III.

Niin, tällainen on siis ystäväni kirjotusten sisältö. Vaikka hänen

esityksensä onkin yleensä suppeaa, melkeinpä pintapuolista, on hän

merkillistä kyllä, ikäänkuin muistojensa lumoissa innostunut

seikkaperäisesti kertomaan muutamia yksityiskohtia, jopa unensakin. Ja

vaikka suru kuultaa hänen hillityn kuvauksensa läpi, niin värähtää

hänen sanoissaan toisinaan hehkuva lämpö.

Minun täytyy sanoa olevani hämmästynyt. Onko ystäväni todellakin ollut

tällainen? Onko tämä se raaka-aine, josta hänen myöhempi olemuksensa on

muodostunut? Olkoon, että kirjotus on tehty nuorena ja surun vallassa,

sittenkin sisältää se ihmeteltävässä määrässä lyyrillistä, etten

sanoisi lapsellista herkkyyttä. Sellaista en koskaan hänessä huomannut.

Ja vaikka hän jo nuorena näyttää omanneen voimaa, joka on pakottanut

hänet uhmaisiin tekoihin, niin jää hän mielestäni melkolailla

vähäpätöiseksi ihmiseksi verrattuna myöhempään itseensä. Hänen

kehityksessään on aukko, jota olen kokonaan voimaton täyttämään. Ja

minun täytyy hymyillä kuvitellessani itseäni romaaninkirjottajaksi.

Turhaan koettaisin minä sulattaa kaikkea taiteelliseksi

kokonaisuudeksi. Sitäpaitsi on omissakin vaiheissani niin paljon

ihmeellisiä sattumia, että logikan täytyy niitä palvella; taiteessa

palvelee sattumakin logikkaa.

Mutta onko ystäväni jättänyt nämä kirjotukset minulle tahallaan, vai

ovatko ne unohtuneet? Jonkunlaisesta vaistosta uskoin alussa, että hän

tahallaan on ne jättänyt. Mutta sitten heräsi kysymys, eikö hän silloin

olisi kokonaan poikennut menettelytavoistaan. Eikö se olisi ollut

kumoamaton vastalause koko hänen erikoisuudelleen ja etevyydelleen? Ja

miksi olisi hän paperit piilottanut? Pysyn kuitenkin alkuperäisessä

uskossani. Sillä luulen, että hänkin on kaivannut ihmistä tuskan

hetkenä. Hän on tahtonut antaa minulle jonkunlaisen selityksen, omankin

rauhansa tähden. Ja hän on näiden paperien kautta lähentynyt minua niin

paljon kuin hänelle on ollut mahdollista. Sitäpaitsi todistavat uskoani

ne irtonaiset lehdet, jotka hän, otaksuttavasti viime tingassa, on

revässyt päiväkirjastaan ja pannut vihkonsa väliin. Ja mitä kätkemiseen

tulee, niin on hän kenties tahtonut sillä ehkästä minua saamasta

kirjotuksia liian aikaisin käsiini, ennenkuin vielä olisin ehtinyt

tyyntyä. Että ymmärtäisin häntä ja ottaisin hänen nuoruutensa huomioon,

sen hän kyllä on tiennyt, siksi tarkoin tunsi hän minut.

Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja. Pääasia on, että minulla nyt on

