Se oli saanut alkunsa -- sanottiin -- siitä helmikuun päivästä, jolloin
Iivar ja Antti olivat veneessään jääneet laivan alle noin puolen
penikulman päässä rannasta. Kesti tunnin aikaa, ennenkuin heidät
sieltä noudettiin maalle, ja vesi oli tietystikin kylmää, Iivar oli
kovaluontoinen eikä tahtonut vaihtaa vaatteita heti, kun oli sisään
päästy, -- eikä siis Anttikaan tahtonut. Mutta kun sitten tuli kevät,
yltyi pistos Iivarin selässä; Anttia ei sitä vastoin mikään vaivannut.
He olivat molemmat olleet yhtä kauan vedessä ja kumpikin yhtä märkänä;
mitä oli ajateltava mokomasta paholaisen juonesta, joka tarttui toisen
selkään, mutta ei toisessa miehessä tarttunut mihinkään kohtaan? Ei,
kyllä se oli suoraan sanoen pötyä -- taikka sitten se oli pahan silmän
työtä. Mutta sairas hän oli.
Liena -- Iivarin vaimo -- suostutti hänet viimein menemään maata. Koko
kovalle otti, ennenkuin mies saatiin niin pitkälle. Sillä hän oli
raataja, harvapuheinen, kuivakiskoinen, väsymätön työmies. Hänellä oli
vene ja Lienalla työkalut, kun he menivät naimisiin. Antilla puolestaan
ei ollut mitään osuutta; hän sai työstään palkkaa -- prosentiksi sitä
voi sanoa; hän oli kaunis mies, kasvot kukoistavat, suu vain suora
viiva, joka ei koskaan täysin avautunut; hän puhui vielä vähemmän
kuin Iivar; kenties nuo kaksi juuri sentähden tulivat keskenään hyvin
toimeen. Antilla oli vain yksi ainoa intohimo: hän tanssi -- mutta
tanssin itsensä vuoksi. Ei rakastelua, ei mitään kuljeskelemista
iltasin. Kun ravintolassa oli talvitanssit, alotti hän sieppaamalla
ovensuusta ensimäisen tytön, huolimatta siitä, oliko tämä vanha vai
nuori, suuri vai pieni, ja lopetti, kun sai käsiinsä viimeisen. Silloin
hänen nuttunsa oli läpimärkä, hän meni suoraan kotiin, pani maata
hikisenä, nukkui unta näkemättä ja nousi aamulla ilman päänsärkyä.
Hän oli kerran tanssinut Lienan kanssa -- kolme vuoroa yhtä kyytiä. Kun
hän päästi Lienan, istuutui tämä, katsoi häneen, hymyili ja sanoi:
Onpa sinun kuuma!
Antti katsoi lattiaan ja vastasi:
Se oli tanssia se!
Sinä yönä hän vastoin tapaansa ei voinut nukkua. Hän nousi vuoteesta ja
vaihtoi -- äkkinäisen päähänpiston mukaan -- villapaitaa. Tämä oli
ensimäinen kerta. Ja se auttoi.
He eivät sen koommin tanssineet yhdessä, sillä juuri silloin alkoi
pitkällinen sairastaminen. Iivarin selkä oli "villissä", veneessä
täytyi tehdä työtä kahden puolesta, piti ansaita rahaa tohtorille,
tohtorin kyyteihin, rohtoihin, piti valvoa ja kuitenkin saada talon
toimet hoidetuksi. Liena ja Antti jakoivat työt tasan -- koskaan
puhumatta. Raskas sairaus toi taloon vielä enemmän hiljaisuutta; vain
Iivarin voihkina ja toisinaan hänen huutonsa tuskaisina öinä katkaisi
äänettömyyden; ja näiden purkauksien jälkeen, jotka yhä heikkenevästä
miehestä kiristettiin, vallitsi hiljaisuus ja painostus sitä
raskaampana pienessä perheessä.
