Kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi poikaansa, Karl ja
Kristian, istui juttelemassa matalalla äänellä, -- ja vähän väliä he
vilkaisivat Söreniin, kolmanteen veljeen, joka suurilla sormillaan
hypisteli "laivassa" sangen pieniä kapineita.
He olivat kovin ylpeitä tuosta laivasta, _niin_ ylpeitä, että vain
kuiskaillen voivat siitä puhua. Mutta jos joku olisi heiltä kysynyt,
olisivat he ihan varmaan vastanneet kuin muina miehinä, aivan kuin
laiva olisi heistä ollut joutavin kalu koko maailmassa.
Sören istui puujalka kohtisuorana hänen omaa jalkaansa vasten;
asento oli jotakuinkin epämukava, mutta ei voinut muuksi muuttua;
ja sillä välin kun hänen "varamastonsa" venkkuroi sivulle päin, ja
laihat, parrakkaat, kärsimyksien uurtamat kasvot painuivat varovasti
raa'annokkien ja partuunien väliin, näpertelivät suuret, ruskettuneet
kädet kuin nukenneulojan herkkätuntoiset sormet ylt'ympäri pitkin
kantta ja taklausta, ja suurten, tyynten silmien pohjalla piili
sellainen sielun riemu, jota ne kyllä varoivat ainoallakaan katseella
ilmaisemasta.
Eiköhän siitä jo pian ruvenne kalua tulemaan? kysäisi vanha Ole
Bertelsen varovasti ja kunnioittavasti.
Sörenillä oli hyvä syy olla vastaamatta. Hänellä oli hampaissaan kaksi
köydenpäätä hyppysissä, oli pienen pieni, kolmitahkoinen väkipyörä,
ja hän koetti nyt, joulukuun päivän pian häipyvässä valossa, päästä
kurkistamaan niihin reikiin, joiden läpi hieno köysi oli pujotettava.
Sitten hän sai hampaansa irti ja vastasi erääseen toiseen kysymykseen,
joka oli hänelle tehty viisi minuuttia takaperin:
En ole löytänyt kuin yhden ainoan madonreiän sen pohjassa. Onpa se
kun onkin, jos niin sopii sanoa, hyvin suoriutunut matkasta, joka on
kestänyt kaksikymmentä vuotta.
Onpa niinkin! sanoi Karl vakuuttavasti.
Sinäpä, Sören, huomautti Kristian, kaadoitkin silloin kolmen korttelin
pullon öljyä ja tärpättiä sen pohjaan.
Ja nyt kaadamme yhden lisää, sanoi Sören. Kun sitten kahdenkymmenen
vuoden päästä laiva taas on tuotava telakkaan, ja kun me sitten ehkä
olemme madonsyömiä, ja se joutuu muiden ihmisten käsiin, saavat ne
ainakin nähdä, että olemme sitä hyvin kohdelleet!
No, no, sanoi vanha Ole; kyllä me silloin vielä voimme elossa olla.
Semmoistahan meidän sukumme on!
Ole oli hyvän matkaa kahdeksannella kymmenellä ja pojat yli
neljänkymmenen.
He olivat kaksikymmentä vuotta sitten -- yhdessä muiden
paikkakuntalaisten kanssa -- päässeet asiasta yksimielisiksi.
Kaikilla muilla paikkakunnilla pitkin rannikkoa oli kullakin laivansa
riippumassa kirkon katossa; miksi piti Vangaan jäädä niistä takapajulle?
Juuri silloin Sören oli palannut pitkältä matkalta mukanaan puujalka
sen "lihaisen ja luisen" sijalla, joka hänellä oli lähtiessään ollut.
Kärsimykset olivat olleet kauheat siellä vieraan maan sairaalassa, ja
luja merimies oli lopulta lannistunut; lahkolaisuus kukoisti sairaalan
vuoteiden ääressä, eri "lähetyssaarnaajat" kiistelivät potilaista, ja
Sörenin oli saanut saaliikseen muuan ahnas mies, jolla oli lyhyeksi
leikattu tukka ja kiinni puristuneet huulet. Tulta ja tulikiveä, pikeä
ja muuta polttoainetta oli satanut nääntyneen ramman päälle, ja Sören
oli tullut kotiin, ei ainoastaan luonnollista jalkaansa vailla, vaan
luonnollisen mielialansakin menettäneenä.