todistuskappale, joka osottaa ennentuntemani epäilyt ja aavistukset

suunnilleen oikeiksi ja antaa minulle ainakin jonkinlaisen selityksen

hänen luonteensa omituisuuksista. Nyt näen, että hänenkin sydämensä on

ollut lämmin ja herkästitunteva ja että arat hermot ovat värähdelleet

hänen marmorinaamarinsa alla. Jo nuoruudessaan, kuten sitten

myöhemminkin, on hän siis itse ollut syypää vaiheisiinsa ja kiduttanut

itseään hetkellisillä oikuilla. Ja nuo sanat, missä hän luulee

tyyntymyksen laskeutuvan ylitseen, ovat vain hetken tunnelmaa, vailla

laajempaa kantavuutta. Tosin oli hänen ulkokuorensa kadottanut sen

avonaisuutensa ja herkkyytensä, mikä sillä varhaisimmassa nuoruudessa

lienee ollut. Hänen kasvonsa olivat kyllä kylmät ja liikkumattomat, ja

joka lihas totteli hänen tahtoaan, jopa siinä määrässä, että hänen

tyyneytensä saattoi hirvittää, mutta sisäisesti oli hän suunnilleen

sama kuin ennen. Syvemmällä -- se on ainakin minun käsitykseni -- oli

entisten oikkujen taistelutanner, ja hetkelliset mielijohteet

vainosivat häntä.

Mitä enemmän tutkin ystäväni kirjotuksia ja sen yhteydessä muistelen

menneitä tapahtumia, sitä selvemmiksi ne käyvät ja sitä

yksinkertaisemmilta ne tuntuvat. Toisinaan saatan kiihdyksissäni

luulla, että kaikki hämäryys on kadonnut ja että kaikki on ollut

luonnollista ja ymmärrettävää. Mutta kun koetan koota ajatuksiani ja

loogillisesti johtaa seuraukset syistä, niin kaikki raukeaakin

olemattomiin, ja sama hermostuttava epätietoisuus, mikä kahden vuoden

ajan on kuluttanut minua, on jälleen tuskaisena edessäni. Huomaan, että

se, mihin äsken olin tarttunut, ei olekaan mitään, ettei sanoja

löydykään joilla voisin kuvata sen, mikä juuri tuntui niin selvältä ja

että kiihottunut mielikuvitukseni on taaskin pettänyt minua. Vaikka

siis moni seikka esiintyy aivan uudessa valossa, niin on paljon vielä

sellaista, joka ratkasemattomana kiduttaa sydäntäni viettäessäni täällä

yksinäistä erakon elämää. Rauhani ei näytäkään palaavan, vaikka

ensimältä niin luulin. Turhaan koetan minä etsiä, milloin olen tehnyt

väärin ja milloin minulle on vääryyttä tehty. Olenhan nuori vielä ja

pitkä taival on edessäni. Minä tahtoisin päästä menneisyyden muistoista

vapaaksi, heittää ne luotani tutkitun teoksen lailla ja kääntää kasvoni

tulevaisuutta kohti. Mutta hermostuttava jännitys ei tahdo päästää

minua kahleistansa.

Selvitettävänäni on kuin kasa venyvää, pehmeää lankaa, joka on pahasti

hämääntynyt. Kun tartun siihen umpimähkään, leviää se helposti aivan

selvältänäyttäväksi vyyhdeksi. Mutta kun otan langan pään ja rupean

kerimään, syntyy heti entinen sekasotku.

Jätän nyt kuitenkin kaiken tämän ja siirryn kertomaan elämäni

varhaisemmista vaiheista, jotta jälempänä seuraavat tapaukset kävisivät

paremmin ymmärrettäviksi.

Isäni on nousukas. Terävän järkensä ja tavattoman työkykynsä avulla on

hän rahallisessa suhteessa kohonnut yhä ylemmäs ja on nyt hyvinkin

rikas mies.

Minä olen vanhempieni ainoa lapsi ja syntymäkaupunkini on Turku, missä

isälläni oli aluksi sekatavarakauppa. Yhdeksänvuotiaana ollessani

muuttivat vanhempani Pietariin, jonne suuria liiketuumia hautova isäni

oli perustanut komean kauppahuoneen. Siellä alotin minä kouluni. Mutta

minunkin isäni oli, kuten nousukkaat yleensä, kokonaan kykenemätön

kasvattamaan lastaan. Äitini taas oli sairaalloinen ja helläluonteinen,

ja kun olin ainoa poika, toteutettiin minun pienimmätkin mielitekoni.

