Ensikerran kohtasin ystäväni Parisissa.
Vaimoni ja minä olimme viettäneet jonkun aikaa Italiassa, etupäässä
Venetsiassa ja Napolissa, viivähtäneet pari viikkoa Schweitsin vuorilla
ja vastikään tulleet Parisiin.
Kun eräänä iltapäivänä ajoimme Champs Élysées'n sivua matkalla
kotihotelliimme, huomasin vaimoni nyökkäävän jollekin tervehdykseksi.
Ehdin vielä nähdä solakan herrasmiehen, joka hymyillen katseli meihin
ja jonka omituiset, voimakkaat kasvot painuivat mieleeni. Mutta vaimoni
oli käynyt kalpeaksi ja väisti katsettani. Sitäpaitsi vapisi hän
huomattavasti. Silloin ensikertaa salainen epäily pisti rintaani.
En tiedä onko mitään kiusallisempaa kuin tuollainen yhtäkkiä mieleen
välähtänyt epäily, jonka syytä ei oikeastaan käsitä ja joka senvuoksi
on hyvin voimakas. Sille antaa tukee mikä tahansa, etenkin kaikki
sellainen, mikä selvästi todistaa sen vastakohdan. Se valtaa mielen
niin täydellisesti, että silmä terottuu huomaamaan uusia puolia
elämästä ja se kiduttaa ajatuksia alinomaa. Minussa se puhkesi
uteliaihin sanoihin.
-- Onpa hänellä omituiset kasvot! Kuka hän on?
Ääneni terävyys loukkasi omaakin korvaani ja sai minut tuossa tuokiossa
katumaan kysymystäni.
-- Kuka niin? sanoi vaimoni ja hieno ryppy ilmaantui hänen
kulmakarvojensa väliin.
-- Hän, joka tervehti.
-- Joku suomalainen luullakseni. Ylioppilas tai jokin sellainen. En
muista tällä haavaa hänen nimeänsä.
-- Et muista!
-- En. Hänet on esitetty minulle jossain tanssitilaisuudessa tai
semmoisessa.
Hän sanoi sen äänellä, joka sai minut ehdottomasti vaikenemaan. Mutta
silti en uskonut hänen sanoihinsa. Niin, ensi kertaa epäilin häntä.
Sillä se, että hän oli kalvennut ja joutunut pois tasapainosta, herätti
mustasukkaisuuden kaltaisen kivun sydämessäni ja teki minut synkäksi.
Voi tuntua kummalliselta, että minä, joka vasta lyhyen ajan olin ollut
avioliiton paratiisissa, nyt jo rupesin kantamaan sydämessäni
kyykäärmeen sikiötä. Mutta vaimoni oli niin omituinen ja omituisuus
rakkaudessa on usein tuskan alku. Koko yhdessä olomme aikana ei hän
ollut paljastanut minulle kertaakaan sisintään, seisonut antautuneena
ja avoimena edessäni. Hän ei koskaan puhunut minulle yksityiskohtia
varhaisemmasta elämästään. Hän salasi minulta sielunsa syvimmät kätköt
tai sitten oli hän paljasta pintaa. Hän vain rakasti minua tulisella
hehkullaan, tai ilveili kanssani kuin pieni kissan pentu.
Koko matkalla emme enää vaihtaneet sanaakaan. Mutta kun pääsimme
hotelliimme, hyökkäsi hän äkkiä takaapäin kimppuuni ja sai minut
kaadetuksi leveälle sohvalle istumaan. Sitten heittäytyi hän viereeni
ja vallattomaan nauruun purskahtaen kiersi hän kätensä kaulaani. En
kuitenkaan ollut leikkisällä päällä, sillä kiihottuneet ajatukset
ärsyttivät hermostoani. Senvuoksi jäinkin totisena tuijottamaan suoraan
eteeni.
-- Jörri! sanoi hän silloin veitikkamaisesti ja suuteli minua.
Hänen suutelonsa lumosivat minut aina, enkä koskaan voinut niitä
vastustaa. Nytkin tulin heti iloisemmaksi ja vedin hänet polvelleni.
Mutta äskeinen, ulkona sattunut tapaus oli vielä siksi elävänä
mielessäni, etten jaksanut hillitä itseäni.
