Pappi nyökkäsi: Tehkää te vain osanne; minä kyllä teen omani!
Ja sitten ojennettiin kolme suurta kouraa, toinen toisensa perästä,
ja papin pieni käsi hukkui kolme kertaa, ja kaikki kolme kalastajaa
sanoivat: hyvin paljon kiitoksia, herra pastori!
Sitten lähetystö meni. Mutta ovessa Sören kääntyi ja osotti pastorin
leikkilaivaa: Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta tuo tuossa sattui heti
silmiini. Luullakseni senkin olisi tarvis päästä teloille, ja ellei
pastorilla ole mitään sitä vastaan, niin tahtoisin mielelläni... kerran
jouluviikolla --!
Tahdotteko tosiaankin? kysyi pappi riemastuen. Te olette oikein hyvä
ihminen.
Mitä vielä, vastasi Sören järkevästi; minä olen vain kolme neljännestä
oikeata ihmistä -- ja _hyvä_ on vain yksi, joka on ollut.
Se on kristillistä puhetta, sanoi pappi.
Se on inhimillistä, sanoi Sören, mutta aivan hiljaa.
Tuli joulun edellinen sunnuntai. Päivää ei tullut, ennenkuin kello
oli melkein yhdeksän aamupuolella, mutta heikossa sarastuksessa
Sören katseli teostaan. Tuossa nyt fregattilaiva seisoi korkealla
jalustallaan, jonka alle voi kantimiksi pistää salkoja; ja purjeet
olivat korjattuina, ja kannella välkkyi kaksitoista malmikanuunaa ja
pieniä, sinimekkoisia matruuseja kiipeili köysissä, ja kaikkein somin
kapteeni, kultareunus lakissa, seisoi peräpuolella yläkannella, ja
lippu liehui hänen kohdallaan kahvelissa ja isonmaston huipussa lepatti
valkoinen viiri, johon oli selvästi merkitty: "Merimiehen muisto".
Ja ulkona seisoi koko seudun kasvava nuoriso litistämässä nenäänsä
akkunaruutuihin eikä kuitenkaan voinut nähdä huoneen sisään.
Kello tuli yksitoista, ja silloin miehet kantoivat laivan niin
varovasti, kuin se olisi ollut lasia, ulos huoneesta ja pitkin
tietä kirkolle, ja koko kalastajaseutu oli koolla, korkeat hatut ja
matalapohjaiset hatut päässä, ja metsätorvi, pari klaneettia ja hanuri
oli etunenässä, ja vaimot ja tytöt päättivät kulkueen, ja kasvava
nuoriso juoksi pitkän matkaa edellä ja hurrasi -- ja sitten niiden taas
piti kohta palata laivaa katsomaan.
Varsinainen jumalanpalvelus oli lopussa, mutta kyläläiset jäivät
istumaan penkkeihinsä, ja yhä uusia tuli paikkakunnan joka taholta.
Kirkko oli koristettu pienillä kuusilla ja muulla talvisella
vihreydellä saarnastuolin ympäriltä. Siellä vallitsi täydellinen
joulutunnelma. Ja sitten tulivat laivan kantajat tahdikkaassa
kulkueessa käytävää pitkin. Ketju hinattiin katosta ihan lattiaan,
ja Sören ja hänen vanha isänsä kiinnittivät sen keskilaivan kohdalle
koukkuun, joka oli ruuvattu kanteen.
Oikeastaan olisi pitänyt olla rautatanko! kuiskasi Sören vanhukselle.
Onko ketju kierryksissä? kysyi Ole.
Luullakseni ei, vastasi Sören; mutta entäs, jos se kuitenkin pyörii!
Tottahan siitä kerran pysähtyy! sanoi Ole.
Ja niin laiva riippui katossa. Ja nyt voi jokainen nähdä kuparoidun
pohjan ja kullatun kokkakuvion ja kanuunat, jotka kurkottivat kaulojaan
porteista; eikä kirkossa ollut ainoatakaan silmää, joka ei olisi
kaikkea tätä nähnyt.
Pappi seisoi saarnastuolissa; hän oli hyvin kalpea, hän oli puolen
yötä valvonut tarkoin valmistaakseen puheensa, mutta nyt, kun hän
seisoi täällä, tuntui hänestä oudolta kaikki se, mitä hän oppineesti ja
perinpohjaisesti oli yöllä kyhännyt. Tuossa nyt kaunis laiva riippui
-- hän tuskin uskalsi siihen katsahtaa, ettei katsoisi _liian_ paljon;
ja tuolla kaikki nuo ventovieraat kasvot tuijottivat häneen, kaikki
kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa. Kirkko ei ollut koskaan
ennen ollut niin täynnä, ja hän joutui aivan hämille ajatellessaan,
että hänen nyt piti puhua ihmisille, jotka eivät olleet ennen käyneet
_täällä_ -- eivätkä kenties vastakaan tulisi.
