, kun
näissä on _meidän_ oluemme, meidän poliittinen suvaitsemattomuutemme,
mieskohtainen närkästymisemme, ahdasmieliset näkökantamme.
Tulipa sitten elokuu ja sen mukana ilman muutos, ukkosta, salamaa
ja rankkasadetta. Kaikkien vuorten huipuilla kimalteli lunta, alkoi
jo olla syysviileätä, kasvit, eläimet ja ihmiset pääsivät taas
hengähtämään -- tuli ihana kuukausi, ja eräänä iltapuolena pikku
tohtori selitti, että nyt voisin noutaa vuorisauvani ja paulottaa
säärystimeni, sillä nyt sitä mentiin Maria Luscharille!
Vielä kerran virkistettiin paikallisia ja karttatietojani miedon,
kylmän, vaahtoavan olutlasin ääressä; -- pappa Gelbfuss, Minna, Kathi,
Eva, pikkunen yliluutnantti, iso kapteeni, pappi, notaari, veli "Hans"
ja muutkin veljet: kaikki nyökkäsivät ja toivottivat meille hyvää onnea
matkalle! Ja sitten lähdettiin.
Minä en ole vuorille nousija. Olin vähällä sanoa: onko kukaan
tasankolainen? Vaan unohdan, että muuan maanmieheni on erinomaisen kova
kiipeejä.
Vuorisauvastani olin hyvin ylpeä. Se olisi hyvinkin voinut olla mukana
Ditmarskin sodassa, sillä niin pitkä ja raskas ja raudotettu se on
-- hyppysauva, jota voi käyttää keihäänä. Tohtori vilkaisi siihen,
hymähti, vaan ei sanonut mitään.
Edellisenä päivänä olin sen hankkinut; ja koetellakseni sitä ja itseäni
olin kavunnut pari tuhatta jalkaa eräälle tunturille, joka haarautui
Maria Luscharin vuoresta: silloin olin havainnut, että mitä ylemmä
jouduin -- ja mitä jyrkemmäksi tunturi kävi -- sitä vähemmän apua
minulla oli tukisauvastani. Viimeiset kolme, neljä sataa jalkaa minun
täytyi ryömiä käsilläni ja polvillani; ja ellei minua olisi hävettänyt,
olisin mielelläni päästänyt keihään vierimään kuiluun. Mutta kun loioin
ylhäällä huipulla, uupuneena, rajusti huohottaen, hikeä vuotaen -- olin
tietysti, kuten ainakin kokematon, valinnut urotyöhöni keskipäivän
ajan -- minkä palkan sainkaan vaivoistani! Kokonaisen maailman ihanuus
jalkaini juuressa -- kaukonäky ihmeitten maahan, jossa oli siintäviä
harjanteita, uhmaavia huippuja, valkoisia torneja silkkihunnun
poimuissa -- ja ilma niin vahvistavaa, niin kevyttä, niin puhdasta --
koko Italian vahvatuoksuiset kukkaishenkäykset, joita pohjolan viileä
viima sulattaa ja imee... oo! Ylen ihanaa! --
Minuun oli tullut tavaton into päästä "pyhälle" vuorelle, vaikka
pitikin sinne nousta kaksinkertainen määrä jalkoja.
Pitkin matkaa laakson läpi reippaasti tietä marssiessamme tohtori
vakuutteli minulle, että olimme valinneet oikean ajan. Kun vasta oikein
todenteolla tulisi ponnisteltavaksi, niin iltaviileys jännittäisi
voimiamme. Vuoren huipulla tulisi olemaan kylmä -- siksi vaippa olalle!
Ellemme siellä vaan saisi usvaa, valaisisi kuu meille tietä loppumatkan
huipun ylitse pitkin kuilua kirkolle ja majoille.
Koetin luoda itselleni tuosta kuvaa: huippu -- kuilu -- villit
vuorenseinät joka taholla -- kirkko ja majat, jotka täältä alhaalta
näyttivät naurettavan pieniltä leikkikaluilta korkealla auringon
kultaamassa ilmassa... mutta luovuin saamatta kuvaa havainnolliseksi.