Sain jo vähänä niin paljon rahaa kuin suinkin osasin tuhlata, eikä

kukaan pakottanut minua työhön. Kun koulu ennen pitkää alkoi tuntua

minusta vastenmieliseltä, sain suurempia vaikeuksia kohtaamatta

ajetuksi tahtoni perille ja otin erotodistuksen vanhempieni

suostumuksella. Olin silloin kuustoistavuotias.

Nyt aloin viettää puolittain hurjaa ja tuhlaavaista toimettoman elämää,

ja pian oli ympärilläni joukko iloisia, osittain paheisiin vaipuneita

nuorukaisia. Jo silloin ilmaantui, että korttipeli oli se intohimo,

johon luonteeni oli taipuisin ja joka pikemmin kuin mikään saattoi

viedä minut perikatoon. Sitä en silloin ajatellut, mutta nyt on se

monasti johtunut mieleeni.

Vetelehdittyäni toista vuotta, palasi kuitenkin tiedonhaluni jälleen ja

onneksi voimakkaana. Halusin ulkomaille, suuriin seikkailuihin, ja

lueskelin innokkaasti vieraita kieliä, voidakseni tulla omin päin

matkoilla toimeen. Kulinkin sittemmin useissa Europan maissa. Ja

seuraelämä sivistyksen keskipisteissä kehitti minua niin, että

parinkymmenen viiden vuoden ikäisenä olin käytöstavoiltani kokolailla

miellyttävä nuori mies. Vaikka olin vain porvari, avasi raha minulle

tien korkeihin piireihin ja kiinnitti minuun monta ylhäissukuista

henkilöä tuttavuuden siteillä.

Niihin aikoihin olin ruvennut pelaamaan entistä enemmän. Mutta

korttipeli ei koskaan saanut minua täydellisesti valtoihinsa,

niin että olisin menettänyt malttini ja rahanhimosta vavisten tärvellyt

kokonaan hermostoni. Se kyllä viehätti ja tietenkin myös kiihotti

minua, mutta seikka, että halveksin rahaa, että pidin verrattain

yhdentekevänä voitinko vai hävisin, oli omiaan pysyttämään tyyneyteni

järkähtämättömänä pelin jännittävimmissäkin käänteissä. Siitä taas

seurasi, että pelasin hyvin ja että onni oli usein puolellani, sillä

pelissä, kuten väittelyssäkin, voittaa tavallisesti maltillisin. Nautin

jännityksestä, jonka peli aina synnyttää, ja mitä pitemmälle kehityin,

sitä rohkeampia pelejä ja suurempia panoksia rupesin vaatimaan.

Kuitenkin luulottelin, että minä hetkenä tahansa olisin voinut heittää

syrjään tuon kuluttavan nautintoni ja lakata siitä täydellisesti.

Vaikka siis olin intohimoinen pelaaja, on minun ansiokseni mainittava,

että inhosin sitä irstasta elämää, joka huumaavine paheineen oli

kiehtonut monet ystäväni. Irstailun kiihottava ilmakehä oli minulle

pohjaltaan vieras ja vastenmielinen, ja minä kammoksuin niitä vanhempia

tuttaviani, joiden voimat sen syövyttävä hehku oli loppuun kuluttanut

ja jotka silmät tylsinä ja pessimismi huulilla kaikissa tilaisuuksissa

heittelivät hermostuneita sukkeluuksiaan. Tietysti minullakin oli

heikkoja hetkiä jolloin alkoholin huumaamana horjahdin. Mutta minulla

oli aina voimaa nousta, eivätkä paheet voineet vangita minua monine

valheellisine viehätyksineen. Korttipeli sitävastoin oli sellaista,

etten sitä halveksinut, enkä edes pyrkinyt irti sen siteistä. Siinä

noudatettiin mielestäni kunnian ja ritarillisuuden vaatimuksia ja

ylhäinen ylenkatse rahaa kohtaan oli sen uhrien huomattavimpia

ominaisuuksia; ainakin koettivat kaikki sitä teeskennellä. Pidin sitä

siis verrattain jalona huvituksena ja hyvä hermostoni tekikin minusta

ennen pitkää pelaajan, jonka rohkeutta ja tavatonta pelionnea moni

ammattitaituri kadehti.

