V.

En enää tavannut Kurimoa koko Parisissa oleskelumme aikana. Vaikka

tähystelin ympärilleni kaduilla ja vaimoni kanssa kävimme julkisissa

paikoissa, ei häntä missään näkynyt. Ystäväni de la Ée ei hänestä

tiennyt sen enempää.

Vaimoni ja minä elimme kerrassaan onnellista elämää -- ainakin

ulkonaisesti. Se epäily, jonka hänen omituinen käytöksensä oli

herättänyt, iti kyllä sielussani. Se muodosti välillemme kuilun, mutta

vielä en tuntenut sen hämäriä syvyyksiä. Minä osasin vaieta. Sillä

tiesin, että jos kerran vaimoni oli ollut jossakin suhteessa tuohon

merkilliseen mieheen, oli minun turhaa koettaa sitä udella. Olisin vain

pilannut asiani, tuottanut vaimolleni tuskaa ja tehnyt oman elämäni

onnettomaksi. Olin siis kokonaan ääneti ja odotin mitä tulisi, milloin

sumu ympäriltäni hälvenisi ja kohtaloni päähermo värähtelisi

paljastettuna edessäni. Sillä aavistin -- vaikken käsittänyt

aavistukseni perussyitä -- että Kurimo oli henkilö, joka vielä tulisi

vaikuttamaan elämääni. Ikäänkuin salaperäisen vaiston avulla tunsin

kohdanneeni ihmisen, jonka kohtalo oli minun kohtalooni sidottu ja

jonka voimakas personallisuus kerran saisi minut kauhusta vapisemaan.

Siitä huolimatta olisin tahtonut olla hänen seurassaan ja tutustua

tarkemmin häneen. Minä suorastaan kaipasin häntä ja odotin

jännittyneenä hetkeä, jolloin saisin jälleen tavata hänet. Olin

samallaisessa kuumeisessa tilassa, joka meille on niin ominainen suuren

vaaran uhatessa. Me etsimme sitä, jos se kätkeytyy. Me ajamme sitä

takaa jos se pakenee. Ja kun se vihdoin on edessämme, tuijotamme sitä

tuhkanharmaina ja kauhusta sanattomina.

Parisista matkustimme vähäksi aikaa Skottlantiin ja huhtikuun lopulla

palasimme Turkuun. Vietimme kesän äitini huvilassa ja kävimme

Pietarissa katsomassa isääni.

Syksyllä vuokrasimme Helsingistä soman huoneuston asunnoksemme, sillä

vaimoni tahtoi kaikin mokomin olla talven siellä. Elelimme sitten

hiljaisesti ja verraten suletusti, ja onni ja tyytyväisyys viihtyivät

luonamme.

Kun eräänä iltapäivänä rauhallisesti astuskelin Bulevardilla, kuulin

sointuvan äänen sivullani sanovan:

-- Hyvää päivää, herra Broman! Tervetuloa kotimaahan!

Käännyttyäni näin ihmeekseni Kurimon hymyilevät kasvot. Siitä minä

ilostuin ja puristin sydämellisesti hänen kättään.

Hän kertoi minulle lähteneensä Parisista pari päivää tapaamisemme

jälkeen erään perintöasian vuoksi. Haukiojan kartanon omistaja oli

kuollut, ja kun Kurimo oli tämän yksinäisen vanhanpojan lapsi,

vaikkakin avioton, oli hän testamentissään määrännyt kartanonsa ja koko

omaisuutensa pojalleen.

Kun nyt jälestäpäin muistan, miten avomielisesti hän kertoi jokaisen

yksityiskohdankin, niin en taaskaan saata olla ihmettelemättä.

Hän ei peitellyt mitään. Ja kuitenkin sain myöhemmin kokea

kuinka läpitunkemattoman itseensäsulkeutunut hän oli, yksinpä

vähäpätöisimmissäkin asioissa.

