EETU. Sanopas, Aini, suoraan, lähtisitkös täältä pois, jos vain saisit
toisen yhtä hyvän paikan?
AINI. Mielelläni. Vaikka heti.
EETU. Ja jos sitte minäkin koettelisin muualta hakea... itselleni.
AINI. Koettele, Eetu! Sehän olisi hyvä, jos toisen ja paremman voisit
saada.
EETU. Ja silloin, Aini, silloin minun ei enää tarvitsisi odottaa niitä
päiviä, niitä hetkiä, jolloin saan sinut nähdä, sinua puhutella.
Silloin minun ei enää tarvitsisi ajatella, että sinulla on joku muu
mielessäsi, eikä tarvitsisi pelätä, että joku toinen sinut minulta
tahtoisi riistää.
AINI. Eetu kulta! Mitä sinä nyt turhia...!
EETU. Niin, Aini, semmoisia kummallisia aatoksia usein aivoissani
kulkee. Ja kuka sen tietää? Ehkä ne voivat toteutuakin. Täällä se kyllä
on mahdollista. Sen minä näen.
AINI. Mitä, Eetu, mitä sinä näet?!
EETU. Jo senkin, ettet sinä ole ulkomuodoltasikaan sama, kuin ennen.
Täällä sitä tahtoo koreilla, — mielistellä.
AINI. No, ymmärräthän nyt sen hyvin itse, etten täällä voi enää
samallaisena maalaistallukkana esiintyä, kuin ennen.
EETU. Tietysti. Asemasihan sen vaatii. Ymmärtäähän sen.
AINI. No?! Ja tokkopahan sinäkään minua enää samallaisena tahtoisit
nähdä?
EETU. Kyllä, Aini, ihan samallaisena. — Ja sitte — ehkäpä tämä asema
vaatii vielä muutakin?
AINI. Mitä tarkoitat?
EETU. Kohteliaisuutta — kaikellaista.
AINI. Tietysti pitää kaikille olla kohtelias.
EETU. Sittepä taisit äsken olla hyvinkin epäkohtelias tuolle
Cedervallille?!
AINI. Olin liika vähän — semmoiselle herralle.
EETU. Ja hän ei ole ainoa. Sen tautta sinä pakostakin joudut olemaan
epäkohtelias, ell’et voi etkä tahdo olla kohtelias. Mitenkä sitä sitte
kahannepäin voi palvella täällä rikkomatta toisessa taikka toisessa
suhteessa?
AINI. Se on totta, Eetu, mitä puhut.
EETU. Surkea sanoa! Molemmat olemme säälittävässä tilassa. Sinä täällä,
minä siellä, pakko päällä ja syvä kuilu välillä.
AINI. Vaan elä nyt noin kuitenkaan anna synkän mielen päästä valtaan.
Ehkä poistuvat esteet piankin.
EETU. Vaan ell’eivät poistu ja ell’ei pelastuksen päivä meille paista,
niin silloin... silloin on Eetu Kokko mennyttä miestä.
AINI. Aamu on iltaa viisaampi. Puhutaan siitä toiste. Tavataanhan kohta
jälleen toisemme.
EETU. Tavataan, — toivottavasti.
AINI. Hyvästi sitte siksi, Eetu. Ja kiitos käymästäsi taaskin.
EETU (hellästi kätellen Ainia). Hyvästi, Aini! — Lähetähän minulle
joskus edes joku kuvakortti ja muutama rivi, — lähetä!
AINI. Kyllä, — kirjoitan.
BJÖRKLUND (tulee perältä, hattu päässä, palttoo yllään). No! Olet yhä
vielä täällä?
EETU. Olen juuri lähdössä kotiin, herra insinööri.
BJÖRKLUND. Jopa tuo on aikakin.
EETU. Hyvästi. (Menee).
BJÖRKLUND. Mitä hänellä täällä niin kauan oli tekemistä?