Pitkään, matalaan rakennukseen mahtui puoli tusinaa perhettä. Iivar
Asmussenin väki asui vasemmassa päätyhuoneustossa -- kahdessa
pienessä ullakkokamarissa; näitä erotti toisistaan lautaseinä,
joka oli paperoittu ruudullisella tapetilla. Keittiö oli alhaalla.
Siitä johtivat portaat raskaalle ullakkoluukulle, jossa oli kulunut
rautarengas. Tätä luukkua pidettiin aina suljettuna siitä saakka, kun
Iivarin ja Lienan ainoa lapsi, pikku Mette-Mari, oli mennyt takaperoa
siitä alas. Lapsen pienen tylleröisen ruumiin pehmein, vaikkei juuri
jaloin osa oli töksähtänyt sillikoppaan. Sillit, ainakin päällimmäiset,
olivat likistyneet, mutta sinä vuonna oli silliä runsaasti. Mette-Mari
oli siitä päässyt pelkällä säikähdyksellä. _Hänen_ selkänsä oli
moitteeton.
Kokonaista yhdeksän vuotta olivat nämä portaat samalla yksitoikkoisella
äänellä narisseet Iivarin astuessa, kun hän palasi kalasta taikka
oli menossa sinne. Hän oli painanut tervettä selkäänsä tätä luukkua
vasten, jonka sysäsi auki pienellä, joustavalla nykäyksellä ja jälleen
huolellisesti sulki lyhyellä, täsmällisellä jysäyksellä. Nyt ei selkä
enää kestänyt kalastusta eikä luukun avaamista; -- tuskin se jaksoi
maata suorana lyhyessä, leveässä sängyssä, missä oljet pistivät alta
ja patja kuumotti päältä. Selkä kävi yhä huonommaksi joka kuukaudelta,
suorastaan mureaksi, ja siinä oli pieniä läpiä, joista sitten tuli
suuri reikä; se meni umpeen ja aukeni taas; se pilkkasi maalaislääkärin
taitoa talvella ja kylpylaitoksen lääkärin keinoja kesällä; ja näin
makasi Iivar jo toista vuotta ja kuihtui vähin erin ja haisi pahalta ja
kiemurteli kuin kurja matonen, joka turhaan odottaa suurta kantapäätä
polkemaan itseään mäsäksi ja ainiaaksi lopettamaan tuskan.
Ainiaaksiko? Sitäpä tämä kovasti koeteltu mies ajatteli maatessaan
pitkinä päivinä ja vieläkin pitempinä öinä. Jotkut sukulaiset
olivat kuin muinoin Jobin ystävät toimittaneet hänelle lohdutuksen
perusteita, neuvoja ja virkistystä pikku kirjasten muodossa, joita
muuan hyväätekeväinen seura julkaisee monilukuisina kappaleina halpaan
hintaan. Kannellista virsikirjaa, josta hän oli alottanut, hän ei
enää jaksanut pidellä voimattomissa käsissään, ja Liena luki niin
hitaasti ja huonosti ja sitäpaitsi aina itki, kun yritti _laulaa_,
mitä ei voinut _lukea._ Mutta pieniä nidotuita lehtisiä hän jaksoi
yksinäisyydessään hypistellä vapisevilla sormillaan. Hän luki, kunnes
tuskat saivat hänestä voiton, sitten hän huusi hetkisen ja luki
jälleen, samalla kun hänen aivonsa hehkuivat kilpaa suuren haavan
kanssa.
Eräänä aamuna hän kutsui Lienaa luokseen.
Hän oli kynnellä -- pitkällä, mustalla, käyrällä kynnellä -- painanut
merkin lauseeseen: Heidän matonsa ei kuole, heidän tulensa ei sammu.
Oikeastaan -- Liena -- kuulehan! sanoi hän. Mitä olen oikeastaan tehnyt
semmoista, että se voi olla niin pahaa?