Minusta tuntui vaan olevan mahdotonta, että _me_ pääsisimme _tuonne_
ylös -- ainakaan ensimäisenä vuorokautena.
Tervehdimme "enkeliä", joka viittasi meille tietä syrjälaaksoon.
Ja pontevasti sysäsin keihääni kärkeä kulmikasten kivien väliin,
joilla polku näytti ihan olevan laskettu -- ehkä sitä varten, että
pyhiinvaeltaja raukat saisivat yhä sovittaa syntejään.
Sitten päästiin vuorenkupeen juurelle. Tästä alkoi nousu.
Mutta ennenkuin noustaan, luon silmäyksen leveään päälaaksoon --
kanavalaaksoon, Tarvisin laaksoon --, mistä muinaisen kansainvaelluksen
tie, sotilastie, kauppatie ja nyt rautatie kulkee Italian tasangoille.
Saifnitzin poikki kulkee rautatien raide, Malborghetin ohitse
Pontaffeliin ja edelleen Italian alueella Pontebbaan... äh! mitä
lukija noista nimistä välittää? _Minussa_ niiden pelkkä kaiku herättää
äärettömän monta kaunista, kirjavaa, vahvaa muistoa, ja nämä muistot
liittyvät itsestään iltapäivän lämpöiseen, vienoon värihohtoon --
koko laakso näyttää ahmien kylpevän tässä valossa -- seuraan kaikkia
näitä piirteitä, vuorien jyrkkiä, kaltevia tai kaarevia rinteitä,
törröttäviä huippuja, yksityisiä puita, kirkontorneja, jonkin talon tai
majan kattoa -- olen sulautunut tämän maiseman henkeen -- ja tunnen
kummallista surumieltä, että olen tuonne jättänyt osan sieluani!
Tule nyt, haaveilija! sanoo lääkäri. Ja polku viittaa meitä ylöspäin.
Se vie ensimäisen "karavaanimajalan" sivutse. Se on sloveenilaiseen
tyyliin rakennettu ravintola, josta ulkonee puoliavoin parveke. Siellä
on tulisijoja niiden pyhiinvaeltajien varalta, jotka tahtovat levähtää
ja vahvistaa itseään, ennenkuin alkavat kiivetä. Tämän ravintolan
sivulla, polun vieressä, on myöskin pitkä jono pajuvitsoilla köytettyjä
risu- ja polttopuukimppuja järjestettyinä suuremmiksi ja pienemmiksi
kasoiksi.
Myydäänkö täällä polttopuita? Asuuko tässä jokin kaitsijamies? kysyn ja
hieman kohotan tuommoista kimppua, joka tuntuu koko painavalta.
Se on pelkkää synninsovitusta! sanoo tohtori hymyillen. Ja hän
selittää, että vuoren huippu on ihan kalju; siellä ei tapaa puun tai
pensaan näköistäkään; mutta kun pyhät isät eivät siellä ylhäällä saa
palella ja kun synnintuntoinen pyhiinvaeltaja raukka mielellään koettaa
lyhentää syntivelkaansa taivaalle ja vuoren papistolle mieluisella
työllä, niin pyhiinvaeltaja sälyttää puut selkäänsä -- välittämättä
siitä, mitä hänellä muuten on taakkana -- ja pyhät isät saavat ruokansa
keitetyksi ja majansa lämpimäksi! --
Minä häristän hänelle:
"Du Spottgeburt von Dreck und Feuer!" ja samassa käännyn, ja edessäni
on muuan niitä näkyjä, jotka voivat niin syvästi ja pysyvästi
tarttua muistiimme ja niin sanoakseni antaa päivälle, ympäristölle,
tilaisuudelle varsinaisen värin, sävyn, luonteen.
Kaksi pyhiinvaeltajaa -- epäilemättä isä ja tytär -- tuli alhaalta päin
meitä vastaan.
Seisahduimme ja päästimme heidät ohitsemme.