-- Märta, sinä et puhu totta. Mikset sano totuutta, rakas? kysyin.
Hän katsoi minuun ihmeissään, mutta olin varma, että se oli
teeskenneltyä.
-- Mitä totuutta?
-- Sitä, jonka tiedät. Kuka oli se henkilö, joka tervehti sinua? Mikset
sinä sano sitä?
-- Hyvänen aika! Ethän vain liene mustasukkainen? sanoi hän nauraen ja
nipistäen minua leuvasta, mutta huomasin selvästi kuinka hermostunutta
hänen naurunsa oli.
-- Älä viitsi nyt, Märta. Näethän, että kysymys kiusaa minua.
Silloin hieno ryppy ilmaantui taas hänen kulmainsa väliin.
-- Mutta mikä sinua oikein vaivaa, Arnold? kysyi hän muuttunein äänin.
-- Sinä et puhu totta. Se ei ollut totta, mitä sanoit hänestä.
-- Sinä siis epäilet sanojani, Arnold! Sinä siis todellakin epäilet
niitä!... Arnold, miten onnettomaksi tuleekaan avioliittomme, ellemme
luota toisiimme!
-- Ja luotatko sinä minuun! Sinä et koskaan anna minun aavistaakaan
sisäisiä mietteitäsi. Sinä pysyt aina sulettuna, etkä koskaan sano
ainoatakaan varomatonta sanaa. Sinä olet kuin sfinksi, jonka edessä
minä ennen pitkää menehdyn omaan voimattomuuteeni!... Märta, sano että
puhuit totta, vakuuta se minulle niin uskon sinua.
Ryppy hänen otsallaan syveni huomattavasti.
Hän katsoi minua pitkään, säihkyvin silmin. Sitten hän kääntyi ja
poistui huoneeseensa sanaakaan vastaamatta.
Olin asemassa, joka aina on kiusallinen. Joko katuu sanojaan, mutta ei
tahdo pyytää anteeksi, eikä nöyrtyä, tai sitten pyytää heti anteeksi ja
katuu perästäpäin nöyrtymistään. Ensin olin minäkin syöksyä hänen
jälkeensä ottaakseni sanani takasin. Mutta hillitsin itseni. Sillä
käsitin, ettei minun sopinut antaa ohjaksia kokonaan hänen käsiinsä.
Minunkin täytyi osottaa voimaani, näyttää, etten sentään kokonaan ollut
hänen vallassaan. Jäin siis tyynesti odottamaan mitä seuraisi. Mutta
hän pysyi järkähtämättömästi huoneessaan ja antoi minun olla yksinäni.
Siitä kävi mieleni katkeraksi ja ärtyisäksi, ja tunsin yhä enemmän
hermostuvani sen mukaan kuin aikaa kului.
Kun ei häntä kuulunut, lähdin viimein yksin ulos ja suuntasin askeleeni
erästä pelihuonetta kohti, missä nuorena miehenä usein olin oleskellut
ja missä siis toivoin tapaavani tuttavia. Siellä olikin pari entistä
toveriani, ja me alotimme pelin ja samppanjan juonnin aivankuin
muinaisina aikoina.
Oli tuokio kulunut. Peli oli hetkeksi lakannut ja kilistelimme paraikaa
laseja, kun ihmeekseni huomasin saman henkilön, joka äskettäin oli
vaimoani tervehtinyt, lähenevän pöytäämme. Hän ei näyttänyt minua
ollenkaan tuntevan, mistä tein sen johtopäätöksen, ettei hän
päivemmällä ollut kiinnittänyt minuun lainkaan huomiotaan. Hän laski
tuttavallisesti kätensä ystäväni vicomte de la Éen olkapäälle, jolloin
tämä nopeasti kääntyi ja tervehti hämmästyneenä ja iloisena.
Sillä aikaa oli minulla oiva tilaisuus tarkastaa vierasta. Hän oli
hiukan keskimittaa pitempi, solakka ja tavattoman huolellisesti, mutta
yksinkertaisesti puettu herrasmies, iältään ehkä hiukan minua nuorempi.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja niin omituiset, ettei niitä kerran
nähtyään enää voinut unohtaa. Niissä ei silti ollut mitään erikoista
eikä silmään pistävää, ellei kenties voimakas leuka ja hiukan
kulmikkaat piirteet. Nenä oli suora ja moitteeton, huulet kaareutuivat
nautinnonhaluissa; tukka oli tumma ja sileäksikammattu, mutta viiksensä
oli hän ajellut. Koko miehessä oli melkolailla englantilainen leima.
