Molemmat naiset tulivat takaisin. Liena piti kättä silmillään. Tällä
kertaa käsi oli täynnä kyyneleitä, kun hän sen laski kasvoiltaan.
Matami Aspegren viittasi uuniin päin, missä kahvipannu kiehui. Liena
noudatti heti viittausta. Matami istuutui hakkuutukille höyryävä
kupponen kädessään; hän hörppi juomaa pitkin siemauksin ja narskutti
mustaa rintasokeria höyryn ympäröidessä hänen kasvojaan kuin minkäkin
muinaisajan papittaren. Kukaan ei uskaltanut keskeyttää, mutta kaikki
odottivat nähtävässä jännityksessä.
Nyt oli kuppi tyhjä. Hän kurkotti sitä Lienaan päin nyökäyttäen; asia
ymmärrettiin, ja toista kertaa nousi höyry ja ympäröi skoonelaista
Pythiaa, samalla kun musta rintasokeri narskui kuin luu petoeläimen
hampaissa.
Silloin Liena sanoi miehiin kääntyen: Matami Aspegren sanoo olevan
liian myöhäistä -- eikö niin?
Tietäjävaimo nyökäytti, laski kupin kädestään ja tarttui hitaasti
hameensa helmaan, jonka sitten hinasi ylös! Samoin ensimäisen ja
toisen puolivillaisen liepeen. Keltaisessa villahameessa oli syvä
tasku; tästä taskusta hän otti esille pussin ja pussista lankakerän,
sakset, muutamia nauhoja, nipun sipulia, avainkimpun, pienen pullon,
jonka korkissa oli sulka, ja rasian, jossa näytti olevan voidetta.
Nämä kapineet hän järjesti syliinsä. Miesten ja Lienan katseet olivat
kiintyneet puuhaan kysyvässä ja hiukan kammottavassa äänettömyydessä.
Sitten Liena jatkoi:
Matami Aspegren -- on -- sanonut -- että tohtori -- että se on liian
kauan ollut Iivarin kimpussa... eikö niin?
Kuului mutinaa ja raskasten saappaiden siirtelemistä.
Matami Aspegren nyökäytti.
Liena jatkoi:
Nyt matami voi vain -- nyt hän ei voi muuta kuin...
Liena vaikeni ja katsoi matamiin. Mutta tietäjävaimo istui kädet
levitettyinä yli taskun sisällyksen ja tuijotti jäykästi eteensä.
Voiko matami poistaa siltä tuskat? kysyi Erik, miehistä uskaliain.
Matami avasi suunsa kääntämättä silmiään, joiden ilme ei myöskään
muuttunut, ja sanoi vahvalla painolla:
Minä voin päästää hänet kuolemaan!
He tuijottivat jonkun hetken toisiinsa hänen ympärillään, mutta sana
oli sanottu, ja oraakeli oli sen lausunut.
Asia oli päätetty, kellään ei ollut vastaväitteitä, kukin kätki omat
ajatuksensa, -- silloin kuultiin hiljaista itkua ylhäältä ullakolta.
-- 29 --
Luukku oli jäänyt auki. Ylimmällä portaalla istui Mette-Mari ja
nyyhkytti, rystyset silmäkulmiin painettuina.
Lapsi oli jäänyt koulusta kotia ja piiloutunut sinne ylös, kun aavisti
suuria asioita päätettävän. Hän sai kaksi palaa mustaa rintasokeria ja
käskyn mennä leikkimään porsaan kanssa. Hän lakkasi itkemästä, mutta
kieltäytyi kiihkeästi antamasta vieraalle vaimolle kättä.
Sitten nuo neljä miestä taas lähtivät merelle -- hyvällä tuulella -- ja
veivät tietäjävaimon pois.
Hiukan myöhemmin tuli Antti kalasta. Kun hän rannalta tullessaan joutui
kulkemaan sikolättien sivutse, näki hän Mette-Marin täydessä touhussa
oljenkorsi kädessä. Porsas röhki kaikin voimin. Lapsi nauroi ääneen.
Päivää, pikku Mette-Mari! -- Päivää, Antti! -- Kuinkas voidaan? Minusta
näytti tuolla selällä olleen Erikin vene täynnä väkeä...?
Nyt lapsi päästi oljenkorren ja alkoi itkeä.
Onko... onko Iivar kuollut? kysyi Antti.
Ei, mutta se vieras vaimo on ollut täällä -- ja nyt isän pitää kuolla
-- ja minä olin ullakolla -- ja minua niin pelottaa, että ne tekevät
isälle pahaa...
Ja hän yltyi itkemään yhä kovemmin.
Odotas hiukan täällä ulkona, Mette-Mari! sanoi Antti. Ja päästyään
rakennuksen ensimäisen oven kohdalle hän pisti päänsä naapurin ovesta
sisälle ja pyysi vaimoa pitämään lasta silmällä.
Naapurin vaimo iski häneen merkitsevän katseen.
Kyllä se ihminen on täällä käynyt. Niin, ja sitten lähdettiin viemään
sitä heti jälleen pois. Sano Lienalle, että minä tulen kyllä auttamaan,
kun Iivaria pestään ja puetaan.
Onko hän kuollut? kysyi Antti.