AINI. Ei mitään erityistä. — Omista asioista puhuttiin vain.
BJÖRKLUND. Minullakin olisi kanssanne vähän puhuttavaa, neiti.
AINI. Mistä niin, herra?
BJÖRKLUND (istuutuu pöydän päähän). Sanokaapa minulle vain,
miellyttääkö teitä palvelus täällä kaupungin "Seurahuoneella?"
AINI. Miksi sitä kysytte, herra?
BJÖRKLUND. Minä olen ollut täällä tänä iltana näkemässä minkä mitäkin.
Sehän ei ole mitään tavatonta tämmöisissä paikoissa, eikö niin, mitä
nytkin tapahtui?
AINI. Ei näy olevan.
BJÖRKLUND. Te olette vasta alottelija, neiti, siihen päätökseen tulin
myöskin.
AINI (katsoo Björklundiin pitkään). Mitäs te, herra, sitte sillä
tahdotte sanoa?
BJÖRKLUND. Tahdon vain kysyä, olisitteko mahdollisesti halukas
jättämään tämän paikan?
AINI. Kyllä, jos...
BJÖRKLUND. Jos vain saatte toisen yhtä hyvän, vai?
AINI. Niin.
BJÖRKLUND. Minä ymmärrän. Te ehkä ansaitsette täällä hyvin? Saatte
paljon juomarahaa?
AINI. En voi sanoa vielä... Aina vähän.
BJÖRKLUND. Epävarmaa kuitenkin on, tuleeko lopulta mitään säästetyksi.
Pukuihin, luulenma, tulee menemään aikaa myöten paljonkin. Eiköhän?
AINI. Saattaahan sitä... Varmaankin.
BJÖRKLUND. Ja sitte: säästyykö lopulta valvomisen ja muun kautta
terveyskään ja... ja... ja niin edespäin, sekin voi olla epävarmaa.
AINI (aikoo vastata jotakin, mutta vaikenee).
BJÖRKLUND. Se on yksi puoli, niin sanoakseni, aatteellinen puoli, joka
herättää myötätuntoa jokaisessa ajattelevassa ihmisessä, syvemmin
tuntevassa ihmisessä.
AINI (luo miettivän, pitkän katseen Björklundiin, vaan ei sano mitään).
BJÖRKLUND. No, niin. Mutta toinen puoli on pelkkää jokapäiväisyyttä.
Minä olen äskettäin muuttanut Jyrykosken tehtaalle. Ja minä tarvitsen
siellä sisäkön. Jos niin on, että te todellakin haluatte päästä täältä
pois, niin voin tarjota sen paikan teille. En tiedä, kuinka paljon
täällä ansaitsette, ja mahdollista on, että jos aluksi lupaan teille
kaksikymmentä markkaa kuussa, se on paljonkin vähemmän, kuin mitä
täällä voitte saada kokoon, mutta minä tarjoan teille paikan kuitenkin.
Mitä arvelette?
AINI. Jos minä...? (Itsekseen). Sittehän minä teen, niinkuin Eetu
halusi.
BJÖRKLUND (nousee ylös). Jos tahdotte asiaa ajatella, niin tehkää se
vain. Ei se niin kiireellinen ole. Muutoin, ett’ette toiseltapuolen
katuisi, niin en kovin kehoita enkä liioin pakoita minkäänlaisilla
tunnesyillä. Olkoon jokaisella vapautensa! Mutta olkaa vakuutettu:
tarkoitan vain parastanne.
AINI. Kyllä minä luulen... Kyllä, kyllä minä tulen.
BJÖRKLUND. Olisittehan vasta jonkun päivän kuluttua voinut ilmoittaa
varmaan vastauksenne. Vaan minun puolestani voitte tulla, milloin vain
haluttaa. Teidänhän muuten on ensin täällä lähtönne järjestettävä,
ett’ette noin vain suinpäin jätä paikkaanne.
AINI. Kyllä minä täältä pääsen milloin tahansa.