Keskusteltuaan hetken uuden tulokkaan kanssa, kääntyi de la Ée minun
puoleeni:
-- Teitä varmaankin huvittaa tulla tuntemaan toisenne, koska olette
molemmat suomalaisia. Saanen siis esittää: Kurimo -- Broman.
Vieras loi minuun terävän katseen; ja vasta silloin huomasin hänen
silmissään omituisuuden, jota sittemmin olen usein ihmetellyt. Hänen
silmäteränsä olivat näet tavattoman suuret, kun sitävastoin irikset
niiden ympärillä olivat vain kapeat, teräksenharmaat renkaat. Täten
näyttivät hänen silmänsä mustilta ja niiden ilme liikehti alinomaa.
Hän lausui minulle ranskaksi muutamia tavallisia kohteliaisuuksia,
jotka ovat häipyneet mielestäni ja joihin minä vastasin samaan tapaan.
Juotuamme vielä jonkun verran samppanjaa päätimme alkaa pelin uudelleen
ja sovimme summien suuruudesta. Silloin käännyin uuden tuttavani
puoleen kysyen:
-- Ettekö tekin liity peliin, herra Kurimo?
Hän hymyili kummallisesti ja vastasi syvällä, sointuvalla äänellä:
-- En. Pelaan ainoastaan uhkapeliä.
En tiedä voiko mikään loukata niin syvästi kuin ilkeä hymy. Hymyn
solvasua ei käsitä täydellisesti, se jää epämääräiseksi ja sen tarkotus
on hämärä. Senvuoksi se ärsyttääkin paljoa enemmän kuin sanat.
Loukkaavimmatkin sanat muodostavat käsitteen, jonka kokonaisuudessaan
ymmärtää ja jolle usein voi nauraa, mutta hymy tekee epätietoiseksi.
Hänenkin hymyssään, hänen kasvojensa ilmeessä ja äänensä sävyssä oli
jotakin kiihottavaa, joka sai minut raivostumaan. Sitäpaitsi alkoi
samppanja jo vaikuttaa. Ja kohtaus vaimoni kanssa oli järkyttänyt
hermostoni tasapainosta. Minä kimmahdin seisomaan, ja katsoen häntä
suoraan kasvoihin sanoin jokseenkin kiihtyneenä.
-- Hyvä herra! Niinkuin olette itse kuullut, on tässä melkoisia summia
kysymyksessä. En luule löytyvän ketään, joka sanoisi peliämme muuksi
kuin uhkapeliksi. Kieltäytymisenne syy on siis mielestäni lievimmin
sanoen omituinen.
Hän kääntyi aivan tyynesti poispäin ja kohauttaen olkapäitään
halveksivasti -- ellei se ole kiihtyneisyydestäni johtunutta
luulottelua -- sanoi hän, ollenkaan katsomatta minuun.
-- Kuten sanoin, pelaan ainoastaan uhkapeliä.
Sitten rupesi hän puhumaan vicomte de la Éelle aivan kuin ei minua
olisi ollutkaan.
Se sai minut kokonaan pois suunniltani. Verivirta syöksyi kasvoilleni
ja minulla oli täysi työ hillitessä itseäni menemästä yli rajojen. Mikä
oikeus oli hänellä ivata peliämme kuin lasten leikkiä, vaikkeivät hänen
rahansa olisi kenties ollenkaan riittäneet siihen? Mikä oikeus oli
hänellä niin halveksivasti kohdella minua?
-- Herrani! Te loukkaatte minua suuresti ylenkatseellanne! En voi
sallia, että halveksitte minua pelaajana, ja minä vaadin teitä
kunnianne nimessä kanssani peliin, joka teidänkin katsantokantanne
mukaan on uhkapeli. Olkaa hyvä ja määrätkää summa, sanoin kiukusta
vavahtelevin äänin.
Hän katsoi minuun ihmeissään. Sitten kumarsi hän kevyesti ja kaunis
hymy ilmausi hänen huulilleen.