Keskustelun kestäessä olimme tulleet aivan kotini lähelle, joten pyysin

Kurimoa sisään tervehtimään vaimoani. Pyyntöni oli ensin laimea, mutta

hänen omituiset estelynsä virittivät minut äkkiä kuin jousen. Polttava

liekki syttyi sieluuni. Kaikki ajatukseni kääntyivät siinä määrin

sisäänpäin, etten oikeastaan tietänyt mitä ympärilläni tapahtui, ja ne

hartaat pyynnöt, joilla rupesin häntä ahdistamaan, tulvivat huuliltani

vaistomaisesti ja sisäisestä pakosta. Enempää vastustelematta hän

suostuikin.

Vaimoni otti meidät vastaan kalpeana ja silmät hämmästyksestä synkkinä.

Omituinen, vääristynyt hymy vavahteli hänen huulillaan. On selvää että

tarkastelin häntä nautinnolla.

-- Minun ei tarvinne esitellä teitä. Tehän olette vanhoja tuttuja, vai

kuinka? sanoin.

-- Tuttavuutemme on vain vähäpätöinen. Epäilen tokko rouva enää muistaa

minua näin pitkän ajan perästä, vastasi ystäväni.

Säpsähdin hänen ääntään. Vaikka hymy valasi hänen kasvonsa, oli ääni

kuiva ja tukahtunut. Palava tulivuori tuntui hehkuvan sen hillityn

sävyn takana, Se oli samallainen kuin kerran pelisalissa. Toistamiseen

elämässäni kuulin sen muuttuneena.

Vaimoni oli sillävälin saanut takasin tyyneytensä ja ojensi nyt aivan

rauhallisesti ja luonnollisesti kätensä uudelle ystävälleni.

-- Muistan teidät varsin hyvin herra Kurimo. Mutta miten ihmeessä

olette nyt täällä? Luulin nähneeni teidät Parisissa keväällä.

-- Tekin, rouva, olitte silloin siellä, vastasi ystäväni sointuvin

äänin ja niin koomillisesti, että kaikki purskahdimme nauruun ja

jännitys väliltämme laukesi.

-- Mutta milloin maailmassa te olette mieheeni tutustunut? Arnold ei

ole siitä koskaan maininnut, kysyi vaimoni meidän asettuessamme

istumaan.

Kurimo katsoi minuun terävästi kissan silmillään.

-- Tuttavuutemme on aivan uusi. Tapasimme toisemme sattumalta

Parisissa, ja miehenne on varmaankin unohtanut koko jutun, vastasi hän.

-- En voinut siitä puhua, kultaseni. Ystävyytemme syntyi pelisalissa,

eikä sellaisesta voi kertoa kuherruskuukausien aikana, sanoin minä

hymyillen.

Vaimoni nauroi ja häristi minulle sormeaan.

Mitään erityisempää ei puhuttu. Kurimolla oli kiire, -- ainakin hän

väitti sitä -- ja kaikista estelyistämme huolimatta lähti hän pian.

Mutta elämä ei tahtonut tuntua enää samallaiselta sen jälkeen. Kerroin

vaimolleni pelitapahtumat niin lievässä muodossa kuin suinkin

mahdollista, mutta salasin sen, että olin aikonut ampua Kurimoa. Märta

vain naureskeli koko jutulle ja teki minulle kiusaa. Kuitenkin

huomasin, että hän oli hermostunut ja rauhaton ja kun suutelin häntä,

olivat hänen huulensa kylmät ja hän värisi huomattavasti.

Nyt alkoi aika, jonka kuluessa yhä kiinteämmin liityin Kurimoon.

Päästyään perinnön kautta varakkaaksi mieheksi, oli hän jättänyt kaikki

huolet aineellisesta toimeentulosta ja järjestänyt elämänsä kokonaan

mielensä mukaan. Hän oli vuokrannut sievän huoneuston. Itsellään oli

hänellä joltisenkin runsas kirjasto ja oma laboratorio, jossa hän teki

merkillisiä kemiallisia kokeita.

