Heitä oli kolme sisarusta: kaksi täyskasvuista poikaa, Julius ja
Jaakko, ja sitten tyttölapsi Ane.
Vanhemmat olivat kuolleet, isä hukkunut mereen ja äiti kuollut
sänkyynsä -- johonkin "sisälliseen", kuten sanottiin.
Julius ja Jaakko kalastivat yhdessä isän veneellä -- se olikin ainoa
kapine, mitä hänen jälkeensä oli ilmoille noussut. Julius oli sen
näköinen kuin Tordenskjold tulitikkulaatikoiden kannessa; mieluimmin
hän nauroi, paitsi kun jokin aivan tavaton asia vaati vakavuutta; ja
sitten hän jälkeenpäin, vahinkoa korvatakseen, nauroi kaksin verroin.
Hän oli ahkera, ketterä ja kiiti kuin kissa kaikessa työssä. Mutta kun
hänelle sattui hyvä tilaisuus päästä pariksi minuutiksi lepäämään,
istui hän koukussa ja piteli sivujansa kuin mies, jolla on vatsan
vaivoja. Hän nauroi milloin minkin vuoksi, kunhan vain sai nauraa. Ei
hänen vatsaansa mikään vaivannut; hän oli isäänsä.
Jaakko oli tullut äitiinsä. Hän oli harvasanainen, hidas, sitkeä
työssä, eikä ollut helppo saada häntä hymähtämäänkään. Hänen sisässään
oli jokin mennyt vialle, mutta välttämättömyys oli hänen kimpussaan ja
ajoi häntä eteenpäin; alituinen raataminen karkaisi häntä, pakollinen
ruokajärjestys -- kalaa ja puuroa, puuroa ja kalaa -- vastusti tuota
"sisällistä". Ei mikään estänyt häntä oleskelemasta ulkoilmassa --
päinvastoin; ja maalaislääkäri selitti, että hänestä kyllä voisi tulla
vanha mies, huonon vatsansa kiusallakin.
Tytön nimi oli Ane. Vaaleaverinen, ryhdikäs, hyvä rinnanpyöreys,
lujat lanteet, kalastajarotua. Mutta hän oli huomattavan kalpea. Niin
oli äitikin ollut. Ja niin kursailematta, kuin Vangaassa puhutaan
perheasioista, sanoivat veljet heti rippikouluvuodesta saakka: Sinä
kuolet nuorena, Ane!
Tämän lohdutuksen hän sai mukaansa, kun lähti pääkaupunkiin
palvelukseen.
Hän palasi seuraavana kesänä herrasväkensä mukana, joka aikoi olla
maalla Vangaan puolella. Silmät olivat käyneet hiukan raukeiksi, mutta
niihin ilmestyi jonkun verran loistoa, kun hän vei Juliuksen syrjään ja
näytti hänelle erästä valokuvaa.
Onko hän tuon näköinen? kysyi Julius, samalla kun nauru jo rupesi häntä
hytkyttämään.
Se oli Anen lemmitty. Herrasmies, musta liivitakki yllä, kädessä
silinterihattu (joka kuvassa näytti liian isolta), ja toinen käsi
nojaamassa köynnöskasveilla koristettuja kaidepuita vasten, jotka
näkyivätkin kaipaavan kaikkea sitä tukea, mitä oli saatavissa. Miettivä
asento, puoleksi sivulta nähtynä, hyvin tuuhea sileä tukka kammattuna
ylöspäin, pieni kihara korvan juuressa; syväuurteisten liivien edessä
riippuivat nenälasit leveässä mustassa nauhassa.
Onko se komeljantti? kysyi Julius, tarkasteltuaan valokuvan takasivua
ja tavattuaan siellä joukon kolikoita kuvattuina puoliympyrään, jonka
keskellä oli kolmijalkainen pukki, kompassirasia päällä.
Hän on nykyään viinurina --! vastasi Ane vakavasti ja pyyhkäisi
kädellään kultansa kasvoja, joihin Juliuksen hyppysistä oli jäänyt
tahmea pilkku. -- Hän laittaa ensi syksyksi oman liikkeen!
