Koko talven aikana kävi Kurimo vain muutamia kertoja maatilallaan,
viipyen siellä ainoastaan joitakuita päiviä. Mutta kesäksi aikoi hän
muuttaa sinne.
Vaimoni ja minä olimme päättäneet oleskella vuoroin äitini huvilassa,
vuoroin vapaaherra af Silfverhornin kartanossa; väliin pistäytyisimme
saaristoon huviretkelle.
Lähtiessään pyysi Kurimo minua kaikin mokomin käymään luonaan. Ainakin
syksymmällä, jolloin metsästys hänen suurissa saloissaan tuottaisi
minulle varmasti nautintoa.
Suvi kului hupaisesti, mutta kaipasin usein ystävääni. Olin monasti
aikeessa noudattaa hänen kutsuaan. Kuitenkin sain hillityksi itseni,
niin että ainoastaan kirjotin hänelle muutaman sanan. Sillä ymmärsin,
että välinpitämättömyys, kylmyys ja teennäinen etääntyminen olivat
ainoat keinot, joiden avulla voin päästä häntä lähemmäksi. Sitäpaitsi
tunsin jonkunlaista pelkoa, vai oliko se itsesäilytysvaistoa. En
tahtonut näyttää, että hän merkitsi niin paljon minulle. En tahtonut
antaa hänen salaisesti riemuita vallastaan ylitseni ja vaikutuksestaan
minuun.
Mutta kun syyskuun alussa palasimme Helsinkiin ja hän yhä viipyi
poissa, tuli janoni nähdä häntä ja kuulla hänen ääntään niin
voimakkaaksi, että oloni tuntui tuskalliselta. Olinhan niin yksin, ja
suhteeni Märtaankin oli omituinen, sanoisinko alakuloinen. Ulkonaisesti
oli kyllä kaikki ennallaan, mutta sisäisesti olimme yhä enemmän
eristyneet ja vieraantuneet toisistamme, ja meitä kumpaakin ahdisti se,
ettei vielä ollut toivoakaan perillisestä. Kun siis, viettäessäni
tällaista yksitoikkoista elämää, sain Kurimolta kirjeen, jossa hän
jälleen uudisti kutsunsa, niin on helposti ymmärrettävää, etten voinut
kauemmin kaipaustani vastustaa. Mutta enhän saattanut lähteä yksin ja
jättää vaimoani kaupunkiin. Ehdotin siis hänelle matkaa niin varovasti
kuin mahdollista. Hän kuitenkin kieltäytyi viitaten siihen, ettei
ystäväni ollut häntä erityisesti kutsunut. Silloin hurja halu sai minut
valtaansa. Tahdoin nähdä heidät vierekkäin, jokapäiväisessä
seurustelussa toistensa kanssa ja siten saada selville kaiken mikä
yleensä oli selvillesaatavaa. Ja tuon ajatuksen, tuon äkkinäisen
mielijohteen kiihottamana esitin pyyntöni niin hartaasti, että vaimoni
suostui siihen.
Kun saavuimme Haukiojalle, ihastutti valtava luonto minua suuresti.
Puistossa huminoivat ikivanhat puut. Keltaset lehdet lentelivät
kahisten tuulessa ja sambucuspensaiden marjat punottivat. Jylhän järven
aallot solisivat hiljaa, ja saarissa kohottivat suuret kuuset latvojaan
kuin jättiläiset. Itse kartanokin oli lumoava pensasten ja murattien
keskellä.
Kun huomautin tästä vaimolleni, niin hän ainoastaan nyökkäsi ja hänen
kasvonsa olivat kalpeat. Silmät katsoivat raukeina jonnekin etäälle.
Hän näytti uneksivan. Se kummastutti minua, mutta koetin uskotella
itselleni kaiken johtuvan väsymyksestä. Sillä en tiennyt silloin --
niin omituiselta kuin se kuuluneekin -- että hän ennen oli ollut
Haukiojalla.
Kurimo oli portailla meitä vastassa.
-- Hyvää päivää, herra Kurimo! Älkää nyt vain olko pahoillanne, että
omin lupineni tunkeudun kotiinne. Syy onkin enemmän Arnoldin kuin
minun, huusi vaimoni nauraen.
-- Olette sydämellisesti tervetullut, rouva! Olen hyvin kiitollinen,
että teitte Arnoldille seuraa. Muuten hän olisikin menehtynyt ikävään
täällä yksinäisyydessä, vastasi ystäväni herttaisesti hymyillen, mitä
lieneekin ollut hänen hymynsä takana.
Oli verraten myöhäinen iltahetki parisen päivää saapumisemme jälkeen.
Istuimme kaikki kolme suuressa, vanhanaikaisessa salongissa, jonne
ystäväni oli sijottanut vastaostamansa pianon. Olimme juuri juoneet
teetä. Ja kun keskustelu ei tahtonut sujua, pyysi Kurimo vaimoani
soittamaan.