Minusta tuli suorastaan hänen kiusanhenkensä. Keskellä hänen

työaikaansa tunkeuduin laboratorioon, missä hän istui pullojen,

lasiputkien ja retorttein keskellä kellertävään mekkoon puettuna.

Siellä kyselin häneltä monellaisia asioita, vieläpä sain hänet

selittämään kemiaa itselleni ja näyttämään muutamia kokeita.

Me kulimme yhdessä teatterit ja konsertit sen vähän minkä niitä yleensä

Helsingissä oli. Hän rakasti suuresti näytelmätaidetta, ja musiikkia

hän suorastaan jumaloi. Hän piti sitä aristokraattisempana kuin mitään

muuta. Sen vaikutus oli hänestä ylhäisempi kuin toisten taiteiden. Se

kohotti mielen korkeihin ilmapiireihin, jossa kaikki oli puhdasta ja

eterisen läpinäkyvää. Tietenkin ihaili hän myös maalareita, ja sain

usein ihmetellä hänen omituista makuaan ja rakkauttaan hillittyihin

väreihin. Hän tiesi taiteenkin alalta suunnattomasti enemmän kuin minä

ja syvensi melkoisesti käsityskantaani.

Mitä hänen ulkonaisiin tapoihinsa tulee, on minun mainittava muutamia

ominaisuuksia.

Milloinkaan ei hän juonut itseään päihdyksiin. Hän otti vain pari

lasillista ja lopetti sitten jyrkästi, niin jyrkästi ettei mikään

saanut häntä horjumaan. Jos kehotti häntä, vastasi hän kohteliaasti

"kiitos, kyllähän minä", mutta siinä olikin kaikki. Kuitenkaan ei hän

koskaan hermostunut eikä poistunut kesken, vaikka seuramme toisinaan

oli hurja jopa räyhääväkin erikoisissa tilaisuuksissa. Päinvastoin!

Joka kerta kun kilistimme, nosti hänkin lasinsa huulilleen, mutta laski

sen täyteläisenä takasin pöydälle.

Kuten jo kerran olen maininnut, olin saanut hänestä ystävyytemme

syntyessä sen käsityksen, että hän kaikin tavoin koetti herättää

huomiota. Mutta asianlaita olikin aivan päinvastainen. Hänellä, jos

kellään, oli se harvinainen ominaisuus, että hän osasi kuunnella mitä

toiset sanoivat, pyrkimättä itse sekaantumaan keskusteluun. Hän ei

missään tilaisuudessa tahtonut "esiintyä", eikä milloinkaan ottanut

omaa personaansa puheenalaiseksi. Istuen aivan alallaan ja

hermostuneita liikkeitä tekemättä, hän tarkkaavasti kuunteli ketä

tahansa, kohtelias ilme kasvoillaan. Silti ei hän ollut äänettömänä.

Hän osasi pistellä väliin keveitä lauseita, paradokseja ja omituisia

epigrammeja, mutta hän ei korostanut niitä, eikä mitenkään tahtonut

tehdä niillä itseään huomatuksi. Hänellä tuntui olevan ehtymätön

varasto kaksimielisiä lauseita, joiden näennäinen merkitys oli aivan

tavallinen, mutta jotka tarkemmin ajatellen saattoi selittää toisin,

jopa varsin ilkeästikin joskus. Mutta hän viskeli niitä niin hillitysti

ja sivumennen, että ainoastaan hyvin tarkkaavainen korva huomasi niissä

kären.

