Keväällä 1885.
Lumi sulaa, kuin jäytäisivät sitä elämän voimat. Mitä? -- juurihan
täällä oli kevät, ruohonvihreitä vuorenrinteitä, kukkia vilisemällä,
pyökissä umput -- -- -- Oikein! Ja tänään sulaa jalan korkuisia
lumikerroksia; jotka toispäivästä saakka ovat kevättä peittäneet.
Olemme puolenkolmatta tuhannen jalan korkeudessa. Ja kun aurinko oli
paistanut ensimäiset kahdeksan päivää, kasaantuivat pilvet yhteen, tuli
semmoinen lumipyry, ettei moista muualla tapaa kuin Alpeilla; taivas ja
maa yhtenä; mutta tänään on sunnuntai, tänään paistaa taas aurinko, ja
lumi sulaa.
Tarvisin löytää, kun tarkkaan hakee, Etelä-Kärntistä -- tuskin puolen
tunnin rautatiematkan päässä Italian rajalta -- Ober-Tarvis ja
Unter-Tarvis -- sen notkon pohjalta, jonka kautta kansainvaelluksen
aallot vyöryivät roomalaisten valtakuntaa kohti. Roomalaiset
asuivat näet _täälläkin_ ja paljoa pohjoisempana silloin, kun vyöry
tuli. Täällä on ollut taisteluja, jumalat armahtakoot! -- pitkin
"Roomalaistietä" ja "Roomanlaaksossa",kaikkialla, missä täällä päin
vielä on nimien jälkiä siltä ajalta. Verta on vuotanut virtoina --
niin tuhannen vietävästi, kuten vanha ystäväni, vuoriston talonpoika
sanoo; gootit ja longobardit ovat taistelleet lyhyttukkaisen,
pyöreäpäisen legionasotilaan kanssa. Keskinäistä ottelua on kestänyt
läpi koko keskiajan, ja myöhemmin ovat venäläiset, ranskalaiset,
itävaltalaiset ja italialaiset sekottaneet vertansa yhteen -- vaikkei
juuri veljellisesti. Kaikesta tästä murhaamisesta tietää Schlitza-joki
kertoa, kiidättäessään vaahtoisana laakson halki viileitä, puhtaita
lumivesilaineitaan. Onneksi sillä on muutakin kerrottavaa.
* * * * *
Sunnuntaina aamupäivällä Tarvis menee kirkkoon. Unter-Tarvisissa on oma
kappelinsa Maria-Loretto, josta päälle päätteeksi kulkee se tarina,
että siellä on pari hyvää italialaisten mestarien maalausta. Mutta
Ober-Tarvisissa on pitäjän kirkko, Pyhä Pietari ja Paavali... kunnia
_sille_! Se on tietysti rakennettu uudestaan jälkeen viidennentoista
vuosisadan, jolloin se oli oikein hyvä gootilainen kirkko; nyt se on
saanut merkillisen kiinalaisen torninhuipun, joka on katettu sinkillä
ja tuhrattu hirveimmällä teurastajanpunaisella värillä, mikä ikinä
on katsellut Alppien sinertäviä, kaihoisia latvoja kohti. Mutta se
on ympäristöään ylempänä, seistessään keskellä muurien ympäröimää,
neliömäistä kirkkotarhaa. Oikea pikku linnotus, jossa on sekä
todellisia että maalattuja ampumakoloja ja kaksi ulkonevaa, pyöreää
tornia, nähtävästi peruisin linnankreivien ja kahakoiden ajoilta. Tästä
kirkkotarhasta ja sen vihreistä, jyrkistä vallirinteistä minä pidän.
Sillä on historiansa -- vaikkapa romanttinen historia -- josta kaikuu
terästä ja ampumista ja huutoja ryntääville: No, tulkaapas ottamaan!...
ja siihen sekaantuu aamupäivämessun urkusäveliä ja suitsutuksen vahvaa,
imelää tuoksua ja seurakunnan merkillisen yksitoikkoisia, viattoman
liikuttavia kärntiläisääniä:
-- Bitt für uns, bitt für uns! Herr!...