Salongissa oli hämärä. Ainoastaan kaksi kynttilää, joita pianoon
kiinnitetyt, kullatut jalustat kannattivat, levitti soittokoneen
ympärille himmeää valoa, mikä ei kuitenkaan jaksanut huoneen
etäisimpiin osiin. Kuu valoi hopeitaan läpi akkunoiden. Ja kynttilöiden
sekä kuun yhteisvaikutuksesta kävi pimeys läpikuultavaksi. Se keveni
utuiseksi hämyksi, joka ikäänkuin keinui sävelten aalloilla ja herätti
mielessä mystillisen tunnelman. Esineiden ääriviivat erottautuivat
pehmeinä ja epäselvinä. Ja kun nopeastikiitävät pilvenhattarat kulkivat
yli kuun, niin salaperäiset varjot liitelivät huoneessa. Ne kiiruhtivat
yli lattian, ajoivat toisiaan takaa seinillä, heittäytyivät sohvalla
toistensa syliin ja häipyivät äänettöminä suuren muurin nurkkaan.
Vaimoni soitti pari Chopinin kappaletta. Niiden omituinen, valtava
surumielisyys ja aristokrattinen ylevyys vaikuttivat puolihämyssä
melkein ahdistavasti ja aavistus siitä tunteesta, joka ne oli
taiteilijasta pusertanut, kulki liikuttavana läpi sydämen. Autio,
alakuloinen tunto tuuditti mielen olemattomia kaipaavaksi. Silmissä
hupeni kaikki kuin uneksi. Ja tuntui kuin olisivat suonetkin alkaneet
tykähdellä samassa tahdissa riutuvien sävelten kanssa.
Kun viimeinenkin sävel oli sammunut ja sen kaiku vähitellen kuollut,
niin hiljaisuutta huoneessa kesti kauan. Kukaan ei liikahtanut.
Kynttiläin liekit lekottivat hitaasti ja varjot leikkivät lattialla. Ei
hiiskahdustakaan kuulunut, ennenkuin vaimoni kääntyi meihinpäin ja
hymyillen lausui:
-- No?
Vasta silloin näytti ystäväni heräävän unelmistaan ja minäkin ikäänkuin
säpsähdin.
-- Te soitatte mainiosti, rouva. Teidän esityksessänne on tunnetta ja
sielukkuutta, joka tempaa mukaansa. Suokaa anteeksi, mutta en
todellakaan luullut kykyänne näin suureksi. Olette taiteilija, sanoi
Kurimo pehmeällä äänellä, jonka sointu hillittynä värähteli läpi
kuutamoisen hämärän.
-- Kuinka hirveästi te imartelette! Tosiaan, aivan liikaa punastuakseni
tai tullakseni hämilleni!
-- En ollenkaan huoli teitä imarrella. Sanon ihan suoraan, ettei
teknikkanne ole vielä lähimainkaan huipussaan. Mutta olen kuullut
esityksiä, jotka uskomattoman etevästä teknillisestä suorituksesta
huolimatta, tekevät kylmän ja vieraan vaikutuksen. Sielukkuus ja syvä
musikalinen tunne, ne juuri valtaavat kuulijan. Ja ne ominaisuudet
havaitsin soitossanne niin voimakkaina, että moni taiteilija niitä
varmaan kadehtisi teiltä.
He alkoivat nyt puhua musikista ja suurista säveltäjistä lähtien aina
Palestrinan ajoilta asti. He vertasivat Niccolinin ihania luomia
Galeazzin teoksiin, kertoivat tapauksia Bachin, Beethovenin ja Chopinin
elämästä ja analysoivat kuuluisaa Lisztiä, jonka kättä Kurimo oli
saanut lordi Burtonin kodissa puristaa. Heidän puheensa omituisesti
luisui asiasta toiseen -- mikä keskustelulle juuri on ominaista -- ja
ennen pitkää olivat he siirtyneet käsittelemään elämän ongelmia. Heidän
vuorosanansa muuttuivat jonkunlaiseksi hämäräfilosofiaksi, joka puki
heidän ajatuksensa lauseiksi, niin että ne välittöminä ja alakuloisin
rytmein pulpahtelivat kuuluviin kuin suoraan palavista ihmissydämistä.
Minä kuuntelin heitä äänettömänä ja ihmettelyni kasvoi kasvamistaan.
Mitä pitemmälle he tulivat, sitä vaikeampi minun tuli olla ja sitä
enemmän outo ahdistus pusersi sydäntäni. Ja vihdoin, yhtäkkiä, nousin
ylös ja sanoin, pakottaessani huuleni hymyyn.
-- Älkää antako poistumiseni häiritä itseänne. Minulla olisi pari
kirjettä kirjotettavana.
-- Työhuoneesta löydät mitä tarvitset, sanoi ystäväni sivumennen.
Senjälkeen jätin heidät kahden.
Kun nyt jälestäpäin ajattelen tätä tapausta, on minun turhaa koettaa
uskotella itselleni, että mainitsemani kirjeet olisivat olleet
todellisena syynä poislähtemiseeni. Tosin pälkähti muisto tuosta
velvollisuudestani aivan äkkiä päähäni. Vieläpä olivat kirjeet
tärkeitä. Mutta sittenkin. Olisinhan voinut ne kirjottaa yhtähyvin
vähää myöhemminkin. Pikemmin olivat ne vain satunnaisena keinona, jolla
koetin pettää sekä heitä että itseäni, myöskin itseäni. Sillä koskaan
ennen ei ystäväni ollut puhunut vaimolleni tällätavoin. Koskaan ei hän
ollut näin teeskentelemättä ja avoimesti ilmassut omia mietteitään.