Se mikä hänessä minua kuitenkin eniten ihmetytti, oli hänen tavaton

salaperäisyytensä. Hän oli kääriytynyt kuin läpinäkymättömään vaippaan,

josta hän mystillisenä ja tutkimattomana tähysteli maailmaa. Ei kukaan

päässyt näkemään vilahdustakaan hänen sisimmästään, ei kukaan tiennyt

hänen suunnitelmistaan tai aikeistaan, olivatpa ne miten vähäpätöisiä

tahansa. Jos kysyi häneltä häntä itseään koskevia asioita, vastasi hän

kohteliaasti ja laajasti. Mutta siitä ei paljoa viisastunut. Itse asian

ydin eteni ja häipyi olemattomiin, mutta ympärillä olevat sivuseikat

tuntuivat kohoavan vähäpätöisestä asemastaan ja liittyvän yhteen

eksyttäväksi kokonaisuudeksi. Minä suorastaan ihmettelin sitä neroutta,

millä hän selviytyi pulmallisimmistakin kysymyksistä, ilmasematta

mitään erityisempää.

Tuollainen salaperäisyys on verho, jonka taakse -- joko kätkeäkseen

entiset tekonsa, tai salatakseen uusien suunnitelmat -- turmeltuneet

sielut usein vetäytyvät. Mutta en voi uskoa hänessä olleen mitään

rikollista. Hän pikemmin tutki itseään salaperäisyydessään, tai sitten

salaperäisyytensä vaikutusta muihin. Hän jollaintavoin nautti itsekseen

sulkeutumisestaan, samalla kuin sen mystillinen vaikutus toisiin

henkilöihin tuotti hänelle hiljaista iloa. Läpitunkemattomuus teki

hänet mielenkiintoiseksi ympärilläoleville, lumosi heidät ja pakotti

heidät uteliaisuuteen, ja tuo helposti havaittava uteliaisuus teki

hänelle toiset värikkäämmiksi ja tuotti hänelle salaista nautintoa.

Onhan ehkä tenhoavaa, omistaa kätkö, johon kellään ei ole avainta,

sielu, jonka syvyyksiä ei kukaan voi paljastaa ja jonka edessä

senvuoksi toisten sielut itsestään avautuvat. Salaperäisyys oli hänessä

voimaa, jota kantamaan hän kuitenkin oli liikaa terve; siksi oli se

samalla hänen vikansa. Mutta voi olla myöskin mahdollista, että erehdyn

luullessani häntä tällaiseksi nautiskelijaksi. Kenties kaikki olikin

luonnollisuutta. Kenties hän todellakin oli niin yksinäinen, että

kosketus jonkun toisen henkilön kanssa olisi tuottanut hänelle tuskaa.

Vaikka hän siis oli itseensäsulkeutunut ja pysytteli syrjässä, jouduin

ennenpitkää kokonaan hänen vaikutuksensa alaiseksi. Hänen katseensa

ikäänkuin tunkeutui läpi sisimpäni ja lumosi minut hypnottisella

voimalla. Hänen äänensä syvä sointu ja värikäs vivahdusrikkaus

tenhosivat minut, ja hänen salaperäisyytensä kiihotti uteliaisuuttani.

Mutta minuunkaan ei hän luottanut. Hän oli kyllä toisinaan

tavattoman avomielinen ja kertoi muutamia elämänkokemuksiaan aivan

yksityiskohtaisesti. Mutta hän tiesi aina tarkoin mitä sanoi, eikä

koskaan ilmassut enempää kuin tahtoi. Minä sitävastoin olin kuin avoin

kirja hänelle. Hän tunsi jokaisen askeleeni, eikä minulla ollut

salaisuutta, jota hän ei olisi saanut selville. Kuitenkaan ei hän

milloinkaan kysellyt suoraan, hän pakotti minut puhumaan. Hän kietoi

minut niin taitavasti pauloihinsa, etten huomannutkaan ennenkuin oli

myöhäistä.

Oli omituista kuulla hänen mielipiteitään, kun hän joskus, kahden

ollessamme hairahtui niitä esittämään. Ne olivat aina varmoja ja

tarkasti harkituita, enkä kuitenkaan usko niiden olleen hänelle

itselleenkään todellisia. Minulla olisi ollut paljonkin

vastaansanomista, mutta en voinut väitellä hänen kanssaan. Sillä minun

käsitykseni monesta asiasta olivat ennakkoluulojen rajottamia. Hänen

mielipiteensä teki taas ennakkoluulottomuus liikaa yksilöllisiksi.