Ukko oli kuin veistetty puusta tai kivestä. Kovana, jyrkkänä, vaiti hän
harppasi, hieman kumarruksissa nojaten kuorittuun, sileäksi kuluneeseen
sauvaan -- pikkunen kaksipuolinen pussi olalla, silmät tuijottaen
suoraan eteenpäin tarkkaamatta ketään tai mitään ja kuitenkin nähden
kaikki... hän tiesi toisen tulevan perästä. Hän oli niin käskenyt --
sanatta.
Ja toinen seurasi. Päänsä päällä hän kantoi risukimppua; sen olisi
_luullut_ painavan hänet koukkuun -- mutta hän astui suorana,
toinen paljastettu käsivarsi ylhäällä, valkoinen, pöyheä paidanhiha
laskeutuneena -- niska, kaula, povi -- ja semmoinen piirteiden
sopusointuinen leikki noissa lanteissa ja paljaissa jaloissa... nuori
Diana, ankara kuin rangaistus, mehevä kuin rikos... syntinenkö?
Astuimme ehdottomasti ihan syrjään, kun hän meni ohitsemme kantaen
synninsovituskimppuansa... viehättävän hienot kasvojen piirteet,
tyynet, ylpeät vuorivuohen silmät -- ylväs ja vaiti kuin suru. Tohtori
ei enää nauranut: kulkija ei katsonut häneen eikä minuun. Pian he
molemmat olivat jonkun matkan päässä -- isä edellä, hän takana... polun
mutka peitti heidät -- taas sain vilaukselta nähdä sorean tyttöolennon,
joka suurta risukimppua kannatellen asteli pitkin jyrkkää kuvetta... ja
sanoin tohtorille, etten muistanut koskaan nähneeni kauniimpaa nuorta
naista.
Hän hymyili: kyllä niitä saamme nähdä _useampiakin_ ennen huomista
aamupäivää. Glück auf! --
Glück auf! Vuorimiesten huudahdus toisilleen alhaalla pimeässä
kuilussa. Oltiin nousemassa, alettiin täyttä totta kiivetä.
Kuinka päästiin huipulle -- sitä en enää muista. Ja kertoa sellaisesta
vaelluksesta, tunti tunnilta, jakso jaksolta, asema asemalta... mitä
vielä? Voiko kuvata, mitä on uupuvien voimien ja samalla ruumiillisen
nautinnon tunto -- kun rinta rajusti ponnistelee eivätkä kuumat huulet
voi muuta ähkiä kuin tajuamattomia ääniä? Miten kuvata levon makeutta,
ensimäisten kymmenen minuutin levähdystä pienellä hirsimajalla --
kun äkkiä sinipunerva syvyys aukeni jalkojen juureen, äärettömän
syvällä rotkon pohjassa?... ja ruoskittua, veristä, oikeastaan
kammottavaa Kristuksen kuvaa, joka riippui ristillä tuolla syvyyden
partaalla -- ikäänkuin se tuskallisen surumielisin silmin mittaisi
kaikkea inhimillistä kurjuutta ja viheliäisyyttä kuilun pohjalla --
alhaalla laaksossa, jonne on sirotettu pieniä kaupunkeja aivan kuin
leikkikalulaatikoita?
Miten hallita sitä vaikutelmaa, minkä teki tämä kapuaminen läpi
kumoon kaadetun havumetsän -- entisen metsän, jonka puhki vyöry on
jyristen kulkenut niinkuin Jumalan ilma vanhan testamentin kansojen
halki! Tuntuu kuin vielä kuuluisi ärjyntää Jehovan mahtavista
keuhkoista -- kostajan, sotapäällikön, tuhoojan... ja nyt alkavan
hämärän hiljaisuudessa käy tuhotun metsän mykkä valitus melkein
kuuluvaksi... salaiset purot mutisevat, maanalaiset lähteet sirisevät
sammalien lävitse -- ja runkoja makaa runkojen päällä kuorittuina,
harmaankalpeina -- kuin urhojen luurankoina.