Ainoastaan minulle olivat hänen sanansa joskus hehkuneet yhtä hartaina
ja mukaansatempaavina. Ja vaimoni! Milloinkaan en olisi uskonut hänelle
olevan mahdollista pukea ajatuksiansa näin sointuviin lauseihin. En
edes tiennyt hänen mielipiteittensä olevan näin varmoja ja harkittuja.
Hänen sielustaan paljastui syvyyksiä, jotka olivat minulle kokonaan
vieraita ja joiden salaisissa sopukoissa varmaankin moni kallis helmi
kimalteli. Huomasin hänen sisimmässään elävän elämää, joka oli pysynyt
minulle tuntemattomana ja jonka kulku nytkin kuului salattuna kuin
maanalaisten vetten kohina.
Mitä kauemmin heitä kuuntelin, sitä kiusaantuneemmaksi tunsin itseni ja
sitä enemmän katkeruutta tulvi sydämeeni. Käsitin olevani kokonaan
tarpeeton ja syrjäytetty. Kykyni ei täysin riittänyt ottaakseni osaa
heidän keskusteluunsa, enkä sitä -- jostakin salaisesta syystä --
erityisemmin tahtonutkaan. Minun täytyi vaieta. Minun täytyi syrjästä
katsella miten toinen mies sai vaimoni avaamaan pyhäkkönsä ja
esiintuomaan kätketyt aarteensa. Se teki minuun niin masentavan
vaikutuksen, että oloni rupesi tuntumaan tuskalliselta. Ja kun vihdoin
mieleeni välähti äskenmainitsemani tekosyy, niin poistuin heidän
paristaan, missä oma mitättömyyteni kuvastui selvänä kuin peilistä.
Tätä tukee sekin seikka, ettei kirjottamisestani tullut mitään. En edes
pannut huoneeseen, jonne tulin, lamppua palamaan, vaan heittäysin
nojatuoliin. Sytytin sikarin. Ja kun pimeässä näkymätön sauhu pöllähti
kuun valojuovaan, esiintyi se vihertävänä, läpikuultavana pilvenä.
Annoin mielikuvien syntyä, kehittyä huippuunsa ja sitten raueta
jälkeentulevien tieltä. Olin siksi kiihottuneessa mielentilassa, ettei
minulla ollut mitään tietoa ajan kulusta.
Muita yhtäkkiä epäluulo pisti sydäntäni. Se jännitti jokaisen lihakseni
ja herätti minut tuosta niinsanoakseni veltosta uinailusta. Tuo
salainen epäily, joka toista vuotta oli rinnassani kytenyt, sai nyt
voimakkuuden, jota en ennen ollut tuntenut. Se painoi ja kiusasi minua
niin, että päätin lähteä takasin salonkiin.
Kun avasin oven oli huone kuitenkin tyhjä. Ääntäkään ei kuulunut,
ainoastaan kynttilöiden liekit lepattivat ja varjot jatkoivat entistä
leikkiään. Mutta yhtäkkiä huomasin jotain, joka sai minut pysähtymään
kuin kivettyneenä paikalleni.
Salongista johti ovi pienelle takaverannalle, josta ihana näköala
avartui yli Alhon. Kun katsoin läpi akkunan, näin verannalla ystäväni
ja vaimoni. Kurimo istui tuolilla selin minuun, mutta vaimoni seisoi
kaidepuuta vasten nojaten, ja kuu valasi hänen kasvonsa.
Sydämeni rupesi kiihkeästi sykkimään. Vaivuin tuolille aivan pianon
lähelle ja toivoin ensin, että he olisivat minut huomanneet. Mutta kun
kuu pääsi esiin kevyen pilven alta ja kirkasti täydellisesti vaimoni
kasvot, niin huomasin ihmeekseni niiden ilmasevan syvää tuskaa. Silloin
hermoni jännittyivät ja jouduin hyvin ristiriitaisten mielialojen
valtaan. Seurasin tarkkaavasti heidän pienimpiäkin liikkeitään, enkä
kuitenkaan olisi tahtonut heitä vakoilla. Toivoin joka hetki, että he
olisivat keksineet minut ja varoin kuitenkin synnyttämästä
vähäisintäkään ääntä.
Mutta he eivät huomanneet minua, sillä jokin mieltäkiinnittävä
keskustelun aihe näytti vaativan kaiken heidän tarkkaavaisuutensa.
Yhtäkkiä astui vaimoni askeleen eteenpäin. Hänen vartalonsa kumartui
hiukan ja kuin suunnattoman epätoivon vallassa väänteli hän käsiään ja
tuijotti ystävääni. Mutta Kurimo istui liikkumattomana. Hän näytti
katsovan ohitse vaimoni, kauas yli Alhon, jonka hiljaiset laineet
välähtelivät kuutamossa. Vihdoin hän nousi nopeasti, kääntyi vaimooni
päin ja tarttui hänen käteensä silmissään ilme, jota en milloinkaan
unohda. Ja kuin tuskan pakottamana heittäytyi puolisoni hänen
kaulaansa.