Äitini kaipasi siksi paljon Suomea, että hän joka kesäksi muutti

pieneen, Turun lähellä sijaitsevaan huvilaamme. Siellä minäkin useasti

oleskelin. Ja juuri tällaisella kesäretkellä sain muutaman pelipöydän

ääressä tutustua vapaaherra af Silfverhorniin. Hän oli jalosukuinen,

mutta rappiollejoutunut ylimys. Hänen suuresta omaisuudestaan ei enää

ollut jälkeäkään jälellä, vaan raskaat velkataakat lepäsivät hänen

harteillaan. Ja pienellä maatilalla, joka hänellä vielä oli hallussaan,

hän vietti onnetonta elämäänsä tyttärensä ja vaimonsa seurassa.

Puolisonsa kanssa oli hän kuitenkin alituisesti riidassa, ja tämä

oleskelikin senvuoksi etupäässä sukulaisissaan. Mutta tytärtään kuului

vapaahera rakastavan intohimoisesti. Kerrottiin, että hän usein oli

rukoillut lapseltaan anteeksi hairahduksiaan, ja minä huomasinkin pian,

että hän oli hieno ja suurisuuntainen henkilö, vaikka niin peräti

heikko, ettei hän jaksanut voittaa pieniäkään kiusauksia.

Hän oli niitä, joita pelitaito ja rohkeus hurmaavat, ja ennen pitkää

olin hänen kanssaan suhteessa, joka hänen puoleltaan oli ihmettelyä ja

ihailua, minun puoleltani myötätuntoa ja kunnioitustakin. Siitä juuri

seurasi, että hän välttämättä tahtoi minua kotiinsa, eikä ottanut

kuuleviin korviinsakaan estelyitäni.

Kun aikaa oli liialtikin, niin käytin tilaisuutta hyväkseni. Ja tällä

vierailulla tutustuin hänen tyttäreensä Märtaan. Tuo solakka,

eksottisesti vaikuttava tyttö lumosi minut heti; niin paljon kuin jo

olinkin ennättänyt matkoillani kokea. Hänen tuuheat kulmakarvansa

olivat mustat, ja niiden varjoista pehmeät silmät loistivat kuin

sininen sametti. Hänen suunsa oli vertakihoilevan haavan kaltainen,

ikäänkuin luotu suudelmille. Mutta eritoten juuri kulmakarvat tekivät

minuun voimakkaan vaikutuksen, sillä ne antoivat hänen kasvoilleen

villin, sanoakseni sotaisen sävyn.

Koko vierailuni aikana hoiti hän talossa emännyyttä, sillä hänen

äitinsä oli tapansa mukaan poissa. Ennen oli Märtakin -- niin kertoi

vapaaherra -- ollut jossakin kartanossa kesät, mutta moneen vuoteen ei

hän enää tahtonut mennä sinne. Kuinka omituisen hyvin nyt muistankaan

vapaaherran sanat! Mutta silloin eivät ne kiinnittäneet mieltäni. En

kysynyt missä kartanossa, enkä myöskään syytä hänen poisjäämiseensä.

Tunnustan, että rakastuin Märtaan heti kuin koulupoika. Hänen omituinen

vaiteliaisuutensa ja ylhäinen, hillitty ylpeytensä tenhosivat minut

kokonaan, vaikka olin jo kahdenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen. Mutta

vaikka viivyin talossa viipymistäni, en vain saanut selville tuliko

vastarakkautta osakseni. Mitkään pienet merkit eivät tukeneet toivoani,

mutta mikään ei sitä myöskään vastustanut. Ja juuri tuo epätietoisuus

teki minut avuttomaksi. Minä, joka koko ikäni olin totutellut

seuraelämään, hämmennyin kokonaan hänen edessään. Puheeni ei sujunut

hyvin ja omaksi kummakseni minä huomasin vielä voivani punastua.