-- Suokaa anteeksi. Tarkotukseni ei ollut loukata teitä. Valitan, etten
voi ehdottaa suurempia summia sillä en ole varakas. Mutta jos te
kunnianne tähden tahdotte...
-- Minä vaadin! keskeytin hänet karkeasti.
Hänen kasvojensa väri muuttui aivan kalpeaksi, mutta hymy ei kadonnut
huulilta. Hän oli tuokion vaiti ja näytti miettivän. Sitten sanoi hän:
-- Suostun kernaasti.
Vaikka olin äärimmilleen kiihtynyt, säpsähdin hänen muuttunutta
ääntään. Se oli kokonaan menettänyt sointunsa, se tuntui tulevan
syvältä kurkusta, se oli rätisevän kuiva, mutta ei käheä, selvästi
kuuluva, mutta soinnuton. Niin, en edes kykene sitä kuvaamaan.
-- Tehkää siis hyvin ja määrätkää ehdot.
-- Panen oikean käteni teidän oikeaa kättänne vastaan. Joka häviää, se
luopuu kädestään.
Hänen hymynsä oli hirvittävä.
Ehdotus oli niin luonnoton, että hetken tuijotin häneen sanattomana.
Nykyhetki menetti todellisuusarvonsa. Sen sekunnit pitenivät
iäisyydeksi ja jäivät mykkinä ihmettelemään omaa tyhjyyttään. En
ajatellut mitään. Olin vailla järkeä ja vapaata tahtoa, ikäänkuin
näkymättömän voiman vallassa. Kuitenkin kumarsin ja molemmat
istuuduimme.
Toisten pöytien luota olivat kaikki kerääntyneet ympärillemme. Vallitsi
syvä hiljaisuus. Nuo hurjat henkilöt, jotka hymysuin ja kompia
lasketellen antoivat vaikka viimeisten pennien vyöryä taskustaan
pelipöydälle, he vaikenivat ja silmät pyöreinä katselivat meitä kuin
lapset, joille kerrotaan taruja jättiläisistä.
Kurimo jakoi kortit ja peli alkoi. Huomasin heti olevani tyynen ja
harkitsevan pelaajan kanssa tekemisissä. Mutta omakin kykyni oli
tunnustettu. Sitäpaitsi olivat korttini siksi hyvät, että voitostani
varmana tyynnyin kokonaan. Peli kulki hitaasti. Kurimo oli niin
huolettoman näköinen kuin olisi lasten leikki ollut kysymyksessä ja
kirkas, hieno hymy valasi koko ajan hänen kasvojaan.
Kun olimme jo aivan lopussa ja minä, kauan mietittyäni ja aivan oikein,
löin pataässän pöytään, sanoi hän hyvin ystävällisellä ja iloisella
äänellä.
-- Nyt te teitte virheen, joka saattaa teidät häviöön. Pataässää seuraa
aina hertta tässä pelissä ja silloin minä voitan.
Hämmennyin kokonaan. Tietysti tuo oli vain pelilause, vain
kylmäverisyyden osotus, sillä eihän hän edes tuntenut pelitapojani.
Mutta minulle jäi todellakin herttakuningas käteeni. Aivan voimattomana
pudotin sen pöydälle... Olin menettänyt pelin.
Kun katsoin vastapelaajaani, niin syvä sääli kuvastui hänen
kasvoiltaan.
On hetkiä, jolloin ei mikään tunnu niin vastenmieliseltä kuin
myötätuntoinen ilme. Kuuntelisi ennen tuhansia pistosanoja, mutta
säälivää katsetta ei voi sietää. Minäkin jouduin uudelleen raivon
valtaan ja sanoin terävin äänin.
-- Olkaa hyvä ja antakaa minulle osotteenne. Lähetän teille vielä
tänään voittosaaliinne. Vai vaaditteko sen paikalla?
Kesti tuokion, ennenkuin hän vastasi.
-- Te käsitätte minua aivan väärin. Tarkotin tietysti vasta kuoleman
jälkeen.
Hänen hirtehis-huumorinsa pöyristytti minua. Vaikka pirullinen hymy
hänen kasvoiltaan oli hetkeksi kadonnut, ymmärsi jokainen, että hän
säälistä tai jostakin muusta yhtä vastenmielisestä vaikutteesta käänsi
ehdotuksensa tällaiseksi, ja hiljainen suhina alkoi kuulua ympäriltäni.
