AINI. Herranen aika, mikä tästä nyt tulikaan?!
EETU. Kuulen kyllä, sanokaa vain!
SULO. Sanon vain, että alat enemmän kuin liikoja lasketella.
EETU. Minä tiedän hyvin, mitä sanon. En ainakaan toisten ihmisten
asuntoihin tungeskele ja heidän asioihinsa sekaannu.
JULJAANA. Saanko minä...? Antakaahan kun minä puhun. Tämän Eetunhan on,
niinkuin tiedätte, tänään kutsuntaanmeno-asiansa ratkaistava.
SULO. Sen kai pitäisi hänelle jo ammoin selvä olla, mitä Jyrykosken
tehtaalla palvelevien kutsunnanalaisten on tehtävä.
JULJAANA. Niin, no, nähkääs, siitähän se Aini vanhana tuttavana ja
minun kutsumana päälle päätteeksi tuli vain meille puhumaan.
AINI. Eihän siinä sen pahempaa ollut.
EETU. Eipä se muuten kehenkään sivulliseen kuulu, mistä hän tuli
kanssani puhumaan.
SULO. Niin sivullinen tässä asiassa minä en kuitenkaan ole, jos sen
laita semmoinen oli. — No, tietysti, Aini-neiti osasi oikean neuvon
antaa, vai?
AINI. Senhän minä, tietysti, annoin.
SULO. Siitä kai ei sitte pitempiä puheita syntynyt?
EETU. Mistäpä sen tietää. Ehkäpä syntyikin.
SULO. Vai on asia täällä sillä kannalla?
JULJAANA. Vaikeahan se voi olla monen omalle tunnolle monessa
suhteessakin.
SULO. Sittepä minä voin Eetu Kokolle jo edeltäpäin sanoa, että sille
meidän alustalaisistamme, joka kutsuntaan menee, ei tulla ainakaan
pitkiä puheita pitämään.
AINI. Eihän se Eetu anna asian niin pitkälle mennä. Ethän, Eetu?
EETU (Ainille). Anna jo olla! — (Sulolle). Kyllä se nähdään, mistä se
menettelynne johtuu, jos todellakin niin vain ai’otte... Ei suinkaan
teillä laillista oikeutta ole miestä mielipiteittensä tähden pellolle
heittää.
SULO. Siihen kyllä laillinen oikeus on, jos mies on tehtäväänsä
kelvoton.
EETU. Ähäs! Ainakin selvästi sanottu. Kelvottomuuteen kai kyllä tarpeen
tullessa syy löytyy, vai? Tahi ehkä jo on löytynytkin — edeltäkäsin?
Kuinka, herra konttoristi?
SULO. Minä en rupea kanssasi tämän enempää kiistelemään...
JULJAANA. Niin, lopettakaa jo!
AINI. Parasta onkin.
EETU. Parasta onkin. — Ja parasta olisi ollut, ettette olisi tänne
tullutkaan.
SULO. Pitkällepä menee. Tahdotko ehkä tällä minut ulos ajaa?
EETU (ikäänkuin itsekseen). Ainakin ansaitsisitte sen.
SULO. Minun kyllä on muutenkin jo aika täältä lähteä. Ja sinun, Eetu,
myöskin — työhösi. Sillä neuvoni olen sinulle antanut. Ja ell’et sitä
seuraa, niin hullusti sinun käy. Se on viimeinen sanani.
AINI. Eetu on kyllä järkevä.
JULJAANA. Niin, niin, kyllä hän...
SULO. Tulkaa pois, Aini-neiti!
EETU. Aini kyllä tietää, milloin hänen on mentävä. Ja tien hän löytää
yksinkin.
AINI (puoli kovaan Eetulle). Tiedäthän, Eetu, nyt? Teet niinkuin on
neuvottu? Menet oitis työhösi, eikö niin? Se on parasta. Ja minunkin on
mentävä. Olen jo niin kauan ollut poissa. Hyvästi taas!
SULO (ottaa Ainia käsipuolesta). Teidän täytyy tulla täältä pois. Ette
saa jäädä tänne enää. (Taluttaa Ainia ovelle).
AINI (koettaen mennessään irroittaa kätensä). Antakaa olla! Menenhän
minä — yksinkin. — Hyvästi, Juljaana! (Menee ulos Vaarasen saattamana).
EETU (polkien jalkaansa, hampaitaan kiristäen). Saakelin roisto!
JULJAANA (ikkunassa). Tuossahan se Aini jo yksin juoksee. Pääsipäs irti
sen räähkän kynsistä.
EETU. Tällä kertaa. Ei tiedä, kuinka toiste käy. (Panee lakin
päähänsä).
JULJAANA (kävelee ja puuhailee minkä mitäkin, aina väliin päivitellen).
Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! — Näinköhän tuo räähkä toden
perään oli insinöörin lähettämä?
EETU. Vielä mitä! Sen omia koiruuksia vain. Kyllä minä sen jo tunnen.
JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi, minun päiviäni!
(Lyhyt väliaika).
EETU (mietittyään). Äiti, hoi!
JULJAANA. Mitä, poikaseni, mitä?
EETU. Nyt minä olen päättänyt.
JULJAANA. No, sehän on hyvä.
EETU. Minä lähden kutsuntaan sittenkin.
JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! (Istuutuu tuolille ja
alkaa hiljakseen itkeä, ruumistaan kiikutelleen).
EETU. No, mitä te siinä joutavia itkette?
JULJAANA. Kuinkas meidän sitte käykään?!
’ EETU. Mikäs olisi käydessä? Käy niinkuin käydä pitää.
JULJAANA. Voi minun päiviäni! Vaan tokko sinä sinne enää kerkiätkään?
EETU. Kerkiän. Enhän minä luettelossa ensimäisiä ole. Ja ehkäpä antavat
arvan nostaa, vaikka myöhemminkin tulen.
JULJAANA. Voi minun päiviäni! — Ja miksi nyt näin päätit, poikaseni!
Vasten muitten neuvoja?
EETU. On siihen syynsä. Eikös ne teillekin selvät ole?
JULJAANA. Enhän minä, enhän minä nyt käsitä niin mitään.
EETU. Selvähän se on. Muuta ei olekaan tehtävä. Minä nyt olen
ratkaissut ja sitte on Ainin ratkaistava, minnepäin hänen tiensä
kääntyy. Seuraako minua, lähteekö elämän taipaleelle minun kanssani
vai tännekö jääpi rehottamaan, toisen heilaksi heittäytyy? Näyttäköön,
onko niin minuun kiintynyt, kuin minä häneen. Vai pitäisikö minun
heidän neuvojaan seurata saadakseni vain jäädä tänne puusta katsojaksi,
mitenkä Ainini muitten hyväksi elää ja ehkäpä heidän mielistelyistään
yhä enemmän koreiluun ja kiemailuun taipuu ja sitte alkaa alamäkeä
luisua ja yhä syvemmälle vaipumistaan vaipuu. Ei, äiti! Velvollisuuteni
on saada hänet omakseni, maksoi minkä maksoi. Ja nyt minä sen yrityksen
teen. Helppoa se ei ole, sen kyllä näettekin. Mutta — mutta, se on
tehtävä, äiti. Minä en voi muuta, en. Ajakoot pellolle, jos uskaltavat
ja sydän sallii ja oikeutta heillä siihen on. Sillä olenko minä mikään
rikoksen tekijä, jos nyt kutsuntaan menen?! Ihminenhän olen minäkin
ja ihmisen tunteet minullakin on. Ja tehtäväni olen täällä aina
rehellisesti täyttänyt, en juonut, en juopotellut, en varastanut enkä
murhannut, ja siivosti tahdon elää vastakin, kun vain elää annetaan.