Hän, joka aina oli ollut ankara tavoiltaan nuorukaisesta saakka,
hän paheksui nyt muun maailman syntejä; niihin tuskiin, mitä oli
jalan tyngässä, ja katkeraan tuntoon, että piti -- paraassa iässä --
olla toisten taakkana, liittyivät sairaalassa herätetyt omantunnon
vaivat. Hänen piti ja _täytyi_ olla syntinen, ja nyt hän kiivaasti
tarttui tilaisuuteen saada "laivan" teolla maksaa edes hiukan suuresta
syntivelastaan sinne, missä pidetään kirjaa vähäpätöisistäkin asioista.
Muut keräsivät rahaa raaka-aineisiin, Sören otti avustaakseen
suurimmalla määrällä: se oli puolen vuoden väsymätön, yhtämittainen
työ fregatin rungon pukemisessa ja rikkaamisessa; ja fregatti
ristittiin "Merimiehen muistoksi", ja se oli hyvinkin seitsemän jalan
pituinen peräsimen kohdalta liivaripuomin nokkaan [liivari, ruots.
klyvare = keula-/halkaisijapurje], ja se valmistui ja kannettiin
hyvin juhlallisesti kirkkoon ja ripustettiin kattoon; ja vanha pappi
vihki sen puheella, jonka ansiona oli ainakin pituus, ja Sören
niisteli alinomaa nenäänsä puuvillaiseen liinaan, jossa oli kuvattuna
Sevastopolin vallotus, ja kun toiset menivät kapakkaan juhlallisuuden
päätteeksi, kompuroitsi hän puolen penikulman matkan kotia
kainalosauvansa ja keppinsä avulla, ja koko ajan hän tappeli vanhain
sisällisten vihamiestensä kanssa: ne olivat ajatuksia, jotka syyttivät
ja puolustivat toisiaan. Eikö hän liene liian usein vilkaissut ylös
komeaan laivaan peläten, että se alkaisi ketjussa kieppua oman
akselinsa ympäri? ja eikö hän tässä turhamaisuuden tuskassa jättänyt
kuuntelematta vanhaa pappia sillä tavalla, kuin tulee kuunnella sanan
julistajaa -- vaikka onkin puhe vaan laivasta?
Sitten pääsi vanhasta papista ruma juttu liikkeelle, eivätkä
Sörenin mietteet käyneet siitä valoisammiksi. Kun virkamies
tekee kassanvajauksen, on se huonona esimerkkinä alaspäin, mutta
kun pappi pahentaa seurakuntansa, on se rumempaa. Sillä vaikka
enemmistö pitäjäläisiä onkin paksunahkaista väkeä, niin joukossa
on tuntehikkaitakin luonteita, kuten Sören, jotka kärsivät voimien
riittämättömyydestä kehittämään itselleen ikipätevää siveellisyyttä
vapaaksi inhimillisistä intohimoista. Sören kävi mustemmaksi päivä
päivältä; eihän hän voinut, kuten veljet, haudata ajatuksiaan verkkojen
mukana syvään mereen ja kiskaista niitä takaisin välkkyvinä kaloina.
Silloin isän satunnainen lausuma palautti hänet toimintaan. Niin kauan
kun on _yksikin_ oma jalka ja kaksi kouraa vartten päissä, ei tarvitse
aivojaan hautoa eikä toisia piinata! Sören häpesi ja tarttui asiaan.
"Laiva" oli antanut sysäyksen. Sören rikkasi uuden laivan, joka pääsi
näyttelyyn, ja sieltä sen osti -- ihan itse amiraali mallikokoelmaan.
Toisia laivoja lähti teloiltaan; jotkut joutuivat kirkkoihin, toiset
lelukauppoihin. Muutamat purjehtivat mielenylennyksen vesillä, toiset
huvin ja ajanvieton. Sörenin ajatukset purjehtivat myöskin; ne eivät
enää lojuneet kotona hänen voimiaan kuluttamassa. Ne näyttivät hänelle
maailman kaikissa sen ristiriitaisissa hahmoissa ja kaiken takana
suuren, yhteisen, inhimillisen lain, elämän lain ja siveellisyyden
lain. Herännäisestä Sören muuttui filosofiksi, ja kun tämän havainnon
vaikuttama ensi ahdistus oli mielestä haihtunut, niin hän tunsi
vaihdossa voittaneensa. Ja niin kului kaksikymmentä vuotta. Veljet
olivat kumpikin saaneet vainionsa ja jo aikoja sitten hankkineet pikku
väkeä kaupan päälle. Sören oli laittanut itselleen uuden "jalan",
paljoa paremman kuin vanha englantilainen oli, joka maksoi seitsemän
puntaa sterlingiä; hän filosofeeraili ja rikkasi, hän säästi vähän
rahoja ja auttoi veljiä, hän oli nyt melkein arvokkain mies koko
kylässä -- ja se on jotakin sellaisessa miehessä, joka ei kalasta.