Meille ei hän tahtonut tulla usein. Hän vakuutti, ettei hän voinut

viihtyä perheissä, koska niissä vallitsi aina niin huono sopu, että

syötiin liikaa kiukusta. Vaikka parhaani mukaan koetin todistaa hänen

väitteensä valheellisuuden, ainakin minun suhteeni, pysyi hän siitä

huolimatta periaatteelleen uskollisena. Se tietysti oli omiaan

kiihottamaan salaista epäilyäni, jolle kaikin tavoin koetin saada

perusteita. Mutta hän näki minun lävitseni. Hän tiesi mitä sielussani

liikkui. Minä huomasin sen ja se raivostutti minua. Tietenkin hän

silloin tällöin pistäytyi vaimoani tervehtimässä, mutta hän viipyi vaan

lyhyen ajan, ja ainoastaan pari kertaa koko talvessa sain hänet jäämään

päivälliselle. Hän puhui vaimolleni hyvin ylimalkaisista asioista, tai

leikitteli hymyillen paradokseillaan. Ja vaikka kuuntelin tarkasti, en

milloinkaan huomannut heidän keskustelussaan salaisia viittauksia

entisyyteen. Kuitenkin varmentui aavistukseni, että heillä joskus oli

ollut jonkinlaisia yhdyssiteitä, vaikka ne sittemmin olivat rauenneet.

Hänen elämänsä kulki omituisissa jaksoissa, ollen sisäisessä

merkityksessä hyvin levotonta ja hapuilevaa. Jokin ahdistus näytti

häntä vaivaavan. Toisin ajoin syventyi hän viikkomääriksi kemiaansa,

toisinaan heitti hän sen kokonaan sikseen. Edellisessä tapauksessa

koetti hän luullakseni hukuttaa tunteensa työhön ja työn avulla

tukahuttaa levottomat äänet sielussaan, jälkimäisessä ahdisti häntä

työnsä tunteettomuus ja hän pyrki sisäänpäin kääntyneiden tutkimusten

kautta rauhaan ja selvyyteen. Tästä syntyi ristiriita, josta ei hän

kaiketi milloinkaan ollut vapaa.

Työjakson kestäessä oli hän alituisesti laboratoriossaan. Silloin oli

hän tavattoman vaitelias ja ajatuksiinsa vaipunut. Niin, hän puhui

tuskin mitään. Mutta vaikka mihin aikaan olisin mennyt hänen luokseen,

ei hän hermostunut, eikä tullut kärsimättömäksi.

-- Jaksatko odottaa muutaman minuutin, Arnold? En mielelläni jättäisi

koettani aivan keskeneräiseksi, sanoi hän lasiputkiaan tarkastellen.

Silloin seisoin usein hänen vieressään katsellen hänen hommiaan,

vaikken niistä suuriakaan ymmärtänyt. Ja kun hän oli saanut "keittonsa"

valmiiksi, riisui hän mekkonsa ja vei minut toiseen huoneeseen.

Mutta kerran oli hän sulkeutunut lukon taa. Kun koputin ovelle ja

ilmotin nimeni, sanoi hän hyvin kiihtyneesti.

-- Rakas Arnold, suo anteeksi, nyt en voi ottaa sinua vastaan. Tule

tunnin perästä uudelleen, jos tahdot minua tavata.

-- Olen kirjastossasi niinkauan, vastasin hänelle

Kului kuitenkin lähes kaksi tuntia, ennenkuin kuulin hänen askeleensa.

Kun hän astui ovesta sisään, olivat hänen kasvonsa harmaankalpeat ja

kauhu kuvastui hänen silmistään.