Kuka tässä asiassa oikeassa on, sen ratkaiskoon Jumala. Järkeni sitä ei
ole selväksi saanut. Sydämmeni käskystä vain olen päätökseni tehnyt ja
toimin nyt — Hyvästi, äiti! (Menee).
JULJAANA. Hyvästi, poikaseni! Hyvästi, kultaseni! (Menee hänen
jäljessään ovelle ja vetää oven kiinni). Voi minun päiviäni! Voi minun
päiviäni! (Käydä tallustelee huoneessa). Mikä tästä nyt tulee?! Mikä
tästä nyt tulee?! (Hakee esille virsikirjan. Hyräilee ensin jotakin
virren nuottia ja asettuu sitte, kasvot ikkunaan päin, ääneen laulamaan
kirjasta jotakin virttä).
SULO (kurkistaa ovesta). Ei häntä näy täälläkään. (Tulee sisään).
ESA (tulee hänen perässään). Kyllä hän sitte meni. Hän se oli, joka
sousi kaupunkiin päin veneellä.
SULO. Juljaana!
JULJAANA (taukoaa laulamasta). Herra Jesus! En huomannutkaan, että
kukaan sisään tuli.
SULO. Elkää nyt noin huutako! Kuuluu yli koko tehtaan. Tehtaalaiset
luulevat, että höyrypilli puhaltaa ja lähtevät ruo’alle.
ESA (nauraa hihittää). Hi-hi-hi-hi-hi! — Ennen aikojaan.
JULJAANA. Virttähän minä... Vai eikös sitäkään...?
SULO. Missäs poikamukulasi nyt on?
JULJAANA. En tiedä, hyvä herra, en tiedä.
SULO. Hän ei ole työpaikallaan eikä ole sairaskaan, — senhän muuten jo
aamullakin näin. Menikös hän kaupunkiin?
JULJAANA. Saattoi mennä, hyvä herra. En tiedä. Voi minun päiviäni!
SULO. Kuuleppas, Juljaana! Se ei ole hyvä, että sinun Eetusi näin
menettelee.
JULJAANA. Eihän se mahda olla, hyvä herra.
SULO. Sinun tähtesi on isännöitsijä hänelle jo monasti antanut anteeksi.
JULJAANA. Eiköpähän tuo sitte anna nytkin, jos poikani on jossakin
rikkonut. Ja johan tuota on kauan täällä asuttu, ensin mieheni ja sitte
poikani. Asuttu on ja työtäkin tehty nuhteettomasti, hyvä herra. Eiköpä
tuo isännöitsijä nyt sitte...
SULO. Insinööri matkusti Helsinkiin. Mutta minä koetan kyllä tehdä
voitavani.
JULJAANA. Niin, niin. Voi minun päiviäni!
SULO. No, saadaan nyt sitte nähdä. — (Esalle). Jos asia todellakin niin
on, niin pois hänen pitää täältä, se on vissi. Ja sinä pääset silloin
muuttamaan tänne, Esa.
ESA. Kiitän hyvin paljon, herra Vaaranen.
SULO. Kuuleppas! Juokse nyt samalla sinne ylös ja pyydä se Aini-neiti
tulemaan tänne vähän minun puheilleni. Sano, että odotan täällä ja että
hän tulee heti paikalla.
ESA.. Kyllä, herra konttoristi.
SULO. Saat mennä. Eikä sinun tarvitse enää tänne tulla.
ESA. Hyvä on,’ hyvä on. (Menee).
SULO. Niin, tuota, Juljaana! Mutta minä tulin oikeastaan luoksesi
pyytämään, että taas olisit niin hyvä ja menisit niitä konttorin
rappusia pesemään. Ne ovat taaskin niin saakurin likaiset kaikkien
työläisten kuljettamasta ravasta. Vieläkö sinä jaksat? Sinähän niitä
olet usein ennenkin viruttanut. Ja tokko viitsitkään?
JULJAANA. Vai viitsin? Hyvin mielelläni, herra Vaaranen, sen teen.
Kyllähän tätä rintaani aina pahasti ahdistaa vaan miksen sitä vielä
jaksaisi. Ja teille jaksan tehdä vaikka mitä.
SULO. No, mene nyt sitte heti. Nyt on paras aika, kun ei siellä ketään
juokse. Keittiöstä saat kyllä kaikki pesutarpeet.
JULJAANA. Tiedänhän minä... Ja pääsenhän minä tästä heti.
SULO. Mennään sitte yhdessä, muoriseni.
JULJAANA. Mennään, kultaseni, mennään. (Menevät. Kuuluu, että avain
otetaan lukosta. Kotvasen kuluttua kuuluu, että avain taas pannaan
lukon reikään ja ovi aukiaa).
SULO (palaa, jättäen oven puoleksi auki, kävelee pari kertaa
edestakaisin, vihellellen).
AINI. (tulee juosten sisään). Te kutsutitte minut tänne, herra
konttoristi?
SULO (vetää oven kiinni). Niin. — Eihän teillä, neiti Aini, mitään
kiireellisiä tehtäviä nyt enää ole? Insinöörihän jo lähti?
AINI. Niin, hän lähti. Kuinka niin?
SULO. Sittehän voidaan vähän puhella keskenämme. Olen sitä jo niin
kauan halunnut.
AINI. Täälläkö? Ja mistä?
SULO. Kuulkaa! Saanko minä sinutella teitä, neiti Aini?
AINI. Jos vain tahdotte. Tehkää niin hyvin!
SULO (ottaa häntä kädestä). Ja sinä, Aini, sinuttele sinäkin minua!
Nimeni on Sulo.
AINI. Eihän se... Miksi?
SULO. Kyllä, kyllä, näin meidän kesken! Jos et muuten tahdo, niin tee
se ainakin näin kahden kesken ollessasi minun kanssani. Sillä meidän
pitää tästä lähin useammin saada tavata toisemme. Eikö niin? Voimmehan
useamminkin olla kahdenkesken?
AINI. Enpä tiedä, tosiaan.
SULO. Kuinka et tiedä?
AINI. Ja mitä varten? Mitä hyötyä siitä lähtee?
SULO. Oletpas sinä kummallinen. Ihan kuin vasta maailmaan syntynyt. —
Minähän olen täällä konttoristi.
AINI. Tiedänhän minä sen, herra...
SULO. No, etpä sinä tahdokaan minua sinutella?! — Näetkös, minulla
on jo hyvänlainen palkka. Jonkun ajan kuluttua saan varmaan
palkankorotuksen ja silloin... Aini, saanko minä suudella sinua?
AINI. Ette, ette.
SULO. Mutta minäpä suutelen sinua sittenkin. (Tahtoo suudella Ainia).
AINI. Ette saa! Antakaa minun olla! Minä lähden pois. (Riuhtaisekse
hänestä irti).
SULO. No, no, elä nyt vielä! Annahan kun puhun sinulle ensin!
