Niin juuri. Me päästämme hänet. Katsos, tässä on voiderasia. No;
voidetta sivellään tähän paitaan -- noin. Kun hän on saanut sen
yllensä, niin -- niin hän pääsee tuskistaan ja voi istua pystyssä.
Silloin häneen tulee semmoinen halu nousta vuoteesta -- ymmärrätkö?...
En!
Vai niin, mutta niin hän sanoi. Hän rupeaa tahtomaan ylös ja me olemme
häntä auttavinamme. Kun hän sitten aikoo seistä jaloillaan, huomaa hän,
että on hullusti laita. Ja silloin meidän pitää se sanoa hänelle...
Antti tuijotti Lienaan:
Mitä sanoa?
Että hän on mennyttä miestä, että matami on hänet päästänyt. Ja sitten
-- sitten hän kuolee _aivan rauhallisesti!_
Antti katsoi maahan eteensä ja sitten sivulle.
Kaiketikin se on parasta, mitä hänelle voi tapahtua!
Niin, eikö olekin? sanoi Liena.
Yhdessä he astuivat portaita ylös. Antti jäljessä kynttilää pidellen,
Liena edellä, mukanaan paita, rasia ja ruukullinen vettä.
Siellä Iivar makasi. Kynttilä häikäisi hänen silmiään, joissa jo oli
lasimainen katse. Uupuneen ja masentuneen näköisenä hän ne sulki.
Iivar! sanoi Liena ojentaen hänelle paitaa.
Mikä nyt on? kuiskasi hän. Joko te aiotte minut pukea? Ettekö voi
odottaa...?
He vaihtoivat paitaa hänen päälleen kuin lapselle. Vastoin
tavallisuutta hän ei valittanut.
Nyt kai pian olen valmis; ettekö usko? Ah, sepä tekee hyvää! huokasi
hän.
Hän makasi hetken; sitten hän näytti pyrkivän nousemaan. Liena ja Antti
katsoivat toisiinsa ja kannattivat häntä kumpikin kainalosta. Hän
vaipui rennosti takaisin, voihki ja kuiskasi:
Kuulin kaikki; ette ole tänään panneet luukkua kiinni!
He katsoivat toisiinsa kuin lapset, jotka keksitään sokeria
varastamasta. Kuoleva kuiskasi, eikä hänen heikossa äänessään voitu
huomata mitään katkeruutta:
Aiotko eteenkinpäin maksaa Antille kaksikymmentäviisi äyriä kruunulta,
Liena? Minun mielestäni olisi mukavampaa... Hän ei jatkanut vaan
voihkasi: Vettä!
Liena käännähti ja tavotti ruukkua. Samalla hän tuli kaataneeksi
kynttilänpätkän; se sammui ja putosi lattialle. Pimeässä kuului
viimeinen käheä huuto. Antti hapuili tulitikkuja ja löi otsansa
Lienaan, joka myöskin haki. He ponnahtivat erilleen; Liena valitti,
Antti noitui puoliääneen ja lopulta hän muisti, että hänellä taskussa
oli tikkuja.
Kun kynttilä jälleen oli sytytetty, makasi Iivar suu auki, toinen silmä
kyynyssä, toinen luonnottoman suurena; kädet olivat koukistunein sormin
kaivautuneet peitepatjaan. Hän oli jo ehtinyt kappaleen matkaa suureen
pimeyteen.
Nyt hän on kuollut! sanoi Antti. Ja hän ajatteli itsekseen, miten
paljon tässä olisi voitu säästää, jos tietäjävaimo olisi jäänyt
noutamatta. Liena istui tuolille sängyn viereen ja silitteli tyynyä
kämmenellään.
* * * * *