* * * * *
Olen hiukan tuttu kirkkoherran -- "der Pfarrer" -- kanssa; hän on
pitkä, vahvarakenteinen, vielä nuori mies, jolla on ahavoittunut --
panettelijat sanovat: punainen -- kotkannenä. Kaikkien mielestä hän on
vakava ja virassaan uskollinen pappi. Vapaamielisillä on hiukan kaunaa
häntä vastaan vaalipäivistä saakka. Mutta eräs nuori tyttöraukka,
jonka kauneus oli hänen pahin vaaransa -- Tarvisissa on myös sotaväkeä
--, sanoi häntä sen sijaan ystäväni lääkärin kuullen "lempeästi
tuomitsevaksi herraksi, joka ei hyljännyt huonoakaan ihmistä".
Luonnollisesti hänessä on joku verta tuota katolilaisuutta, joka vain
ehdollisesti miellyttää meitä pohjoismaalaisia -- kenties siksi, ettei
meitä ole siihen totutettu kätkyestä saakka. Mutta yksi asia minun
täytyy hänen ansiokseen tunnustaa: hän heittää keilaa erinomaisen
hyvin. Näkisitpä hänet jonakin lauantai-iltapäivänä keilaklubissa
vanhan Gelbfussin luona! Hän sipaisee päästään mustan, pitkäliepeisen
takkinsa, käärii ranteesta paidan kalvosimen -- ja rits! Pallo lentää
suoraa kyytiä. Ei kertaakaan "ojaan", vain erinomaisen harvoin
"tyhjään".
* * * * *
Tätä hän osaa -- ja juoda ruukkunsa olutta tai lisäksi puoli
litraa viiniä -- eikä milloinkaan menetä tasaista, harvasanaista,
hymyilevää, hillittyä ryhtiään. _Sitä_ ei heitetä takin mukana;
-- ja me muut, pikku tohtori, suuri leveälapainen notaari, kaikki
27:nnen kenttäjääkäripataljoonan upseerit, minä itse ja useat toiset
toverit voimme olla aika iloisia ja sukkelia: kirkkoherra säilyttää
tasapainonsa, ei koskaan hurmaannu, ei koskaan kääriydy hartauden
kaapuun, ei rupea toverilliseksi. Ja _siksipä_ hänestä ehkä kaikki
pitävätkin -- vieläpä lääkäri ja upseeritkin.
Tässä on jotakin nimenomaan katolilaista. Siellä kotona ollaan hyvin
väärässä, kun kuvitellaan roomalaisen kirkon papistoa niin ylhäisen
ylpeäksi. Se on tavallansa kansanvaltainen. Se ei _alennu_ kansaan;
se elää, vaeltaa kansan _seassa_ -- väliin paitahihasillaan, väliin
messupaidassa. Kotona, pohjolassa, voisi moni maalaispastorimme ottaa
tästä oppia.
* * * * *
Tänään he menevät kirkkoon -- vuoriston talonpojat raskaissa
kengissään, päällä harmaat tahi ruskeat nutut, joissa on vihreä
pystykaulus, linnunsulalla koristettu hattu kallellaan päässä. Piippu
on nyt poikkeukseksi suusta poissa.
Ja heidän naisensa -- vanhoja äitimuoreja, jotka vaappuvat eteenpäin
pidellen ennen niin raudankovissa, vaan nyt tutisevissa käsissään
hartauskirjaa, pieni vihreä oksa lehtien välissä. Nuoria, terveitä,
vaimoja ja tyttöjä, päässä matalat miesväen hatut taikka liinat,
yleensä tummat silmät, säännölliset piirteet, lyhyet helmat, valkeat
sukat, nauhakengät -- jalat kuin taiteilijan veistämät. Naiset tekevät
kovaa työtä, heidän on pakko tehdä: miehet istuvat kieltämättä
mielellään ravintolassa, nousevat vuorille, kaatavat jonkun puun,
ampuvat jonkun vuorivuohen, sepittävät siitä runon ja laulavat sitä
ravintolassa. Täällä on tietysti vakava yksinäinen raatajakin ylhäällä
vuoren kupeella, mistä hieno, sininen savu nousee niin surunvoittoisena
iltataivaalle. Mutta muuten Kärntin talonpoika on huoleton veitikka,
lyyrillisten runojen sepustaja, jossa huomaa myös vahvaa eroottista
paikallisväriä. -- Kärntiläislaulut ja kärntiläisrunous ovat melkein
saavuttaneet tyrolilaisen maineen. Laulu on yksitoikkoista, mutta
yleensä soitannollisesti varmaa, ja siinä tuntuu metsän kaikua,
tunturin viattomuutta. Nämä laulut (die Kärntner-Lieder) on ahkerien
kätten kerääminä julkaistu kahtena nidoksena, jotka sisältävät aivan
erinomaisia kauneuksia, yleviä luottavaisuudessaan, samoin kuin
joukossa on ylenmäärin rohkeita ja vallattomia. Siistitty painos on
myöskin olemassa yhtenä nidoksena -- _in usum delphini._
He menevät tänään sunnuntaimessuun. Kokonainen kansanvaellus tasaisesti
viettävällä, kapealla käyrällä kadulla, jonka varrella on melkein
katkeamaton sarja kunnianarvoisia ravintoloita Unter-Tarvisista
Ober-Tarvisiin asti. Kattojen raskas, valkea lumiröykkä tippuu
tippumistaan kimaltelevina pisaroina -- taikka valuu koskena
räystäskourujen -- sylkevien lohikäärmeiden -- ammottavista kidoista...