AINI (ovella). Mitäs teillä sitte on minulle puhumista?
SULO. Sinähän olit vain lyhyen ajan siellä Seurahuoneella?
AINI. Muutamia viikkoja. Entä sitte?
SULO. Muuten vain. Tahtoisin tietää, mikä se oikeastaan sai sinut tänne
muuttamaan, jokuko viehätys tuolla yläpytingissä vai täällä, tässä
yksinkertaisessa majassa. Kuulin, että olette tuttuja täällä?
AINI. Niin ollaan oltu.
SULO. Oikeinko ehkä ystävyksiäkin?
AINI. Sitä teidän ei tarvitse tietää eikä minun siihen vastata, herra
Vaaranen. Te ette ole minun rippi-isäni.
SULO. No, no. Ei nyt niin pahaksi panna. Mutta joka tapauksessa on
närkästyksesi tavallaan jo vastaus siihen, mitä tahdoin tietää. Muuten
sinut jo aamullakin haettiin tänne neuvonantajaksi ja se selittää
myöskin vähän.
AINI. Jospa sitte niin olisikin, niin...
SULO. Mitäkö se minuun kuuluu?
AINI. Niin juuri.
SULO. Kuuluupa hyvinkin. Sillä juuri tuosta seikasta paljon riippuu,
miten minä... tuota, miten isännistö... taikka minä isännistön
määräysten mukaan tulen menettelemään siinäkin asiassa, joka sinun
ystäväsi tänään on koetukselle pannut. Niin, niin, näetkös: sinä voit,
sinun välisi voi sen ratkaisuun paljon vaikuttaa. Ja toiselta puolen
voi taas itse tämä asiakin hyvin paljon vaikuttaa sinuun ja sinun
asemaasi täällä tehtaalla. Sinä ehkä kyllä hyvinkin ymmärrät, mitä
tällä tarkoitan. Ja se se oli, mistä tahdoin sinulle puhua, Aini.
AINI. Minä saan siis mennä?
SULO. Eikö sinulla sitte ole mitään sanomista?
AINI (kotvan miettimisen jälkeen). Mitäpä minulla olisi sanomista?
SULO. Et siis tahdo häntä puolustaakaan? Et tahdo lausua yhtään sanaa
hänen puolestansa? Taikka pyytää mitään hänen hyväksensä?
AINI. Minä pyydän, ettei minua sekoitettaisi mihinkään asioihin, herra
konttoristi.
SULO. Hyvä. Sen teen mielelläni. Varsinkin kun nyt näen, ettei hän
sinulle olekaan semmoinen ystävä, kuin miksi luulin.
AINI. Herra Vaaranen, miksi te tuolla lailla penkoatte toisten ihmisten
salaisia tunteita? Se on sydämmetöntä teidän puoleltanne! Minä en
voi. (Pyyhkii kyyneleitä silmistään). Jos teillä ei ole sen parempaa
puhumista, niin olisitte ennemmin puhumatta.
SULO. Sittenkin? Jotakin on sittenkin siellä sydämmesi pohjalla häntä
kohtaan? Sääliä? Ehkä paljonkin?
AINI. Ell’ei teissä sitä ole, niin olette ihmisyydetön.
SULO. Kas niin! Pyyntö sittenkin hänen hyväksensä.
AINI. Kun sen niin ymmärrätte, niin ottakaa se sitte huomioonkin.
SULO. Sinunko tähtesi, Aini? (Väliaika). Et vastaa? — Mutta onko
sinulla sääliä minua kohtaan? Ehkä minäkin sitä tarvitsen ja kaipaan,
Aini? Tuota rakkauden, — kuinka minä sanoisin? — alkusäveltä? Sen
ensimäistä puoleensa vetävää kosketusta? Ehkä? Ja siksi juuri, etten
sitä ole koskaan saanut kokea? Ihmisyydetön, sanot. Mutta sinäkö, minut
luotasi sysäämällä, olet minut ihmiseilisemmäksi tehnyt? Ihmiseksi
tullakseen ja ihmisenä pysyäkseen täytyy syntyä rakkaudesta ja elää
rakkaudesta, muuten sitä muuttuu kiveksi. Niin on minun käynyt.
AINI. Voi, miksi te kiusaatte minua?!
SULO. Anteeksi, Aini, että tulin sinulle liikoja puhuneeksi. Ne olivat
loruja vain. Saat mennä nyt.
AINI (viivyttelee).
SULO. Saat mennä, saat mennä, sanoin minä.
AINI. Kyllä. Mutta saanko ensin kysyä?
SULO. No, kysy sitte.
AINI. Eikös teillä ole ollut äitiä, siskoa, ystävää, joka teille olisi
ollut rakas taikka teitä rakastanut?...
SULO. Sanoisinpa melkein: ei — ei koskaan. Äitini kuoli pienenä
ollessani ja minä olin ainoa lapsi. Joku täti kuuluu minua jaloilla
pysytelleen, kunnes elämän virta minua lastuna maailmaan rantoja pitkin
rupesi kuljettelemaan. Ja niin olen kulkenut tähän saakka, eläen
kätteni töillä. Ystäviä en ole koskaan löytänyt, — lieneekö siihen
ollut luonteeni syynä vai eikö niitä oikein missään lienekään. Nyt olin
yhden ystävän haamun löytävinäni, mutta sekin kaikkosi luotani heti. Se
olit sinä, Aini! Vaan mitäpä tuosta enää puhun. Saat mennä! Saat mennä!
Tuollapa mäellä näkyy Juljaanakin jo käntystelevän tännepäin.
AINI. Kyllä. Paikalla. Mutta —?
SULO. Mitä niin?
AINI. Antakaa kätenne!
SULO. Tuossa!
AINI. Kumartakaa hiukan päätänne minun puoleeni!
SULO (kumartaa). No?
AINI (ottaa hänen päänsä molempien käsiensä väliin ja painaa suudelman
hänen otsalleen). Ja hyvästi nyt!
SULO (sulkee hänet syliinsä). Kiitos, Aini, kiitos!
AINI. Minä menen nyt.
SULO. Eikä. Minä menen. Sinä jäät. Hyvästi! (Juoksee pois).
AINI (seisottuaan kotvan paikallaan, menee ikkunan luo). Tuossapa
Juljaana onkin. (Istuutuu ja selailee virsikirjaa).
JULJAANA (tulee). Kukas se täällä...?
AINI. Minä täällä istun, Juljaana.
JULJAANA. Ainikos se...? Sitähän minä ajattelin, että kukas se täällä
on käynyt, kun muistin, että panin oven lukkoon mennessäni. Luulin jo,
että Eetu oli tullut takaisin.
AINI. Sitähän minäkin tahdoin kuulustella, että mitä hän sitte...?
JULJAANA. Sinnehän se meni, kultaseni. Sinnehän se meni.
AINI. Sittenkin! Kyllä se nyt oli hullusti.
JULJAANA. Jumalan tahto! Niin kai se oli sallittu, kultaseni.
AINI. Ja jos vielä otetaan?
JULJAANA (kummastellen). Häh? Kaartiinko?
AINI. Niin, niin — sotaväkeen.
JULJAANA. No, eihän se pahinta olisi. Sitähän minä perustelen, että
sehän se vielä ihan hullusti olisi, jos ei otettaisi. Silloinhan se
täällä palkattomaksi jää, jos tekevät, minkä uhkaavat, ja muualla
samoin. Ihan leivättömäksi kerrassaan.