Niinä aikoina, jolloin hän kokonaan oli erossa laboratoriotöistään

oli hän raskasmielinen, mutta puhui enemmän. Hän luki silloin

kaunokirjallisuutta ja omisti kaiken huomionsa taiteelle. Klassikot

olivat hänen mieliluettavaansa, mutta myöskin vanhat kansanmyytit ja

eritoten Ossianin laulut. Ne tunsi hän tarkoin ja hän selitti minulle

usein niiden kauneuksia.

Oli merkillistä kuulla hänen puhuvan taiteesta. Toisinaan lasketteli

hän mitä kummallisimpia ja ristiriitaisimpia aforismeja. Silloin

sauhusi sikari yhtämittaa hänen hampaissaan ja hänen huulillaan leikki

tuo omituinen hymy, joka kärjistyi ivaksi suupielissä, ympäröi

sydämellisenä oikean posken hymykuoppaa, ja eteni kauemmas kasvoille

liikehtivänä, kuin kevyen harson varjo. "Filosofia on usein vain

runoutta", saattoi hän esim. sanoa, "mutta runous ilman filosofiaa on

vain epäoikeutettua luonnon jäljittelyä. Tiede on vain sikäli

filosofiaa, mikäli siinä erehdykset voivat tulla kysymykseen, mutta

taide on vain sikäli tosirunoutta, mikäli siinä filosofia ei ole

tiedettä." Luulen hänen kuitenkin tahtoneen yksinomaan hämmästyttää

minua ja tutkia minua sellaisessa mielentilassa. -- Toisinaan hän taas

vakavasti innostui selittämään minulle jotakin kirjateosta. Silloin

tavaton lämpö värähteli hänen sanoistaan ja puna kohosi hänen kalpeille

kasvoilleen. Hän esitti minulle monta seikkaa kokonaan uudessa ja

ennentuntemattomassa valossa. Hän kiinnitti usein huomionsa

pikkuseikkoihin ja teki niistä johtopäätöksiä, jotka saivat minut

ihmettelemään. Hän sanoi aina, ettei kirjaa pitänyt ensikertaa lukiessa

ollenkaan arvostella. Tuli vain antautua sen tunnelman tuuditettavaksi,

joka runoilijan mielessä oli luodessa liikkunut. Tuli tarkistaa

korvansa teoksen salaisia säveliä kuulemaan, sulautua niihin,

heittäytyä niiden aalloille ja unohtaa hetkeksi kaikki muu. Arvostelu

ja tutkimus saivat jäädä tuonnemmas.

Hän kokosi huoneisiinsa mitä omituisimpia veistoksia, usein sellaisia,

jotka minun mielestäni olivat varsin vähäpätöisiä, ja hänen seinillään

oli tauluja, joiden kauneusarvoja en ollenkaan ymmärtänyt. Mutta kun

kerran rohkenin väittää erästä Venus-veistosta epäsiveelliseksi, jopa

suorastaan aistillisesti kiihottavaksi, ryhtyi hän sitä puolustamaan

innolla, jota en luullut hänen edes omaavan. Jäin kuuntelemaan hänen

sanojensa vuolasta tulvaa kuin kosken kohinaa hämärässä korvessa. Hänen

mielikuvituksensa väririkkaus lumosi minut. Hänen äänensä sointu ja

lauseiden hillitty hehku tenhosivat minut. Minä kohosin ikäänkuin

korkeampiin ilmapiireihin, missä uusi, voimakas kirkkaus valasi

sieluni. Aistillisuus ikäänkuin puhdistui ja kuona sen ympäriltä katosi

hänen sanojensa ahjossa. Se muuttui mielestäni luonnollisuudeksi. Se

tuntui valtavalta hymniltä, joka luonnossa humajaa silloin, kuin

tuoreus ja elinnesteet ovat runsaimmillaan ja salaperäinen luomisvoima

tykähtelee sen kätketyissä valtimoissa. Itse Venus-kuva näytti saavan

glorian ympärilleen, se ikäänkuin kohosi jalustalle, jonka ympärillä

viinirypäleet kypsyneinä kimaltelivat; raikas, vavahduttava tuoksu

lähti sen valkeista jäsenistä ja äsken saastaisina pitämäni kasvot

aukenivat eteeni kuin lilja, jonka lehdillä yökaste kyynelehtii.