BJÖRKLUND. No, itsehän tiedätte... Ilmoittakaa vain tulonne.
AINI. Kiitoksia hyvin paljon, herra insinööri.
BJÖRKLUND. Hyvästi nyt! (Antaa Ainille kättä).
CEDERVALL (aukaisee samassa peräoven ja hänen takanaan näkyvät seisovan
kaikki muut, hatut päässä ja palttoot yllä). Ahaaa! Vai tänne se meidän
insinöörimme tulikin nakkia pelaamaan! Syvässä vedessäpä se kala
kuteekin, niinkuin sanotaan. (Kaikki tulevat sisään).
BJÖRKLUND. Anteeksi, että minun täytyy kaikki salaviittaukset torjua.
CEDERVALL. No, kuunnellaan, kuunnellaan.
BJÖRKLUND. Ja mahdollisten juorujen välttämiseksi ilmoitan, että olen
ottanut Ainin sisäköksi talooni Jyrykoskelle.
AINI. Niin, minä olen ottanut siellä paikan.
MUUT. Ahaa! Vai niin! Toivotamme onnea.
BJÖRKLUND. Näkemiin asti. (Menee).
Esirippu.
Toinen näytös.
Eetu Kokon huone työväestön asunnoissa Jyrykosken tehtaalla. Perällä
ovi; siitä vasemmalla, nurkassa, vesisaavi ja seinällä kaikellaisia
keittiön kaluja, oikealla, kahden tuolin välissä, ruokakaappi. Oikeassa
seinässä, keskellä, ikkuna, sen edessä ruokapöytä tuolineen ja
etualalla piironki, jossa peili ja sen kummallakin puolella muutamia
kirjoja. Vasemman seinän keskikohdalla iso hellauuni ja etualalla
kokoonlykättävä puusänky.
JULJAANA (lopettaa vuoteen kokoonpanoa, peittäen sen virkatulla
verholla. Hän on kivuloisen näköinen, kumaraselkäinen ja laiha
akankäkkyrä, jonka rintaa ahdistaa ja ajoittain pitkään ryittää).
EETU (tulee paitahihasillaan ulkoa, kantaen sylissään halkoja, jotka
viskaa uunin peränurkkaan). Eikökän nämä halot jo teille, äiti, riitä
täksi päiväksi, vai?
JULJAANA (katsomatta haikoihin ja jatkaen puuhaansa vuoteen luona).
Riittävät, kultaseni, riittävät. Ja ell’eivät riitä, niin käynpähän
itse lisää noutamassa.
EETU. Mitäs te?... Tuonhan minä, mitä tarvitaan... Muutenkin noin
heikko ja kitulias olette.
JULJAANA. Tämmöinenhän minä olen, kuin olen ollutkin. Eihän tästä
paremmaksi tule, ell’ei pahemmaksikaan. Kituu, kituu siksi kuin Jumala
ottaa luokseen. Ja kuollahan sitä kerran jokaisen pitää. (Menee
hellannurkkaan puuhaamaan). Jokos sinä peseydyit, Eetu?
EETU. Johan minä. (Alkaa sukia päätään ja pukeutuu).
JULJAANA. Kun noita silmiäkin vetistää... ja hämärtää, ettei
tahdo oikein enää nähdä. (Kaataa tuolilla olleen pesuvadin veden
likaämpäriin. Väliaika). Oletpas sinä tänään harvapuheinen, poikaseni!
(Huoahtaa).
EETU. Mistäpä tuota aina puheenkaan ainetta riittää.
‘ JULJAANA. Mietiskelemistäsi vain aina samaa mietit.
EETU. Tiedättehän: se on ratkaistava nyt.
JULJAANA. Tiedänhän minä. Tänäähän se on se kutsuntapäivä. (Väliaika).
Enkä minäkään osaa sinua neuvoilla auttaa.
EETU. Enemmän kuin muutkaan.