Ravintolanko?
Niin -- hotellin. Ehkä hän pääsee höyrylaivoihin, mutta se ei ole
varmaa. Niihin on niin paljon pyrkijöitä, sanoo hän.
Mikä hänen nimensä on?
Ludvig!
En minä sitä, vaan mikä hänen liikanimensä on?
Jaha - Bisserup!
Juliuksen täytyi nyt kyykistyä, kun piti ihan kuollakseen nauraa
mokomaa nimeä. Sepä oli hassunkurinen. Vaan eihän nimellä väliä ollut.
Tokko se muuten oli hyvänlaatuinen mies? -- Oli, kyllä se oli. --
Mitä lahjoja se oli antanut? -- Enimmäkseen rahaa; ei juuri paljoa,
mutta kun oli sattunut ylimääräistä ansiota, niin hän oli saanut
siitä prosentit. -- Mitä ne rosentit olivat? -- Ne olivat semmoista
osinkoa juomarahoista; ja sitten hän oli usein ollut teatterissa
Ludvigin kanssa; sillä Ludvig meni niin mielellään teatteriin ja osasi
perästäpäin itse toistaa kaikki tyyni ja puhui muutenkin aina niin
kauniisti eikä ryypännytkään enempää, kuin mitä hänen toimeensa kuului,
ja he aikoivat mennä yhteen, heti kun hän oli perustanut oman liikkeen
ja saanut joko ravintolan taikka jonkun höyrylaivan. --
Julius siristi toisen silmänsä kiinni, vilkaisi hiukan syrjään ja
tiedusti harmaalta kissalta, joka hiipi heidän sivutseen, tokko he --
tuota noin -- jo olivat olleet yhdessä.
Ane pisti valokuvan taskuunsa aivan tyynesti.
Oletko sinä höperö? kysyi hän. Silloinhan se voisi pitää minua
narrinaan ja jättää minut siihen paikkaan!
Sinä talvena tukkukauppias, jonka luona Ane palveli, meni vararikkoon.
Täytyi supistaa menoja, ja tytön oli pakko ottaa sopimattomaan
aikaan uusi paikka, mistä suinkin sai. Hän osui pariin tavalliseen
köpenhaminalaiseen perheeseen, missä ruokana on makeata soppaa ja
kokkarekakkuja ja piika saa maata semmoisessa sopessa, joka on
romusäiliöksikin liian huono. Hän alkoi tuntea voimiensa vähenevän,
rupesi yskimään ja sylki verta, ja sitten hänet sanottiin irti.
Hän meni viinurin luo.
Bisserup hankki hänelle paikan erään suuren hotellin keittiöön. Siellä
oli työtä aamusta keskiyönkin taakse. Ane kävi yhä huonommaksi, vaan
salasi sen viinuriltaan. Vihdoin hän kuitenkin meni tämän puheille ja
sanoi tahtovansa kotiin veljien luo -- kotiin rauhassa kuolemaan.
Bisserup katsahti häneen ja silitti hiuskiharaansa pää kallellaan,
samalla vetäen suunsa vinoon, niinkuin maaseututeatterin näyttelijä
yrittäessään ilmaista oikein syvää alakuloisuutta.
Ane oli kasvoiltaan ihan tuhkanharmaa, ja silmien alustat alkoivat
painua mustiksi, mikä oli perin kummallisessa ristiriidassa hänen
vahvan rakenteensa ja kauniin muotonsa kanssa.
Niin, Ane -- sanoi hän -- huonolta sinä näytät, kovinkin. Mutta
minä rakastan sinua, jumal'auta, niin syvästi. Etkö usko, että jos
perustaisimme kodin... Siellä uudessa kaupunginosassa vallien puolella
on näet vapaana muuan kellari, jonka voisin saada -- vaikkei minulla
totta puhuen vielä ole kylliksi rahoja.
He juttelivat asiasta. Ane kävi katsomassa kellaria, ja toinen aikoi
toimittaa kuulutukseen, mutta Ane kävi huonommaksi ja sitten hänet
olisi pitänyt viedä sairaalaan.