AINI. Saattaahan se niinkin olla. Oikeinpa te siinä suhteessa ehkä
ajattelettekin, Juljaana.
JULJAANA. No, eikös niin, kultaseni, kun asia kerran näin pitkälle on
joutunut?
AINI. Ainapa niillä vanhoilla sittenkin on viisautta enemmän, kuin
meillä nuorilla.
JULJAANA. Pälkähtää, näenmä, tuota välistä vielä jotakin vanhankin
päähän. — Kunpa vain, kultaseni, hän osaisi niin alhaisen numeron
ottaa, että ollenkaan tarkastettavaksi pääsisi. Siinä se vieläkin on
kommervenkki ennenkuin tämä pulma ratkeaa. Ne kun, kuulenma, eivät ota
kaikkiaan kuin yhdeksäntoista miestä koko läänistä.
AINI. Niin, niin. Vaan jos siinäkin sitte vielä raakkaavat, — vikoja
löytävät.
JULJAANA. Häh? Vai raakkaavat? Minunko pojassani vikoja löytävät? Mitä
sinä nyt, kultaseni, löpiset?! Jos vain niin käy, että hän oikean
numeron saa, niin kyllä ne ei pääse raakkaamaan. Yhtä hyvä kaartilainen
hänestä tulisi, kuin kaikista muistakin. Huonosti, näenmä, sinä,
kultaseni, Kokon Juljaanan Eetupojan tunnetkin.
AINI. Enhän minä sitä, Juljaana hyvä. Vaan kuka heidän siellä tietää.
Ja äitihän se parhaiten poikansa aina tuntee.
JULJAANA. Äiti, äiti. Vaan ei ne kakki äiditkään niin poikiaan tunne,
kuin minä Eetu kultani. Niin, kultaseni, niin. Se on minun Eetuni,
minun oma Eetuni.
AINI. Tiedänhän minä: kovinhan te häntä rakastatte.
JULJAANA. Sen tietää vain Jumala, miten häntä rakastan. Ja rakkauden
väärtti se mukula onkin. Jospa sinäkin, Aini, häntä joskus niin tulisit
rakastamaan, kuin minä. Mutta tässäpä se pulma nyt onkin. Tässä, tässä,
että nyt saadaan nähdä mitenkä se ratkeaa. Kuinka käy ja miten mikin
tekee? Voi tokisen minun päiviäni, kultaseni!
AINI. Olisipa se ehkä todellakin parasta, että niin kävisi, kuin
puhuitte, Juljaana. Ei tulisi syytä kummankaan niskoille.
JULJAANA. Sitähän minäkin. Eetu saisi odottaa ja sinä jäisit tänne
odottamaan. Eikö niin? Pakostakin.
AINI. Niin, niin. Kyllä se olisi sillä lailla...
JULJAANA. Vaan mitenkä nyt Jumala sen arvan antaa, siinä se on.
AINI. Eikös sitte ole, niinkuin sanotaan, arpapeliä ihan
sananmukaisesti meidän elämämme useinkin?!
JULJAANA. Hys! Ihan oli kuin olisi kuulunut jo kopinata ulkoa. Hänkös
se...?
EETU (tulee). Tässä minä nyt olen.
JULJAANA. Hänhän se oli! — Poikaseni?!
AINI. Ja minäkin olen täällä, Eetu.
EETU. Parahiksihan tuo sattui. Tokkopahan tässä nyt enää pitkiä puheita
kenenkään kanssa tuleekaan.
JULJAANA. No? Miks’et sinä jo kerro? Kuinkas kävi arvan otossa?
EETU. Tuossa se on numero. (Lyö pöytään arpalipun).
AINI (katsoo lippua). Kolmesataa yhdeksänkymmentäviisi.
EETU. Ihan viimeisiä numeroita!
JULJAANA (menee uunin soppeen ja rupee hiljaan itkeä nyyhkyttämään).
EETU. Mitä siinä nyt taas tyhryytätte, äiti? (Lyhyt väliaika). Vai
eikö ollut hyvä onni, kun ei ensimäisiä numeroita sattunut? (Taaskin
väliaika). Mitä hiidessä?! Mykkiäkö te olette vai miksette puhu
mitään?! Sinäkin, Aini?!
AINI. Mitäpä minulla olisi sanomista?
EETU. Mitäpä sinulla?! Haukkuisit edes — siaksi, ell’et muuta. Mitäs
sinä täällä sitte istua kökötät?
AINI. Äitisi luona istun. Vaan pääsenhän minä täältä...
JULJAANA. Eetu kulta!
EETU. No, kun kerran istut, niin istu sitte vieläkin eläkä rimpuile.
AINI (tahtoo mennä). Unhotat, Eetu, ett’en minä ole sinun tällä lailla
komennettavasi.
EETU (pidättää häntä). Aini, anna anteeksi! Minä pyydän! Tiedäthän
sinä, kuinka vaikeata... Sydän on niin täysi, niin täysi... Minä
pyydän: istu vielä vähän aikaa!
JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni!
AINI. Mitäs minä?... Tiellähän minä vain nyt täällä olen.
EETU. Sinäkö tiellä? Minunko tielläni sinä, Aini? Sitte et tiedä mitä,
puhut. Päiväkö pilven tiellä? Istu, Aini, ja puhu! Sano, mitä meidän
nyt on tehtävä? Ja sinä, äiti, myös?
JULJAANA (menee taas nyyhkyttäen uunin soppeen).
AINI. Eikös se ollut selvä sinulle, kun kutsuntaan menit? Kai sen nyt
itse tiedät?
EETU. Kyllä. Minä tiedän kyllä, mitä teen. Mutta teetkös sinäkin niin?
Sitä minä tahdon tietää. Sinun ajatuksesi minä tahdon tietää. Nyt se on
selvitettävä, Aini. Nyt on hetki tullut.
AINI. Sinun aikomustasi, Eetu, minä en voi tietää.
EETU. Johan siitä oli aamulla puhe. — Nyt ei auta muu: ensimäiseksi
minä lähden sanomaan itseni irti tehtaalta.
AINI. Mitä hyötyä siitä olisi?
JULJAANA. Miksi, poikaseni, miksi?
EETU. Mitäkö hyötyä? Miksi? Siksi, etteivät kerkiäisi uhkaustaan panna
täytäntöön.
JULJAANA. Eihän se vielä ole sanottu, että ne sen tekevätkään.
AINI. Eihän sitä ollenkaan tiedä.
EETU. Mitäs täällä sitte semmoista olisi minun poissa ollessani
tapahtunut, joka sen uhkauksen kumoaisi?
AINI. Insinöörikään ei ole kotona nyt. On matkustanut Helsinkiin. Eikä
tiedä milloinka hän palaa.
JULJAANA. Niin. Mitä sinä joutavia — ennen aikojasi...?!
EETU. Vai on se sillä lailla? Saattaahan tuota ehkä sitte...
ESA (katsoo ovesta sisään). Onko Eetu tullut?
EETU. Täällä ollaan. Mikä hätänä?
ESA. Sinut käskettiin tulemaan konttoriin.
EETU. Siinä se jo on. Enkös sanonut? — Kuka käski?
ESA. Lähettivät vain sanomaan, että tulisit heti paikalla.
