EETU. Ette tiedä, kuinka kovin minun äsken tuli sääli teitä, neiti
Aini?! (Ottaa pois silmälasinsa).
AINI (säpsähtäen). Eetuko...?
EETU. Eetu Kokko minä olen. Niin.
AINI. Eetun silmät! Tunnenhan minä. (Kiepsahtaa Eetun kaulaan).
EETU. Minä kyllä tunsin sinut paikalla, Aini. Jo ennenkuin kuulin ja
näin tuon roiston menettelyn sinua kohtaan.
AINI. Sinä siis minut pelastamaan tulit.
EETU. Aavistinpa, että näin oli käynyt, — että hän sinut näin oli
muuttumaan saanut.
AINI. Ei puhuta siitä enää, Eetu. — Mutta oletpa sinäkin muuttunut.
Sinäkin kai olet paljon kärsiä saanut. En olisi tuntenut sinua näin
parrakkaana. Ja varsinkaan silmälasien takaa. Ja tuommoisessa puvussa.
Ja kun äänesikin on hieman muuttunut.
EETU. Mahdotontapa näkyy olevan kaikkien entisten tuttavien saada selko
minusta.
AINI. Sinähän vierasta nimeäkin käytät?
EETU. Nyman, niin. Sen otin Tukholmassa. Sillä nimellä olen Cedervallin
ja kumppanien kirjoissa. Eikä asianajaja itsekään, vaikka minua ennen
on Eetu Kokoksi puhutellut, nyt siksi aavista.
AINI. Mutta miksikäs näin teet, Eetu?
EETU. No, arvaatpahan tuon?
AINI. Toimit heidän asioissaan, niinhän?
EETU. Piti ruveta. — Mutta annetaan olla! Kuule! — Niin. Kerrohan
itsestäsi vähän, Aini! Ja mitä muuta tiedät näiltä mailta, (juo ryypyn
konjakkia). Suo anteeksi, että nyt ryyppään. Mutta en voi muuten.
Karaista täytyy luontoani, etten menisi ihan veteläksi.
AINI. Eihän se hyvä ole. Mutta ymmärränhän minä tuon.
EETU. Niinpä se on. Ainoastaan se, joka itse on kärsinyt, ymmärtää
toisen kärsimykset. Paljonpa niitä siis taisi tullakin sinun osallesi?
AINI. Kun sinä läksit!
EETU. Niin, niin. Tiedänhän minä: minun se oli syy sekin, kun kaikki
muu.
AINI. Eikä, Eetu. Omantunnon vaivat alkoivat minuakin kiusata. Minun
olisi pitänyt menetellä toisin, — niinkuin sinä tahdoit.
EETU. Mutta kiusaaja oli väkevämpi. Niin se on aina. (Juo taas).
AINI. Ja onnen sijasta jouduin mitä suurimpaan onnettomuuteen. Kun ei
ollut ketään opastajaa, neuvonantajaa.
EETU. Nekös neuvot auttaisivat?! Eipä niistä ollut minullekaan apua.
AINI. Näet, kun ei äitiäsikään ollut lähi tienoilla.
EETU. Äitini, niin. Kerropas hänestä. Hänestähän juuri tahdoin
kuullakin. En ole mitään tietoja hänestä saanut, enpä liioin
kenestäkään..
AINI. Sinä silloin arvasit oikein, Eetu.
EETU. Toimittivat muorin vaivaistaloon, niinhän? Mitenkäs muuten?!
AINI. Sinne ne veivät.
EETU. Etkä ole häntä sen koommin koskaan nähnyt, vai?
AINI. Kyllä — kerran. Hän oli karannut vaivaistalolta ja tuli tehtaalle.
EETU. No?
AINI. Josko minä voin kertoa?
EETU. Kerro — kerro!
AINI. Hän hoki lakkaamatta: kunpa minun Eetuni vain tulisi
onnelliseksi! Kunpa minun Eetuni vain tulisi onnelliseksi!
EETU. Muori oli... tullut... heikkopäiseksi, vai?
AINI. Niin, Eetu.
EETU (peittää kasvonsa käsiinsä ja itkee). Äiti, äiti!!
AINI. Eetu kulta, elä itke!
EETU (rohkaisten mielensä). Hyi, saakeli, kun miehistä miestä itkettää!
(Juo taas ryypyn konjakkia). Entä sitte?
AINI. Hän vietiin takaisin vaivaistaloon.
EETU. Elääkö hän vielä, vai?
AINI (epäröiden). En tiedä.
EETU. Sano pois vain! Kestänpähän senkin kuulla.
AINI. Hän oli karannut vaivaistalolta vielä toisen kerran, — viime
kevättalvella, — metsään.
EETU. Ja kuollut sinne?