Lauha, kostea henkäys oli huokunut ilmassa jo varhaisesta aamusta
saakka. Tuoreita, poimullisia, värikkäitä pilviä oli noussut yht'aikaa
kuin punainen aurinko ja ryhmittynyt sen ympärille aivan kuin
röyhelöinen persilja vadilla painautuu palvatun liikkiön reunoille.
Aurinko oli sitten kadonnut ja pilvet niinikään, ja rannikon
yläpuolella leijaili yksitoikkoinen hautausitku. Sataa tihutti hyvin
hiljalleen; ruoho ja umppuiset pensaat imivät kosteuden sisäänsä
ja samoin tekivät dohvelitakit, mustat huopahatut ja pumpuliset
sateenvarjot. Oli kevätilma, kasvattava ilma, hautajaisilma.
Kolmet ajopelit ja ruumisvaunu -- ravintoloitsijan vastamaalatut
työrattaat -- pysähtyivät pitkän, matalan rakennuksen eteen.
Ravintoloitsija, eläkkeellä oleva luotsi, eläkkeellä oleva tullimies,
muutamia käsityöläismestareita ja kalastajat -- toisin sanoen kaikki
-- olivat tänne kokoontuneet. Keittiössä oli hieman raivattu tilaa ja
siellä oli kirstu kahden pukin varassa, ja kirstussa makasi Iivar ja
otti vastaan vieraita. Alkuaan hänen vastaanottonsa oli ollut ylhäällä
sisemmässä ullakkokamarissa, mutta kun viereisessä huoneessa syötiin,
eikä Iivar ollut palsamoittu kuten ruhtinaalliset henkilöt, ja kun oli
tuo haju... lyhyesti, siellä oli havaittu tarkotuksenmukaiseksi muuttaa
Iivar alakertaan. Samasta syystä havaittiin nyt tarkotuksenmukaiseksi
lyödä kansi kiinni -- varhemmin kuin muuten on tapana. Sillä tuo
kasvattava sää, jota pitäjän talonpojat siunasivat, oli hieman
painostavaa, eikä se raitistanut ilmaa sisällä pienissä huoneissa,
joihin myötäänsä tuli ihmisten mukana puolimärkiä vaatteita, ja
joissa seppeleet -- monet seppeleet -- myöskin tuoksuivat vahvasti.
Ei niin, että kukaan olisi tästä valittanut; eihän oltu hemmoteltuja
kaupunkilaisia, -- mutta kuitenkin oltiin siitä yhtä mieltä, että näin
oli mieluisinta.
Seppähän se muuten -- joka aina oli yhtä hyvällä tuulella -- oli
sanonut ratkaisevan sanan.
Hän painautui ovesta sisään ruskeassa lievenutussa, mustien housujen
lahkeet käärittyinä, puristi Lienan kättä kysäisten: No, nyt kai on
hyvä? -- taputti Mette-Marin päätä ja tiedusti:
Minne olette Iivarin panneet?
Liena viittasi vaieten ylöspäin.
Hetken kuluttua seppä tuli alas, kourassa viipale syötävää, ja sanoi:
Kuulkaas, mitähän jos toisimme hänet tänne alas?
Niin tehtiinkin. Ja pian sen jälkeen kuulivat ne, jotka ylhäällä
istuivat syömässä ja juomassa, vasaranlyöntejä keittiöstä.
Nyt Iivarin kirstua naulataan kiinni! sanoi seppä suu täynnä ruokaa.
Vanha luotsi risti kätensä olutlasin ympärille ja sanoi:
Ei olekaan liian aikaista!
Ja kaikki ruualla istujat tunsivat nyt ruokahalunsa kasvavan. Ja siellä
ylhäällä syötiin aika hyvin, ja oluttakin tuli juotua, ja toinen
toisensa jälkeen tuuppautuivat vastatulleet kalastajat aukosta sisään
-- luukku oli otettu tänään tykkänään pois -- ja he puhuivat kaikki
Iivarista kuin läsnäolevasta henkilöstä, toverista, joka vielä vaelsi
heidän joukossaan. Eikä hän vielä aivan poissa ollutkaan.