Ympäristön ääriviivat hukkuivat ja ajan humaltuneet hetket sykkivät

valheellisina kuin unessa. Olin joutunut mielentilaan joka siihen asti

oli ollut minulle täydellisesti vieras. Uudet, hienovivahduksiset

tunnelmat värisyttivät sieluani, ja minä kuuntelin kuin hypnotisoitu,

silmät ihastuksesta jäykkinä.

Tuo hiljainen mies, joka seuroissa oli vaitelias ja

itseensäsulkeutunut, saattoi siis puhua hyvin kuin klassillinen

kaunopuhuja. Hän osasi sanojensa musikilla herättää uusia näkemyksiä

toisessa henkilössä ja saada toisen sydämessä ennentuntemattomat kielet

väräjämään. Hän hurmasi minut niin täydellisesti, etten pitkään aikaan

osannut puhua mitään. Ja kun lumouksesta vapautuminen vihdoinkin salli

minun käyttää kieltäni niin huudahdin innostuksen valtaamana.

-- Mutta sinähän olet mainio! Mikset sinä koskaan esiinny? Sinun

pitäisi esitelmöidä ja pitää puheita!

Silloin hymy palasi hänen kasvoilleen ja hän sulkeutui jälleen

kuoreensa. Tehden kädellään torjuvan liikkeen sanoi hän:

-- Rakas ystävä. Sinä näet hyväksi imarrella minua. Puhe on aina

kokonaan hyödytöntä. Sen viehätys on vain siinä, että niin yleisö kuin

itse puhujakin ovat sen seuraavana päivänä täysin unohtaneet, ja sen

ainoa etu on siinä, että se totuttaa kuulijoita kärsivällisyyteen.

Hänen sulkeutuneisuutensa sai minut väliin epätoivoiseksi, ja monasti

päätin pysytellä pois hänen seurastaan. Tahdoin nöyryyttää häntä, olla

kylmä ja välinpitämätön ja antaa hänen tulla tiedustelemaan poissaoloni

syytä. Mutta olin hänen suhteensa kokonaan voimaton. Hänelle näytti

olevan aivan samantekevää, olinko maailmassa olemassakaan. Hän ei

etsinyt minua, eikä tullut minua hakemaan seuraansa. Silloin

salaperäinen voima, jonka olemusta en ensinkään käsittänyt, mutta jonka

vaikutus oli sitä tuntuvampi, veti minua hänen luokseen. Jos viivyin

poissa muutaman päivän, tulin niin rauhattomaksi, etten saanut tilojani

missään. Tuhansia asioita ilmaantui, joista olisin tahtonut hänelle

puhua, tuhansia pikkuseikkoja, jotka sytyttivät minussa kiihkeän halun,

niin, suorastaan pakottivat minut häntä tapaamaan. Ja kun vihdoin

väsyin ja antausin, niin ei hän edes huomauttanut pitkästä

poissaolostani. Vai näkikö hän aina lävitseni? Tunsiko hän nämätkin

taisteluni?

Vietimme vaimoni kanssa tyyntä elämää. Hän oli oppinut luottamaan

minuun ja sydämellisyyteni teki hänet herttaiseksi. Kuitenkin oli

välillämme juopa, joka leveni päivä päivältä, kuin sumuvyöhyke, jonka

harmaus kävi yhä selvemmäksi. Keskustelumme rajottuivat. Ne

pysyttelivät aina määrätyillä aloilla, joiden ulkopuolelle en

uskaltanut ainakaan kauas tunkeutua. En tohtinut kosketella hänen

entisyyttään, sillä hän muuttui aina omituisesti -- vaikka hän koetti

sen huolellisesti salata -- jos siitä tuli puhe. Niinikään oli Kurimo

harvoin puheenaiheenamme. Olin niin varovainen kuin mahdollista, enkä

tahtonut loukata vaimoani, vaikka epäily kyti sydämessäni. Sillä minä

rakastin häntä. Minä jumaloin hänen ylhäistä ylpeyttään. Ja olin siinä

uskossa, etten mistään olisi voinut löytää mieleisempää puolisoa.