siellä täällä liukumisen rasahdus, kumea jysäys -- ja lyhyt, pirteä
kärntiläiskirkaisu -- kun sattuu lunta vyörymään katonharjalta. Ja
kaikki on jälleen hiljaa... kuuluu vain kirkkoväen rämpimistä, kun sitä
yhä tulee alhaalta päin läpi lumen ja sohjon.
Mutta ylhäältä, juulisten alppien korkeimmilta huipuilta, välkkyy
puhdas, neitseellinen lumi. Se houkuttelee, se viittaa. Otan hatun ja
kepin -- suuret, raudotetut kengät -- ja sitten matkaan!
Kuinka ihmeellinen, kuinka haavemainen maisema! Lunta vuorilla juuresta
huippuun saakka; ja lumen läpi, niin pitkältä kuin metsäaluetta
riittää, tuikkii mehevän vihreä kevät lippujansa: Terve, terve!
Vuoritien toisella puolen, alhaalla solassa kuohuu Schlitza-joki -- se
on oikein uhoissaan tänään, kun on saanut lisävoimia lukemattomista
puroista, sulavasta ja tippuvasta märkyydestä. Toisella puolella
kohoovat törmät, jotka näyttävät luiskahtaneen villien tunturilinnojen
huipuilta ja taivasta tavottavilta vallinsarvilta -- luiskahtaneen
ja tarttuneen kalliopohjan päällystänä oleviin suippuihin kuusen- ja
honganrunkoihin, joiden keskellä pyökki levittelee vaaleita
päivänvarjojaan niin iloisena kuin pikku tytöt, jos nämä keskellä
talvea saavat käsiinsä kesävaatteet ja leikkivät "metsään menoa".
Hihhei! kuuluu ylhäältä. Se on nuori "Holzknecht", sulkakoristeinen
hattu kallellaan ja vuorisauva kädessä; hän hyppelee kuin vuorikauris,
ja hänen kintereillään lohkeilee suojaista lunta ja lähtee vierimään
pieninä lystillisinä, aivan vaarattomina vyöryinä, jotka jysähtäen
pysähtyvät tielle jalkaini eteen; ja kun kepilläni sohin tuollaista
luokseni kierinyttä lumimöhkälettä, voi käydä niinkin, että
siitä ilmestyy pieni keltainen taikka sininen kukka, aivan kuin
alppiprinsessa sadun munasta.
Satua on koko maailma täällä, missä kevät piilee lumen peitossa. Ja
jos pysähdyn tien käänteessä, missä etelä-aurinko oikein vimmatusti
tunkeutuu villiin vuorensolaan, niin virtaa vastaani heränneiden ja
heräävien yrttien ja kukkien tuoksu -- autuas henkäys versovasta ja
varttuneesta elämästä, joka huomenna tai ylihuomenna aikoo nousta ja
heittää yltään valkean verhonsa: uudestisyntymisen ja ylösnousemisen
ihana vertauskuva -- sille, joka tahtoo ja voi nähdä.
Ohi ja läpi Flitschlin pienen vuorikylän; muutamia hajanaisia,
puoleksi sloveenilaisia majoja vähäpätöisen kappelin ympärillä,
jonka pärekatto kohottaa siron kellotapulinsa huippua niin suurta,
villiä, majesteettistä, haavemaista taustaa vasten, että maalari,
joka on minussa hereillä, nöyränä väistyy syrjään ja mieleni käy
yksinkertaiseksi tuntien muutakin kuin hartautta luonnon ilmiötä ja
luonnon kauneutta kohtaan.