EETU. Lähettivät?! Mikäs salainen kuriiri sinä sitte olet olevinasi?
Etkö mukamas sitte asiaakaan tiedä, miksi minua sinne tahdotaan?
ESA. Sen kai sinä tiedät paremmin, kuin minä. Sinun nämä lienevät
kaikki salaisuuksiakin eikä minun.
EETU. Minun salaisuuteni tietää jo koko maailma. Ja mitä se ei vielä
tiedä, sen se kohta saa kuulla. — No, Aini?! Seuraatko sinä minua nyt?
AINI. Mitä sinä? Minnekä niin?
EETU. Vaikkapa ensin sinne konttoriin.
AINI. Mitä varten, Eetu? Voithan sinä toimittaa siellä asiasi yksinkin.
EETU. Siinä sen jo näen. Asiani voin kyllä itse toimittaa niin hyvin
siellä kuin muuallakin. Mutta kysynpä sinulta vieläkin: kun sen olen
toimittanut, seuraatko minua sittenkin?
AINI. Eetu hyvä, mitä sinä nyt tässä tuolla lailla reistailet?
EETU. Enkä reistaile. Kysyn vain suoraan, seuraatko minua, Aini? Täältä
pois? Minne vain? Vaikka minne, kunpa vain sielu saa rauhan ja sydän
onnensa löytää?! Vastaa siihen!
AINI. Voi, voi! Mistä minä tiedän? Enhän minä osaa sanoa.
EETU. Siinä sen taaskin näen. Vastaushan se jo on tuokin. Sinä siis et
seuraa, et?!
AINI (nyyhkytellen). Mahdotontahan se on...
EETU. No niin. Mahdotontahan se on sinulle. Arvastahan sen. — Hyvästi
sitte, Aini! Ja ainiaaksi hyvästi! Mene! (Taluttaa Ainin rajusti,
käsivarresta pidellen, ulos).
JULJAANA. Poikaseni!
ESA. Mitä sinä nyt, Eetu...?!
EETU. Mene siitä sinäkin! Mene konttoriin ja sano, että Eetu Kokko ei
tule sinne, mutta se, joka häntä puhutella tahtoo, tulkoon tänne!
ESA. Teen työtä käskettyä. (Menee).
JULJAANA (menee jälleen soppeen itkemään. Kotvan äänettömyys).
EETU (seisoen mielen kuohussa keskellä huonetta ja takoen nyrkillä
sydäntään). Miks’ei, miks’ei se jo pakahdu, äiti, tämä kurjan kurja
sydän?!!
JULJAANA (menee Eetun luo). Tyynny, poikaseni, tyynny!
EETU. Te vain itkette. Ette sano mitään?
JULJAANA (hänen kaulassaan). Itkenpähän vain. Elä ole milläsikään!
Itken vain — ilosta, poikaseni.
EETU. Ilosta? Mitä te...? Ivaatteko? Kun muut kiroavat?!
JULJAANA. Sinä olet uljas, Eetuseni. Uskallat! Olet mies! Teet niinkuin
omatuntosi käskee. Olen ylpeä sinusta. Teet niinkuin itse oikeaksi
näet, et niinkuin muut käskevät. Ja sinä teet oikein.
EETU. Ja kuitenkin näin itseäni vahingoitan. Ja teitäkin, äiti, teitä,
ainoata, joka minua puolustaa.
JULJAANA. Mitä minusta?! Elä joutavia! Jumala minusta kyllä huolen
pitää. Kunpa sinä vain tulisit onnelliseksi!
SULO (tulee).
ESA (näkyy hänen jäljessään eteisessä, jossa ensin vähän viivyttelee,
vaan sitte myös astuu sisään).
SULO. Et tullut konttoriin, vaikka sinut käskettiin, Eetu?
EETU. Mitäpä minä sinne tulisin? Tiesinhän, että sinä tänne ehättäisit,
ja sanottavasi tiedän sanomattasikin.
SULO. Pidätpäs sinä ääntä!
EETU. Ääntä se pitää, jolla ääntä piisaa.
SULO. Kunnes siitä loppu tulee. Ja nyt se loppu on tullut. Ja kun
sanottavani siis jo tiedät, niin laita niin — sen sanon isännistön
puolesta — että kolmen päivän kuluessa olet täältä poikessa. Syyt tähän
irtisanomiseen tiedät kai kertomattani myöskin?
EETU (naurahtaen). Kyllä — varsin hyvin, jos ne minun puolelleni
lykätään. Vaan näin ollen pääsen minä täältä pikemminkin, kun vain
palkkani saan.
SULO. Sen saat. Ja jos niin kiirettä teet, niin käy perimässä rahasi
konttorista vaikka paikalla. Ne kai sinä kuitenkin tulet sieltä
noutamaan, ettei tarvitse tänne lähettää?
EETU. Kah, voinhan teille vielä sen viimeisen kohteliasuuden tehdä.
SULO. Ja kun tämä tupa on tyhjennettävä, että Esa Virtanen pääsee...
EETU (Esan puoleen). Vot, vot, sanoi ryssä. — Niin sitä pitää kunnon
miehen!
SULO. Niin pidät kai huolen muoristasikin?
EETU. Jos muori mukaani muille markkinoille lähtee? Sillä ulkomaan
passi se tälle pojalle kyllä annetaan nyt.
JULJAANA. Minnekä minä vanha ja kitulias?!
SULO. Siinä tapauksessa me kyllä Juljaanasta huolen pidämme.
EETU. Mikä ääretön jalomielisyys! Toimitatte äitini kunnan
kustannukselle — vaivaistaloon! Eiköpäs niin? Siinä se teidän
huolenpitonne!
SULO. Sinun kai se on syy sekin, että niinkin pitkälle menee.
EETU. Hah-hah-hah-hah-hah!
JULJAANA (Eetun kaulassa). Mielelläni, mielelläni, kultaseni, menen
vaivaistaloonkin. Oman poikani tähden menen vaikka hautaan. Sinun
tähtesi, Eetuseni, kunhan sinä vain tulet onnelliseksi!!
EETU. No? Onkos teillä vielä mitä minulle sanottavaa, herra Sulo
Vaaranen?
SULO. Eipä ole.
EETU. Se oli hyvä. Laputtakaa pellolle sitte! Ja edeltäpäin konttoriin.
Tulen heti perässä. — (SULO ja ESA kiirehtivät pois). Tphyi! (Sieppaa
sängyltä tyynyn, jonka viskaa ovea kohti heidän jälkeensä). Oikeutta se
on olevinaan tämäkin! — Ja nyt, äiti, kampssut reilaan! Päivääkään en
ai’o täällä enää liikaa viipyä, en. (Menee).
JULJAANA (hänen jälkeensä). Jumala sinua varjelkoon, Eetu!
Esirippu.
Kolmas näytös.
Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä. Iltapuoli päivää. Hämärtää.
Päivällinen on syöty. Pöydällä on kahvilekkeet ja liköörit. Pöydän
toisessa päässä istuu CEDERVALL, toisessa, jotenkin huomattavasti
juomain vaikutuksen alaisena, VIEMÄRI; pöydän takana istuvat JANTUNEN
ja HAJALA, etualalla taas: Cedervallin puolella RULIN ja Viemärin
puolella LYHYKÄINEN, molemmat puoleksi selittäin katsojiin päin.