"Vanhan" papin päivistä oli ollut kokonainen sarja pappeja siinä
seurakunnassa, johon tämä seutu kuului. Se oli jonkinlainen
"läpikäytävä" virkapaikka. Viimeinen, nuorenpuolinen mies, oli siellä
ollut jo vuoden tai pari. Papit ovat ihmisten hampaissa meidän
aikoinamme. Toiselta puolen huudetaan "totuuden julistajaksi",
"herttaiseksi mieheksi"; vastakkaisella puolella kuuluu: teeskentelijä,
pölkkypää! Tämä nuorekas pappi ei ollut kumpaakaan. Lapsi -- sekä
uskossaan että töissään. Oppineen miehen hento poika, joka oli
kouluajoiltaan säilyttänyt _yhden_ suuren, kaikki valtaavan rakkauden.
Hän rakasti merta, hän olisi tahtonut päästä merille. Hänen terveytensä
oli esteenä, ja hän kääntyi papin uralle. Hän oli rehellisesti
ihanteiden mies, hajamielinen, hämillään, ulkomuodoltaan tyttömäinen.
Hänen hengellinen virkansa ei tuottanut hänelle repiviä ristiriitoja;
elämää hän ei tuntenut eikä tahtonutkaan tuntea; jos hän olisi jonakin
päivänä sen kohdannut kasvoista kasvoihin, olisi hän väistynyt
sen tieltä ja pyrkinyt kotiin lukukammioonsa. Siellä hänellä oli
kirjahyllyllään -- leikkilaiva. Se oli häntä seurannut kouluajoilta
asti. Hänellä oli sitäpaitsi hiljainen vaimo ja pieni poika. Pappilan
takamaalla oli rahkasuo ja siinä kirkasta vettä. Siellä pappi vaelsi
tuntikausia, mukanaan pikku poikansa ja laivansa, ja vaikeata oli
päättää, kumpaako laivan purjehtiminen enemmän huvitti, isääkö vai
poikaa; olipa mahdollista, että isä vain siksi otti pojan mukaansa,
jottei häntä yksin yllätettäisi tässä toimessa.
Joka päivä hän kulki puolen penikulman matkan kalastajakylään. Hän
katseli haaveillen merta ja tuijotti kalastajiin ja heidän veneisiinsä.
Eräänä päivänä hän oli ihan vähällä ottaa laivansa kainalossaan mukaan,
nähdäkseen sen purjehtivan "oikeassa" vedessä. Hän oli viime hetkessä
hillinnyt halunsa, mutta itse asiassa sitten katunut. Tietopuolisesti
hän oli perehtynyt koko laivakulkuun ja tunsi laivain rakentamisen ja
laivain rikkaamisen koko taidon. Hän oli siitä lukenut teoksia, ja
hänellä oli setä, vanha merimies, joka oli huviksensa päntännyt häneen
ammattisanaston. Mutta joutuessaan puheisiin kalastajien kanssa hän oli
aina hämillään ja hajamielinen. Hän oli väitellyt elämää; nyt elämä
väitteli häntä.
Kalastajista ei montakaan nähty pienessä kirkossa. Ei siksi, että
Vangaassa erityisesti olisi puuttunut jumalanpelkoa, mutta oli
tullut vanhaksi tavaksi vain kaikkein juhlallisimmissa -- ja ihan
välttämättömissä -- tilaisuuksissa siellä näyttäytyä. Nekin harvat
kalastajat, jotka vanhoista ajoista siellä kävivät, jäivät vähitellen
pois. Ei ymmärretty pappia. Ei häntä vastaan ollut mitään, päinvastoin:
hyvin pian tiedettiin kertoa, että hän pienilläkin varoillaan teki
paljon hyvää -- oli suoraan sanoen hyvin herkkä uskomaan valituksia;
ja kalastajien joukosta huonommat verottivat häntä, mutta kirkkoon he
eivät tulleet.