Tuntui kun sydän olisi riistetty rinnastani. En ollut uskoa omia
silmiäni. Oma vaimoni, jota olin rakastanut ja rakastin ja jonka luulin
itseäni rakastavan, hän heittäytyi tuon kirotun miehen syliin kuin
kurja ilotyttö. Tuo hieno, ylpeä olento oli siis petollinen ja alentui
halveksittavaan aviorikokseen. Raivoissani olisin tahtonut syöksyä
heidän eteensä, lyödä heitä, huutaa heille vasten kasvoja tekonsa
kauheuden. Mutta tuska vei minulta voimat. En voinut jäsentäkään
liikauttaa, enkä ääntä päästää. Olin kuin kivettynyt tai maahan
juurtunut. Mutta silmäni tuijottivat koko ajan heihin ja huomasin
heidän jokaisen liikkeensä. Äkkiä ystäväni säpsähti ikäänkuin olisi
terävä katseeni jollaintavoin koskettanut häntä. Nopeasti vilkasi hän
läpi akkunan salonkiin ja -- siitä olen aivan varma -- huomasi minut,
sillä hän muuttui heti entiselleen ja vetääntyi erilleen vaimostani.
Märtakin käänsi hätäisesti päätään minua kohden ja koetti ottaa
arvokkaamman asennon.
He viipyivät vielä verannalla jonkun aikaa, tietenkin rauhottuakseen.
Sillävälin minäkin hiukan tyynnyin. Mutta vapisin vielä huomattavasti
ja hiki kohosi otsalleni. Vaikka hetkisen olin aikeessa poistua, niin
viivyin kuin lamaantunut paikallani ja varsin pian unohdin koko
ajatuksen.
Sensijaan valtasi minut tunto, jota olen ihmetellyt enemmän
kuin mitään muuta itsessäni. Tunto siitä, etten voisi mitään
sanoa heille kummallekaan. Tuo omituinen mielijohde ei ollut
itsensähillitsemiskykyä, niin paljon voimaa en omannut, se ei myöskään
ollut harkinnan tulos -- olinhan siksi kiihottuneessa mielentilassa,
että järkeni tuskin toimi -- vaan pikemmin oli se vaisto. Ja minun
täytyy nyt jälestäpäin myöntää, että se vaisto oli oikea. Sillä miten
olisinkaan kohdistanut hyökkäykseni Kurimoon, tuohon kylmään mieheen,
jonka tyyneyttä ei mikään voinut järkyttää? Hän olisi vain hymyillyt
ylenkatseellisesti ja halveksinut minua vaitiolollaan. Ja mitä olisin
sanonut vaimolleni, hänelle, jota olen rakastanut ja rakastan ja jota
rakastin ehkä eniten silloin kun hän petti minua. Mutta minä vihasin
Kurimoa. Ja tuntiessani oman voimattomuuteni, muuttui se raivoksi, joka
äänettömyydessään oli käydä yli voimieni. Kuitenkaan en voinut syyttää
yksinomaan häntä. Sillä olinhan itse nähnyt miten vaimoni oli ottanut
ratkasevan askeleen. Hän, juuri hän oli kiertänyt käsivartensa tuon
tutkimattoman miehen kaulaan. Hänen eteensä olisi minun siis pitänyt
syöksyä syytöksineni, hänelle purkaa raivoni ja musertaa hänet tuomioni
oikeudenmukaisuudella. Mutta kuten jo sanoin, en voinut. Masentuneena,
tuskan polttaessa sydäntäni, jäin istumaan paikoilleni, ja jotakin
karheata, ikäänkuin hiljainen nyyhkytys pyrki kurkkuuni.
Vihdoin palasivat he salonkiin. Vaimoni oli kalpea ja rauhaton, mutta
Kurimon kasvoja valasi kirkas hymy, niin kirkas, että se hirvitti
minua. Tartuin nopeasti pöydällä olevaan sanomalehteen kätkeäkseni sen
taakse tuskan vääristämät piirteeni.
-- Vai niin. Sinä olet jo täällä, Arnold. Siellä on tavattoman kaunis
kuutamo, rouvasi oli siihen hyvin ihastunut, sanoi ystäväni aivan
rauhallisesti.
Hänen sanojensa pirullisuus pisti kuin käärme sydämeeni. Mutta
sanaakaan en saanut suustani. Nyökäytin vain päätäni ja ikäänkuin hyvin
syventyneenä lukemiseeni, murahdin jotakin, mikä oli vain käheää,
epäselvää ääntä.
-- Ettekö vielä tahtoisi soittaa jotakin, rouva? Jotakin tuudittavaa,
joka houkuttelisi unettaret luoksemme ja tekisi yön suloiseksi, sanoi
Kurimo viehkeimmällä äänellään.
-- Sormeni ovat kankeat kylmästä ja on jo niin myöhäistä. Menen
mieluummin nukkumaan, ellette pahastu, sai vaimoni vaivoin ja
värähtelevin äänin pakotetuksi huuliltaan.
En muista enää, mitä ystäväni hänelle vastasi. Märta toivotti
hermostuneesti hyvää yötä ja poistui.
Syntyi äänettömyys. Ainoastaan Kurimon askelten kaiku kuului onttona ja
tahdikkaana kun hän hitaasti käveli edestakasin. Olin heittänyt pois
sanomalehden ja tuijotin eteeni odotuksesta jännittyneenä. Kuin
vilunväreet kulkivat läpi ruumiini.