Kuka tietää: ehkä olen tästä mieleni liikutuksesta velassa
tuolle vähäpätöiselle kappelille tiepuolessa ja vähäpätöistäkin
mitättömämmälle Kristuksen kuvalle, joka riippuu lukitun oven
ulkopuolella! Kaikki ovet ovat täällä lukittuja; ei mitään inhimillistä
elämää, ei edes murisevaa koiraa. Asukkaat ovat kaikki mennet
aamupäivämessuun Tarvisiin. Olen yksin, aivan yksin, äärettömän
vuorimaiseman tuijottaessa minuun häipyvien värien hienoista
hopeavivahduksista -- niin lähellä, kuin voisin siihen tarttua
ojentamalla käteni -- niin kaukana, kuin puhtauden ja onnen aavistus
tuntuu olevan inhimillisestä surun ja tuskan täyttämästä mielestä.
Tuossa riippuu puinen kuva ruoskitusta ja ristille kuolleesta
ihmisparasta -- ei, jumalasta, jonka sanotaan kuolleen syntiemme
tähden! Se ei ole taideteos; oikeastaan kamala katsella, vaikka
unohtaakin olevansa taiteilija. Mutta lasten herkkäuskoiset silmät ovat
ehkä nähneet tästä jotakin puuttuvan; viattomat kädet ovat poimineet
kukkia lumen alta ja peittäneet laihat lanteet ja seppelöineet
kallistuneen pään kevään esikoisilla. Enhän ole katolilainen; kenties
liiemmäksikin protestantti -- ihminen olen, yksin -- aivan kuin
hyljätty -- ylevän villiyden autiossa maailmassa, jonka majesteettisuus
ei muuta kaipaa. Välkkyvänä, siintävänä, huikaisevana loistaa ikuinen
lumi minua vastaan noilta repeytyneiltä huipuilta, uhmaavilta,
ylimielisiltä, jääkylmiltä -- tuolta kaukaa, kaukaa, mistä ei voi
ajatella minkään jumalan astuvan alas luoksemme ja ottavan kärsiäkseen
syntiämme ja tuskaamme. Luonto on kuollut -- mutta lapsen kädet
kietovat jumalan ympärille seppeleen. Niin hän siis elää lapsen
uskossa: ainoassa mahdollisessa. Ja nyt muistan kaikki ihmiset, joiden
olen nähnyt polvistuvan tämän tien vieressä -- ja ymmärrän, etteivät he
ole katselleet tuota kuvaa taideteoksena.
Olen yksin. Ja tuo kärntiläiskäsityöläisen jumalankuva rukka on myöskin
yksin pienen, luisuvan räystään alla, jolta lumi roikkuu ja tippuu
kirkkaina kyynelinä. Tuollainen helmeilevä kyynel sattuu erääseen
kukkaan; sen keltainen terä painuu veltosti seppeleestä irti ja putoaa
maahan. Otan sen käteeni ja seison siinä -- epätietoisena, pistänkö
sen napinläpeeni, hattuuni, vai suutelenko ja panen sen takaisin
paikalleen. Silloin kuuluu lähimmältä tunturilta, läpi Schlitza-joen
hillityn pauhun, kummallisen kumea, jyrisevä... niin, millainen
ääni? -- puoleksi maanalainen, puoleksi kuin pilvistä, jotka alkavat
kerääntyä korkeimpien huippujen ympärille. Hieno, kaukainen, valkea
pöly nousee luisuvalta metsän rinteeltä -- taaskin möyryävää, kauas
häipyvää ääntä, päättyen kuin sysäykseen, jonka voimasta maa tuntuu
hyvin heikosti vapisevan. Lumivyöry -- vuorilta syössyt! Se oli täyttä
totta.
Katson sivulleni, jyrkkää metsän rinnettä ylöspäin, joka on ihan
vieressäni. Roikkuuhan täälläkin jalan korkuinen lumikerros ulkonevilla
kallionlohkareilla ja noiden runkojen varassa, jotka nyt näyttävät niin
epäluotettavilta, oksien ikäänkuin voihkiessa taakan alla.
Jonkinlainen jähmetys valtaa minut... Ja rinnastani nousee kummallinen
rukous ja puristautuu ilmoille, vaikken sanoja erota, ja kuitenkin
niin, että selvästi kuuluu sisästäni sanoja -- ja ne yhdistyvät
vetoamaan johonkin tiettyyn persoonalliseen voimaan, aivan kuin
mahtavaan metsien ja tunturien,elämän ja kuoleman valtiaaseen...