Se sai minut mielipuoliseen vimmaan. Nousin seisomaan ja sanoin kähein
äänin.
-- Teillä ei ole mitään oikeutta osottaa minulle myötätuntoa! Olen
varma, että tarkotuksenne oli alkujaan toinen, enkä voi sallia, että
minun nauretaan käyttävän kättäni teidän armostanne. Vai luuletteko
minua raukaksi?... Olette heti saava voittonne!
Hänen kasvonsa muuttuivat silloin ilmehikkäiksi ja sieramet
värähtelivät herkkinä. Hänen syvä, miehekästä surua ilmaseva katseensa
ei milloinkaan mene mielestäni. Vakavana, hiukan kumartaen vastasi hän
hillitysti.
-- Kunnioitan suuresti kylmäverisyyttänne ja vakuutan, etten hetkeäkään
ole epäillyt rohkeuttanne. En myöskään voi estää tekojanne. Mutta jos
nyt luovutte kädestänne minun tähteni, niin en voi pitää tappiotanne
kunniallisesti maksettuna. Tarkotukseni oli alkuaan toinen, ja te itse
annoitte minulle ehdotusoikeuden. Pidän kuitenkin teitä kunnian
miehenä, enkä luule, että voitte menetellä vastoin pelisopimuksia.
Tämän sanottuaan kumarsi hän kunnioittavasti ja poistui mennäkseen
puhuttelemaan muuatta nuorta herraa, joka juuri oli tullut ovesta ja
jonka oikea käsi oli mustalla siteellä sidottu, riippuen rinnalla,
kaulan ympäri kulkevan nauhan varassa. Jäin aivan masentuneena
paikalleni. Minulla ei ollut enää mitään vastattavaa. Turhaan koetti de
la Ée minua lohduttaa. En edes viitsinyt kuunnella hänen puhettaan.
Join pari lasia samppanjaa rauhottuakseni ja menin sitten
sivuhuoneeseen saadakseni olla yksin.
Huoneen sivuseinällä oli pieni komero ja siellä olevan sohvan
piiloisimpaan nurkkaan heittäydyin nyt voimattoman kiukun jäytäessä
mieltäni. Tunsin vihaavani Kurimoa. Ja vihani oli sitä raivokkaampi,
kun se oikeastaan kohdistui itseeni hänen kauttaan. Sillä oma
hillittömyyteni, oma päivällisten tapahtumain johdosta ärsyttynyt
hermostonihan oli sittenkin kaiken alkusyynä.
Olin viipynyt hetken ajatuksissani kun Kurimo astui sidekätisen herran
kanssa huoneeseen. Kumpikaan heistä ei näyttänyt minua huomaavan. He
pysähtyivät verraten lähelle minua pienen pöydän ääreen, jolla
komeileva tupakkakuppi oli ihmeellinen jäljennös Cellinin kuuluisasta
suola-astiasta. Vieras näytti olevan englantilainen. Hänen kasvonsa
olivat sairaan kalpeat ja suun ympärille oli kärsimys piirtänyt
merkkinsä huolimatta hänen ilmeisestä nuoruudestaan.
-- Aarne, mitä ihmeitä sinä taas olet tehnyt? Koko salihan on aivan
kiihdyksissä, kysyi vieras.
-- Rakas ystävä, ainoastaan mitättömyyksiä. Muuan herra Broman väitti
olevansa uhkapelin pelaaja ja on nyt aivan suunniltaan, vaikka on
menettänyt vain toisen kätensä, vastasi Kurimo ottaen hymyillen sikarin
kotelostaan.
Sanat ikäänkuin sokasivat minut. Ympäristö pimeni silmissäni. Tunsin
vain vihaa, vain mieletöntä raivoa, petomaista ja luonnotonta. Vapisin
kuin horkkatautinen, ja melkein tietämättäni vedin pistolin taskustani.
Kuitenkaan en kiirehtinyt. Tunne siitä, että ampuisin, oli niin varma,
etten ollenkaan hätäillyt, mikä usein tapahtuu epäröidessä. Hitaasti
kohotin käteni ja ojensin aseeni Kurimoa kohti.