Tyhjennetyn voileipäpöydän nurkkaan nojaten seisoo PIHLAJA ja sohvassa
istuvat: toisessa nurkassa BJÖRKLUND, toisessa SÖDERDAL.
CEDERVALL. Sillä, hyvät herrat, niinkuin jo etäältä kosken kohina, niin
kuuluu tarkkaavan korvaan sorrosta heräävän kansan nousu.
VIEMÄRI. Hyvä!!
CEDERVALL. Kohoavan auringon nuori kansa pani sieltä kaukaisesta idästä
raikkaan tuulen puhaltamaan ja se alkoi puhdistaa kaiken sen mädän,
jota väkivallalla meidänkin maahan ja kansaan tahdottiin levittää ja
jonka inhottava löyhkä, surkea sanoa, jo alkoi täälläkin nenissämme
tuntua.
VIEMÄRI. Hyvä! Hyvä!!
PIHLAJA (koskettaa Viemäriä olkapäähän, tehden merkin, että hän olisi
vaiti).
CEDERVALL. Ja silloin alkoi naapurimme jättiläinen oikoa vuosisatain
unesta raukeita jäseniään, hieraisi silmänsä auki ja heräsi vihdoin
näkemään, missä kurjassa tilassa se oli maannut. Se liikahti ja
mahtavana kohosi ja antoi äänensä kuulua laajan maansa joka ainoaan
soppeen.
VIEMÄRI (hillitysti). Hyvä!
CEDERVALL. Ja kaikkialta kohtasi sen ääni vastakaikua. Vähimminkö
täällä meillä, jossa ollaan aina totuttu vapaina elämään, valppaina
valvomaan, vaan ei uneliaisuuteen antautumaan, sortoon suistumaan?
Ei. Kun siellä vapauden liike alkoi, niin olivat täälläkin
kansamme virkeimmät ainekset heti valmiit siihen liittymään.
Pietari—Valkeasaaren linja oli ensimäinen, joka yleislakkoon liittyi.
Valppaat polyteknikomme sille julkisesti heti kannatuksensa antoivat.
Ja nyt — yhtenä kohinana liittyvät siihen kaikki järkevät kansalaiset.
Kaikki toiminta on seisautettava ja kaikilla aloilla — täälläkin!
Vapautuksemme hetki on tullut. Eikö niin?
VIEMÄRI. Hyvä! Hyvä!! Hyvä!!!
LYHYKÄINEN. Tietysti!
JANTUNEN. Kaikki ollaan mukana.
HAJALA. Ja kaikki ovat saatavat mukaan.
PIHLAJA. Niin pian kuin suinkin on kaikkien kansalaisten kesken
kokouksia pantava toimeen.
RULIN. Meidän lakkokomiteamme on jo järjestetty.
SÖDERDAL. Ja kaikki laitokset, olivatpa ne minkä nimellisiä tahansa,
ovat pakotettavat lakkoon.
LYHYKÄINEN. Se on luonnollista. Keinot meillä on käsissämme.
BJÖRKLUND. Joka tapauksessa on minun mielestäni kaikenlainen väkivalta
vältettävä. Sillä sillä ei voi olla muuta kuin huonot seuraukset.
Ensiksi...
LYHYKÄINEN. Joka ei tottele, viralta pois, vaikkapa olisi itse
kuvernööri.
HAJALA. Se pannaan ensimäisenä.
PIHLAJA. Se on päätetty. Huomispäivänä.
LYHYKÄINEN. Ja ell’ei hyvällä lähde, niin lähetetään semmoiselle
reissulle, josta ei enää takaisin tule.
BJÖRKLUND. Minä pyytäisin vain saada lausua ajatukseni loppuun.
(Nousten ylös ja tullen etualalle). Ensiksi, kaikenlainen väkivalta,
varsinkin jos se on hallituksen taikkapa muun yläluokan käyttämä, on
mitä suurimmassa määrässä turmiollinen, sillä se vaikuttaa tarttuvan
taudin tavoin ja synnyttää kansassa siveellisen rappeutumisen...
CEDERVALL. Minä pyydän, Aarne...
PIHLAJA. Mitä tässä joutavia...
VIEMÄRI. Saarnaamaan rupeaa...
RULIN. Ei se meihin pysty kuitenkaan.
BJÖRKLUND. Ette siis anna puhuakaan —?
SÖDERDAL. Annetaan. Kyllä, kyllä. Tee niin hyvin. Mutta lyhyesti.
BJÖRKLUND. Toiseksi, tahdon vain sanoa, että vaikka minä en suinkaan
pane yleistä kansalaislakkoa vastaan, jos se vain vie siihen suureen
maaliin, jota tarkoitetaan, ja koska isännistö, joka siitä eniten
tulee aineellisesti kärsimään, niin päättää, niin, sanon minä, on
mielipiteeni, että tällainenkin esimerkki voi olla ylen vaarallinen
tulevaisuudessa juuri meille itsellemme.
RULIN. Pelkkää hölynpölyä.
SÖDERDAL. Ettäs sinä viitsit, veli Aarne, turhaan puhua, kun me
kuitenkin tiedämme, että sinä menettelet toisin?!
BJÖRKLUND. Asemani mukaan — niinkuin te päätätte.
CEDERVALL. Vaan sen minä kuitenkin sanon suoraan, suorana suomalaisena,
että ell’en minä tuntisi sinua niin kunnon mieheksi, huolimatta
valkoisen laastarin tapaisista mielipiteistäsi, ja niin oivalliseksi
insinööriksi ja hyväksi tehtaan johtajaksi, niin kyllä minä ajaisin
sinut pellolle. Anteeksi kuitenkin, että sen sanon.
SÖDERDAL. Emmehän tänne kuitenkaan ole riitelemään tulleet, hyvät
veljet.
BJÖRKLUND. Emme suinkaan — minun puolestani. (Ottaa Cedervallin hänelle
ojentaman käden).
CEDERVALL. No, siis — Ei yhtään seuran pettäjää? Ei yhtään rikkuria?
MUUT. Ei! Ei!! Ei!!!
CEDERVALL. Siis kaikki toimeen taas! Ja toimitetaan, niinkuin
pääkortterista käsky kuuluu!
MUUT. Niin! Hyvä! Hyvä!! (Hyvästelyä. Kaikki, paitsi CEDERVALL,
poistuvat perälle).
CEDERVALL (kävelee pari kertaa edestakaisin, ottaa sitte sanomalehden
ja istuutuu ikkunan viereen sitä lukemaan. Soittaa kelloa).
AINI (tulee vasemmalta).
CEDERVALL. Sytyttäkää, hiidessä, jo lamput. Eihän täällä näe mitään.
AINI. Hyvä on, herra. (Sytyttää kattolamput). Jokos nämä juomatavarat
saa viedä, vai?
CEDERVALL. Viekää vain. (Nousee, menee ruokapöydän luo ja tyhjentää
liköörilasinsa, juoden kulauksen kahvia päälle. Katsahtaa sytytetyn
lampun valossa Ainiin). Enkös minä ole nähnyt teitä ennen? Ettekös
ollut täällä noin puolitoista vuotta sitten? Viime vuonna keväällä,
tarkoitan?
AINI. Kyllä, herra.
CEDERVALL. Sitähän minäkin. Ja olette ollut täällä koko ajan sitte, vai?