Antti käveli siellä vaiti, kuten aina, suu pelkkänä viivana ja kaulassa
niin kapea musta liina kuin rihma, ja täytti ryyppylaseja.
Seppä alkoi kertoa pikku juttuja. Kukaan ei omin ehdoin ruvennut
hautajaispainostuksen alaiseksi, kaikki arvelivat -- ja sanoivatkin --
että Iivarin nyt oli niin hyvä, ettei semmoista ollut pitkään aikaan
ollut.
Ja sitten Liena ilmestyi ovelle, hyvin kalpeana, musta puuvillainen
leskihuivi yllään. Hän antoi sepälle merkin, ja seppä nousi heti ja
sanoi: No miehet, nyt käydään käsiksi!
He menivät kaikki alas, ja lähimmät sukulaiset saivat pienellä vaivalla
"Iivarin" ulos kapeasta ovesta, ja sitten järjestyttiin riviin
kantajien jälkeen, ja niin lähdettiin liikkeelle.
Arkkua lähinnä seurasi Liena taluttaen kädestä Mette-Ilaria. Pikku
tyttönen oli myöskin saanut mustan huivin ympärilleen; sen tupsulliset
suiput laahasivat, ja joka kerta kun lapsi kääntyi katsomaan, mikä
hänen uusien nauhakenkiensä kannoille löi, puristi leski lujasti hänen
kättään ja käski hiukan päätään ravistaen pitämään nenäliinaa silmillä.
Sillä niin hän itsekin teki koko matkan, kun kuljettiin kylän läpi.
Kaikki olivat akkunoista ja ovista katselemassa, kutka vain seistä ja
käydä taisivat. Liput puolitangossa ja puksipuun lehviä sirotettuina
kauppiaan puutarhan kohdalle.
Kylän takana kulkue pysähtyi. Ajoneuvot tulivat paikalle; "Ivar"
nostettiin työrattaille, joille myös nousi kaksi kalastajaa hoitelemaan
seppeleitä. Seurue jakautui kolmille kärryille, ja sitten jyristettiin
pitkin tietä, sisämaahan päin, runsas penikulma kirkolle, hienosti
tihuttavassa sateessa, joka pian muuttui siniseksi sumuksi, ja silloin
"Iivar" ja hänen saattajansa hävisivät taaemmaksi jääneiden katseilta.
Illalla Liena ja Antti seisoivat sikolätillä.
Antti oli vetelehtinyt veneen luona kuin jotakin etsien. Lienasta
oli tuntunut niin kummalliselta keittiössä ja vielä kummallisemmalta
ylhäällä. Mette-Mari oli saanut luvan mennä leikkimään naapurivaimon
lasten kanssa; hän ei millään ehdolla tahtonut mennä nukkumaan,
ennenkuin Liena itsekin tulisi. Lapsi oli vasta nyt oikein alkanut
pelätä kuollutta, kun tämä jo oli talosta poissa.
Liena ja Antti seisoivat, kuten sanottu, porsaan luona.
Kuinka nyt oikeastaan järjestetään, Antti? sanoi Liena vitkaan.
Niin, kuinkahan sitä järjestetään? kysyi toinen.
Saanee kai jäädä kahteenkymmeneen viiteen kruunulta, niinkuin ennenkin?
Taikka...? Hän pysähtyi.
Jotakin se Iivar tarkotti...? sanoi Antti.
Liena katsoi häneen ja ojensi kätensä.
Antti ojensi hänelle omansa.
Kun sopiva aika on kulunut! sanoi Liena puoliääneen.
Niin, eihän sillä ennen liene väliä! vastasi toinen.
Sitten he vetivät kumpikin kätensä takaisin ja katsoivat jälleen
toisiinsa.
Röh, röh! kuului lätistä.
Se oli päätetty.