Mikä äänettömyys! Ei muuta ääntä kuin raudotetusta "keihäästäni",
jota hiljakseen noituen laahaan jäljestäni, kun nousemistaan noustaan
yhä jylhemmän yksinäisyyden ja villiyden läpi. Miten suurta on täällä
ylhäällä alppiseudussa, jonne nyt on päästy. Ei enää metsää -- ei edes
kuollutta metsää; vain kivilaattoja ja kivimöhkäleitä -- siellä täällä
joku kitupensas -- alppivuohia -- joita hämärässä luulen vuorivuohiksi
-- muutamia loittonevia varjopiirteitä -- ja sitten huippujen siintävät
rajaviivat -- ympärillä hienoa koleannihkeätä kuun utua... sillä kuu
on noussut -- ja olemme päässeet alastoman vuorenseinän ensimäiselle
pengermälle.
Ei vielä mitään kirkkoa, ei yhtään puotia, ei majalaa -- vaan
"viimeinen asema" ennen viimeistä nousua -- pikkunen köyryniska
tunturiravintola, jonka matalista akkunoista loistaa valoa -- ja jonka
matalaan huoneeseen astumme hikeä tippuen, hengästyneinä, nihkeästä
alppiviimasta väristen ja huutaen: viiniä!
Ja viiniä saimme.
Kaksi tukevaa vuoriston impeä -- mustasilmäistä, korkeapovista,
valkoisin hampain hymyilevää -- kaatoi meille punaista viiniä Italian
rajalta suuriin laseihin. Olimme jo ennestään kuin päihtyneet.
Sellaisen nousun jälkeen valtaa päihtymys... se on kuin voitto,
ikäänkuin olisi saanut täydellisen vallan, joka ei koskaan voisi
kadota; ikäänkuin itse olisi maailman vertainen, joka on korkealla
yläpuolella kaikkea pientä, tyhjää, tyhmää ja rumaa, mitä alhaalla
on... ja mikä vielä parempaa, tuntuu siltä, että rinnassa ovat
ruvenneet asumaan kaikki hyvät vallat, kaiken ylevän, hienon ja rakkaan
muisto ja kaipuu. Ei voi käsittää, että ikipäivinä voisi täältä palata
ja elää tuolla alhaalla -- kuten tohtorin on tapa sanoa -- "im Sumpf
des Lebens".
Tohtori on hurmiossa, ja minä olen hurmiossa. Jätämme ravintolan ja
molemmat "Peer-Gyntimäiset" vuori-immet. Sellaisina lienee Ibsen heidät
nähnyt -- silloin, kun Peer Gynt vielä oli nuori ja villi.
Kiidämme eteenpäin -- kuun udussa ja yön viimassa -- vaippa hartioilla,
keihäillämme huitoen. Viimeinen vuorenselkä on voitettu -- viimeinen
varustus rynnäköllä vallattu. Kaikki muuttuu aivan haavemaiseksi.
Maailma on epätodellinen... täällä korkeuksissa, monta tuhatta jalkaa
meren pintaa ylempänä.
Seisomme kallionkeilalla -- vieressä jyrkkiä kuiluja... ja ympärillämme
aaltoileva meri hopeanvalkeita usvia, joiden lävitse aavistamme
jättiläistunturien seinämiä kohtisuorasti nousemassa syvyydestä --
huipuilla kimaltelevaa lunta -- kaiken verhona kuun utu kuin vihertävä
huurre. Ja tuolla on kirkko -- miten pikkarainen! Vaatimaton torni
pistää esille vähäiseltä alanteelta, keskeltä keilan huippua... ja
leikkipuodit sen ympärillä -- ja epäpyhä ja pyhä majala... kaikki ihan
kuin liukumassa alas kuiluun -- niin ahdas on paikka!
Kuitenkin kaikki pysyy pystyssä -- täällä on todellakin kirkko,
rakennuksia ja ihmisiä. Täällä eletään -- vieläpä eletään vahvasti --
keväästä, kun viimeinen lumi on sulanut, syyspuolelle saakka, jolloin
sataa ensi lumen.
Täällä tunnustetaan syntejä, täällä rukoillaan niitä anteeksi, täällä
saadaan anteeksi, täällä tehdään uudestaan syntiä. Ihmiset ovat
rakentaneet kirkon, ihmisiä tänne vaeltaa, ihmisinä he jälleen täältä
laskeutuvat.