Hän itse ei voinut sitä käsittää. Hän valmisti saarnansa niin
huolellisesti kuin suinkin; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi, hän
oli tottunut perinpohjaisuuteen. Toisinaan, ja varsinkin alussa, hänen
silmänsä olivat, turhaan etsittyään kalastajia lattialta, kiintyneet
saarnastuolista "laivaan", joka siinä riippui ketjussa katosta hänen
edessään. Hän oli iloisena kuin lapsi viivähtänyt siinä, se oli
sekottanut hänen tekstinsä selitystä, ja hänen oli täytynyt oikein
vakavasti koota ajatuksensa, ettei kokonaan hukkaisi hyvin hienosti ja
nerokkaasti punottua lankaansa. Laiva oli kovin kaunis.
Mutta jo puolen vuoden ajan hän oli havainnut raihnaisuutta laivan
riuvuissa ja runhulteissa [ruots. rundhult, yhteisnimitys puuosille
(purje)laivan takilassa] ja köysissä. Hän jutteli siitä opettajalle ja
kirkonisännälle ja pienen kylän muillekin ihmisille: he eivät voineet
häntä neuvoa, tuskin he aavistivatkaan laivan olemassa oloa -- vaikka
se riippui siellä kaiken kansan nähtävänä, runsaasti seitsemän jalan
pituisena, pikkusia, pölyisiä matruuseja taklingissa, lippu kahvelin
alla sekä viiri huipussa.
Sattuipa sitten viime syksynä, että papille ilmotettiin lähetystö
Vangaasta.
Sören, lähetystön puheenjohtaja, vääntäytyi lukuhuoneen ovesta sisään
keppineen ja kainalosauvoineen. Toinen veli, Karl, ja muuan kalastaja
tulivat perästä.
Pappi oli hyvin hämillään, hän punastui ja sammalsi kysyessään tämän
käynnin tarkotusta, ja kun pappi oli niin hämillään, tuli Sörenkin
hämilleen, ja hän sammalsi ja änkytti, ja Karl yritti ottaa häneltä
suunvuoroa, mutta Sören ei sallinut, ja sitten lopultakin saatiin
tarkotus selville, että viimeisenä sunnuntaina ennen joulua tulisi
kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva oli ripustettu
kattoon, ja nyt haluttiin parina viimeisenä kuukautena ottaa se alas
ja tarkastaa sen kiinteät ja irtaimet vehkeet, ja sitten aiottiin --
sunnuntaina ennen joulua -- ripustaa se taas paikalleen, ja siihen nyt
tahdottiin pyytää pastoria antamaan siunauksensa ja pitämään pieni
puhe, kun jumalanpalvelus oli päättynyt.
Näettekös, herra pastori -- näin puheenjohtaja lopetti -- onhan alusten
laita samoin kuin elävien ihmistenkin, että niiden köydet höllentyvät
ja runhultit vääristyvät ja muuten sopet ylt'ympäri pölyttyvät, kun
on kulunut vuosi ja päivä, saatikka kaksikymmentä vuotta ja muutamia
päiviä; ja jos pitää siivota ihmistä sekä päältäpäin että sisällisesti,
niin sitä taitoa ei meillä kalastajilla tosiaankaan ole, mutta ihan eri
asia on laiva, johon olemme yksin neuvoin keränneet varoja ja jonka
minä, Sören Olsen, itseäni kiittämättä, olen taklannut! --
Nuori pappi punastui vielä kerran, katsoi Söreniin ja sanoi:
Olen -- olen tosin minäkin huomannut, että laiva on korjauksen
tarpeessa. Alihangan puoleinen saalinginsarvi on taittunut, ja... onhan
siellä koko joukko vaurioita.
Sören katsoi kummastuneena hintelään pappiin; sitten hän kääntyi
molempiin toisiin, kuin olisi tahtonut sanoa: kuulitteko sitä?
Saalinginsarvi! --
Ja se kuului tosiaankin yhtä ihmeelliseltä näiden kelpo miesten
korvissa, kuin olisi papista tuntunut, jos kalastajat äkkiä olisivat
puhuneet hepreaa.
Sören kuitenkin vaan rykäisi ja sanoi: