EETU. Kuoliaaksi?
AINI (hiljaa). Niin.
EETU. Se kuuluu olevan paras kuolema. Sitä nukkuu kun kauniisen uneen.
Elämä jäähmettyy, kiteytyy kirkkaaksi, läpikuultavaksi jääpuikoksi
jonnekin kuusen oksaan, tähtien ja kuun sitä surullisesti silmäillessä.
— Äh! Loruja! (juo taas kulauksen ja ottaa ajatuksissaan taskustaan
revolverin, jonka laskee pöydälle).
AINI. Mikä sinulla siinä on?
EETU. Kas! Ajatuksissaniko sen esille otin?! Onpahan vain tuollainen
pikkarainen koje.
AINI. Mistä sinulla se on?
EETU. Tukholmasta.
AINI. Keltä sen olet saanut?
EETU. Sainpahan vain. Kuka ne kaikki tietää.
AINI. Ethän ole itse ostanut?
EETU. En.
AINI. Mitä sinä sillä teet?
EETU. Eihän sitä tiedä, mihin sitä tarvitsee, — mihin se kelpaa.
Esimerkiksi, (ojentaa revolverin ohimoaan kohti) —.
AINI (tarttuu hänen käteensä). Eetu, Eetu! Mitä sinä teet? Anna olla!
Et saa!...
EETU. Ha-ha! Jokos sinä pelästyit? En suinkaan minä tässä sinun läsnä
ollessasi ja — kahden kesken ollen. Voisivat vielä luulla, että sinä
olet minut ampunut.
AINI. Et saa leikkiäkään.
EETU. Enhän minä. Vaan jos tämä elämän leikki joskus käy liika
raskaaksi, niin... eihän sitä silloin tiedä... (Juo taas).
AINI. Anna se minulle, Eetu, tuo revolveri!
EETU. Mitäs sinä sillä teet? Ethän sinä sitä osaa käyttääkään.
AINI. Onkos se niin vaikeata?
EETU. Miten millekin.
AINI. Anna — kuitenkin I Saat sen takaisin sitte... perästäpäin. Olet
nyt liika paljon juonut.
EETU. Loruja! — Vaan ei se sinulle vielä joudakaan, Aini.
AINI. Mitä sinä sanot?
EETU. Tarvitsen sen itse, niinkuin jo sanoin, kunnes muuan asia on
tapahtunut.
AINI. Mikä asia?
EETU. Muuan asia vain. Saatpahan sitte kuulla, kun tahi jos se tapahtuu.
AINI. Voi, mitä sinä nyt puhut, Eetu? Mitä sinulla on mielessä?
EETU. Ei mitään, ei mitään.
AINI. On kyllä. Oletkos sinäkin sieltä saanut toimeksesi...? Sano!
EETU. Mitä niin?
AINI. Voi! Ymmärräthän sinä. Kuulutko sinäkin niihin, jotka...?
EETU (naurahtaen). H—m! Mihinkä? No, ja jospa, niin entäpä sitte...?
AINI. Eetu, elä, elä! Jätä se! Miksi? Mitä varten?
EETU. Kah! Pitäähän sitä toki jokin urostyö elämässään tehdä.
AINI. Mitä sinä puhutkaan?! Tuohan on vastoin kaikkia Jumalan ja
ihmisten lakeja. Se on kauheata! Ja kenen, Eetu, kenen? Sano, kenen
ai’oit...?
EETU. Kylläpä sinä nyt joutavia utelet!
AINI. Minä arvaan, minä arvaan. Sen tauttako sinä olet tänne tullutkin?
Ja juuri nyt.
EETU. Katsos nyt! Minähän vain leikkiä laskin ja sinä sen heti todeksi
uskoit.
AINI. Ei, ei. Ei se leikkiä ole. Minä tiedän sen hyvin. — Kuule, onko
se panoksissa, tuo?
EETU. Tietysti. Mitenkäs...?!
AINI (ottaa revolverin ja piiloittaa taskuunsa). Sitte minä sen otan.
Kuule, Eetu, jos sinä vähääkään vielä minua rakastat, niin annat sen
minulle toistaiseksi.
EETU. Ja vielä kysyt?! Mutta mitä varten?
AINI. Ehkä minä sen tarvitsen paremmin, kuin sinä — nyt.
EETU. Nyt? Miksi nyt?
AINI. Eetu, usko minua: tämmöistä päivää minulla ei ole ollut vielä
koskaan elämässäni, — ei koskaan.
EETU. Ja se on minun syyni!
AINI. Eikä, kuin minun omani, — minun.
EETU. Miksi tulinkaan sitte tänne?! Miksi tapasinkaan sinut täällä?!
AINI. Että näkisit, mitä minä olen aikaan saanut sinulle ja itselleni.
EETU. Elä, Aini, elä turhia puhu.
AINI. En, en puhu turhia. Näithän itse, kuulithan itse, mitä Vaaranen
minulle äsken teki ja sanoi.
EETU. Sille konnalle on sinulla panos taskussasi, Aini.
AINI. Itseäni syytän, en muita, siitäkin onnettomuudesta. Ja se muka ei
ole lopussa. Takaisin uhkasi hän minut luokseen raastaa, ellei muuten
niin väkivallalla.
EETU. Ja sekö vielä saisi tapahtua?
AINI. Ei, ei koskaan se tule tapahtumaan enää.
EETU. Voi, miten ihaelenkin nyt sinun päättäväisyyttäsi, Aini!
AINI. Niin! Ennen sitä vain olisi pitänyt minulla olla. Silloin!
Silloinpa en nyt tarvitsisi pyytää sinulta, Eetu, anteeksi, että
sinutkin...
EETU. Et tarvitse nytkään.
AINI. Kyllä, Eetu. Siitäkin syytän itseäni myös ja vielä enemmän juuri
siitä, että minä olen sinutkin tuommoiseen onnettomuuteen syössyt.
EETU. Et ikinä sinä ole sitä tehnyt, Aini, et ikinä. Minä olen vain
joutunut näin pitkälle.
AINI. Niin syvälle olet sinä langennut, sinäkin! Taivaan Jumala! Minä
en siedä, minä en siedä sitä nähdä enää. Ajatukseni pimenee, pääni
menee sekaisin. Missä pelastus?!
EETU (juo). Pelastus?!
AINI. Kuule, Eetu! Kun olet juonut pullosi tyhjiin, niin mene
huoneesesi ja pane maata.
EETU. Olenko mielestäsi sitte jo niin hiivassa?
AINI. Selvänä ollessasi aivan tahdon vielä kanssasi puhua, Eetu. (Hänen
kaulassaan). Sinäkö olisit murhamies?! Murhamies?! Ajattelehan toki
vähän! Mikä rikos?! Mikä rikos?! Kauhein, mikä maailmassa on! Riistää
toiselta ihmiseltä henki, toiselta! Voi, en olisi sitä koskaan sinusta
luullut, Eetu...!!
EETU. Näin syvälle on nyt sitte Eetu Kokko langennut.
AINI. Ei, ei! Minä en voi sitä kestää. Mene, Eetu, mene! Huoneesesi
mene nukkumaan! Jumala auttakoon sinua, Eetu! (Syleilee ja suutelee
häntä).
EETU. Aini! Rakas! Nytkö sinut löysin, pelastuksen enkelini? Nytkö
vasta?!
(Ulkona rämähtää yhtäkkiä "Porilaisten marssi" laulettuna
ja torvilla soitettuna, vähitellen edeten).
AINI (ikkunassa). Kas siinä! Mikä ääretön kansan paljous!
EETU. Voiton riemu kasvoissa kaikilla!
AINI. Herroja poikkeaa tänne. — Mene jo, Eetu!
EETU. Näkemiin asti sitte, Aini. (Menee perälle).
AINI (kalpeana nojaten pöytään). Hyvästi, Eetu! (Jää seisomaan
paikalleen, tuijottaen hänen jälkeensä). Jää hyvästi! (Ottaa taskustaan
revolverin, mutta piiloittaa sen sinne kohta takaisin).
(Lyhyt väliaika).
(SÖDERDAL, PIHLAJA, RULIN, VIEMÄRI ja LYHYKÄINEN tulevat
innostuneina perältä sisään).
VIEMÄRI. Täällähän se mettiäisemme onkin valmiina jo meitä odottamassa.
(Sieppaa Ainin syliinsä ja pyörähyttää häntä kerran ympäri).
SÖDERDAL. Pullo samppanjaa miestä päälle, neiti!
LYHYKÄINEN. Kuuletteko: samppankaljaa vain!
RULIN. Ja niinkuin se jo tuossa olisi!
PIHLAJA. Sillä nyt on "Suomessa huomen".
VIEMÄRI. Ja sorron sumut hälvenevät suurlakon edessä.