Hän pysähtyi eteeni, katsoen minuun terävästi kissansilmillään, jotka
kiiluivat syvinä ja mustina.
-- Täällä on liian viileää. Käykäämme toiseen huoneeseen. Kenties
polttaisit sikarin? sanoi hän tehden kädellään sulavan liikkeen.
Kummallinen aavistus siitä, että nyt tulisi tapahtumaan jotakin, joka
ikuisiksi ajoiksi painuisi mieleeni, antoi minulle uutta voimaa ja
sanaakaan vastaamatta seurasin häntä. Hän vei minut pieneen
sivuhuoneeseen ja sytytti vihreällä suojuksella varustetun lampun.
Sitten tarjosi hän minulle sikarin hopeisesta kotelostaan.
Vaitioloa kesti kauan ja oloni oli ahdistava. Vihdoin kysyi hän
vakavasti:
-- Sinä kai rakastat yhä uhkapeliä, Arnold?
Minä säpsähdin. Koko yhdessäolomme aikana emme kumpikaan olleet
hiiskuneet sanaakaan pelistä, joka kuitenkin oli tehnyt meidät
ystäviksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta olimme vaienneet ja painaneet
ikävät muistot unholaan. Mutta nyt otti hän kysymyksen jälleen esille.
-- Kauhu puistatti ruumistani. Nyökkäsin kuitenkin myöntävästi.
-- Minä ehdotan sinulle nyt pelin, jonka jännittävyys varmasti
tyydyttää sinua, jatkoi hän tuokion kuluttua.
Hänen äänensä tavaton koleus hirvitti minua. Tunsin vaipuvani ikäänkuin
kokoon tuolille. Kuin kylmä käsi puristi rintaani niin että rupesin
ahdistuksesta huohottamaan. Sillä aavistin jotain kamalaa. Tuntui kuin
yliluonnollinen hirviö olisi uhannut minua ja samalla tunsin olevani
kokonaan voimaton torjumaan sen hyökkäyksiä. Olin salaperäisillä
siteillä kiinnitetty johonkin, joka piti minua vallassaan ja ohjasi
tekoni. Epätietoisena, kauhistuneena, ja tuskallisesta odotuksesta
jännittyneenä tuijotin ystävääni.
Hän viivytteli kauan ennenkuin jatkoi.
-- Panen koko omaisuuteni, minulla ei ole valitettavasti arvokkaampaa,
ja sinä -- vaimosi... Suostutko?
Nuo tukahtunein äänin lausutut sanat löivät kuin kauhea isku vasten
kasvojani. Luulin vereni jähmettyvän ja suonieni lakkaavan tykkimästä.
Tunsin piirteitteni vääristyvän suonenvedon tapaisesti. En enää
käsittänyt mitään selvästi. Ympäristö pimeni. Aivoni eivät toimineet.
Ja minä tunsin olevani kuin suunnattoman jättiläisolennon vallassa,
jonka edessä en ollut mitään, jonka silmien synkkä ja uhkaava tuli
vaikutti minuun hypnottisella voimalla ja pakotti minut tekoihin,
joista en ole vastuunalainen. Hermoni olivat niin kiusaantuneet, että
ruumiini vääntelehti tahdottomasti. Kylmä hiki kohosi otsalleni, ja
tuijotin ystävääni jäätävän kauhun synkentämin silmin.
Olen aina ollut epäilijä ja epäilen nyt, ajatellessani tätä omituista
peliehdotusta, että se vieraasta tuntuu kenties naurettavalta. Enkä
ihmettele sitä ollenkaan, sillä kukaan ei ole kuullut ääntä, jolla se
lausuttiin. Sanotaan muutamien fagotinpuhaltajien tulevan hulluiksi
siitä, että joku sävel rupeaa alituisesti soimaan heidän korvissaan.
Minun korvissani viipyy yöt päivät noiden sanojen soinnuton kaiku. Se
seuraa minua eroamattomana kuin oma varjoni. Eikä minulla ole toivoa,
sanoisinko lohdutusta, että se tekisi minut mielipuoleksi.
Kun hiukan toinnuin, herätti hänen ehdotuksensa julkeus ja tavaton
luonnottomuus minussa raivoa, joka lähenteli mielipuolisuutta. Olisin
tappanut hänet, jos voimani olisivat sen sallineet. Nautinnolla olisin
survassut tikarin hänen sydämeensä. Mutta olin niin kiihottunut, ettei
ääntäkään tullut kurkustani. Hengityksenikin kulki lyhyesti ja
ahtaasti. Ja raivossani, yliluonnollisessa tuskassani, jota kukaan ei
voi käsittää, tein hänelle myöntävän eleen.
Hän otti nyt korttipakan pieneltä tupakkapöydältä, ja laski sen eteeni.
Sitten asettui hän istumaan minua vastapäätä ja syvä sääli -- mikä
minua ärsytti pahemmin kuin iva -- kuvastui hänen kasvoiltaan kun hän
äänettömänä katseli minua.
-- Pelaamme aivan yksinkertaisesti, viidellä kortilla. "Viimeistä
voittoa", ymmärräthän, sanoi hän hiljaa, synkästi.