JULJAANA. Niin. Kun ei sittenkään tiedä, mikä on paras, — kenen neuvoja
seurata.
EETU. Siinähän se on. Tee niin taikka näin, ei ole hyvä mitenkään.
(Väliaika).
JULJAANA. Entäs Aini? Mitäs hän lopulta neuvoi? Tehän eilen illalla
kauan puhelitte keskenänne.
EETU. Aini?! Hänestä en saa tolkkua enemmän siinä, kuin muissakaan
asioissa.
JULJAANA. Tuota! Näetsen! Sekös siitä nyt tuli? Ja te kun molemmat niin
iloitsitte, että Aini pääsi tänne isännöitsijän luo palvelukseen, pois
sieltä kaupungin Seurahuoneelta ja likemmäksi sinua!
EETU. Lieneekö tuo hyvä ollutkaan.
JULJAANA. Mitenkä sinä, Eetu, nyt niin...? Täällä kun saatte tavata
toisenne joka päivä ja...
EETU. Harvoinpa tuota sittekin, näenmä, voimme tavata.
JULJAANA. Luonnollistahan se on, niinkuin Aini sanoo, ettet sinä yhtä
mittaa voi siellä käydä eikä hänkään alati jouda töiltään täällä
käymään, mutta onhan teillä tilaisuutta kylliksi kuitenkin... nähdä
toisenne.
EETU. Kunpa hän vain ei olisi joutunut ojasta allikkoon.
JULJAANA. Mitä sinä sillä tarkoitat?
EETU. Muutoin vain sanon.
JULJAANA. Täällähän hän nyt on niin hyvässä turvassa... insinöörin
luona ja meitäkin lähellä.
EETU. Mikä sen insinöörin päähän lieneekin yht’äkkiä pistänyt Ainin
tänne ottaa?!
JULJAANA (pannen kaapista ruokaa pöytään). Et suinkaan sinä...?
Insinööri kun on niin vakava ja rehti mies! Kovinpa sinä olet
luulevainen.
EETU. Enhän minä sitä. Mitä te joutavia! Vaan vähäkös täälläkään silmiä
on, jotka ahnastelevat, kuin mitkäkin petolinnut.
JULJAANA. Sievänlainen tyttöhän se Aini on. Minkäs sille nyt voi?!
Mutta antaa noiden katsella. Eihän ne silmillään häneen läpeä saa.
EETU. Katselkoot minun puolestani.
JULJAANA. Kunko ei hän? No, sitä minä en Ainista usko. — Saat käydä
syömään, Eetu. (EETU käy syömään). Ettäkö hän nyt koskaan tuosta
Vaarasesta välittäisi, joka toisinaan on näkynyt hänen hännässään
keikkuvan.
EETU. Kukapa sen keikkumiset niin tarkalleen tietää?!
JULJAANA. On se vähän iljettävä mies.
EETU. Ja niitä pahimpia passirinnan yllyttäjiä asevelvollisten
keskuudessa. Toista kuin...
JULJAANA. Kuin insinööri, sen kyllä tiedän.
EETU. Oli, kuulen ma, jo Hajalan kaupassakin sanonut, ettei saa
kellekään meistä mitään tavaroita velaksi ainakaan antaa, jos vain
mennään kutsuntaan.
JULJAANA. Sus siunatkoon! Kaikilla tavoin ne uhata ja pakoittaa
osaavatkin.
EETU. Ja sen vielä tekevätkin.
ESA VIRTANEN (tulee). Huomenta, Juljaana! Huomenta, Eetu! Täällähän
sinut vielä tapaan. Näetkös — tässä. (Paiskaa pinkan kirjasia ja
lentolehtiä pöydälle). Toin sinulle vielä viimeistä lukemista
tuomiopäivänäsi.
EETU. Niitäkö ne on vielä samoja perustuslaillisten levittämiä?
"Isänmaallista lukemista. Uusi asevelvollisuus. Keskustelu
kirkkomäellä."