Liena ei vastannut, vaan pyyhkäisi silmiään sillä kädellä, jossa vielä
oli veitsi, hän kun juuri oli siivonnut pienen laihan kampelan.
Olenko milloinkaan lyönyt sinua? kysyi hän.
Et, sen Jumala tietää! nyyhkytti Liena ja vaihtoi veitsen esiliinaan.
Taikka Mette-Maria -- paitsi sitä ainoaa kertaa, kun hän oli päästänyt
porsaan ulos?
Et -- et! oli vastaus.
Olenko juopotellut taikka tuhlannut ansiota kortteihin -- taikka...?
Nyt eivät voimat enää riittäneet, vaan käsi vaipui velttona
sängynlaidalta, ja pikku vihkonen putosi lattialle pahanaikaisten
räsyjen -- siteiden sekaan, jotka hän yöllä oli repinyt haavaltaan.
Liena kumartui ottamaan paperin ynnä rievut, meni alas keittiöön
ja heitti molemmat hiilokselle. Mutta ikäänkuin säikähtäen omaa
rohkeuttaan hän samassa tuokiossa sieppasi painetut sivut takaisin,
hieroi kädellään hiiltyneitä kohtia ja pani paperin hyllylle
lautasrivin yläpuolelle. Räsyt jäivät palamaan ja niistä levisi pian
pahanhajuista käryä. Mutta Liena oli kyllä karaistunut sekä käryä että
hajua kestämään.
Siitä asiasta ei heidän kesken puhuttu sen enempää. Iivar ei enää
lukenut. Hänen silmissään oli erikoinen katse, kun hän antoi Lienalle
ne lehtiset, jotka hänellä oli ollut sängyssä. Hänen tuskansa
lisääntyivät. Hän käänsi silmänsä niin, että valkuainen -- ei, vaan
sitruunankeltainen -- tuli päällimmäiseksi joka kerta, kun rautalevy
hänen lapaluittensa välissä kävi hehkuvan punaiseksi -- sillä
semmoisilta hänestä tuskat tuntuivat. Heti kun puuskaus oli mennyt,
painuivat silmäluomet umpeen, ja hän vaipui horroksiin; ja taas tulivat
tuskat, ja taas rautalevy hehkui, ja taas hän vääntelihe ja taas vaipui
horroksiin.
Se oli taistelua elämästä -- taistelua uskon kanssa -- se oli kuoleman
kamppailua -- ja sitä kesti kauan.
Mies poloinen! sanoi maalaislääkäri. Ja hän päätti ilmottaa Lienalle,
että toivo oli turha -- hän ei enää mitään voinut toimittaa -- eikä
hän tahtonut sen enempää ottaa palkkiota -- eikä heidän tarvinnut
enää lähettää hakemaan. Hän uskoi menetelleensä jalosti; hän ei vain
ymmärtänyt, kuinka Liena voi ottaa tämän ilmotuksen vastaan niin
tyynesti. "Sellaisilla ihmisillä ei ole tunteita", ajatteli hän
hartioitaan kohauttaen ja istui vaunuihinsa. Liena saattoi häntä ulos:
Sen olisi tohtori oikeastaan voinut sanoa jo ennemminkin! arveli Liena.
Aja! sanoi lääkäri rengilleen.
Tässä sairastamisessa ei ollut mitään toivoa. Kaikki sen tiesivät, ja
lopulta kaikki siitä puhuivat; ja niin oli siltä katkennut pahin kärki
-- ellei oteta lukuun asianomaista itseään.
Paha haju -- tämä kuvaamaton, unohtumaton haju -- levisi kahteen
ullakkohuoneeseen, tunkeutui suljetun luukun läpi ja pujahti kuin
aavemainen osa itse Iivaria äänetönnä alas jyrkkiä portaita ja tuntui
keittiön kaikissa sopissa. Liena ja Mette-Mari kuljettivat sitä
vaatteissaan, ja Anttia se seurasi joka päivä veneeseen, jossa se
haihtui tuuleen, mutta illalla se uudestaan tarttui islantilaiseen
villaan.