Hänkään ei rasittanut minua pikkumaisilla nuhteilla tai kyselyillä. Jos

milloin viivyin myöhään poissa ei hän näyttänyt hapanta naamaa, eikä

hysterinen, hermostuttava sanatulva odottanut minua palatessani. Siitä

oli seurauksena, että sanoin hänelle usein minne menin ja pyysin häntä

mukaani, vaikkapa vain muodollisesti. Se oli myöskin omiaan tekemään

seurusteluni Kurimon kanssa miltei jokapäiväiseksi.

Tietenkin oli vaimoni mukana kun kävimme konserteissa tai muissa

sellaisissa. Ja minun täytyy sanoa, ettei Kurimoa miellyttävämpää

konserttitoveria juuri voinut toivoa. Hienoilla, terävillä

huomautuksillaan sai hän vaimonikin usein haltioihinsa.

Mutta minä pidin aina ystävääni silmällä. Joka tilaisuudessa vakoilin

häntä ja punnitsin hänen sanojaan. Sillä palava halu tietää, mitä

ystäväni kivisen kuoren alle oli kätkettynä, vaivasi minua alituisesti.

Olisin tahtonut saada selville, vieläkö hänen sydämensä oli lämmin, vai

olivatko tunteet jähmettyneet ja omatunto menettänyt herkkyytensä. Mitä

tuskia, mitä koettelemuksia olikaan tarvittu, ennenkuin noin kylmä

liikkumattomuus oli asettunut hänen kasvoilleen? Mitä sisäisiä

taisteluja hän olikaan kestänyt? Nämä kysymykset pyörivät aivoissani

koko talven, ja niihin liittyi omituinen aavistus siitä, että jos minun

kerran onnistuisi halkasta hänen panssarinsa, jos kerran näkisin hänen

sielunsa kätköt, niin omakin kohtaloni seisoisi edessäni alastomana ja

värähtelevin jäsenin.

* * * * *

Kun nyt tarkastelen kirjotuksiani, niin avuttomuus ja outo tuska saavat

minut valtoihinsa. Luulin noiden vaiheiden, jotka selvinä elävät

mielikuvituksessani, olevan helposti kuvattavissa. Uskoin saavani ne

tunteet ja mielentilat, jotka nuo tapaukset minussa synnyttivät vähin

vaivoin ymmärrettäviksi. Mutta nämät rivit eivät ilmasekaan mitään. Ne

ovat sekavia ja antavat huonon, kenties epätodellisen kuvan

ystävästäni. Ja ne hienot salaperäiset vivahdukset, jotka milloin

jännittivät hermoni äärimmilleen, ja tuottivat minulle kauhunsekaista

tuskaa, milloin hurmasivat minut ja herättivät ihmettelyäni, pysyvät

kokonaan salassa vieraan silmältä. Ne olivat senlaatuisia

yksityiskohtia, ettei taitoni riitä niitä kuvailemaan. Omaamatta kykyä

tunkeutua välittömästi ihmissieluun, minä olen ollut pakotettu

turvautumaan deskriptivisiin keinoihin ja syrjäyttämään erikoiset

tapahtumat. Sillä jos yrittäisin niitä esittää, niin luulen, etten

itsekään olisi työhöni tyytyväinen. Ja toisten mielestä tuntuisivat nuo

seikat varmaankin liian vähäpätöisiltä, pelkäänpä naurettavilta.

Kuitenkin minä hartaasti toivoisin, että jokainen pulmallinen kysymys

sielussani saisi ratkasunsa, että jokainen varjo sieltä pakenisi ja

minä voisin rauhallisena kääntää katseeni tulevaisuutta kohti.