Haaveelliselta se kaikki minusta tuntui -- siitä hetkestä, kun ensin
astuimme maallikoiden ravintolaan, missä paikallinen papisto myöskin
oli vieraana -- ja missä me kaikki lopulta joimme yhdessä, papit,
pyhiinvaeltajat, isäntäväki ja matkustajat. Katoliset papit -- ainakin
näin korkealla merenpinnan yläpuolella -- ovat ehkä inhimillisempiä
kuin meikäläiset; ainakin heillä on tilaisuutta seurustella sekä
väkevämpien että heikompien kuolevaisten kanssa... he eivät väistä
tarjottua lasia -- käsittelevät juomalaulua yhtä taitavasti kuin
järkipäätelmää jumaluusopillisessa väittelyssä... ja kun olimme vähän
aikaa jutelleet jumalallisista asioista ja havainneet näkökantamme
jokseenkin poikkeaviksi, vieläpä ilman uskonto-opillisen latinan apua
-- niin täytyi turvautua maallikkolatinaan: _ergo bibamus!_
Siis joimme... ja pääsimme perin hyvälle tuulelle; kilistimme maljoja,
lauloimme, kerroimme juttuja, seikkailuja, matkakokemuksia; emme enää
kiistelleet metafysikan korkeista totuuksista -- vaan maallisesta
kauneudesta ja maallisista kaunottarista. Pikku tohtorin tenori alotti,
ja erään papin basso säesti -- duetteja, kvartetteja ja yksiäänisiä...
matalan majan katto kohosi, surut ja huolet nousivat katon mukana ja
haihtuivat tuikkivaan yösineen, missä kuu nyt paistoi pilvettömältä
taivaalta alppihuippujen ja laaksojen maailmaan. Olimme kuin veljeksiä
-- kuin vapaamuurarikunta, jonka kokousta johtamassa keskellä istui
sievä emäntä. Hänkin lauloi -- ja hänen sisarensa tai kälynsä... kaikki
olimme iloisia ja kaikessa näimme ilmestyksiä elämän voimasta ja
kauneudesta täällä maailman ihanuuden huipulla... Maria Luschari, Maria
Luschari!
Tuliko se hyvästä viinistä, helmeilevän punaisesta viinistä, joka
kasvaa vain muutaman penikulman päässä -- tuolla alhaalla pitkin
Italian aurinkoisia rinteitä? Ihan varmaan se tuli hyvästä viinistä.
Kuka epäilee sinun kykyäsi kohottaa ja kirkastaa ja puhdistaa
näköämme? Sinun väärentämisesi on syntiä Pyhää Henkeä vastaan...
mutta kun sinua nauttii puhtaana ja sekottamattomana näin lähellä
alkulähdettäsi, on siinä itsessään anteeksianto, synninpäästö ja lihan
ylösnousemus! Koskaan ei näitä ihania seutuja -- missä on vuotanut
niin paljon veljesverta ja veisattu niin monta hurskasta messua --
koskaan ei niitä liene syvimmässä merkityksessä "ristitty". Ei,
jos kristinoppi on lihan kuritusta. Aina tulee olemaan selityksen
selityksiä -- kuten opissa itsessäänkin on ristiriitoja. Siis on sekin
mahdollista, että opin perustaja oli niin suuri ja rikas ihminen, että
hän todellakin tilaisuuden sattuessa muutti vettä viiniksi -- ja että
hän ainoastaan väkisin rahvaan ymmärtämättömyyden ja hillittömyyden
vuoksi joutui kiivailemaan sitä Jumalan lahjaa vastaan, jona rypäle
kaikkina päivinään on ollut kärsivälle ihmiskunnalle. Kysyppä näiltä
sekakansaisen rajamaan, "Italian" ihmisiltä -- mitä heistä viinittä
tulisi? Vastauksena olisi leveä hymyily... he eivät voisi kuvitellakaan
sellaista mahdollisuutta: vai ei yhtään rypälettä! Se on verenä
työmiehen ruumiissa, talonpojan suonissa; täkäläiset papit ovat
talonpoikaissyntyisiä alkuasukkaita -- ja pyhiinvaeltajat samoin.