Minulla ei ollut rohkeutta viittailla tunteistani. Kaikki supistui vain

huomaavaan kohteliaisuuteen ja pieniin palveluksiin.

Joka aamu päätin sinä päivänä suoraan ja rehellisesti tunnustaa

rakkauteni, ja joka ilta sadattelin saamatonta arkuuttani. Sillä hän

osasi jollain salaisella keinolla aina pitää keskustelun arvokkaana,

eikä milloinkaan kevyempi tai tuttavallisempi sana päässyt hänen

huuliltaan. Kuitenkaan ei hän ollut jäykkä eikä yksitoikkoinen. Hän oli

ihmeellinen, merkillisin kaikista siihen asti tuntemistani. Ja kun

kaikki näytti toivottomalta, jätin minä vihdoin voimattomana ja

itsepilkan ärsyttämänä koko talolle hyvästit.

Palatessani äitini huvilaan olin varmasti päättänyt pyyhkiä Märtan pois

muististani. Mutta niin vähällä en asiasta suoriutunut. Vaikka

tuhannesti vakuutin itselleni, että äkkinäinen rakastumiseni oli vain

poikamaista intoilua, jolle minun ikäiseni miehen pitäisi nauraa, niin

en voinut vapautua tunteitteni pauloista. Samettinen, kauasuneksuva

silmäpari eli mielikuvitukseni maailmoissa. Se herätti sielussani

tuskaa ja hehkuvaa kaipausta, sai elämäni sietämättömäksi ja häämötti

salaperäisenä unissani. Se painosti minua niin, että itseäni soimaten

ja ironisen kiihtyneenä päätin heti lähteä matkalle. Mutta jouduinkin

kokonaan toisiin tekoihin, sillä mielettömyydessäni ja enempää

ajattelematta kirjotin vapaaherralle ja pyysin hänen tyttärensä kättä.

Tietenkin heti kaduin tekoani ja olisin tahtonut kirjeeni takasin.

Seuraavana hetkenä minä kuumeisin jännityksin ajattelin ratkasua. Ja

voimatta kauemmin odottaa, kiiruhdin jo ennen vastauksen tuloa

vapaaherran maatilalle.

Vaikka olin seikkailija ja vaikka vapaaherra oli ylpeä aateluudestaan,

antoi hän minulle suostumuksensa. Tosin tunsi hän isäni, joskin hyvin

pintapuolisesti. Mutta hänen myöntyväisyytensä ihmetytti minua

suuresti, enkä voi sitä muuten selittää, kuin että hän naimakaupassani

tyttärensä kanssa näki ainoan mahdollisuuden päästä velkojiensa

käsistä. Hänellä ei ollut kerrassaan mitään minua vastaan. Päinvastoin

sanoi hän olevansa iloinen, jos voittaisin Märtankin suosion.

Vaikka olenkin pelaaja, niin en milloinkaan ole kyennyt taiteellisesti

nauttimaan odotuksen tuskasta. Tuska on aina tehnyt minulle odotuksen

mahdottomaksi. Nytkin olin niin jännittynyt, että heti päätin etsiä

tytön käsiini päästäkseni ratkasuun.

Kun hänet tapasin, tervehti hän minua ystävällisesti, mutta oli niin

kalpea, että huomasin hänen isältään jo kaiken kuulleen. Samalla

tajusin, että jos hetkeksikin antautuisin keskustelemaan muista

asioista, menettäisin taaskin rohkeuteni. Taudinomainen tunne valtasi

minut. Kuin suonenvedon kouristus kulki läpi ruumiini. Sanoin vaivoin,

hiljaisin äänin mutta suoraan.

-- Neiti, en kykene teidän edessänne käyttämään kiertoteitä... Suokaa

anteeksi rohkeuteni, mutta te olette kokonaan lumonnut minut... Koko

elämäni onni on teidän käsissänne... Minä rakastan teitä... Tahdotteko

tulla vaimokseni?