Syntyi painostava vaitiolo. Nostimme kumpiko jakaisi. Se lankesi minun
osakseni. Hermostuneena, vapisevin käsin jaoin kortit. Peli alkoi.
Ei hiiskahdustakaan kuulunut. Ainoastaan lamppu sihisi pöydällä ja
sydämet rinnoissamme jyskivät. Kun ystäväni miettiväisenä ja kauan
katseli korttejaan olivat hänen piirteensä kylmät ja liikkumattomat.
On kummallinen tosiasia, mitenkä jännittävinä hetkinä mielialat
nopeasti vaihtelevat. Kun siinä tarkastelin korttejani -- sen vähän,
minkä sitä yleensä tein -- tyyntyi raivoni äkkiä. Tunsin vain haikeaa
lohduttomuutta ja kipeää tuskaa. Olin kokonaan avuttomana hänen
vallassaan, kokonaan tahdoton ja taipuvainen mihin tahansa. Jouduin
yksinäisen ja orvon tunnon lumoihin. Minulla ei ollut mielestäni mitään
menetettävää, eikä mitään voitettavaa. Oli yhdentekevää pelasinko
vaimoni, elämäni tai mitä hyvänsä. Kuin hiljainen nyyhkytys soi
sielussani. Jos häviäisin, niin enhän oikeastaan mitään menettäisi.
Sillä vaimoni rakasti toista, oli toisen ja peli oli vain muodollisuus
ja sivuseikka. Jos voittaisin, niin kääntyisi voittonikin tappioksi.
Mitä merkitsi minulle Kurimon omaisuus, olihan minulla varoja kylliksi.
Ja mitä merkitsi vaimo jonka lämpimimmät ajatukset olivat toiselle
omistetut! Ei! Tappio olisi toivottavampi jos mitään toivoa enää
saattoi ajatellakaan.
Tämä kaikki teki minut levolliseksi. Tunsin itseni masentuneeksi ja
välinpitämättömäksi. Ilman jännitystä pudottelin korttejani pöydälle.
Kun viimeisetkin kortit olivat käsistämme irtauneet, nuo mitättömät
paperipalaset, joiden kuvioista kuitenkin niin paljon riippui, niin
ystäväni nousi valjuna kuin vaate.
-- Olet siis voittanut, sanoi hän äänellä, jonka kuvaamattoman synkkä
ja suruinen sointu säilyy muistissani elämäni loppuun. Sitten astui hän
akkunan luo. Kuu valoi hopeitaan sen läpi. Ja rummuttaen ruutua hiljaa
sormillaan laski hän otsansa kylmää lasia vasten.
Olin siis voittanut. Mutta sensijaan että olisin iloinnut siitä,
ivaillut ystävääni ja kostanut siten hänen julkeutensa, jäinkin vain
liikutettuna tuijottamaan häneen. Ikäänkuin aavistuksen tai vaiston
kautta tunsin, että tässä oli tapahtunut jotain, jonka alkusyyt olivat
minulle vieraat. Käsitin, ettei minulla ollut oikeutta tuomita ystävää,
jonka sisäistä ihmistä en ymmärtänyt. Tämä oli sitäkin omituisempaa kun
hän kuitenkin oli niin paljon rikkonut minua vastaan. -- Tai lieneekö
kaikki johtunutkin vain siitä, että jännitys oli lauennut ja voimani
loppuneet, sitä on vaikea ratkasta. Mutta jouduin joka tapauksessa niin
haikean tunnon valtaan, että rupesin hiljaa nyyhkyttämään. Kumpikaan ei
sanonut mitään. Ystäväni tuijotti ulos akkunasta ja minä laskin kuuman
otsani käteni varaan.
En milloinkaan ole elänyt niin kauheita hetkiä. Yksikään monista
seikkailuistani ei ole ollut niin kammottava kuin tämä yksinkertainen
tapahtuma. Sen jälkeen tuntui kaikki vieraalta ja sammuneelta. Itsekin
olin kuin elävä muumio.
-- On kai jo aika mennä levolle, Arnold, sanoi ystäväni lempein,
pehmein äänin. Hänen katseensa oli särkynyt ja uneksiva.
Nousin heti. Ja kun kulin läpi huoneiden, niin Kurimo näytti minulle
valoa.
Vaimoni oli nukkuvinaan ja minä annoin hänen olla rauhassa. Mutta itse
en saanut unta silmiini. Hermostuneena vääntelehdin minä vuoteellani ja
kuume poltti ohimoillani. Mitenkä paljon mahtoi Märta aavistaa
tapahtumasta? Mitähän liikkui hänen mielessään? Ja ystäväni? Mitä
myrskyjä riehui hänen kylmän kuorensa alla? Se jäi minulle arvotukseksi
-- se on ja pysyy sellaisena.
Aamulla toi palvelija minulle kirjeen, jonka osote oli ystäväni
käsialaa.
"Jää hyvästi, Arnold..."
Sellainen oli sen lyhyt sisältö.
-- Missä on isäntäsi? kysyin palvelijalta tuskan vallassa?
-- Hän matkusti aamulla varhain, kuului vastaus.
Kukaan ei tiennyt minne hän oli lähtenyt.