ESA. Mitäs? Olet kai sinä kylliksesi saanut niitä suomettarelaistenkin
petospuheita "arvoisille kansalaisille" ja mitä kaikkia niitä on.
JULJAANA (itsekseen). Voi sitä asiaa taaskin! (Menee ulos).
EETU. Oletko siis jo varmaan päättänyt, Esa?
ESA. Vielähäntä kysyt. Pysyä poissa, se on ainoa oikea ja muuten
paraskin meille. Sillä saatpa nähdä, kuinka niiden käy, jotka menevät.
Ja niihin en kuulu minä.
EETU. Väkivaltaa tietysti tarkoitat että ruvetaan niitä kohtaan
harjoittamaan? — Ja ehkä vielä enemmän kuin tähän asti?
ESA. Tietysti. Väkivalta väkivaltaa vastaan! Kuulehan: tämmöisiä on
lappuja yöllä naulattu telehvoonipatsaisin pitkin teitä. (Lukee).
"Kansalaiset! Se laki, jonka nojalla nykyinen asevelvollisuuskutsunta
toimitetaan, aijotaan saada väkivallalla maamme sotilaslaiksi. — Mutta
jokainen kunnon kansalainen tehköön kaiken voitavansa, että kutsutut
nuorukaiset eivät alistu sitä noudattamaan, vaan pysyvät kutsunnasta
pois." Kuulitkos?
EETU. Kuulin.
ESA. Ja sen tautta minäkin kunnon kansalaisena teen nyt kaiken
voitavani, ettet sinäkään menisi. Jäät siis pois? Eikö niin? Kyllä se
on parasta omankin etusi kannalta, muista se! Oman rauhasikin vuoksi.
EETU. Omanko etusi kannalta sinä sitte asiaa etupäässä katseletkin?
ESA. Sanoinhan ensin, että se on ainoa oikea. — Mutta niinkuin sinä
mukakin et asiaa oman etusi kannalta katseleisi. Kyllä se tiedetään.
Etpä sinäkään taida olla muita parempi.
EETU. Jospa tuo ainoa oikea lienee oikein sekään, kun antaa
väkivallalla hävittää kaikki mitä meillä on. Johan ne ovat vieneet,
vastarinnan tähden, kaartin, rakuunat ja muut ja samaten vienevät
loputkin.
ESA. Jos vievät, niin eivätpä niitä ole ainakaan hyvällä ja helpolla
saaneet.
EETU. Eikös sitte olisi parempi, niinkuin toiselta puolen selitetään,
nyt mennä kutsuntaan, että valtiopäivät saataisiin kokoon kutsutuiksi.
Ne sitte järjestäisivät perustuslain mukaan asevelvollisuusasian.
ESA. Se on sitä vanhaa hapatusta. Sillä ei voita mitään. Se vie vain
hyvää kyytiä hunningolle.
EETU. Siinäpä ainakin hyvällä koetetaan saada hyvää aikaan.
ESA. Elä joutavia. En kehtaa kuunnellakaan.
EETU. Ei ainakaan väkivaltaa käytetä.
ESA. Vai ei? Entäs kun viranomaisia korkeilla sakoilla uhataan ja
viroista eroitetaan, jotka vain eivät hiiskumatta tottele.
EETU. Eihän ne personallista vapautta niin kuitenkaan sorra, kuin ne,
jotka silmiin sylkevät ja ruokaa tahi palkkaa kieltävät antamasta
sille, joka vain ei heidän mielipidettään noudata.
ESA. Ei, sillä lailla ne eivät personallista vapautta sorra, se on
totta, mutta sillä vallalla, joka niillä on käsissään: laittomilla
lainmääräyksillä. Etpä, esimerkiksi, tuota sinäkään papin siunausta
eukollesi saisi, jos kutsuntaan olisit menemättä ja sitte naida
aikoisit kristityn tavalla.
EETU (ei vastaa).