Hän tuijotti minuun kauan, eikä minun tarvinne kuvata, minkälaisilta

hetket tuntuivat, jotka äänettöminä, raskaina ja hitaina kuluivat.

Sitten kysyi hän värähtelevin äänin:

-- Oletteko saanut vanhempieni suostumuksen?

-- Ainoastaan isänne.

Silloin miltei läpikuultava kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hänen

ylähuulensa omituisesti nytkähti ja hermoväreitä liikkui hänen

poskillaan. Hetken päästä ojensi hän minulle kätensä.

-- Olen teidän, sanoi hän äänellä, jonka tukahtunutta sävyä en voi

kuvailla.

Tuskansekainen onni täytti sydämeni. Olin kuin puristavista kahleista

vapautettu. Minä suutelin nopeasti hänen kättään ja vedin hänet hiljaa

rintaani vasten. Hän vaipui hervottomana käsivarteni varaan. Hänen

silmänsä olivat ummessa, ja kun suutelin hänen huuliaan, olivat ne

viileät, miltei kylmät. Vasta silloin huomasin, että hän oli pyörtynyt.

Tätäkään tapausta en silloin ymmärtänyt. Se herätti vain kummastustani.

Luulin häntä heikkohermoiseksi ja hyvin herkäksi ja soimasin itseäni

siitä, että olin käyttänyt liian voimakkaita ilmaisumuotoja lemmelleni.

Mutta nyt esiintyy se minulle toisessa valossa, ja luulen sen

käsittäväni.

Saimme kolmisin hänen äitinsä suostumuksen, vaikka ylpeän rouvan mieltä

pitkän aikaa karvastelikin, että olin vaan kauppiaan poika. Mutta raha

tasottaa niin monta juopaa maailmassa. Meidän kihlauksemme julkastiin.

Koko kihlausajan sain ihmetellä nuoren morsiameni omituisuuksia.

Useimmiten oli hän hyvin vakava ja puhui vähän ja verhotusti.

Sellaisella päällä ollessaan voi hän pitkän aikaa istua aivan ääneti,

silmät puoliummessa, kasvoilla vieno surumielisyys ja katseessa

kaipaava raukeus. Jos häntä silloin syleilin, säpsähti hän ja jäi

minuun tuijottamaan ikäänkuin johonkin vieraaseen. Nähtävästi oli hänen

vaikea palata unelmiensa utumaailmoista todellisuuteen.

Mutta hän saattoi myöskin yhtäkkiä, juuri kun luulin, ettei hän

haaveisiinsa vajonneena enää minua muistanutkaan, heittäytyä rintaani

vasten, kiertää kätensä ympärilleni ja kuiskata intohimoisin äänin:

Sinua minä rakastan, sinua ainoata minä rakastan. Silloin hänen

huulensa polttivat kuin tuli ja hänen suutelonsa päihdyttivät kuin

viini.

Vaan oli sellaisiakin hetkiä, jolloin hän oli tavattoman iloinen, niin

poikamaisen vallaton, että minä joskus, hämmästyneenä hänen kujeistaan,

jäin totisena tuijottamaan häneen. Silloin hän usein nipisti minua

leuasta, juoksi kovasti nauraen piiloon, tavallisesti huoneeseensa ja

kiusasi minua pitkät ajat yksinäni.

Kaikissa tapauksissa olin onnellinen ja rakkauteni häneen kasvoi päivä

päivältä. Ja eikö onni olekin täydellisin silloin kun ei sitä tunne,

lempi suloisin silloin, kun rakastetun sielu joka hetki voi tarjota

uusia aarteita, uusia, ennentuntemattomia viehätyksiä.

Häiden jälkeen olimme päättäneet tehdä pienen kiertomatkan.

Suunnitelmamme sisälsi ensin matkan Italiaan sieltä Schweitsiin ja

Ranskaan ja sitten takaisin Suomeen, kesää viettämään.