Hän oli vastikään pannut sikarin suuhunsa, mutta nyt otti hän sen
jälleen pois. Hän kääntyi minuun päin, katsoi suoraan kasvoihini ja
hänen silmänsä olivat raukeat ja surulliset. Sitten sanoi hän suomeksi,
syvällä, teatralisella äänellä ja hyvin hitaasti:
-- Tähdätkää tarkkaan herra Broman. On ikävää, jos osutte harhaan.
Senjälkeen kääntyi hän jälleen ystäväänsä päin ja sytytti rauhallisesti
sikarinsa.
Käteni vaipui kuin salaisen iskun herpasemana. Unohdin
silmänräpäyksessä äskeisen vihani ja tuo uhmaileva kylmäverisyys
pakotti minut ihailuun. Sellaista ihmistä en vielä ollut nähnyt.
Hänen ystävänsä oli sanaton hämmästyksestä. Käsitin sen helposti, sillä
hän ei ollut ensinkään huomannut läsnäoloani, vaikka Kurimo oli nähnyt
minut vastaseinän peilistä.
Hetken perästä katsoi Kurimo jälleen minuun ja tuo omituinen hymy
karehti taaskin hänen huulillaan.
-- No, sanoi hän hiljaa.
Sitten tuli hän luokseni.
-- Herra Broman, te olette liian kiihtynyt tänään. Ihailen
kylmäverisyyttänne ja olen varma, että meistä suotuisemmissa
olosuhteissa tulisi ystävät. Nytkin, huolimatta siitä, mitä on
tapahtunut, rohkenen tarjota teille käteni. Olkaa ystäväni!
Silloin liikutus valtasi minut. Kyynelinen kosteus kohosi silmiini ja
haikea herkkyys tulvehti sydämessäni. Tartuin kiihkeästi hänen käteensä
ja puristin sitä voimakkaasti.
-- Suokaa minulle anteeksi, olin aivan suunniltani.
Hän vain hymyili.
-- Ja nyt sallikaa minun esittää teille ystäväni lordi Henry Burton.
Nuori lordi ojensi minulle tuttavallisesti vasemman kätensä.
Kun jännitys näin oli lauennut tunsin niin voimakasta iloa, että
jokeltelin tyhjänpäiväisiä kuin pieni poika. Niinpä sanoin ilman
minkäänlaista syytä nauraen lordi Henrylle:
-- Onko herra Kurimo pelannut teidänkin kätenne vai onko onnettomuus
kohdannut teitä?
Silloin hirveä kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hänen piirteensä
vääristyivät ja hän katsoi minuun kauhun valtaamana. Huomasin tehneeni
tyhmyyden.
-- Suokaa anteeksi, sammalsin, huomaan loukanneeni teitä. Se ei
mitenkään ollut tarkotukseni.
-- Ystäväni käsi on vaikeasti haavottunut, sanoi, Kurimo vakavasti.
Sitten vaihtoi hän nopeasti puheenaiheen.
Palasimme jälleen saliin saadaksemme de la Éen seuraamme. Kurimo pyysi
meitä kohteliaasti ravintolan puolelle illalliselle. Keskustelimme
vilkkaasti ja tuttavallisesti.
Sain tietää, että uusi ystäväni oli kuusi vuotta oleskellut ulkomailla,
etupäässä Parisissa, mutta myöskin Lontoossa. Hän oli opiskellut
kemiaa, kunnes hän vuosi sitten oli päässyt lordi Henryn rikkaan ja
kuuluisan isän suosioon ja ollut senjälkeen nuoren lordin seuralaisena.
Minäkin kerroin hänelle omasta elämästäni. Mainitsin vaimoni nimen ja
puhuin häämatkastani. Koetin silloin tarkasti tutkia hänen kasvojaan,
mutta yksikään lihas ei niissä värähtänyt. Kysyin myöskin, eikö juuri
hän ollut tervehtinyt vaimoani päivemmällä. Siihen vastasi hän
myöntävästi ja sanoi tuntevansa vaimoni ylioppilasajoiltaan. Enempää en
tietenkään voinut kysyä.
Lordi Henry näytti kokonaan olevan Kurimon vallassa. Hän ikäänkuin ahmi
ystävänsä jokaisen sanan. Se oli minusta sitäkin kummallisempaa, kun
Kurimo oli vain suomalainen opiskelija ja hänen ystävänsä
englantilainen ylimys.