Pahempi kuin haju -- jota voitiin tuulettaa -- oli tuo vaikerrus
yläkerrasta. Miehen ruikutus, tuollaisen kovan, karaistuneen miehen
voivottelu vielä kovemman herra kuoleman häntä parhaansa mukaan
kiduttaessa!
Tällaiseenkin voi ympäristö tottua. Lienan silmät olivat punaiset,
mutta kyyneleet olivat loppuneet. Mette-Mari sitävastoin -- lapsi --
ei vielä ollut itkenyt koko kyynelvarastoaan. Hänen suruttomuutensa
-- lapsen suruttomuus -- auttoi kestämään koko paljon, mutta niinä
päivinä, jolloin asiat olivat ullakkokamarissa kovin pahalla kannalla,
täytyi hänen kyyristyä uunin nurkkaan ja peittää kasvonsa typistetyllä
esiliinallaan.
Kun Antti silloin sattui astumaan avonaisen oven ohi ja näki lapsen
tuossa tilassa istuvan, poikkesi hän säännöllisesti sisään, veti
esiliinan syrjään, otti pienen pehmeän, suttuisen käden omaan isoon,
kovaan, kalanlimalla ja suomuksilla vernissattuun kouraansa ja sanoi:
Mette-Mari, tuletko kanssani porsasta katsomaan -- mitä?
Ja sitten he yhdessä menivät pitkän rakennuksen toisen päätysivun
puolelle, missä perheiden sikolätit olivat erotettuina nelinurkkaisiin
karsinoihin aivan kuin hautapaikat kirkkotarhassa.
Siellä haisi myöskin -- tietysti. Mutta rannan raitis tuulahdus puhalsi
välistä joukkoon, ja sitäpaitsi: tiedettiinhän mitä se oli, ja että se
tuli vaan siitä, mikä on hyvää.
Siellä he äänettöminä seisoivat ja katselivat, kuinka suuri lihava
porsas, täplät toisessa korvassa, kapsutti leukapieltään ja vähä
väliä räpytti heille pitkiä, vaaleita, ylimyksellisiä silmäripsiään.
Ja sill'aikaa kun noilla kahdella oli kummallakin omat mietteensä
ajasta ja ijäisyydestä, kärsimyksistä ja kurjuudesta, painoi
porsas etusorkkansa kaukaloon, tonki sitkeällä kärsällään kaksine
"pyykatteineen" ja röhki rauhottavasti:
Röh, röh! syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna meidän on kuoltava!
Siltä se ainakin Antista kuulosti, ellei aivan samoilla sanoilla.
Tarkotus oli sama.
Mutta Mette-Mari pyyhki kyyneleensä ja pisti oljenkorren porsaan
sierameen. Se oli kovin lystikästä, ja lapsiraukka sai nauraa; mutta
porsas pyörähti äkkiä ympäri ja peräytyi syvästi loukkaantuneena
makuusuojaansa.
Röh, röh!
Ja sitten se laski korvansa luppaan, niinkuin muut panevat kätensä
ristiin, ja sitten se nukahti heittäen kaikki sikseen.
Aina vaan pahemmaksi kävi ylhäällä ullakkokamarissa. Pitkinä,
hiljaisina, kuutamoisina talvi-iltoina huudot tunkeutuivat läpi
pakkasen kukittamien akkunaruutujen ja kuuluivat yli koko rakennuksen
ja naapuritaloihinkin. Silloin aukeni siellä ja täällä ovi, ja joku
kuunteleva olento näyttäytyi. Kolmen, neljän miehen joukko kokoontui
Asmussenin ikkunain alle; he vaihtoivat muutamia sanoja ja astuivat
keittiöön, missä Liena otti heidät vastaan silmät punaisina, samalla
kun huulet ja leuka vapisivat.