Katsahda yli lähimpien alppihuippujen -- alas laaksoihin, jotka
viettävät Ylä-Italian lihavia tasankoja kohti. Ylänkömaa, ankaraa
työtä tekevä maa; viinimaa, nautinnon maa. Täällä on syntynyt muutamia
renessanssin suuria neroja. Vain muutaman penikulman päässä -- eräässä
näitä laaksoja, missä eristetty ja uhmaileva yhtyy rehevään ja vienoon
-- Pieve di Cadoressa näki Tizian Vecellio päivän valon.
Tizian, tämä suuri väriniekka, värien loihtija, joka eli satavuotiaaksi
-- joka rakasti juhlia ja viiniä ja kauniita vartaloita -- joka oli
"hyvä" katolilainen, joka on maalannut sekä taivaaseen astumisia
ja ylösnousemuksia että myöskin Ledan joutsenineen ja Danaen
kultasateilleen -- niin, joka on maalannut enemmän jumalaistaruja
alttaritauluihinsa kuin kymmenen nykyaikaista professoria osaa
uneksiakaan!
Ergo bibamus! Siis joimme... ja yön hetket vierivät kuin nauhaan
pujotetut helmet.
Näin vierivi aika ja maistellaan,
Ja laulu se käy: poculamus!
Nyt tyydy sä tuommoiseen latinaan;
Jos lie vika... ergo bibamus!
Kyll' ennen taisin myös latinaa,
Olin mestari semmoisessa;
En koulun oppia kiinni ma saa
Nyt päissäni korkeudessa!
Mä täältä nyt silmään laaksohon päin --
Siell' alla on usva ja sauhu;
Ja kohta on häijynä mielessäin
Tuo kiero mailma ja pauhu.
Ja yö kului.
Nousin seisaalle ja lähdin ulos maallikoiden suureen yömajaan --
jossa on keittiö ja makuusuoja yhdessä. Kiviliedellä sen keskellä
liekehti vielä rovio -- puoleksi hiiltyneenä... mutta joku koukero
kekäle valaisi ja loi hehkuansa seinien lepopenkeillä makaaviin
pyhiinvaeltajiin, miehiin, naisiin ja puolikasvuisiin lapsiin.
Jokin Tintoretto, jokin Ribera olisi täällä voinut tutkia aiheita...
se oli "värittäjien" koulu. Tuolla kivikovat pronssikasvot melkein
varjossa -- täällä vienot, heikosti hehkuvat naispiirteet -- jokin
polvi pystyssä, jokin käsivarsi veltosti riippumassa -- välistä
taas muodoton mytty, joka nukuksissa vähän liikahti, sysäsi tai sai
sysäyksen... kauttaaltaan _maalattua_ liikkumattomuutta -- ja tuota
unen ihmeellisen elotonta elämää, joka ilmenee hiljaa huohottavassa
hengityksessä, hillityssä yninässä -- tai vähemmän runollisessa
kuorsauksessa.
Ovi oli auki... kolea yöviima -- ja vihertävän kylmä kuutamo -- tunki
sisään. Kuuvalo jäi sinne leikkimään savesta poljetun lattian poikki
lieden punertavaa hehkua kohti. Yöviima väistyi takaisin -- mukanaan
inhimilliset hiestykset ja hieno kirpeä sauhu puoleksi sammuneista
kekäleistä.
Sitten oviaukkoa pimensi muuan olento -- voimakas, solakka
sloveeninuorukainen, joka kumartui ja tähysteli... ja hänen takaansa,
yli hänen leveiden hartiainsa ja hänen käsivartensa alta näkyi
villi vuorimaisema, säteillen kaukaisessa ylhäisyydessään, myöskin
kumartuvan, tänne tähystelevän -- houkuttelevan luoksensa kaunista
ihmislasta.