Siihen hän ei suostunut; ennemmin kotiin. Vaan sitä ei Bisserup
sallinut; hän siis vuokrasi kellarin, otti puoli kalustoa
vähittäismaksulla, ja sitten Ane meni sinne makaamaan ja oli hyvin
huonossa kunnossa.
Julius sai siitä kirjeen. Hän mietti asiaa päiväkauden ja lähti
seuraavana päivänä kaupunkiin.
Hän löysikin kellarin aivan uudessa kaupunginosassa, missä oli joka
akkunaan pantu ilmotus "Vuokrattu", vaan ihmisiä siellä ei ollut.
Kellarissa ei myöskään ollut tungosta. Herra Bisserup istui ainoan
vieraansa kanssa vastakiillotetun kaapin edessä, käsi miettivässä
asennossa posken alla. Hän hyppäsi heti lankonsa kaulaan, ja siitä
tämä joutui hieman hämilleen: hän ei oikein tiennyt, sopiko purskahtaa
nauramaan vai minne päänsä pistäisi. Sitten hän kysyi, miten Ane voi.
Hän on täällä sisällä -- kamarissaan. Minun on toisella puolella. Tässä
on veljesi, rakkahin tyttöseni! --
He seisoivat keltaiseksi maalatun sängyn ääressä puolipimeässä
kamarissa, jonka akkuna oli niin korkealla, että sen sivutse kadulla
yhtä mittaa juoksenteli koiria, kukin vuorostaan pimittäen näköalaa,
kun näet viimeksi tullut tarkasteli, ettei akkunaa tosiaankaan oltu
puhdistettu edellisen käynnin jälkeen. Siellä oli tuoreen muurin,
höylänlastujen ja lääkkeiden hajua. Ja siellä Ane makasi patjan alla,
jossa oli kukikas päällys; hän ojensi Juliukselle kätensä -- kostean
lämpöisen käden -- ja he katsoivat toisiinsa, eikä Julius osannut
mitään sanoa, ja sitten Julius lopuksi virkkoi:
Teidän on kai hyvä olla yhdessä?
Herra Bisserup kumarsi päätään, sai äänensä kumeaksi ja vastasi:
Pidän hänen hoidostaan huolta niin paljon kuin voin; eikö totta,
rakkahin tyttöseni?
Ja entisen viinurin hermostuneessa olennossa, jossa oli kuvaamaton
vivahdus sivistyneestä miehestä, ilmeni hetkeksi hieno piirre jotakin
tositunnetta -- sen verran kuin näistä edellytyksistä saattoi johtua
--, ja Ane nyökkäsi.
Sitten Julius lähti.
Viimeiseksi Ane sanoi veljelleen: Terveisiä kotiin ja pidä hyvänä
Mussia (harmaata kissaa).
Mutta kotimatkalla Julius yhä ajatteli, mimmoinen nauta hän oli ollut
ja ettei lainkaan ollut tullut puhuneeksi siitä, mitä oli aikonut, vaan
oli sanonut juuri semmoista, mitä ei tahtonut sanoa: no, teidän on kai
hyvä olla yhdessä?
Ja kun Jaakko kysyi häneltä, miten siellä jaksettiin, rupesivat
höylänlastut ja märkä kalkki ja rohdot häntä ellottamaan, samalla kun
hän tunsi Anen käden, ja hän kääntyi poispäin ja vastasi hätäisesti ja
jyrkästi:
Roskaa!
Mutta kymmentä minuuttia myöhemmin seistessään rannalla veneen luona
hän ei voinut pidättää itseään; hänen täytyi nauraa -- noin vaan hiukan
sisällisesti. Tuommoinen viinuri, joka puhuu juhlallisen kumealla
äänellä, halailee ja pitää polkkatukkaa -- se on sentään hassunkurinen
otus.
Viikkoa myöhemmin Ane oli vainaja.