Luin yhä uudelleen ja uudelleen hänen hyvästijättönsä. Sen
kolme lyhyttä sanaa näyttivät sisältävän rajattoman määrän eri
tunnelmavivahduksia, riippuen lausumistavasta. Ja minusta tuntui kuin
olisi ystäväni mieli sitä kirjottaessaan ollut niin tulvillaan ettei
hän voinutkaan enää jatkaa. Ei niin sanaa lisätä. Mutta ehkä siinäkin
erehdyin.
Kun kerroin vaimolleni -- myönnän sen ensin tuottaneen minulle
jonkunlaista nautintoa -- että ystäväni oli matkustanut, niin tavaton
kalpeus levisi hänen kasvoillensa. Hän vaipui kuin kokoon ja tuijotti
minuun kuin tuomariinsa. Hänen silmänsä sulkeutuivat. Hän huohotti
raskaasti, ja luulin joka hetki hänen pyörtyvän. Istuuduin hänen
viereensä ja tartuin hänen käsivarteensa tukeakseni häntä. Ja
mielialan vallassa, joka sisälsi sekä myötätuntoa että uteliasta
säälimättömyyttä, kerroin hänelle tapahtuman. Kuvasin miten Kurimo oli
pakottanut minut peliin, mutta en maininnut mitään siitä, että hänkin,
vaimoni, oli ollut kysymyksessä.
Puhuessani huomasin miten omituisia, kirjavia värivivahduksia kulki yli
hänen kasvojensa. Hänen silmänsä säihkyivät ja hän puri huultaan. Ja
ponnistaen viimeiset voimansa -- mikä minuun koski tavattomasti, kun
huomasin sen selvästi -- sai hän nostetuksi kätensä kaulaani ja
kuiskatuksi tukahtunein äänin:
-- Sinua minä rakastan. Sinua yksin minä rakastan.
Kaksi teräväreunaista, hehkuvaa täplää ilmaantui hänen poskilleen. Ne
olivat minusta kuin kuoleman ruskotusta. Ja kun katsoin häneen, niin
huomasin hänen alahuulestaan tihkuvan verta.
Ystäväni taloudenhoitaja antoi kaikki arvopaperit ja käteiset rahat
asianmukaisessa järjestyksessä haltuuni. Senjälkeen otti hän eron
virastaan.
Kaksi tuskallisen pitkää vuotta on nyt kulunut. Kaksi tuskallista
ikuisuutta. Mitä tapahtui, sen vaimoni aavistaa ja mitä hän aavistaa,
siitä olen minä selvillä. Mutta kumpikaan ei näitä asioita koskettele,
kummallakaan ei ole kylliksi voimaa. Ja kuten jo alussa sanoin koettaa
vaimoni olla iloinen, mutta yöllä ovat silmänsä kyynelissä. Välillämme
on kuilu, jonka yli en voi päästä, ja me vaellamme kuin kaksi vierasta,
joille vaan muukalaisuuden tunne on elämässä yhteistä. Kuitenkin on
kaikki ulkonaisesti ennallaan.
En ole mitään kuullut ystävästäni. Kukaan ei tiedä minne hän on mennyt.
Kuinka paljon olenkaan häntä ajatellut! Tuhannesti olen hänet tuominnut
ja yhtä usein surrut hänen kohtaloaan. Nyt ymmärrän häntä paremmin.
Mutta hän ei koskaan palaa.
Tiedän, että on tuskallista kun ihmiseltä on kaikki mennyt, mutta
useilla on silloin vielä toivo jälellä.
Minulla on kaikki jälellä, mutta toivo on mennyt.
* * * * *
Jokunen päivä on kulunut siitä, kun masentuneena kirjotin lauseen
"minulla on kaikki jälellä, mutta toivo on mennyt", aikoen siten
lopettaa muistelmani. Tuo lause oli kauan soinut korvissani.
Lakkaamatta minä kävelyretkilläni toistin sitä, sillä luulin sen
sisältävän järkähtämättömän totuuden, totuuden, joka tulisi olemaan
koko lopun elämäni sisältönä. Mutta tapahtuikin käänne. Ja vaikkei se,
mitä vielä tulen kertomaan, enää kuulukaan varsinaisesti asiaan, niin
en malta vaieta. Mieleni on niin täynnä. Kuin kevätpurojen solina soi
sielussani.
Päivänä, jona kirjotukseni lopetin, heittäysin ponnistuksesta väsyneenä
sohvalle ja sytytin sikarin. Oli kova helle. Ja kun makasin siinä,
paljosta ajattelusta raukeana, katsellen, miten siniharmaat savurenkaat
kohosivat ilmaan ja kuunnellen kärpäsen yksitoikkoista pompotusta
katossa, niin en ollenkaan ihmettele, että silmäni painuivat umpeen.
Heräsin siihen, että kuulin jonkun hillittömästi nyyhkivän. Katsoin
ympärilleni. Illan hämy oli hiipinyt huoneeseen. En tahtonut muistaa,
missä olin.
Tuolilla, kirjotuspöytäni ääressä, istui Märta nyyhkien, pää pöydän yli
kumartuneena ja otsa käsivarren varassa. Tajusin nopeasti, että hän oli
lukenut kirjotukseni, enkä voinut hillitä itseäni nousemasta ylös.