Muistaessani nyt perästäpäin, kuinka herkullisen aterian Kurimo oli
tilannut ja kuinka vastoin se oli hänen yksinkertaisia tapojaan, jotka
myöhemmin opin tuntemaan, en ollenkaan ihmettele vicomte de la Éen
sanoja:
-- Te saatte minut hämmästymään, herra Kurimo. Teistähän on tullut
täydellinen herkkusuu! Kerran te väititte minulle Platon sanoneen, että
herkuttelu on aivan yhtä vaarallista ruumiille kuin sofistien
viisastelut sielulle.
-- Olette hyvin ystävällinen, vastasi Kurimo hymyillen. Mutta Plato ei
luullakseni tarkottanut täyttä totta tuolla lauseellaan. Onpa olemassa
asianhaaroja, jotka viittaavat siihen, että hän sanoillaan olisi vain
tahtonut ärsyttää sofisteja. Ja entäpä Aristoteles, joka ankarassa
Etiikassaan luettelee kokonaista kaksikymmentäviisi eri soppalajia,
nähtävästi mitä suurimmalla mielihyvällä. Ah, kyllä entisajan ihmiset
osasivat herkutella. Ajatelkaahan vain Sicilialaista Smindyridestä,
joka kuletti mukanaan tuhat kokkia matkustaessaan Kreikkaan, taikka
Cheiripposta, jonka pojat pääsivät Atenan kansalaisiksi, syystä, että
heidän isänsä oli keksinyt uuden ruokalajin.
-- Teidän kyökkihistoriikkinne klassillisuushan on aivan hirveätä,
sanoi de la Ée nauraen.
-- Sillä on ainakin se viehättävä ominaisuus, että se on hyvin
pintapuolista -- jatkoi Kurimo heikon lämmön värähtäessä hänen
sanoistaan. -- Vai ettekö ole ensinkään huvitettu näistä asioista? Eikö
teistä Caligulan suunnattoman kalliissa aterioissa ollut jotain
ihmeellistä. Ja ajatelkaapa Vitelliusta, joka kahdeksan kuukautisena
hallitusaikanaan ehti tuhlata lähes puolitoista sataa miljonaa
herkutteluun. Tietysti sillä oli ikäviä seurauksia, eikä syyttä sanota:
Graecia victa vicit victores. Mutta sittenkin. Nuo vanhanajan ihmiset
uskalsivat uhrata rahansa nautinnolle; me uhraamme nautintomme,
ruumiimme ja sielumme rahalle.
-- Minusta teki Cleopatra kaikkein kauniimmin liuottaessaan
kallisarvoisen helmen maljaan, uskalsin minä huomauttaa.
-- Olette taiteellinen ja rakastatte yksinkertaisia keinoja. Vai onko
nykyaika opettanut teitä pitämään kivennäisjuomista? vastasi Kurimo
viehättävästi hymyillen. Sitten kääntyi hän lordi Henryn puoleen, joka
piti oluesta enemmän kuin viinistä ja juuri otti hyvän siemauksen
mielijuomaansa.
-- Sinä olet parantumaton! Sinä annat vaikka maailman jaloimpien
viinien juosta kuiviin kunhan sinulle vaan jää oluesi!... Jos te, herra
Broman, joskus tahdotte tehdä ystävälleni mieliksi niin ostakaa hänelle
Diodorus Siculuksen teoksia. Hän puhuu oluesta ja väittää sitä Osiris
jumalan keksimäksi. Se onkin ystäväni parhain puolustus. Hän kerskuu
aina sillä, että egyptiläiset jo aikaa ennen Kristusta tunsivat oluen
ja kantoivat sitä katakombeihinsa.
Vaikka en olekaan osannut matkia Kurimon paradoksalista esitystapaa,
olen kuitenkin kirjottanut tämän vähäpätöisen keskustelun, koska tein
siitä silloin hyvin todennäköisen johtopäätöksen. Luulin näet, että
uusi ystäväni oli henkilö, joka kaikissa tilaisuuksissa tahtoi herättää
huomiota ja loistaa omituisuudellaan. Mutta myöhemmin tulin näkemään
kuinka täydellisesti tässäkin erehdyin.