He nousivat yhdessä yläkertaan, missä öljylamppu kärysi pesukaapilla
ja Iivar vääntelihe sängyssä. Piti vaihtaa hänen alustaansa, hän ei
voinut saada lepoa, täytyi häntä siirtää. Nuo neljä miestä tarttuivat
kukin karkean piikkolakanan kulmaan ja nostivat niin varovasti, kuin
kalastajat osaavat nostaa. Iivar uikutti tuskasta.
Kun he jälleen tulivat alas ja seisoivat hohtavalla lumella, jonka yllä
taivas kaartui indigo-sinisenä loistokupuna, tavotti kukin vuorostaan
takaapäin selkäänsä, mutta sanomatta mitään. Kukin meni taas kotiinsa;
mutta saattoi tapahtua, että heidät yöllä uudestaan kolistettiin
liikkeelle, kun tarvitsi kääntää Iivaria -- "sitä rämää!"
Kerran pidettiin sitten perheneuvottelu. Siihen johduttiin ihan kuin
itsestään.
Valvotun yön jälkeen, jolloin sairas oli ollut tavallista huonompi,
Liena tarjosi aamun suussa kahvia näille neljälle sukulaiselle.
Istuttiin keittiössä sinisiksi kohmettunein käsin ja höyryävät kupposet
sylissä ja puhallettiin vuoroin sormiin ja kahviin.
Liena sanoi:
Jospa Jumala jo pian hänet korjaisi!
Joku sanoi: On sitä nähty, että pahemmastakin sairaasta on vielä mies
tullut. Kun vaan saisimme sen matami Aspegrenin tänne...!
Tämä oli tietäjävaimo, joka asui salmen toisella puolella, monen
penikulman päässä sisämaassa.
Se on niin häijyn kallis! sanoi joku.
Ensimäinen vastasi:
Kai siihenkin keino keksitään; Iivar ei ole koskaan vetäytynyt syrjään,
kun asia on meitä koskenut. Kuinka paljon sinä voisit luovuttaa, Liena?
Ei riitä varoistani enempää kuin viisi, vastasi hän varmana.
Se on jotakuinkin vähän. Hän ei lähde liikkeelle alle kolmenkymmenen
viiden -- tähän vuoden aikaan. Täytynee vielä odottaa joku aika!
Kului kuukausi. Kylmyys oli ilmasta hävinnyt, kevään merkkejä ilmestyi,
versominen edistyi nopeasti.
Nopeasti edistyi myös Iivarin meno -- alasmäkeä.
Silloin nuo neljä miestä -- Erik Skammelen, Nuutti ynnä Kalle ja
Kristian Nörregaard veljekset -- sysäsivät purtensa vesille ja
purjehtivat tietäjävaimoa hakemaan.
Seuraavana päivänä he palasivat ja nostivat veneestä saaleihin käärityn
mytyn ja laskivat sen hyvin varovasti hiekalle.
Se oli matami Aspegren.
Hän riisui päällysvaatteensa ja antoi ne kappale kappaleelta
kalastajille heihin katsomatta. He astuivat kunnioittavasti, kuin
olisivat kaikki olleet hänen palvelijoitaan, hänen perässään taloon.
Pieni, hintelä vaimo, erinomaisen puhtaissa vaatteissa, päässä iso
vanutäytteinen taftihilkka, sen alla tummaa, kiiltävää tukkaa ja
pienet, kiiluvat silmät kuin linnun -- taikka ehkä paremmin kuin
täytetyn linnun, sillä silmät eivät näyttäneet liikkuvan.
Liena odotti häntä keittiössä ja suuteli hänen kättään, jonka matami
itse hänelle ojensi.
Hän ei kysynyt mitään, vaan katsoi portaisiin.
Se on tuolla ylhäällä, kuiskasi Liena ja astui itse edellä.