ESA. Ähä! Jäikös suusi kiinni?! Ei. Yksi siinä vain on tie ja sen olen
sinulle nyt neuvonut minäkin. Vaan jos sittenkin vielä aiot kutsuntaan
mennä, Eetu, niin muista, että kyllä siellä kaupungin portilla miehiä
on, jotka sinut takaisin käännyttävät, ell’et niitä jo maantiellä ole
tavannut. Ja vaikka metsääkin kiertämään rupeaisit, niin nousee tiesi
pystyyn sielläkin. — Hyvästi nyt! En viitsi pitemmältä samaa asiaa
jankutella. (Menee).
EETU (hänen jälkeensä). Pääsee sitä kaupunkiin veneelläkin, jos niiksi
tulee.— —
JULJAANA (palaa). Aini tulee heti puheellesi, Eetu.
EETU. Tekös häntä kävitte hakemassa, äiti?
JULJAANA. Minä, kultaseni, minä. Niin saat vielä häntäkin puhutella ja
nähdä.
EETU. Mitäs te, äiti, joutavia?! (Nousee pöydästä). Saatte korjata pois.
JULJAANA. Jokos sinä lopetit, poikaseni? Olisin vielä silakoita lisää
antanut.
EETU. Minä jo söin. Ett’ette itse...?
JULJAANA (alkaa korjata pois). Johan minä noustuani kahvin kanssa vähän
suuhun panin. Elä sinä minusta. Ja kerkiänhän minä vielä päivänkin
kuluessa... sen vähän, mikä minulla käy syönti... Kunhan sinä vain olet
kylläinen, poikaseni!
EETU. Kylläinen olen.
AINI (tulee). Huomenta, Eetu! (Kättely). No, yhäkö sinä vielä hoiput
päätöksessäsi? Johan sitä eilen puhuttiin ja punnittiin. Eikös sitte
vieläkään selvinnyt — yönkään kuluessa?
JULJAANA. Sitähän se tässä yhä... Ja nyt kävi taannoin vielä
Virtasenkin Esa oppiaan jakelemassa.
EETU. Ettepä tuota näy yksikään osaavan oikein järkevästi ja selvästi
neuvoa. Että tolkku tulisi. Et sinäkään, Aini.
AINI. Eikös se ollut selvä, minun ajatukseni? Parhaimmalta minusta
sittenkin tuntuu...
EETU. Että menen?
AINI. Eikä kun että pysyt poissa.
JULJAANA. Niinkö sinäkin, Aini?...
EETU. Kai et sitte niin kovin haluakaan enää, että se yhteenmenomme
toteutuisi? Enpä minä siinä muuta näe.
AINI. Eetu kulta, mitenkäs se sitte paremmin toteutuisi, jos sinut
täältä palkattomaksi ajetaan?
EETU. Mistäpä tuon edeltäkäsin tietää?!
AINI. Niinpä jos sen uhkauksensa panevat täytäntöön. Ja silloin ei
saada näinkään paljon yhdessä olla, kuin nyt, ei näin lähittäin asua
eikä näinkään usein tavata toisemme.
EETU. Vaan jospa silloin sinäkin lähdet pois paikastasi.
AINI. Ja minnekä sitte?
EETU. Eikös maailmassa tilaa ole?! Lähdetään vaikka Ameriikkaan, ell’ei
kotimaassa enää työtä saa.
JULJAANA. Mitä sinä nyt, poikaseni? Ja minun, vanhan äitisi, yksin
kuolemaan jättäisit?
AINI. Ei tuo nyt viisasta olisi. Minä kun tässä juuri taas olen hyvän
paikan saanut.
EETU. Sepäs se on! Hyvän! Oma etupa se sittenkin aina määrää. Niinpä
sinullekin tässä kohdin.
AINI. Itsehän sitä niin toivoit ja halusit, Eetu. Ja nyt puhut tuolla
lailla.