* * * * *
Herra Ludvig Bisserup itse tuli maalle sitä ilmottamaan. Hän oli
menehtyä. Hän syöksähti halaamaan -- ensin Juliusta, joka jo tunsi
tavan, ja sitten Jaakkoa, joka hölmistyi ja äkämystyi. Sitten he
yhdessä kävivät tervehtimässä sukua.
Suku otti vieraan vastaan jokseenkin arkaillen; mutta niin se olisi
menetellyt, vaikkei hänellä olisikaan ollut silmälaseja kellonnauhassa
eikä polkkatukkaa. Se ei ollut oikein selvillä suhteistaan häneen:
oliko häntä pidettävä surevana leskimiehenä vai minä? Enimmim kallistui
suku siihen mielipiteeseen, että sänkyhäät sentään aina ovat jonakin
takuuna, muodon täyttämisenä. Mutta toiselta puolen -- olihan Ane nyt
kuollut. Ei siinä ollut muuta tehtävää kuin haudata hänet; ja niin
kauan tuota miestä kai voitiin pitää suvun jäsenenä.
Bisserup huomasi sen. Vangaan tavat koskivat häneen kipeästi, mutta
hän hillitsi luontoansa. Tämä ristiriitainen tulos lainakirjastojen
romaaneista, melodraamoista ja todellisista tunteista tahtoi osottaa
vainajalle kunniaa, rakkaudelle kunniaa; ja siihen hän tarvitsi suvun
apua.
Hän puhui siitä Juliukselle. Ravintolaliike kävi vain pikku hiljaa, ja
sairauden aikana oli ollut paljon menoja. Keneltä hän voisi lainata
hautajaiskustannuksiin? Sillä hän tahtoi _itse_ pitää hautajaiset; hän
ei ollut tahtonut eikä voinut taikka ajatellutkaan pitää häitä.
Julius oli kekseliäs. Hän neuvoi kääntymään enon, Posti-Johanneksen,
puoleen; se oli vanha poikamies, joka oli ollut rahtimiehenä,
kuljettanut postilaukkua ja paketteja, kunnes oli ajanut ja juossut
kokoon pienen talon ja hieman säästövaroja.
Posti-Johannes muistutti Münchhausenin mäyräkoiraa, joka oli alkuaan
vinttikoira. Jaloista ei ollut enää paljoa jäljellä, eikä luita
liha painanut. Hänen pienet, punareunaiset silmänsä säikähtyivät
näkymättömiin, kun hän kuuli, mistä oli puhe. Kolmesataa kruunua Anen
hautaamiseen! Sehän nyt oli aivan kuin millekin leskikuningattarelle. --
Ane olisi kruununkin ansainnut! lausui Bisserup mahtavasti.
Julius kääntyi toisaalle ja pisti käden suuhunsa.
Posti-Johannes vääntelihe ja kiersi hivuttuneita jalkojaan kuin
korkkiruuvia soraan; mutta myöntyä hänen täytyi. Bisserupin
kaunopuheisuus oli -- todellistako vai teeskenneltyä -- ainakin
sellaista, joka valtasi tämän pikku miehen. Posti-Johannes ei itse
saanut kokoon kahtakaan lausetta. Vieras kohosi hänen silmissään
todelliseksi Demostheneeksi. Ja tulihan tuon suuren rahasumman loisto
oman suvun osaksi.
Ane tuli komeissa vaunuissa ajaen Vangaan kylään eräänä sateisena
syysiltana. Se oli ensimäinen askel.
Hänet pantiin säilöön erääseen tyhjään huvilaan, joka oli ihan
likellä veljien mökkiä. Koko yöksi Bisserup sulkeutui sinne kirstun
kera. Sieltä näkyi valoa, hänen kuultiin koputtelevan ja nähtiin
kapuilevan seiniä pitkin tikapuilla. Aamulla oli autio puutarhasali
muutettu kuusenhavujen, lippujen ja surumielisten georgiinien avulla
juhlalliseksi kappeliksi. Kirstu oli avoinna keskellä lattiaa, ja
kirstussa lepäsi Ane, keltaisena kuin norsunluu, ruumispuvussa, joka
vivahti sinivalkoiselta ja jonka röyhelletyt poimut ja kielekkeet
muistuttivat kiiltopaperia.