Hyvästi jättäessään kertoi Kurimo pian lähtevänsä kotimaahan ja
toivotti näkemiin siltäkin varalta, ettemme enää Parisissa tapaisi.
Pyysin häntä käymään vaimoani tervehtimässä, mutta hän sanoi aikansa
olevan täpärän.
Palasin kotiin de la Éen seurassa, ja häneltä sain kuulla, että Kurimo
oli päässyt Burton-perheen suosioon pelastamalla lordi Henryn henkensä
uhalla jostakin hirvittävästä vaarasta. Kukaan ei tiennyt asiaa
tarkemmin, ainoastaan pöyristyttäviä huhuja liikkui siitä. Se oli
salaisuus, joka kätkeytyi yön pimeyteen synkkine kauhuineen. Mutta
siitä lähtien oli lordi Henry kantanut kättään siteessä ja luopunut
kokonaan hurjasta irstailustaan.
Saavuttuani perille oli vaimoni vielä ylhäällä vaikka puoliyö oli jo
käsillä. Hän riensi vastaani hymyillen ja silmät veitikkaa säteillen.
-- Kuinka kauan sinä paha poika olet antanut minun odottaa! Et
milloinkaan saa sitä anteeksi... No, oletko yhä huonolla tuulella?
torui hän.
Silloin minä hellästi sulin hänet syliini, mutta täysin onnellinen en
ollut.
On verraten helppoa säilyttää salaisuus, jos on sitoutunut vaikenemaan,
mutta olla kertomatta tapausta, joka itsessään ei ole mikään salaisuus,
vaan jonka julkituomista käsittämättömät aavistukset vastustavat, se on
hirveää. Joka hetki pelkää, että se sivultapäin tulee tiedoksi ja
samalla toivoo sitä salaisesti. Minäkään en voinut sanoa mitään
vaimolleni. Omituiset vaistot pakottivat minut vaikenemaan ja olemaan
varovainen. Sillä päivällisten selkkausten perusteella pelkäsin sopumme
uudelleen rikkoutuvan, ellen osaisi vaieta.
Kun nyt jälestäpäin ajattelen näitä seikkoja, on minun ensiksi
todettava, että niiden sattuessa olin kiihtyneempi ja hillittömämpi
kuin koskaan ennemmin elämässäni. Tapaukset tuntuvat nyt hämärältä
unelta ja niiden tavaton luonnottomuus herättää minussa epäluuloa. Mikä
toi Kurimon pelisaliin? Vaikka hän oli taitava pelaaja, ei hän silti
ollut pelisalin vieraita. Jos hän edes olisi ollut lordi Henryn
seurassa -- de la Ée kertoi minulle, että he joskus tapasivat siellä
käydä, sillä nuori lordi oli ennen ollut intohimoinen pelaaja -- mutta
hän tuli yksin, edeltäkäsin, eikä nähtävästi odottanut toveriaan. Hän
ei vähintäkään hämmästynyt huomatessaan minut, eikä värähdystäkään
liikahtanut hänen kasvoillaan kuin ilmasin vaimoni nimen. Tämä on saada
minut uskomaan, että hän tahallisesti oli seurannut minua pelisaliin,
että hän siis oli nähnyt minun sinne menevän. Oliko hänen kummallinen
käytöksensä teeskentelyä, tarkoin harkittua petosta, jonka takana piili
halu tutustua minuun, vaikuttaa minuun ja saada ihailua osakseen?
Tahtoiko hän jostakin syystä päästä ystäväkseni? Sitä on ainakin omiaan
todistamaan hänen luonnoton ystävyydentarjouksensa. Mutta voi yhtähyvin
olla toisinkin, sillä myöhemminkään ei ilmaantunut mitään seikkoja,
jotka tukisivat epäilyjäni. Vaikka hänestä tulikin ystäväni, en voi
toiselta puolen uskoa, että hän käytti sitä lasketusti tarkotustensa
perilleviemiseen. En edes luule hänellä olleen mitään tarkotuksia.
Kaikki saattoi siis olla aivan satunnaista ja kulkea luonnollista
tietään mielentilojemme käänteiden mukaan. Joka tapauksessa tuntuu
näiden seikkojen eriskummallisuus tavattoman teennäiseltä, enkä kaiketi
milloinkaan voi tyydyttävästi selittää enemmän omaani kuin ystävänikään
menettelyä.