Menin hänen luokseen. Hän säpsähti. Ja hänelle niin ominaisella
voimalla pakotti hän kovan ilmeen kasvoilleen. Hänen silmänsä hehkuivat
kuin tuli ja kyyneleet näyttivät yhtäkkiä kuivuneen. Hän nousi
seisomaan ja suoristi ylpeästi vartalonsa. Terävä ryppy oli hänen
otsallaan ja huulet liikkuivat kuin jotain sanoakseen. Koko hänen
ulkomuotonsa ilmasi neuvotonta vihaa. -- Rintaani pusersi kipeästi.
Sanaakaan sanomatta minä astuin akkunan luo ja aloin katsella ulos.
Kuulin hänen nopeasti lähenevän ovea.
Kun hän nyt oli saanut tietää, että mielettömyydessäni olin pelannut
hänestä, niin luulin hänen ikipäiviksi lähtevän luotani. Luulin hänen
heränneen tuosta horroksesta, jossa hän koko yhdessäolomme ajan oli
ollut, ja voimakkaana katkasevan kaikki siteet väliltämme ja
jättävän minut omaan heikkouteeni. Kuitenkaan en kuullut hänen
poistuvan huoneesta. Verrattain pitkä aika kului. Olin menettää
kärsivällisyyteni. Mutta omituinen arkuus esti minua liikkumasta tai
kääntämästä edes päätäni.
Yhtäkkiä tunsin käden hiljaa painavan olkapäätäni, ja sydäntä vihlovaan
itkuun purskahtaen nojasi vaimoni päätään minuun. Hänen katseensa oli
kyynelistä rukousta. Tartuin häntä vyötäisiltä ja annoin hänen itkeä.
Sitten kuletin hänet sohvalle ja pusersin häntä hiljaa rintaani vasten.
Ikinä en ollut nähnyt hänen itkevän, siksi sydämeni suli niin herkäksi.
Käsitin, että hän oli taistellut vaikean sisäisen taistelun. Koskaan en
ollutkaan vaimoani ymmärtänyt. En ollut huomannut hänessä mitään
kehitystä koko avioliittomme aikana ja hänen elämänsä kulku oli pysynyt
minulta täydellisesti salassa. Olin useasti ihmetellyt, miten
passivista osaa hän oli näytellyt Kurimon ja minun välisissä
tapahtumissa, enkä tiennyt mitä olisin ajatellut hänen vaihemielisistä
häilähtelyistään. Mutta nyt, kun hän ensikertaa elämässäni itki
sylissäni, nyt ymmärsin, kuinka suuri muutos hänessä oli tapahtunut ja
kuinka kokonaan hän oli toinen kuin ennen.
Hänen nyyhkeensä kiihtyi yhä. Hermoväreitä liikkui hänen poskillaan.
Hänen sormensa koukistuivat suonenvedon tapaisesti, kun hän edestakasin
kuletti kättään pitkin käsivarttani ja olkapäätäni. Hänen povensa
aaltosi kuin meri ja hän vapisi kauttaaltaan.
Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi. Syvä kärsimys kuvastui hänen
kasvoiltaan, ja hän tarttui käteeni ja pusersi sitä hiljaa.
Jos voisin kuvailla mitä tunsin tuona hetkenä, jolloin käsi kädessä
istuimme pehmeän hämärän helmassa! Sanaakaan ei vaihdettu. Kyyneleet
olivat kohonneet minunkin silmiini ja harras mieliala valtasi minut.
Tuntui kuin olisivat sielumme sinä hetkenä lähentyneet toisiaan ja
sulautuneet toisiinsa. Ilmassa väreili kuin kaukainen urkujen soitto,
kuin matalan virren hiljainen humina tai yötuulen huokaus korven
hongissa. Paljaina ja nöyrtyneinä me olimme toistemme edessä. Ensi
kertaa koko elämämme tuskaisella taipaleella.
Tuon kohtauksen jälkeen on niin paljon muuttunut. Minun tuskani ja
epäilyni olivatkin jo sulautuneet yhdeksi ainoaksi epätoivon tunteeksi,
joka oli niin painostava, että sielunelämäni turtui liikkumattomaksi.
Se ei enää sisältänyt vivahduksia. Ikäänkuin haihtumaton usva verhosi
sisäisen maailmani. Mutta nyt on kaikki toisin ja uusi, hiljainen onni,
josta en vielä ole täysin selvillä, asuu luonani. Ehkä olin itse syypää
onnettomuuteeni. Ehken ymmärtänyt vaimoani, ehken toden teolla
avoimesti ja vilpittömästi pyrkinyt häntä lähemmäs. Nöyrästi minä
tunnustan erehdykseni.
Nyt olen hänet löytänyt. Ja vaikken saatakaan toivoa, että kaikki
epäsoinnut hälvenisivät ja täydellinen onni odottaisi minua, niin uskon
kuitenkin voivani rauhallisesti katsoa tuleviin aikoihin. Luulen että
jälelläolevan elämäni ylitse lepää kesäyön hillitty valo. Ei mikään
enää loista. Kirkkaat värit eivät häikäse silmää, eivätkä sytytä
tunnetta ilmiliekkiin. Mutta synkkiä varjojakaan ei ole olemassa.
Ainakin minä näin toivon. Ja minä tahtoisin hartaudesta vaipua
polvilleni ja kiittää elämää kaikesta, ja etenkin siitä, että toivoni
on palannut.