Silloin kuusten tuoksu hulmahti häntä vastaan; se oli joulun tuoksua,
ja papista tuntuu aina kodikkaalta siinä tuoksussa. Hän risti kätensä,
loi katseensa alaspäin, sitten taas ylös ja alkoi.
Hän puhui armosta, armosta ylhäältä, kirkollisista
armon välikappaleista, omasta syntisyydestämme, lujasta
esivallasta,kuninkaasta, joka pitää valtion peräsintä, ja suuremmasta
kuninkaasta, joka pitää maailman peräsintä. Ja kun hän nyt tahtoi sitoa
tämän peräsimen laivan peräsimeen, lipesi häneltä lanka, ja hän alotti
uudelleen armosta.
Lattialla näkyi pientä merkitsevää levottomuutta. Pappi katsahti sinne,
ja hän katsahti laivaan -- se _pyöri_ hyvin hitaasti. Se pysähtyi ja
kääntyi takaisin päin, ja pappi pysähtyi ja käytti nenäliinaansa. Ja
sitten hän pääsi kiinni toiseen lankaan.
Hän kertoi, mitä rakennustaito tarkottaa kirkon _laivalla_. Tästä
sanasta olivat papit eri mieltä. Luultavasti oli ymmärretty väärin
kreikkalainen sana _vaoa,_ kenties sekotettu sanaan _vuva._ Ja hän
rupesi penkomaan hyvin perusteellisesti -- ja nyt laiva taas kieppui
ylhäällä ketjussaan.
Silloin pappi aivan hämmentyi, ja lattialla kävi levottomuus
suuremmaksi.
Pappi tuijotti laivaan, joka oli jälleen pysähtynyt, ja isonmaston
viiristä hän luki: "Merimiehen muisto".
Ja silloin tuntui, kuin olisi hänessä äkkiä jokin valo syttynyt --
kenties tuollainen oikea joulukynttilä. Katso, tuollahan istuvat kaikki
nuo ihmiset ja tuijottavat häneen, omituinen uteleminen katseissaan.
Eiväthän he olleet laisinkaan tulleet kuulemaan kirkollisista armon
välikappaleista taikka omasta syntisyydestään taikka kreikkalaisista
sanoista ja sanontatavoista. He olivat köyhiä ihmisparkoja, jotka
kokivat kovaa merellä ja rannalla, he olivat suuria lapsia kaikki
tyyni, vanhat ja nuoret; he olivat tuoneet lapsellisen lahjansa, he
olivat kiintyneet tähän laivaan: sehän oli heidän omaa elämäänsä, siinä
oli heidän sotaretkensä ja kalamatkansa, ylös, alas, myrskyssä ja
tyynellä, ryöppyisinä öinä ja viileinä päivinä. Se oli luottavaisena
lahjana annettu, kirkolle. Kuinka kirkko voisi kiitostansa lausua
muuten kuin terottamalla heidän mieliinsä kirkon parhaimpia sanoja:
keskinäistä rakkautta, veljellistä yksimielisyyttä elämän kovassa
taistelussa ja kaitselmuksen tutkimatonta lakia?
Ja semmoisia sanoja nousi ehdottomasti papin huulille. Kaikki
tieteellinen esitystapa, koko ulkoa opittu puhe oli unhotettu. Ensi
kertaa pappi puhui valmistamatta. Ja hän käytti sellaisia sanoja kuin
kantraus ja ankkuripohja, ja hän lopetti tällaisella lauseella... "kun
suuri kapteeni komentaa: kaikki miehet kannelle!" Sitten hän lopuksi
sanoi: aamen! Ja kun hän katsoi alaspäin, niin kimalteli kosteutta
kaikkien silmissä; ja kun hän taas katsoi ylös, riippui laiva siellä
niin vakavasti ja tyynesti, kuin sen ketjussa ei olisi ikinä ollut
kierrosta.
Ulkona Sören odotti pappia.
Kiitos, herra pastori, -- kiitos! sanoi filosofi.
Oletteko tyytyväinen? kysyi pappi hyvin hiljaa.
Olen -- kun lopultakin pääsitte tuuleen. Alussa oli hiukan pulaa;
mutta niinhän sitä meillä muillakin usein on pula. Nyt teitä meidänkin
puolella ymmärretään! --
Joulupäivänä oli koko kalastajaseutu taas kirkossa. Kyllähän sitä
sanottiin, että he olivat _vaan_ laivaa katsomassa. Mutta kalastajat
ovat kerta kaikkiaan oikullista väkeä.
Toisena joulupäivänä Sören noudatti papin leikkilaivan korjattavakseen.