AINI. En, herra.
CEDERVALL. Missäs sitte?
AINI. Olen ollut välillä muualla.
CEDERVALL. Ettekä tahdo sanoa? — Kas väinkin! Nyt muistan. — Mutta
olettepas te — anteeksi, että sanon — muuttunut!
AINI. Hyvin mahdollista.
CEDERVALL. Niin, niin se käy tässä maailmassa. Kaikki vaihtuu, haihtuu.
Ei mitään ole pysyvää, iankaikkista. Ei muu kuin aika, sanotaan. —
Mutta viehättävä te olette sittenkin, neiti.
AINI (ottaa tarjoimen kahvi- ja likööri-astioineen ja menee ääneti
vasemmalle).
ESA (tulee perältä). Hyvää iltaa! Tehän olette asianajaja Cedervall?
CEDERVALL. Kyllä. Oletteko...?
ESA. Virtanen. Jyrykosken tehtaalta.
CEDERVALL. Hyvä on. Konttoristinne sai siis kirjeeni, jossa pyysin
lähettämään teidät puheilleni tänne?
ESA. Sen johdosta juuri olen tullutkin.
CEDERVALL. Tehän, kuulenma, olette siellä työväestön johtomiehiä, eikö
niin?
ESA. Jospa lienen. Yksissä tuumissahan sitä muuten kaikki ollaan.
CEDERVALL. Ymmärtäkää oikein: en sano moittiakseni. Yhteisiä tuumia
nyt tarvitaankin. Eikä vain tuumia, vaan toimiakin. Ja kaikkien
kansalaisten kesken. On toimittava, kuin yksi mies, oltiinpa mitä
luokkaa tahi säätyä tahansa. Tiedättekö, miksi?
ESA. Olen kuullut. Tiedän kyllä.
CEDERVALL. Siis — pitemmittä puheitta: kun käsky tulee, niin yleinen
lakko toimeen. Tiedätte myös, mitä sillä ai’otaan aikaan saada?
ESA. Takaisin entiset oikeutemme, kaikki, mitä meiltä on riistetty.
CEDERVALL. Ja vielä paljon muuta lisää, mitä meillä ei vielä ole ollut.
Ja jos voitetaan, niin ette tekään osattomiksi jää saaliin ja’ossa, se
vakuutetaan.
ESA. Toivottavasti mekin osaamme puoliamme pitää.
CEDERVALL. Sitä en epäile. Mutta senpä tähden täytyy meidän myöskin
olla varmat teidän avustanne taistelussa noiden oikeuksien ja etujen
saavuttamiseksi.
ESA. Meidän kantamme on kyllä selvä ja sen pitäisi olla myöskin
kylliksi tunnettu. Sillä salakähmää ei meidän puoluemme toimi.
CEDERVALL. No, siis? Voin siis pitää vastauksenne kysymykseeni
luotettavana?
ESA. Kyllä. Että meidän miehet kaikki Jyrykosken tehtaalla ovat mukana
yleislakossa, se on niin varma, kuin minä tässä seison.
CEDERVALL. Tahdoin vain kuulla sen teikäläisten omasta suusta, en
muuta. Nyt olen huoleti. Asia on tärkeä ja kiireellinen, huomatkaa se.
ESA. Se kyllä pannaan vireelle viipymättä. Saan siis poistua?
CEDERVALL (ojentaen kätensä). Hyvästi! Ja onnea vain!
ESA. Hyvästi! (Menee perälle).
EETU (tulee samassa sieltä sisään. Hänellä on täysiparta ja siniset
silmälasit, harmaat housut, samettitakki ja leveälierinen huopahattu).
Herra Cedervall!
CEDERVALL. Nyman?! Mitä uutta?
EETU. Tänään lähtee viimeinen juna Helsinkiin.
CEDERVALL. Minä olen valmis palaamaan. Täällähän onkin kaikki jo
järjestyksessä, vai?
EETU. Kyllä. Minun tietääkseni. Puodit ovat kiinni, paitsi ruokakaupat.
Koulunopettajilla ja virkamiehillä on parasta aikaa kokous. Poliiseilta
vaaditaan tänään aseet. Huomenna ei lasketa enää yhtään laivaa menemään
ja kello 2 päivällä on suuri kokous torilla. Aiotaan vaatia maaherran
eroa ja poistumista paikkakunnalta.
CEDERVALL. Mainiosti. No, entä sinä?
EETU. Minä tietysti jään. Tehtäväni ei ole lopussa.
CEDERVALL. Tarkoitatko maanteitä?
EETU. Siellä kyllä miehiä löytyy, missä tarvitaan vartioimassa, ja
metsämiehiä ne ovat tottuneita kaikki.
CEDERVALL. Mitäs sitte?
EETU. Arpaa, joka minulle Tukholmassa lankesi.
CEDERVALL. Luuletko, ettei hän hyvällä poistu.
EETU. Maaherra? Eipä tiedä.
CEDERVALL. Itsepäisestipähän tuo on tähän saakka istunut
paikoillaan, se on totta, — huolimatta kaikista mielenosoituksista ja
uhkauskirjeistä.
EETU. Pelkäävät, että hän huomenna kutsuttaa venäläistä sotaväkeä
avuksi.
CEDERVALL. Siinä tapauksessa on sinun ratkaistava, mihin tekoon saamasi
arpa sinua velvoittaa.
EETU. Sen tiedän. Ja siksi jäänkin.
CEDERVALL. Onko sinulla rahaa?
EETU. Vähän on jäljellä.
CEDERVALL (ottaa lompakostaan 50-markan setelin). Riittääkö
viisikymmentä?
EETU. No! Liikojahan siinä ei ole.
CEDERVALL. Tässä on vielä viisikymmentä lisää.
EETU. Ehkäpä nyt jo sitte...
CEDERVALL. Ja nyt minä lähden. Aika onkin täpärällä. (Soittaa).
Hyvästi! (Kättely).
AINI (tulee vasemmalta).
CEDERVALL. Laskelmani, neiti! — Mutta pian! — Ja ajuri asemalle.
(Menee).
AINI. Hyvä on, herra.
EETU. Ja sitte minulle, olkaa hyvä, puolikas konjakkia ja vettä.
AINI (katsottuaan Eetuun pitkään ja epäröiden). Hyvä on.
EETU. Asun täällä yhdennessätoista numerossa.
AINI. Hyvä on. (Menee).
EETU (ottaa sanomalehden, jota käy lukemaan). Enhän minä näiden
perhanan tummien lasien läpi näe mitään. (Nostaa lasit otsalleen).
SULO (tulee kovin hermostuneessa mielentilassa perältä). Hyvää päivää!
(Katsahtaa EETUUN, joka heti vetää lasit silmilleen, kävelee pöydän
ympäri, avaa vasemmalle vievän oven ja katsoo saliin).
EETU (itsekseen). Sulo Vaaranen! — Hyvä, ettei tuntenut.
SULO (palaa). Anteeksi! Oletteko matkustavainen, herra?
EETU (vastaa lehden takaa). Kyllä.
SULO. Ette ehkä sattumalta tunne... Jyrykosken tehtaan — isännöitsijää?
EETU. En.
SULO. Tuota, ettekä siis ketään muutakaan henkilöä tehtaalla?
EETU. En — en.