Matalalta lepopenkiltä, nukkuvien pyhiinvaeltajani välistä, irtautui
sellainen ihmislapsi -- se nuori tyttö, joka oli kantanut risukimppua,
katumuskimppua, ylös vuorta ylpeällä niskallaan. Hän oli polvillaan ja
ojensi pöyheän, valkean paidanhihan verhoamaa käsivarttansa torjuen
tai pyytäen ovessa seisovaa nuorukaista kohti. Mutta tämä ei siitä
huolinut... hän vaan seisoi ja viittaili ja pyyteli. Silloin tyttö
loi silmäyksen viereisiin kivikoviin pronssikasvoihin... vanhus
nukkui sikeästi. Kun nuorukainen oli uskaltanut näin pitkälle -- eikä
tahtonut mennä -- niin täytyihän _hänen_ tulla. Ja ääneti tyttö hiipi
lattian poikki -- kaksi käsivartta nosti hänet maasta... hän laski
ylpeän, kauniin päänsä nuorukaisen olalle -- ja poissa olivat molemmat
-- uskoen itsensä suuren luonnon haltuun, vaipuen sen palvelukseen,
kääntyen sen kaikkea armahtavaan sydämeen.
Toivoin _hänen_ vuokseen, että hän kerkiäisi palata, ennenkuin vanha
pronssinvärinen pää kohoaisi kovalta alaseltaan -- taikka ettei hän
enää koskaan palaisi!
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä -- kun päivä jo oli jokseenkin pitkällä
-- tohtori ja minä makasimme niukalla nurmikolla, pienen
pyhiinvaelluskirkon edustalla, melkein pyhien seinien juurella.
Ympärillämme oli mahtava vuorimaisema, uhmaisia huippuja, jyrkkiä
seinämiä, syviä rotkoja... maailman ihanuudet jalkaimme juurella.
Aamupäivän aurinko, lumitunturit, valkeat seinät, kultaiset pilvet...
voi kuinka se huikaisi silmiä!
Ettäkö me harmittelimme viime yötä? Kuka sitä uskaltaa väittää? Tohtori
sanoi minulle:
Kuules, miltä tuntuu päässäsi?
Kiitos -- raskaalta. Entä omassasi?...
Kirkon sisällä, jonne pyhiinvaeltajat oli sullottu aamupäivämessuun
-- Maria Luscharin kirkossa surisi kuin mehiläispesässä... _mitä_
uskovaiset siellä lauloivat, sitä en tiedä; mutta pikku tohtori ravisti
päätänsä ja hymisi:
_Dies ira, dies illa_...
Sitten liuvuimme pyhältä vuorelta alas "reillä".
Reilläkö? Oliko siis yöllä satanut lunta meidän kilistellessämme?
Ei ollut lunta satanut -- mutta rekiin meidät sijotettiin, kullakin
vetäjänä vuoristolainen voimamies... alas vihreitä sametinpehmeitä
törmiä ja rinteitä, jyrkempiä ja laakeampia, äkkinäisin kääntein --
monesti hihkaistiin -- monesti kimmahdettiin... välistä ihan varmoina,
että paiskaudutaan hornan kitaan... mutta voimamies hymyili, huohotti,
kuivaili hikeä ja vakuutti meille, että se oli ihan "vaaratonta"!
No niin, vaaratonta. Samaa vakuuttaa Baedekerkin -- vaikkei ole
merkinnyt tähteä tämän rekiretken kohdalle. Mutta minua hävetti, että
toisen ihmisen piti tuolla tapaa olla toisen rekihevosena.
Päästiin alas -- huimaavaa vauhtia -- pyhältä vuorelta. Ilmanveto
vilvotti -- päihtymys oli mennyt -- yö unhotettu -- kaikki oli loitolla
kuin seikkailu, kuin uni. Ylös mennessä olimme tarvinneet kuusi,
seitsemän tuntia -- alas tultiin kahdessakymmenessä minuutissa.
Hemmetin vauhtia! Sepä oli ihana retki! Eläköön Maria Luschari!...
Ja me heilautimme vaahtoavaa olutruukkua Unter-Tarvisissa kelpo
isäntäväkemme, herra ja rouva Moritschin luona... ja minä ajattelin
kaunista, ylpeää synnintekijää. Lieneekö hän tullut ajoissa takaisin --
vai eikö hän enää koskaan palaa?