Kädet oli pantu ristiin rinnalle, joka vieläkin oli säilyttänyt
pyöreytensä. Hänen rippikouluvirsikirjansa oli saanut sijansa leuan
alla. Elottomien sormien lomiin oli pistetty ikivihreä myrtinoksa.
Aamupäivällä tuli vaunuissa kuusi soittajaa. Matkalla oli heittänyt
muutamia sadekuuroja, ja vähän väliä satoi vieläkin. Vangaan rajalla
herrat musikantit kiskoivat mustat, pumpuliset peitteet torviensa
päältä; pikkuhuilu vedettiin esille povitaskusta, ja pasuunan kappaleet
kerättiin kokoon vaunun pohjalta. Punanenäinen, sinisenviluinen johtaja
etuistuimella nyökkäsi, ja kylmästä värisevä surumarssi houkutteli koko
vanhan ja nuoren Vangaan huoneista ulos ja pian sitten surutaloon.
Kirstun ympärillä seisoi nyt koko suku, koko Vangaa. Siellä tuoksui
puksipuulta, oluelta, märiltä vaatteilta. Oli syöty ja juotu, Ja
nyt seistiin tässä hiukan oudolla, puoleksi hupaisella, puoleksi
alakuloisella mielellä, pääsemättä oikein selville, mitä tästä
seuraisi. Herra Bisserupilla oli toistaiseksi koko homma hallussaan.
Hän oli näin tahtonut, ja olihan kestitys hänen. Oltiin hänen
mielikseen.
Suvun tädit, serkut, naapurivaimot ja naapuri tytöt olivat jo
neljännestunnin ajan itkeskelleet vienosti ja hiljaa, väliin puhjeten
hiukan vahvempaankin valitukseen. Julius ja Jaakko vaihtoivat
kärsimättömiä silmäyksiä; jälkimäinen alkoi sangen äreästi:
Kuules -- tuota noin -- jokohan viemme hänet...
Silloin viereisen huoneen ovi avautui, herra Ludvig Bisserup
astui kynnyksen poikki, horjui rillit silmillä arkun luo, nosti
mustahansikkaisen oikean ja mustahansikkaisen vasemman kätensä, tapaili
sanoja, pysähtyi ja katsahti ympärilleen.
Seurakunta katsoi häneen. Hän oli kasvoiltaan norsunluunkeltainen,
niinkuin vainajakin hänen edessään. Hermostus, todellinen
mielenliikutus, teatterimainen asento, kokonainen sarja monimutkaisia,
ristiriitaisia vaikutuksia oli nyt vallalla tässä vaivaisessa
pääkaupungin lapsipuolessa, jollaisia elämä ei juuri hennoin käsin
pitele.
Juliuksen taholta kuului tukahutettua hihitystä. Sitten alotti sureva
rakastaja puheensa:
-- 51 --
Tahtoisin -- niin, tahtoisin -- jos voisin -- kaitselmuksen nimessä --
tarkotan -- anteeksi!...
Hän kääntyi, antoi rillien pudota ja käytti nenäliinaa.
Rakkaat kanssakrist... rakkaat sukulaiset ja vainajan omaiset. Seisomme
näiden paarien ääressä, hyvin pian jättääksemme -- muuttaaksemme tämän
katoovaisen -- niin, lyhyesti sanoen, olen tarkottanut, että koska
monet läsnäolijoista ovat rumalla epäilyksellä katselleet tätä minun
rakkahinta edesmennyttä morsiantani, niin oli minun velvollisuuteni
julistaa nyt kuoleman läheisyydessä tämän hyvin kunnioitettavan
neidon olevan puhtaan ja viattoman. Niin, minä otan sallimuksen
todistajakseni, että hän lepää tässä kuoleman morsiusvuoteessa
neitsyenä -- neitsyenä, sanon, myrtinkukkasena, oksana, sellaisena --
oo, Jumala minua auttakoon, kun olen niin onneton. Aamen, aamen...
vettä!