EETU. Tiedäthän sinä minun toivoni, Aini. Minä toivoin ja toivon yhä,
että saisin sinut niin pian kuin suinkin omakseni. Sen tietää äitikin.
Siinä haluni ja tekojeni määrä.
AINI. Mutta kun ei se nyt voi niin pian tapahtua, niin minkäs sille
mahtaa. Ei auta muu, kuin odottaa.
EETU. Mahtaa sille, kun vain tahtoo. Ja välinpitämätönpä se vain
lykkäyksestä puhuu. Näen ja kuulen minä sen piittaamattomuutesi jo
kaikesta.
JULJAANA. Mitä sinä nyt, poikaseni?!
AINI (itku kulkussa). Tuolla lailla loukkaat, Eetu.
JULJAANA. Eihän Aini liene siihen mitään aihetta antanut?
AINI. Enkös minä aina ole sanonut, että minä kyllä... jahka vain...
että olen valmis... pysyn sanassani... kun vain itse teet sen
mahdolliseksi.
EETU. Siinä olen parastani koettanut. Ja mahdollista se onkin, kun
vain on hyvä tahto. Sanoinhan jo äsken, että lähdetään yhdessä vaikka
Ameriikkaan.
AINI. Mutta sehän on mahdotonta.
JULJAANA. Eihän nyt toki, poikani.
EETU. Olkaa vaiti, äiti!
AINI. Tahdot vain repiä ja hävittää, mitä juuri ollaan aikaan saatu.
EETU (kovassa mielenliikutuksessa). Mitä aikaan saatu? Että tuolla
viihdyt hyvin?! Unhotat vanhat ystäväsi! — — Kylmenet ja käännät
selkäsikin meille kohta! — — Niin juuri! Viihdyt hyvin vain tuolla
yläpytingissäsi — — konttoriherrain silmälumeena! Se se sinua pidättää,
ei muu.
JULJAANA. Eetu rakas, Eetu!
AINI. No nyt en tiedä, mitä sinulle sanoakaan enää?! Lähden pois,
tieheni. (Aikoo mennä).
SULO VAARANEN (tulee samassa sisään). Täälläkös se Aini-neiti on?!
— Näin että taaskin tänne juoksitte. Mitäs teillä aina on täällä
tekemistä, mitä?
EETU. Mitäs teillä, herra konttoristi, on sen kanssa tekemistä?
SULO. Mitäs Eetu Kokolla sitte on sen kanssa tekemistä?
EETU. Ehkäpä jotakin onkin.
SULO. Ehkäpä sitte on minullakin.
EETU. Oo-hoh?!
AINI. Eipä taida sitte olla kellään mitään sen kanssa tekemistä.
SULO. Oo-hoh, sanon sitte minäkin.
JULJAANA. Aini on meille vain vanha tuttava, herra Vaaranen.
EETU. Vai niin se on, Aini?! Mitäs se sitte oikein merkitsee?
SULO. Sen sanon minä. Se merkitsee sitä, ettei neiti Ainin sovi tänne
teidän luoksenne juoksennella.
AINI. Anteeksi! Minä kyllä tiedän...
EETU. Vai te sitä nyt sitte olette neiti Ainin käskijä, herra
konttoristi?
AINI. Elä viitsi, Eetu!
JULJAANA. Anna olla, anna!
SULO. Ell’en käskijä olisikaan, niin kieltäjä olen, isännöitsijän
nimessä, ettei hän saa tänne juosta. Sillä isännöitsijä ei sitä
suvaitse. Eikä hän saa itsekään tällä lailla mainettaan turmella.
AINI. Siitä minä kyllä itse pidän huolen, herra konttoristi.
EETU (naurahtaen). Kaunista huolenpitoa teidänkin puoleltanne, herra
Vaaranen! Pitäisittepä paremmin huolta siitä, ettette itse hänen
mainettaan pilaisi.
SULO. Kuuleppas nyt, Eetu Kokko!