SULO (itsekseen). Saakeli! — Minne hiidessä hän sitte on kadonnut?
(Menee perälle).
AINI (tulee vasemmalta). Saanko pyytää herran vähän aikaa istumaan
täällä salissa. Niin kauan kuin pidän ikkunaa auki. Konjakki ja vesi
ovat täällä pöydällä. Olkaa niin hyvä, niin saan tuulettaa vähän!
EETU. Kernaasti. — Kiitos! (Menee vasemmalle).
AINI. Kiitoksia! Suokaa anteeksi, herra. (Vetää oven kiinni).
SULO (palaa samassa perältä). Sittekin olet täällä. — Arvastahan.
AINI. Mitä sinä täällä teet?
SULO. Sepä kysymys! Sinua etsin. Sinua tulin hakemaan.
AINI. Turha vaiva! Olen täällä paikassa.
SULO. Karkuretkellä olet. Vaadin sinua palaamaan takaisin — heti.
AINI. Ja millä oikeudella?
SULO. Sen saat kyllä nähdä, ell’et täältä hyvällä lähde.
AINI. Vaan jospa en hyvällä lähdekään.
SULO. Niin poliisivoimalla sinut vietän.
AINI. Anna tulla vain. Kyllä silloin saat kuulla kunniasi.
SULO. Mitä tarkoittaa uhkauksesi, Aini?
AINI. Sinäpä tuota ensiksi uhkasit. Minä pyydän vain: anna minun olla
rauhassa nyt. Paikan olen, niinkuin jo sanoin, täällä itselleni ottanut
enkä sinun käskystäsi täältä lähde koskaan. Ja ell’et täältä hyvällä
lähde sinä, niin kyllä saat nähdä, mistä viisi hirttä on poikki.
SULO. Oletpa sinä koko lintu!
AINI. Lintu kuin lintu! Mutta kenenkäs kasvattama?! Itsepäs minut
pauloillasi pesääsi houkuttelit.
SULO. Niinpä muistakin, että olet toisen luona palveluksessa etteikä
sinulla ole oikeutta niin vain ilman muuta paikkasi jättää ja toinen
ottaa.
AINI. Oikeutta?! Ilman muuta?! Ajattelisitpa vähän, kun oikeudesta
puhut! Muistitkos sinä oikeutta, kun insinöörin luona palvellessani
et antanut minulle päivän rauhaa, et yön lepoa, ennenkuin minut
aviolupauksilla verkkoihisi sait kiedotuksi ja pois paikastani. Ja
kuinka olet lupauksesi pitänyt?
SULO. Niinkuin olen voinut — tähän saakka. Tiedäthän, etten...
AINI. Tiedän, että vain valhettelet ja narripeliä pelaat kanssani.
Palvelijan ja vaimosi välillä vain pidit minua. Molempain tehtäviä
olen sinulle tehdä saanut ja kuinka olet kohdellut minua? Kuin koiraa,
pahemmin kuin koiraa. (Pyyhkii kyyneleitään).
SULO. Valehtelet. Se ei ole totta.
AINI. Suora totuus. Ja olenko koskaan edes vähintäkään kiitosta saanut?
Muusta palkasta puhumattakaan.
SULO. Kaikki olet saanut, mitä elannoksesi olet tarvinnut ja vähäisestä
palkastani olen voinut antaa.
AINI. Ja potkuja päälliseksi.
SULO. Mitä et voi toteen näyttää, siitä sinulla ei ole oikeus puhua.
AINI. Mutta minulla on ihmisen oikeus olla niitä kärsimättä enää.
Kymmenen kuukautta olen jo petomaiselle kohtelullesi alistunut, —
sinelmät käsivarsissani kyllä voivat sen todistaa, — mutta nyt en minä
ai’o sitä kärsiä enää. Olen siitä tehnyt lopun eilen. Tänne tulin,
täällä otin paikan jälleen ja tänne ai’on jäädä. Se on viimeinen sanani.
SULO. Puhutko sinä tosissasi aivan, Aini?
AINI. Luuletkos sinä, että minun tekee mieleni kanssasi leikkiä laskea?
Ha-ha! Siihen ei sydämmeni kykene enää.
SULO. Mutta jos minä pyydän sinua?
AINI. Sekin on turha jo. Minä kyllä tunnen mikä mies sinä olet.
SULO. Kuule, Aini! Etkös sinä näe, että sinä häpäiset minun taloni,
häpäiset koko tehtaan.
AINI. Minäkö häpäisen?! Ha-ha-ha-ha! Onpa se todellakin naurettavaa!
Ja onpas sinulla käsitys! Mutta mitä sinä olet tehnyt, se ei ole
häväistystä ollut kenellekään? Eikö niin? Mitä kunniallisin teko vain?!
Eikö niin? Ha-ha-ha-ha!
SULO. Elä huuda! Sattuu vielä joku kuulemaan.
AINI. Niin tosiaan. Semmoisesta kunniallisesta teostahan ei saa puhua
ihmisten kuullen. Ha-ha-ha-ha!
• SULO. Pidätkö suusi... vai? (Tarttuu Ainia käsivarteen).
AINI. Kas väinkin! Vieläkin?! — Kyllä. Minä lupaan: minä pidän suuni
kiinni. Mutta ehdolla, että heti paikalla lähdet tiehesi. Tuosta noin!
(Osoittaa ovelle).
SULO. Minäpä sanon sinulle, että lähden vain yhdellä ehdolla.
AINI. Ja millä?
SULO. Että hetipaikalla seuraat mukanani, muuten minä kyllä sinua
opetan. (Raahaa Ainia ovelle, survoen häntä toisen käden nyrkillä
niskaan).
AINI (huutaen). Päästä! Mitä sinä teet?! Ai! Et saa lyödä! Auttakaa!
Aut...
SULO (tukkien Ainin suun kädellään). Pidätkö suusi!!
AINI (on vaipumaisillaan lattialle). Ah! Aut...
EETU (syöksee sisään vasemmalta ja eroittaa Sulon Ainista). Mitä te
teette?! Annatteko olla?! Senkin...! Irti, sanon minä! Pois! Ulos! —
Minä olen kyllä koko puhelunne kuullut.
SULO. Kukas?... Mitäs teillä?... No, saadaanpas nähdä!!... (Poistuu
nopeasti).
EETU. Niin. Saadaanpa kyllä nähdä! (Auttaa Ainin ylös). Nouskaa!
Rauhoittukaa! Istukaa tähän!
AINI (istuutuu pöydän ääreen, pää käsien varaan, hiljaa itkien).
EETU (tuo salista tarjoimensa konjakkineen vesineen ja asettaa ne
pienelle sivupöydälle, kaataa ryypyn konjakkia, jonka vie Ainille).
Juokaa tämä, neiti! Se vahvistaa.
AINI. Kiitos, en minä. En minä tarvitse.
EETU. No, jos ette, niin minä juon — teidän onneksenne. (Tyhjentää
lasin ja istuutuu sivupöydän ääreen).
AINI. Antakaa anteeksi, herra... että teitä häirittiin... Ja
kiitoksia... (Aikoo mennä).
EETU. Eipä mitään. — Jokos te men...? Minnekäs te menette, neiti?
AINI. Tahdotteko jotakin?...
EETU. Pyytäisin teitä: — jääkää vähäksi aikaa!