Hän horjui, heilui; Julius juoksi avuksi, tarttui häneen ja sai
hänet istumaan tuolille. Vettä ei ollut käsillä, mutta lasillinen
baijerilaista olutta; ja hän joi aika siemauksen ja itki ääneen --
sydäntä repivää valitusta, johon sekaantui kaikkien naisten nyyhkytys,
sill'aikaa kun miehet Juliuksen viittauksesta tarttuivat kirstun
kanteen ja naulasivat sen kiinni ammattimiesten joutuisilla, varmoilla
iskuilla.
Onpa tuo totta vie kumma otus! mutisi Jaakko. Niinhän tässä seistään,
että jo sisukset puutuu. Kuulkaas, miehet! Viedään hänet jo pois! --
Ja he kantoivat Anen ulos ja laskivat hänet kaikkine seppeleineen
työrattaille, ja sitten soittajat puhalsivat, ja ajava ja kävelevä
saattojoukko järjestyi. Ja herra Ludvig Bisserup istui päällystakitta
ajajan vieressä rattailla, yhä pyyhkien silmiään, niin että mustat
hansikkaat jättivät merkkejä kalpeisiin kasvoihin, samalla kun
kylmänväreet puistattivat hoikkaa viinurin runkoa.
Se oli surkea ruumissaatto surkeassa ilmassa. Ja kun tultiin
kirkkomaalle, joka nyt oli kauttaaltaan kuin iso saviläjä, ristien ja
aitausten pisteessä esille kuin neulat tyynystään, niin Anen kantajat
rämpivät eteenpäin rasvamaisessa sotkussa, ja taivas valoi raskaita
syyskyyneliään sateenvarjoille, huopahatuille ja päähineille aivan kuin
naamiojoukolle.
Pappi seisoi haudalla. Hän oli odottanut ja käynyt maltittomaksi.
Voihan papinkin niin käydä. Oli tilattu pitkä puhe, ja sen mukainen
oli maksukin, joka oli suoritettu edeltäpäin. Pastori ajatteli
sentään, että hänen pitäjäläistensä etu vaati panemaan ilman laatuun
asianmukaista huomiota.
Hän alotti:
Rakkaat kristiveljet ja -sisaret. Kun seisomme näiden paarien ääressä...
Nyt rankka kuuro rummutti pastorin sateenvarjoa. Se oli uusi, soma,
kireälle pingotettu silkkisuoja. Ja se laskeutui yhä alemmaksi pastorin
päälle, ja sanat rimpuilivat päästäkseen kuuluville, ja kaikki muutkin
sateenvarjot vaipuivat pitkien vesisuihkujen virratessa ruotien
kärjistä yli saattojoukon, yli kirkkomaan, yli haudan, yli Anen,
yli entisen viinurin lemmen, hänen elämänsä tositunteen, joka nyt
säädyllisesti haudattiin.
Julius kurkisti vilaukselta sateenvarjonsa alta. Hän katsoi ympärilleen
-- ja pisti sateenvarjon sarvisen varren suuhunsa. Hänestä tuntui, että
hän olisi voinut antaa vaikka kymmenen kruunua köyhille, jos vaan olisi
saanut räjähtää edes sekunniksi.
Mutta sitten hän ajatteli Anea, kellaria ja hänen viimeisiä
terveisiään. Siitä tuli pistos, sysäys hänen vasempaan kylkeensä. Hän
luuli sitä joksikin muuksi ja puri huultaan. Mutta se oli sydämen
pistos. Ane oli kuollut, ja nyt häntä haudattiin.
Entä Posti-Johannes? Hän tarkasteli herra Ludvig Bisserupia. Näki hänen
kalpenevan yhä enemmän, ikäänkuin olisi itsekin kuolemaisillaan. Ja
Posti-Johannes rupesi huomaamattansa itkemään. Hän sekotti kyyneleensä
taivaan kyyneliin.
Taivas ei kenties vuodattanut kyyneliään ainoastaan Anen vuoksi, mutta
varmaa on, että postimies itki menettämiään kolmeasataa kruunua.